Tämä on lupaava artikkeli.

Kirkosta eroaminen Suomessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Osa artikkelisarjaa
Ateismi
Keto-orvokki on vanha vapaa-ajattelijaliikkeen tunnus.

Kirkosta eroaminen tarkoittaa Suomessa yleisimmin joko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tai Suomen ortodoksisen kirkon jäsenyydestä luopumista.

2000-luvulla yleisin eroamistapa on ollut eroakirkosta.fi-palvelu, joka laatii valmiin eroilmoituksen ja välittää eroilmoitukset Digi- ja väestötietovirastolle (DVV)[1]. Erota voi myös vapaamuotoisella kirjallisella ilmoituksella tai henkilökohtaisesti kirkkoherranvirastossa tai DVV:n toimipaikassa. DVV:llä on myös omien henkilötietojen tarkistuspalvelu, jossa voi muun ohessa erota uskonnollisesta yhdyskunnasta[2]. Ero astuu voimaan, kun ilmoitus on saapunut viranomaiselle.

Kirkosta eroaminen liittymättä samalla johonkin toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan on Suomessa ollut mahdollista vuodesta 1923. Eroamista helpotettiin vuonna 2003, minkä jälkeen eroaminen yleistyi voimakkaasti. Seuranneiden kymmenen vuoden aikana eronneiden määrä kohosi useisiin satoihin tuhansiin. Yleisimpiä syitä kirkosta eroamiseen ovat tutkimusten mukaan muun muassa kirkon jäsenyyden kokeminen merkityksettömäksi, kirkollisvero ja vähäinen tai puuttuva usko. Myös pettymykset ja mielipide-erot ovat nousseet esiin erosyinä.[3][4][5]

Kirkosta eroaminen on laskenut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärää merkittävästi. Uskontokuntiin kuulumattomien määrä on huomattavasti kasvanut. Valtaosa eronneista ei ole liittynyt muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin[6]. Vuoden 2023 lopussa evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 63,6 % väestöstä, kun osuus vuonna 1970 oli 95 % ja 85 % vuonna 2000. Uskontokuntiin kuulumattomia oli 33,6 % väestöstä, eli noin 1,9 miljoonaa henkilöä. Ortodoksiseen kirkkokuntaan kuului 1,0 % väestöstä.[7]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvulta 1800-luvulle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kuuluessa Ruotsiin oli maassa voimassa uskontopakko vuodesta 1634 alkaen. Kaikkien oli kuuluttava luterilaiseen kirkkoon tai lähdettävä maasta. Poikkeuksena Karjalan ortodokseilla oli rajoitettu uskonnonvapaus, vaikkakin aluetta kohtasi luterilaistaminen ja ortodoksien joukkopako 1600-luvulla. Anglikaaniseen tai reformoituun kirkkoon kuuluminen oli mahdollista ulkomaalaisille vuodesta 1741 alkaen. Maahanmuuttajat saivat harjoittaa muitakin kristillisiä uskontoja vuodesta 1781; vapaus koski Ruotsiin muuttaneita ja heidän jälkeläisiään. Evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen tai vaihtaminen toiseen uskontoon ei ollut mahdollista.[8][9][10][11]

Vuonna 1869 säädettiin kirkkolaki, jonka mukaan ”erehdyksessään pysyvät” sai päästää kirkosta. Käytännössä tämä ei ollut mahdollista mm. siksi, että muita väestörekisterin pitäjiä ei ollut. Luterilaisen kirkon papisto halusi 1870-luvulla edelleen pitää kiinni luterilaisen kirkon asemasta valtionkirkkona. Se ei ollut valmis sallimaan siirtymistä ”keisarin uskoon”. Hallitsija puolestaan ei ollut valmis sallimaan ortodokseille oikeutta erota omasta kirkostaan, sillä se ei ollut sallittua muuallakaan Venäjällä.[8][10][11]

Vuonna 1889 tuli voimaan eriuskolaislaki, joka salli eroamisen luterilaisesta kirkosta, jos samalla liittyi toiseen protestanttiseen ryhmään. Tämä koski metodisteihin ja baptisteihin siirtyviä. Siirtyminen oli mahdollista 21 vuotta täyttäneille, jotka olivat ensin saaneet luterilaista opetusta. Harkinta-aika oli kaksi kuukautta.[8] Kirkosta eroaminen ja jääminen uskontokuntien ulkopuolelle ei ollut mahdollista. Ei myöskään ollut sallittua kääntyä ortodoksiksi tai roomalaiskatoliseksi.[11]

1900-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkien kirkollisten seurakuntien ulkopuolelle siviilirekisteriin oli mahdollista jäädä vuodesta 1918 alkaen[8], jos ei vielä ollut minkään kirkollisen yhdyskunnan jäsen. Käytännössä tämä tarkoitti kastamatta jätettyjä lapsia. Siviilirekisterissä oli vielä vuonna 1920 ainoastaan 860 henkeä, 0,2 promillea väestöstä.[12]

Kirkosta eroaminen kokonaan tuli Suomessa mahdolliseksi v. 1923, kun uskonnonvapauslaki astui voimaan. Innokkaimmin uutta lakia olivat puoltaneet keskusta ja vasemmisto sekä eräät kokoomuslaiset papit.[11] Jo samana vuonna koettiin eropiikki lähinnä vasemmistolaisimman työväen ja sivistyneistön keskuudessa.[13]

Vastoin odotuksia uudistus ei kuitenkaan johtanut laajaan eroamiseen kirkosta, vaan seuraavina vuosina eroaminen oli alhaista. Eroaminen keskittyi lähinnä suurimpiin kaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin. Eronneissa oli liikkuvaa väestöä, jonka sosiaaliset siteet olivat löyhät. Teollisuustyöntekijöiden ohella eronneissa oli ruotsinkielistä sivistyneistöä, jonka juuret olivat porvarillisessa radikalismissa. Kirkosta eroamisen puolesta työskentelivät vasemmistoradikaalit sekä eräät uskonnolliset vähemmistöt, joista helluntailiikkeellä oli eroamiseen muita vähemmistöjä suurempi vaikutus. Sisällissodan jälkeinen sosiaalinen paine kuitenkin jarrutti eroamista työväestön keskuudessa, kun ”punikeiksi” leimatut eivät halunneet leimautua myös ”pakanoiksi”.[11] Kirkosta eronneita voitiin pitää epäilyttävinä ja heillä saattoi olla ongelmia työnsaannissa.[8]

