Kuudennen liittokunnan sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuudennen liittokunnan sota
Osa Napoleonin sotia
Päivämäärä:

1813-1814

Paikka:

Eurooppa

Lopputulos:

Liittokunnan voitto

Vaikutukset:

Napoleonin karkotus Elballe, Wienin kongressi

Osapuolet

Ranska Ranska
Italian kuningaskunnan lippu Italia
Napoleonin kuningaskunnan lippu Napolin kuningaskunta
Puola Varsovan herttuakunta
Tanska Tanska-Norja
Reinin liitto

 Venäjän keisarikunta
Preussin lippu Preussi
Itävalta
 Yhdistynyt kuningaskunta
 Ruotsi
Espanja Espanja
Portugalin lippu Portugali
Sisilia
Sardinia

Komentajat

Ranska Napoleon I
Ranska Nicolas Oudinot
Ranska Louis-Nicolas Davout
Italian kuningaskunnan lippu Eugène de Beauharnais
Napoleonin kuningaskunnan lippu Joachim Murat

Venäjä Aleksanteri I
Venäjä Mihail Kutuzov
Venäjä Michael Barclay de Tolly
Preussin lippu Fredrik Vilhelm III
Preussin lippu Gebhard von Blücher
Preussin lippu F. W. von Bülow
Frans I
Karl Philipp zu Schwarzenberg
Yhdistynyt kuningaskunta Robert Jenkinson
Yhdistynyt kuningaskunta Arthur Wellesley Wellington
Ruotsi Kaarle XIV Juhana

Kuudes liittokunta (1813–1814) oli Yhdistyneen kuningaskunnan johtama liittokunta Ranskan ensimmäistä keisarikuntaa vastaan. Mukana olivat Itävalta, Preussi ja muita saksalaisvaltioita sekä Portugali, Espanja, Ruotsi ja Venäjä. Sodan tuloksena Ranskan keisari Napoleon I karkotettiin Elballe ja Bourbon-suku palasi Ranskan valtaistuimelle.

Liittokunnan muodostumisen syy oli se, että Venäjän keisarikunta ei pysynyt kaupallisten etujensa vastaisessa mannermaasulkemuksessa Ranskan haluamalla tavalla, mikä oli tämän kannalta välttämätöntä taloudellisen kriisin aikaansaamiseksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Napoleon päätti pakottaa Aleksanteri I:n mannermaasulkemukseen sodalla. Toisena tavoitteena oli Puolan vapauttaminen Venäjän vallasta Ranskasta ulko- ja puolustuspoliittisesti riippuvaiseksi valtioksi. Puolalaiset osallistuivat Ranskan Venäjän sotaretkeen 100 000 sotilaan voimin.

Venäjän sotaretki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin 600 000 Ranskan suuren armeijan sotilasta hyökkäsi Venäjälle 23. kesäkuuta 1812 valloittaen Moskovan, mutta joutui huollon vuoksi peräytymään, koska Aleksanteri I ei suostunut rauhaan, vaan Venäjä jatkoi puolustustaisteluaan. Vietettyään liian kauan Moskovassa odottamassa Aleksanteri I:n rauhantarjousta tai antautumista, tuli talvi huollon kannalta liian aikaisin. Vetäytyessään venäläiset olivat käyttäneet poltetun maan taktiikkaa vaikeuttaakseen ranskalaisten huoltoa. Lisäksi Venäjän sotaretki oli luonteeltaan laajempi kuin ajankohdan sodat: myös armeijaan värväämättömät talonpojat taistelivat ranskalaisia vastaan.

Ranskalaisten tappio Venäjällä

Tämän kansansodan luonteen vuoksi on venäläisessä historiankirjoituksessa Napoleonin sotaretkestä Venäjälle käytetty nimeä isänmaallinen sota sen laajaperäisen luonteen vuoksi. Ranskalaisten vetäydyttyä venäläisjoukot osallistuivat taisteluihin vielä Keski- ja Länsi-Euroopassa, mikä tutustutti ne länsimaisiin instituutioihin. Vertailukohdan saaminen venäläisen yhteiskunnan piirteisiin synnytti uudistusvaatimuksia ja dekabristikapinan myöhemmin.

Sota Saksassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleon kokosi uuden armeijan, joka aiheutti 2. toukokuuta 1813 Lützenissä ja 20.–21. toukokuuta Bautzenissa liittoutuneille 40 000 miehen tappiot. Taistelut taukosivat 4. kesäkuuta tehtyyn aselepoon, jonka aikana kumpikin osapuoli kokosi joukkojaan. Jo syksyllä liittoutuneilla oli aseissa kolme suurta armeijaa, joissa oli yhteensä yli puoli miljoonaa miestä: Böömin armeija (komentajana ruhtinas Karl Philipp zu Schwarzenberg), Sleesian armeija (Gebhard von Blücher) ja pohjoisarmeija (Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhana)[1].