Kirkosta eroaminen 1923–1929[11]
Vuosi Eronneita
1923 22 660
1924 3 646
1925 5 359
1926 3 369
1927 3 285
1928 4 396
1929 5 161

1940-luvun sotavuosina kirkosta eroavien määrä laski alle kahden tuhannen vuodessa. Eroaminen yleistyi sotien jälkeen voimakkaasti. Vuotuinen eromäärä pysytteli selvästi yli 10 000 eronneessa 1940-luvun lopulta aina vuoteen 1959.[14] Yhdeksi syyksi lisääntyneille eroille on esitetty, että koko vuoden kirkollisvero perittiin kerralla, mikä olisi muistuttanut eroamisesta. Kun kirkollisvero vuodesta 1960 alkaen pidätettiin ennakkoveron yhteydessä, eroaminen väheni selvästi.[13][6]

Eroamista helpotettiin vuonna 1969, minkä jälkeen erot yleistyivät jälleen. Siitä alkaen eroamisen voi hoitaa henkikirjoittajan toimistossa. Erolle ei myöskään tarvinnut enää ilmoittaa syytä.[13][14]

Kirkosta eroaminen kiihtyi v. 1984, kun kirkolliskokous ei hyväksynyt naispappeutta. 1990-luvun alun lama kiihdytti eroamista, mutta laman jälkeen eroaminen väheni 2000-luvun vaihteeseen tultaessa.[14]

2000-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkosta eronneiden määrä nousi selvästi vuonna 2003. Tuolloin voimaanastunut uusi uskonnonvapauslaki helpotti kirkosta eroamista: Eroamiseen ei enää tarvittu henkilökohtaista käyntiä, määrämuotoista lomaketta tai aiempaa kuukauden harkinta-aikaa. Myös uusi hautaustoimilaki lisäsi eroja, kun hautaustoimen maksut kirkkoon kuuluville ja siihen kuulumattomille tulivat yhtäsuuriksi.[3] Samana vuonna Tampereen vapaa-ajattelijat avasivat eroakirkosta.fi-palvelun.

Vuoden 2003 helpotusten takana oli tietoinen päätös. Edellistä, v. 1923 voimaan tullutta uskonnonvapauslakia säädettäessä oli nähty tarpeelliseksi, että eroaminen oli tehtävä henkilökohtaisesti. Tämän katsottiin aikanaan voivan estää eroamiseen tähtäävän joukkoyllytyksen. Oli myös pelätty sekaannuksia samannimisten välillä. Henkilökohtaista asiointia vaadittiin siksikin, että eroamisen nähtiin vaativan vakavaa harkintaa. Tämän vuoksi vuosina 1923–2003 käytössä oli myös kuukauden harkinta-aika eli niin sanottu ”katumuskuukausi”. Ero tuli voimaan, ellei sitä peruuttanut kuukauden kuluessa. Katumuskuukauden vuoksi eroilmoitus tuli antaa viimeistään marraskuussa, jotta saattoi säästää seuraavan vuoden kirkollisveron.[15]

Henkilökohtaisen asioinnin vaatimuksen ja katumuskuukauden nähtiin vaikeuttavan kirkosta eroamista perusteettomasti, minkä vuoksi niistä luovuttiin v. 2003. Samaan aikaan tuli mahdolliseksi erota kirkosta myös sähköisesti tietoliikenneyhteyksien välityksellä.[15] Tästä muodostuikin pian yleinen eroamistapa.

Eroamiskäytäntö nykyisin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkosta voi erota antamalla vapaamuotoisen kirjallisen eroilmoituksen. Ilmoituksen voi lähettää myös sähköpostitse tai verkkopalvelun kautta. Täysi-ikäinen henkilö voi erota itsenäisesti. Alaikäisen eroamiseen tarvitaan huoltajien suostumus. Tapauksia on kolmenlaisia eroajan iästä riippuen. Huoltajat voivat erottaa alle 12-vuotiaan lapsen uskonnollisesta yhdyskunnasta ilman hänen suostumustaan. 12–14-vuotiasta ei voi erottaa ilman hänen omaa suostumustaan. 15–17-vuotias voi erota itse, mutta tarvitsee huoltajien suostumuksen eroilmoitukseen.[16]

Eroaminen astuu voimaan heti, kun eroilmoitus on toimitettu seurakuntaan tai Digi- ja väestötietovirastoon.[17] Sähköpostieroamisen tapauksessa eron katsotaan astuneen voimaan, kun Digi- ja väestötietovirasto vastaanottaa sähköpostin. Digi- ja väestötietovirasto toimittaa eronneelle vahvistuksen, kun eroaminen on rekisteröity väestötietojärjestelmään.

Kirkosta voi erota koska tahansa, mutta kirkollisvero peritään kalenterivuosittain. Edellisen vuoden lopussa kirkkoon kuulunut henkilö maksaa kirkollisveroa koko seuraavan vuoden ajalta, vaikka eroaisikin kesken vuoden. Jos kirkosta eroaa viimeistään vuoden viimeisenä päivänä, välttyy seuraavan vuoden kirkollisverolta.[18]

Kirkosta eroamisen syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyt kirkosta eroamiseen ovat vaihdelleet historian saatossa. Mitään yhtä syytä ei voida esittää, vaan ihmiset tekevät ratkaisunsa hyvin erilaisista syistä.[14]

Erosyyt 1900-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvulla eroaaltoihin liittyivät poliittiset konfliktit kirkon ja eri väestönosien suhteissa. Sisällissodan jälkeen 1920-luvulla eroamiseen vaikutti työväestön epäluulo kirkkoa kohtaan. 1950-luvun kirkonvastainen liikehdintä ja 1960-luvun kulttuuriradikalismi johtivat uusiin konflikteihin. Nämä yhdistettynä radikaalin vasemmiston, myös kommunistien voimistuneeseen kannatukseen aiheuttivat eroaaltoja, joissa kyse oli poliittisesta protestista. Kirkosta vieraantumiseen vaikutti myös muuttoliike maalta kaupunkiin. Muutossa yhteys kirkkoon ja uskontoon särkyi. Muuttajat sijoitettiin suuriin kaupunkiseurakuntiin, joissa paikallinen identiteetti ja yhteenkuuluvuus olivat kadonneet. Yhteyden puute seurakuntaan ja kirkkoon sekä uskonnollisuuden puute nousivat 1960-luvun alun tutkimuksessa päätekijöiksi, joista kirkosta eroaminen johtui.[14]

Eroamiseen on 1970-luvulla liittynyt myös ammattiyhdistyksen tai työporukan painostusta ainakin teollisuudessa ja rakennusalalla. Samaan aikaan esiintyi muuallakin voimakasta kirkon vastaista yhteiskunnallista liikehdintää.[19]

Sosialistinen ideologian merkitys eroamiseen on sittemmin vähentynyt. Vuonna 1984 eroaalto seurasi kirkolliskokouksen kielteistä päätöstä naispappeudesta. Kun pappeus pysyi kiellettynä naisilta, se johti tasa-arvoa korostaneena aikana jyrkkään nousuun eroissa. Muuten kirkon kannanottoihin liittyneet protestieroamiset olivat 1900-luvulla vähäisiä.[14]

1990-luvun alkupuolella korostuivat taloudelliset erosyyt. Merkittävimmät välittömät syyt olivat kirkollisvero, lama ja työttömyys sekä verotuksen taso yleensä. Taloudellisten syiden lisäksi oli muitakin syitä: Monet eivät uskoneet kirkon opetukseen eivätkä nähneet jäsenyydestä mitään hyötyä. Moni erosi myös pettymyksestä kirkon toimintaan tai seurakunnan työntekijöihin. Poliittiset erosyyt olivat harvinaisia.[14]

Erosyyt 2000-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 2003–2004 kirkosta eronneet pitivät eronsa syynä useimmiten sitä, että kirkon jäsenyys oli menettänyt merkityksensä heidän elämässään. Lopullisena syynä olivat usein taloudelliset perusteet: kirkollisveron maksaminen koettiin turhaksi, kun jäsenyys oli menettänyt merkityksensä. Eronneet olivat myös kokeneet pettymyksiä kirkkoa kohtaan. Tällaisia olivat mm. kirkon päätökset tai kannanotot ja yksittäisten työntekijöiden epäoikeudenmukaiseksi koettu toiminta.[3]

Vuonna 2006 julkaistun Kati Niemelän tutkimuksen mukaan yleisin erosyy oli se, ettei kirkolla ollut henkilökohtaisesti riittävää merkitystä. Tämä johti siihen, ettei eroaja halunnut maksaa kirkollisveroa; taloudellisten syiden merkitys oli kuitenkin lamavuosista vähentynyt. Valtaosalle eronneista ei uskolla ollut juuri mitään merkitystä. Eroamiseen vaadittiin usein jokin ulkoinen kimmoke, kuten ärtymys jostain kirkon kannanotosta. Osalle eroaminen olikin myös protesti. Nuorilla aikuisilla protesti tyypillisesti kohdistui kirkon suvaitsemattomuuteen ja koettuun epätasa-arvoisuuteen, kuten homoseksuaalisuuden torjuntaan tai naispappien syrjintään. Kokemusten synnyssä medialla oli tärkeä rooli. Media muokkasi mielikuvia, kun omat kokemukset kirkosta olivat vähentyneet. Toisaalta osa eroajista piti kirkkoa liian liberaalina. Noin kymmenesosa eroajista oli voimakkaasti uskonnollisia. Osa koki eronneensa kirkosta, ei Jumalasta eikä uskosta.[14][20]

Eroakirkosta.fi-palvelu tiedotti vuonna 2007, että sen saaman palautteen perusteella tärkeimmät eroamissyyt olivat ateismi, agnostisuus tai vähäinen usko, kirkollisverojen välttäminen ja eroamisen helppous.[5]

Luterilaisen kirkon julkaiseman vuonna 2011 tehdyn kyselyn mukaan kirkosta eroaminen on harkittu päätös, ei hetken mielijohde. Keskeisimpiä syitä eroon olivat se, ettei kirkolla ollut eroajalle merkitystä, ettei hän uskonut kirkon opetuksiin eikä kokenut itseään uskonnolliseksi. Nämä tekijät olivat vaikuttaneet kolmeen neljästä eroajasta. Lähes yhtä keskeinen syy oli haluttomuus maksaa kirkollisveroa. Mielipide-erot jostain kirkon päätöksestä olivat myös tärkeitä. Joka toinen eronnut piti kirkkoa liian konservatiivisena ja suvaitsemattomana seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Lähes joka viides eroaja piti kirkkoa liian maallistuneena, alle kymmenesosa liian suvaitsevaisena mainittuja vähemmistöjä kohtaan. Noin joka kymmenes eroaja koki jonkin toisen uskonnollisen yhdyskunnan vastaavan paremmin ajatteluaan.[6]

Loppuvuonna 2014 tehdyn kyselyn mukaan eroon tai eroharkintaan johtavista yksittäisistä asioista tärkein oli se, ettei henkilö enää usko Jumalaan. Tämän syyn mainitsi 42 % eronneista tai eroa harkitsevista. Tavallisia syitä olivat kirkon mielipiteiden vanhoillisuus, kirkollisveron suuruus ja haluttomuus maksaa kirkollisveroa, koska ei käy kirkon tilaisuuksissa. Muita tavallisia syitä olivat kirkon viimeaikainen suhtautuminen homoseksuaalien avioliittoon ja se, että vastaajien mielestä uskonto ei kuulu moderniin maailmaan. Yli 60 prosentin mielestä eroratkaisuun vaikuttaa ratkaisevasti tai jonkin verran se, että kirkko on liian vanhoillinen; harvan eronneen tai eroa harkitsevan mielestä kirkko oli liian vapaamielinen.[4]