Aselevon päätyttyä 13. elokuuta Napoleon aloitti etenemisen. Hän aiheutti Dresdenin taistelussa tappion Schwarzenbergin johtamalle Böömin armeijalle kärsien itse vain vähäistä mieshukkaa. Ratsuväen puute esti kuitenkin takaa-ajon ja siten voiton hyödyntämisen. Lisäksi hänen joukkojensa sivustat lyötiin erillisissä yhteenotoissa. Leipzigin taistelussa 16.–18. lokakuuta Napoleonin joukot kärsivät tappion, mutta ne kykenivät järjestäytyneeseen vetäytymiseen alueelta. [1]

Sota Iberian niemimaalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjassa ja Portugalissa käyty Pyreneiden niemimaan sota eli Espanjan itsenäisyyssota oli yksi ensimmäisistä itsenäisyyssodista, ja se on merkityksellinen laajamittaisen sissisodan käytänteiden muodostumiselle.[2] Sota alkoi, kun ranskalainen kenraali Junot vei 20 000 miehen joukkonsa Lissaboniin marraskuun 1807 lopussa, jolloin Portugalin kuningasperhe pakeni Brasiliaan. [1] Madridissa puhkesi Ranskan-vastainen kapina 2. toukokuuta 1808. Ranska vastasi siihen teloittamalla satoja kapinallisia. Tämä johti kansannousun laajenemiseen. Espanjan armeijan jäänteet aloittivat sodan ranskalaisia vastaan, ja mukaan liittyi suuri määrä siviilejä. Vapaaehtoiset organisoituivat paikallisiksi kapinajuntta-nimisiksi ryhmiksi, jotka tekivät yllätyshyökkäyksiä ranskalaisten kuljetuksia ja pikku varuskuntia vastaan. Britannia sekaantui tilanteeseen, ja heinäkuussa 1808 alueelle tuli 35 000 brittisotilasta Arthur Wellesley Wellingtonin komennossa. [1]

Syksyllä 1808 Napoleon toi Espanjaan 200 000 miehen armeijan. Hän valloitti Madridin joulukuussa ja löi brittiarmeijan 16. tammikuuta 1809 Galician La Coruñassa. Wellingtonin brittijoukot alkoivat vuonna 1813 saada yliotteen Ranskan joukoista. Tammikuussa Wellington valtasi Madridin ja karkotti Napoleonin nimittämän kuninkaan Joosef. Ratkaisutaistelu käytiin 21. kesäkuuta 1813 Vitoriassa. Brittien, espanjalaisten ja portugalilaisten joukot voittivat ylivoimaisesti. Sota niemimaalla päättyi Napoleonin tappioon kuudetta liittokuntaa vastaan. Brittijoukot jatkoivat tosin sotaa tunkeutumalla Ranskan alueelle.[1]

Sota Tanskassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhana hyökkäsi Leipzigin taistelun jälkeen Tanskan alueelle Holsteiniin saadakseen Norjan, joka oli luvattu hänelle palkkioksi sotaan osallistumisesta. Lyhyen sodan jälkeen Tanskan kuningas Fredrik VI luovutti Kielin rauhassa Ruotsille Norjan ja liittyi samalla Napoleonin-vastaiseen liittokuntaan. [1]

Sota Ranskassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotanäyttämö siirtyi alkuvuonna 1814 Ranskaan. Wellington eteni etelästä kohti Bordeaux'ta. Pohjoisesta marssi kolme suurta armeijaa, joissa oli yhteensä 200 000 miestä johtajinaan Schwarzenberg, Blücher ja Friedrich Wilhelm von Bülow. Napoleonilla oli kenttäarmeijassaan 40 000 miestä ja osoitti jälleen sodanjohtotaitojaan. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri. Pariisi kukistui maalis-huhtikuun vaihteessa 1814 ja Napoleon luopui kruunusta 6. huhtikuuta. [1]

Kuudes liittokunta päättyi Pariisin kaupungin antautumiseen ja Napoleonin pakoon 1814. Koska hän kuitenkin palasi valtaan sadan päivän keisarikunnan ajaksi 1815, muodostettiin seitsemäs liittokunta samalta kuudennen liittokunnan pohjalta Napoleonin lopulliseksi kukistamiseksi.

  1. a b c d e f g Knut Mykland: Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 247–250, 253, 269, 276–280. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08772-X
  2. 1911 Encyclopædia Britannica/Peninsular War ("Spanish levies, numbering nearly 100,000 regulars and militia, brave and enthusiastic, but without organization, sufficient training, or a commander-in-chief, had collected together") Wikisource. 1911. Viitattu 28.1.2018.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]