Naisten erosyitä kirkosta on selvittänyt Iltalehti vuonna 2010. Lehden kyselyn mukaan kirkosta eronneet naiset kokivat kirkon vanhoilliseksi. Esiin nousivat kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta ja naispappeutta kohtaan. Vastaajat kokivat, että kirkolla ei ole heille mitään annettavaa, he eivät ole halukkaita käyttämään kirkon palveluja eivätkä myöskään halua maksaa kirkollisveroa. Monet vastaajat mainitsivat uskovansa Jumalaan mutta eivät kokeneet tarvitsevansa siihen kirkkoa.[21]

Erosyyt ortodokseilla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ortodoksisesta kirkosta eroamista ovat selittäneet elämänkatsomukselliset ja taloudelliset syyt, mm. haluttomuus maksaa kirkollisveroa. Syiksi on sanottu myös ortodoksisesta perinteestä vieraantuminen, syrjiviksi koetut uskonnonopetuksen järjestelyt ja haluttomuus ylläpitää ortodoksista identiteettiä luterilaisessa suvussa tai ympäristössä. Sitä vastoin kirkon toimintatavat tai henkilöstö on nimetty erosyiksi harvoin.[22]

Kirkosta eroamisen määrät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien suhteellinen osuus koko maan väkiluvusta on ollut laskussa 1920-luvulta alkaen, kun kirkosta eroaminen varsinaisesti tuli mahdolliseksi. Vielä vuonna 1920 luterilaisia oli Suomessa 98,1 %. Luterilaiset ja ortodoksit yhteen laskien kansankirkkoihin kuului väestöstä tuolloin 99,7 % lähes kaikkien muiden kuuluessa johonkin muuhun, harvinaisempaan uskontokuntaan.[12]

Kirkosta eroamisen huippuvuosia 1900-luvulla olivat 1923 ja useat 1950-luvun vuodet. Tuolloin kirkosta erosi vuosittain yli 20 000 henkeä. Vuonna 1958 kirkon jätti yli 24 000 jäsentä. Eroaminen yleistyi voimakkaasti myös vuoden 1969 jälkeen ja vuonna 1984.[14]

Uuden huipputason eroaminen saavutti laman oloissa vuosina 1992 ja 1993. Tuolloin eromäärä ensi kertaa ylitti 30 000 henkeä. Huippuvuosien jälkeen eroaminen laantui.[3]

Alhaisimmillaan kirkosta eroaminen on ollut 1940-luvun sotavuosina, jolloin kirkosta eroaminen putosi alle 2 000:een vuodessa. Eroaminen oli vähäistä myös vuodesta 1924 aina 1940-luvun loppupuolelle ulottuvana ajanjaksona ja toisaalta 1960-luvulla.[14] Eroaminen kävi edeltäneitä vuosia selvästi alhaisemmalla tasolla myös 1994–2002.

Eronneiden määrä on lisääntynyt merkittävästi 2000-luvulla. Eroaminen alkoi kiihtymään vuodesta 2003 alkaen uuden uskonnonvapauslain salliessa eroamisen helposti internetin välitysellä. Vuosina 2014–2023 kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on laskenut keskimäärin noin 1,2 prosenttiyksikköä vuodessa. 1990-luvulla vuosittainen lasku oli noin 0,3 prosenttiyksikköä.

Tilastoja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän kehityksestä[23][24]
Vuosi Eronneet Liittyneet Erotus Kirkkoon kuului (%) Muutos edellisvuoteen (%-yks.)
1970 15 264 3 623 −11 641 95,0 −
1971 13 497 3 599 −9 898 94,4 −0,6
1972 16 091 3 660 −12 431 93,7 −0,7
1973 17 438 3 285 −14 153 93,1 −0,6
1974 16 668 3 665 −13 003 92,6 −0,5
1975 16 534 4 181 −12 353 92,2 −0,4
1976 17 926 4 327 −13 599 91,7 −0,5
1977 16 151 4 518 −11 633 90,9 −0,4
1978 13 749 4 683 −9 066 90,7 −0,2
1979 13 013 4 991 −8 022 90,5 −0,2
1980 13 953 5 141 −8 812 90,3 −0,2
1981 14 229 5 389 −8 840 90,0 −0,3
1982 13 638 5 758 −7 880 89,9 −0,1
1983 13 072 5 778 −7 294 89,7 −0,2
1984 22 141 5 484 −16 657 89,4 −0,3
1985 18 120 5 173 −12 947 89,1 −0,5
1986 17 340 5 506 −11 834 88,8 −0,3
1987 19 151 5 806 −13 345 88,6 −0,2
1988 20 240 5 644 −14 596 88,3 −0,3
1989 18 700 5 963 −12 737 87,9 −0,4
1990 16 017 6 419 −9 598 87,6 −0,3
1991 22 352 6 995 −15 357 87,1 −0,5
1992 30 710 7 496 −23 214 86,5 −0,5
1993 29 567 8 066 −21 501 86,0 −0,5
1994 16 940 9 687 −7 253 85,7 −0,3
1995 14 083 10 309 −3 774 85,6 −0,1
1996 13 195 10 811 −2 384 85,4 −0,2
1997 12 004 11 205 −799 85,3 −0,1
1998 13 518 11 560 −1 958 85,2 −0,1
1999 12 447 10 933 −1 514 85,1 −0,1
2000 13 566 11 220 −2 346 85,0 −0,1
2001 14 083 10 608 −3 475 84,8 −0,2
2002 16 077 10 377 −5 700 84,6 −0,2
2003 26 857 10 023 −16 834 84,1 −0,5
2004 27 009 9 365 −17 644 83,6 −0,5
2005 33 043 9 559 −23 484 83,1 −0,5
2006 34 952 10 116 −24 836 82,4 −0,7
2007 37 879 10 474 −27 405 81,7 −0,7
2008 52 203 10 763 −41 440 80,6 −0,9
2009 43 650 12 195 −31 455 79,7 −0,9
2010 83 097 13 284 −69 813 78,2 −1,5
2011 46 177 13 623 −32 554 77,2 −1,0
2012 41 079 14 108 −26 971 76,4 −0,8
2013[25] 58 965 14 653 −44 312 75,2 −1,2
2014[26] 78 300 15 701 −62 599 73,7 −1,5
2015[27] 45 241 17 604 −27 637 72,8 −0,9
2016[27][28] 50 119 16 982 −33 137 71,9 −0,9
2017[29] 52 292 16 491 −35 801 70,7 −1,2
2018[30][31][32] 58 338 16 680 −41 658 69,7 −1,0
2019[33][34] 56 007 16 246 −39 761 68,6 −1,1
2020[35][36] 48 125 18 124 −30 001 67,7 −0,9
2021 55 848 20 422 −35 426 66,5 −1,2
2022 63 694 20 285 −43 409 65,1 −1,4
2023 55 354 21 047 −34 354 63,5 −1,6

Kirkkoon kuuluvien osuuden kehittymiseen vaikuttaa pelkkien erojen ja liittymisten lisäksi myös em. lukuihin sisältymättömien lapsikasteiden sekä kuolleiden kirkon jäsenien erotus sekä lisäksi muutto maahan ja maasta ulos.

Kirkkoon liittyminen on ollut kirkosta eroamista vähäisempää lähes jatkuvasti. Liittyjien määrä kuitenkin ylitti eronneiden määrän jatkosodan aikana ja vuonna 1964.[37]

Eropiikit 2010-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2010-luvulla on koettu useita eropiikkejä. Näiden aikana kirkosta on eronnut suuri määrä ihmisiä lyhyessä ajassa:[38]

  • Lokakuussa, yhden kuukauden aikana, vuonna 2010 koettiin tähän asti suurin eropiikki. Tuolloin noin 40 000 kirkon jäsentä erosi kirkosta Yle TV2:n Homoilta-ohjelman jälkeen.[39][40]
  • Keväällä 2011 noin 4 000 jäsentä erosi kristillisen Nuotta-lehden Älä alistu -kampanjan seurauksena. Kampanjan mukaan homo- ja biseksuaalisuudesta voi parantua kristinuskon avulla. Moni eroaja kritisoi kirkkoa ahdasmielisyydestä, osa sitä vastoin liiasta suvaitsevaisuudesta suhteessa homoihin.[39][40]
  • Kesällä 2013 yli 6 000 henkeä erosi kirkosta viikossa, kun sisäasiainministeri Päivi Räsänen oli kehottanut seuraamaan Raamattua silloinkin, kun se on vastoin lakia. Eroajissa korostuivat aikuiset miehet.[41][42]
  • Lokakuussa 2014 yli 6 000 henkeä erosi kirkosta vajaassa viikossa, kun yhteen viikonloppuun oli osunut kolme uutista: seurakuntavaalit, seurakunnan osallistuminen seksimessuille ja puoluejohtaja Päivi Räsäsen lausunto kristillisdemokraattien vastustavasta kannasta ns. tasa-arvoiseen avioliittolakiin.[43][44][45]
  • Marras-joulukuun vaihteessa 2014 yli 20 000 jäsentä erosi kirkosta viikossa, kun eduskunta oli äänestänyt ns. tasa-arvoisesta avioliittolaista. Eroajissa oli sekä konservatiivisten että liberaalien näkemysten kannattajia. Eroaallon syinä nousivat esiin arkkipiispa Kari Mäkisen hyväksyvä suhtautuminen uuteen lakiin ja toisaalta kirkon virallinen kielteinen kanta samaan asiaan.[46][47]

Edellä lueteltujen eropiikkien lisäksi on ollut tavallista, että eroaminen kiihtyy voimakkaasti vuoden lopussa. Tämän sanotaan johtuvan siitä, että näin toimien välttyy seuraavan vuoden kirkollisverolta.[38] Mediatutkija Johanna Sumialan mukaan uutisointi voi lisätä kirkosta eroamista. Sumialan mielestä kirkon viestinnässä on jouduttu noidankehään, jossa eroaminen aktivoituu, kun jotain tapahtuu.[38]

Eromäärä ortodoksisesta kirkosta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ortodoksisesta kirkosta eroaminen on lisääntynyt. 2000-luvun alkupuolella ortodoksisesta kirkosta erosi vuosittain noin 400 ihmistä vuodessa. Saman vuosikymmenen loppupuolella eroajia oli noin 600 vuodessa. Eroajien määrä oli 628 vuonna 2012 ja 772 vuonna 2013. Vuonna 2014 erosi 926 eli noin 1,5 % jäsenistä.[48][49][22] Vuonna 2017 erosi 811 ja vuonna 2018 eroajia oli 981. Ortodoksisesta kirkosta eroamisen syitä ei tarkkaan tunneta, mutta haluttomuus maksaa ortodoksisten seurakuntien korkeaa kirkollisveroa on merkittävä tekijä. Kaupunkiseurakunnissa eroaminen vaikuttaa olevan suhteellisesti vilkkaampaa.[50]

Jäsenmäärä ortodoksisessa kirkossa saavutti huippunsa 81 631 henkeä vuonna 1940. Jäsenmäärä pieneni sotien jälkeen aina vuoteen 1990 asti, jolloin ortodoksiseen kirkkoon kuului 55 924 henkeä. Sen jälkeen jäsenmäärä oli vuosia hitaassa kasvussa erityisesti maahanmuuttajien kirkkoon liittymisen vuoksi. Vuoteen 2018 mennessä ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on laskenut 59 560 jäseneen. Jäsenmäärän laskun suurin syy oli vuonna 2018 se, että kuolleiden määrä ylitti kastettujen määrän moninkertaisesti.[50]

Ortodoksiseen kirkkoon liittyi aiemmin enemmän ihmisiä kuin siitä erosi. Kirkkoon liittyjiä oli noin 900 vuodessa vuonna 2014 päättyneenä kymmenvuotiskautena. Vuonna 2014 heitä oli 1 009.[22] Vuonna 2018 eroajat olivat enemmistössä. Liittyneitä oli 882. Liittyjien määrää nostaa tilastossa se, että osa kastetuista lapsista rekisteröidään liittyneiksi eikä kastetuiksi. Näin tapahtuu silloin, kun lapsi on ensin ilmoitettu väestörekisteriin.[50]

Alueelliset erot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenosuus väestöstä vaihtelee voimakkaasti seurakunnittain ja alueittain. Kiihtyneen kirkosta eroamisen aikana on isoissa kaupungeissa syntynyt kymmenien prosenttiyksikköjen ero muuhun Suomeen. Alueelliset erot ovat syventyneet, sillä vielä 2000-luvun alussa kirkkoon kuuluvia oli 80–90 % lähes koko Suomessa. Eriytyminen on voimistunut vuoden 2010 jälkeen. Erot selittyvät kantasuomalaisten valinnoilla kirkosta eroamisessa ja lasten kastamisessa. Myös maahanmuutto vaikuttaa jonkin verran.[51]

Tavallisinta kirkkoon kuuluminen on Pohjanmaalta Varsinais-Suomeen ulottuvalla alueella, jossa 86–94 prosenttia väestöstä kuului kirkkoon vuonna 2013. Alueella kirkkoon kuulumista ylläpitävät varsinkin herätysliikkeet, erityisesti lestadiolaisuus.[51] Vuonna 2023 kirkkoon kuuluvuus oli korkeinta Perhossa (90,9 % väestöstä) ja Reisjärvellä (89,4 % väestöstä).[52]

Kirkkoon kuuluminen on vähentynyt pääkaupunkiseudulla, Turussa ja Tampereella. Kirkkoon kuuluminen on suhteellisen vähäistä myös monissa maakuntakeskuksissa.[51]

Pienin kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on Helsingissä, missä 46 prosenttia väestöstä kuului kirkkoon vuonna 2023.[52] Jäsenosuus on pudonnut jo alle 50 prosentin yhdessätoista Helsingin seurakunnassa: Mikael (37,7 %), Kallio (40,9 %), Paavali (41,0 %), Vuosaari (41,0 %), Herttoniemi (43,0 %), Kannelmäki (42,2 %), Pitäjänmäki (45,4 %), Malmi (45,8 %), Oulunkylä (46,6 %) ja Helsingin tuomiokirkko (48,6 %). Kirkosta erosi Helsingissä vuosina 2008–2023 yhteensä 110 762 jäsentä. Suomenkielisissä helsinkiläisseurakunnissa kirkkoon kuuluminen on ruotsinkielisiä selvästi vähäisempää.[53]

Muista suurista kaupungeista Vantaalla kirkkoon kuului vuonna 2023 46,8 prosenttia väestöstä ja Espoossa 50,2 prosenttia. Tampereella osuus oli 56,3 prosenttia, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän alueella 57,7 prosenttia ja Oulussa 67,3 prosenttia.[52]

Kirkosta eroamisen suunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sitoutuminen kirkon jäsenyyteen on 2000-luvulla laskenut. Luterilaisen kirkon mukaan jäsenyyteensä heikosti sitoutuneiden osuus oli noussut 13 prosentista vuonna 2003 aina 26 prosenttiin vuonna 2011. Tällä tarkoitettiin niitä kirkon jäseniä, jotka pitivät eroamistaan todennäköisenä tai jotka olivat eroamista harkinneet mutta eivät olleet siitä täysin varmoja.[6]

Joulukuussa 2014 tehdyn kyselyn mukaan noin joka seitsemäs kirkon jäsen harkitsee kirkosta eroamista. Eroa harkitsevissa nousivat esiin nuoret, työttömät ja lapsiperheet.[4]

Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen lähetysjohtaja Pekka Huhtinen ennusti 2011, että kirkon jäsenosuus laskee alle 50 prosentin vuoteen 2030 mennessä.[54]

Teologian tohtori Juha Kauppinen arvioi 2013, että vuonna 2035 luterilaiseen kirkkoon kuuluu enää vähemmistö suomalaisista.[55]

Vapaa-ajattelijain liitto on ennustanut 2014, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenosuus laskee alle 50 prosentin väestöstä 2040 mennessä, jos kirkon jäsenmäärän lasku jatkuisi nykyisellä noin 1 prosenttiyksikön tasolla vuodessa. Liiton mukaan raja voidaan saavuttaa jo 2030-luvun alkupuolella, jos erotahti kiihtyisi nykyisestä. Liiton mukaan asian lykkääntyminen vuoden 2050 tienoille on epätodennäköistä. Liitto ennustaa, että pääosa suomalaisista tulee olemaan uskontokuntaan kuulumattomia.[56]

Professori Miikka Ruokanen ennusti 2012, että luterilainen kirkko on Helsingissä vähemmistökirkko vuonna 2020. Samoin arvioitiin jo suurten seurakuntayhtymien kokouksessa 2009.[57][58]

Kirkon talousvaliokunta ennustaa kirkon jäsenmäärän laskevan vuoteen 2025 mennessä 3,5 miljoonaan.[59]

Kirkon vuonna 2017 teettämän kustannuspainelaskelman mukaan nykykehityksellä 2030-luvun puolivälin jälkeen vain puolet suomalaisista on evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä.[60]

Vuoden 2018 joulukuussa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Veli-Matti Salminen ennakoi nykyisen kaltaisella kehityksellä 20 vuoden kuluttua enää puolen (50 %) väestöstä kuuluvan kirkkoon.[61]

Kirkosta eronneet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ateismia ja kirkosta eroamista on Suomessa leimannut mies- ja kaupunkivaltaisuus. Miehet eroavat kirkosta naisia useammin ja eroaminen on yleisempää kaupungissa kuin maaseudulla. Uskonnon arvostamisen on katsottu säilyneen paremmin maaseudulla kuin suurissa kaupungeissa ja tytöt ovat nuorisotutkimusten mukaan uskonnollisempia kuin pojat.[62][63]

Kirkosta erotaan pääasiassa täysi-ikäisenä. Eroajissa on erityisen paljon juuri 18 vuotta täyttäneitä. Alaikäisiä sen sijaan on vähän. Esimerkiksi vuonna 2011 eronneista oli alle 15-vuotiaita lapsia 2 % ja 15–17-vuotiaita 1 %.[6]

Vuonna 2013 evankelis-luterilaisesta kirkosta eronneista yli puolet (53 %) oli iältään 20–39-vuotiaita. Myös kirkkoon liittyminen oli vilkasta samassa ikäryhmässä.[25] Vuonna 2015 kirkon jäsenosuus oli alimmillaan 30–39-vuotiaiden ikäluokassa (61 %). Korkeimmillaan se oli ikäluokissa yli 80-vuotiaat (88 %) ja toisaalta 10–19-vuotiaat (85 %).[64]

Piispa Seppo Häkkinen on tyypitellyt kirkosta eroajat seuraavasti: 1970-luvulle saakka eroajan perustyyppi oli nuori, ammatillisen koulutuksen saanut vasemmistolaismies, joka erosi kirkosta ideologisista syistä. 1980-luvulla rinnalle ilmestyi toinen perustyyppi, nuori tai keski-ikäinen, akateemisen koulutuksen saanut oikeistolainen kaupunkilaismies, joka erosi kirkosta välttääkseen kirkollisveron. 2000-luvun alun perustyyppi oli 18–39-vuotias suuressa kaupungissa asuva mies tai nainen, jolle ei kirkolla ollut henkilökohtaista merkitystä ja joka koki kirkon liian suvaitsemattomaksi.[14]

Kirkon toiminta eroamista vastaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous vastusti kirkosta eroamista helpottanutta muutosta, jossa eroaminen tuli mahdolliseksi ilman henkilökohtaista asiointia. Kirkolliskokouksen mielestä henkilökohtainen asiointi korostaisi uskonnollisen vakaumuksen kokonaisvaltaisuutta ja turvaisi sen, ettei henkilö joutuisi painostuksen kohteeksi.[65] Suomen ortodoksinen kirkollishallitus kannatti myös henkilökohtaista asiointia. Perusteet olivat, että henkilökohtainen asiointi tarjoaisi mahdollisuuden harkita asiaa ja eliminoisi kiihotuksen ja painostuksen mahdollisuuden.[66] Muutos toteutui 2003.

Helsingin seurakuntayhtymä käynnisti 2007 kolmivuotisen ”Usko, toivo, rakkaus” -kampanjan ehkäistäkseen nuorten aikuisten kirkosta eroamista. Kampanja sai julkisuudessa negatiivisen vastaanoton.[67][68]

Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat avasivat eroakirkosta.info-nimisen verkkosivuston vuonna 2008. Sivuilla käsitellään kirkkoa, siihen kuulumista ja siitä eroamista. Sivuston osoite on samankaltainen kuin tunnetulla kirkosta eroamaan kehottavalla sivustolla.[69]

Luterilainen kirkko avasi liitykirkkoon.fi-nimisen verkko-osoitteen vuonna 2009. Osoitteesta saa tietoa luterilaisesta kirkosta ja siihen liittymisestä sekä voi ilmoittaa halukkuutensa liittyä kirkkoon.[70]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Jo kolmannesmiljoona jättänyt kirkon nettipalvelun kautta 21.11.2012 City
  2. ↑ Tarkasta omat henkilötietosi -sivu
  3. ↑ a b c d Kirkko muutosten keskellä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000–2003. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 89, Kirkon tutkimuskeskus, Tampere 2004. Luku III.
  4. ↑ a b c Näistä syistä kirkosta erotaan Iltasanomat.fi 6.12.2014
  5. ↑ a b Eroakirkosta.fi: puolivuotiskatsaus 2007 29.7.2007. Tampereen vapaa-ajattelijat. Viitattu 30.7.2007.
  6. ↑ a b c d e Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008–2011 Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 115, s. 31, 83–91
  7. ↑ Tilastokeskus: Väestö ja yhteiskunta Väestörakenne 31.12.2023
  8. ↑ a b c d e Suomen uskonnonvapauden historia Uskonnonvapaus.fi, viitattu 5.12.2014
  9. ↑ Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi ortodoksisesta kirkosta HE 59/2006, s. 5
  10. ↑ a b Uskonnonvapaus kehittyi vähitellen 1700-luvulta alkaen kohti uskonnonvapauslain säätämistä 1920-luvulla Evl.fi, viitattu 3.7.2020
  11. ↑ a b c d e f Murtorinne, Eino (päätoim.): Kristinuskon historia 2000. (3. osa) Weilin+Göös, 2000. ISBN 951-35-6516-5
  12. ↑ a b Suomen väkiluku joulukuun 31. päivänä 1920 (seurakuntakirjojen mukaan): 2 Suomen virallinen tilasto 6 : 56 ; 2. Tilastollinen päätoimisto, Helsinki 1923. s. 30
  13. ↑ a b c Kirkosta eroamisen historia 1923–2005 eroakirkosta.fi
  14. ↑ a b c d e f g h i j k Häkkinen, Seppo: Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2010. ISBN 978-951-693-297-5
  15. ↑ a b Hallituksen esitys Eduskunnalle uskonnonvapauslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi HE 170/2002
  16. ↑ Maistraatit: Uskonnolliseen yhdyskuntaan liittyminen ja eroaminen Viitattu 15.12.2014
  17. ↑ Evl.fi: Eroaminen tapahtuu tekemällä eroilmoitus
  18. ↑ Verohallinto: Kirkollisvero Viitattu 1.1.2014
  19. ↑ Kauppinen, Juha: Takaisin kirkkoon. Tutkimus aikuisena kirkkoon liittyneistä Tampereella 1996–2006, s. 105. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2008. ISBN 978-951-693-290-6
  20. ↑ Kirkon jäsenmäärä laski - Tutkimus kirkosta eroamisen syistä valmistunut Kirkon tiedotuskeskus 21.2.2006
  21. ↑ Vanhoillisuus karkottaa kirkon naisjäseniä Iltalehti 17.5.2010
  22. ↑ a b c Suomen ortodoksinen kirkko: Kirkon jäsentilasto vuodelta 2014 valmistui 14.1.2015
  23. ↑ Kirkon tilastollinen vuosikirja 2005, s. 22. (Väestönmuutokset vuosina 1970–2005) Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Kirkkohallitus, 2006. ISSN 1458-1388 Teoksen verkkoversio (viitattu 19.1.2015).
  24. ↑ Seurakuntien väkiluvut ja väestömuutokset 2006–2013 (Väestönmuutokset koko kirkko, 2006–2013) Sakasti. Kirkkohallitus. Viitattu 25.1.2016.
  25. ↑ a b Vahvistetut jäsentilastot 2013: Kolme neljästä suomalaisesta kuuluu kirkkoon 11.2.2014. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 17.2.2014.
  26. ↑ Vahvistetut jäsentilastot 2014: Kirkkoon kuuluu neljä miljoonaa suomalaista Evl.fi [Internet Archive Wayback]. 5.2.2015. Viitattu 17.1.2017.
  27. ↑ a b Kirkon jäsenyys 2016 - Kirkon tutkimuskeskus - Kirkkoon liittyneet ja kirkosta eronneet 1923-2016 Kirkon tutkimuskeskus. Viitattu 17.1.2017.
  28. ↑ Kirkon jäsenmäärän kehitys edellisvuoden kaltaista - evl.fi evl.fi. Viitattu 17.1.2017.
  29. ↑ Seurakuntien jäsentilasto 2017 kirkontilastot.fi. Viitattu 29.1.2018.
  30. ↑ Jäsentilasto 1999-2018 kirkontilastot.fi. Viitattu 30.1.2019.
  31. ↑ Tietoa kirkosta: Kirkon jäsenyys evl.fi. Viitattu 30.1.2019.
  32. ↑ Aromaa, Jonni: Historiallinen muutos: Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu enää alle 70 prosenttia kansasta yle.fi. 15.1.2019. Viitattu 30.1.2019.
  33. ↑ Jäsentilasto 2019 vuosiyhteenveto kirkontilastot.fi. Viitattu 19.6.2021.
  34. ↑ Jäsentilasto 2019 kirkkoon kuuluvuus kirkontilastot.fi. Viitattu 19.6.2021.
  35. ↑ Jäsentilasto 2020 vuosiyhteenveto kirkontilastot.fi. Viitattu 19.6.2021.
  36. ↑ Jäsentilasto 2020 kirkkoon kuuluvuus kirkontilastot.fi. Viitattu 19.6.2021.
  37. ↑ Vuosi 2014 kirkolle kaikkien aikojen synkin (Tiedote) 10.2.2015. Vakaumusten tasa-arvo VATA ry. Viitattu 10.2.2015.
  38. ↑ a b c Huotari, Mikko: Vuotaa molemmista päistä. Suomen Kuvalehti 49/2014, s. 14–15.
  39. ↑ a b Älä alistu -kampanjan eroaalto pienempi kuin Homoillan Savonsanomat.fi 29.3.2011
  40. ↑ a b 4 000 eronnut kirkosta Älä alistu -kampanjan vuoksi Kansan Uutiset Verkkolehti 30.3.2011
  41. ↑ Eroakirkosta.fi: Jo 3 500 eronnut, uusisuomi.fi 12.7.2013
  42. ↑ Räsäs-kohussa yli 6 500 kirkosta eronnutta – eroajat suurelta osalta aikuisia miehiä Eroakirkosta.fi 17.7.2013
  43. ↑ Eropiikkiin on monta syytä Vantaan Lauri 5.11.2014
  44. ↑ Kirkosta eroamisen buumi jatkuu – syinä mm. Päivi Räsänen ja seksimessutempaus Iltasanomat.fi 31.10.2014
  45. ↑ Avioliittolain muutos ajaisi Räsäsen hallituksesta Turun Sanomat 26.10.2014
  46. ↑ Sivusto: Kirkosta eroamisessa tapahtui yllättävä muutos? Iltasanomat.fi 30.11.2014
  47. ↑ Kirkosta erosi viikossa yli 20 000 ihmistä Iltalehti 5.12.2014.
  48. ↑ Ort.fi: Kirkon väestötilasto 2012 on valmistunut keskusrekisterissä Viitattu 4.1.2014
  49. ↑ Kirkkoon liittyi enemmän kuin siitä erosi Viitattu 18.2.2014
  50. ↑ a b c Hattunen, Maria: Kirkon jäsenmäärään tuntuva lasku 11.1. 2019. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 26.1.2019.
  51. ↑ a b c Toivonen, Janne: Kirkkoon kuuluminen jakaa Suomen kahtia (digitilaajille) Helsingin Sanomat. 3.8.2014. Arkistoitu Viitattu 11.2.2015.
  52. ↑ a b c Kirkkoon kuuluvuus 2023 kirkontilastot.fi
  53. ↑ Jäsentietojen vuositilasto 2023 (pdf) 2023. Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 30.7.2024.
  54. ↑ Miten kirkko tekee lähetystyötä vuonna 2030? Kotimaa. 11.06.2011. Viitattu 10.12.2014.
  55. ↑ Taura-Jokinen, Erja: Juha Kauppinen: Kirkolta on viesti kadoksissa Seurakuntalainen. 3.12.2013. Viitattu 10.12.2014.
  56. ↑ Milloin kirkkoon kuuluu alle 50% suomalaisista? 26.10.2014. Vapaa-ajattelijain Liitto. Viitattu 10.12.2014.
  57. ↑ Ruokanen, Miikka: Uskon kriisi haastaa luterilaisen kirkon Helsingin Sanomat. 11.11.2012. Viitattu 10.12.2014.
  58. ↑ Halme, Lasse: Urbaanin uskon haasteet Crux. 6/2009. Viitattu 10.12.2014.
  59. ↑ Vauraiden kaupunkiseurakuntien odotetaan osallistuvan taantuvien maaseutuseurakuntien rahoittamiseen, Kauppalehti 13.4.2017
  60. ↑ Kuinka kauan kirkko kestää jäsenkatoa? "Vuoden 2025 jälkeen alkaa todella tuntua", Yle 6.7.2017
  61. ↑ Kirkko ennakoi jäsenmääränsä tippuvan pian 70 prosenttiin – edes kirkkoon kuuluvat vanhemmat eivät enää välttämättä halua lastaan kastettavan, Ilkka 19.12.2018
  62. ↑ Tuovinen, Jussi: Uskonnottomana koulumaailmassa ja yhteiskunnassa 31.8.2009. Suomen humanistiliitto. Viitattu 20.10.2009.
    * Virkkunen, Kaisa: Uskonnottomana koulumaailmassa ja yhteiskunnassa. (Pro gradu -työ: Oulun yliopisto, kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksikkö, kasvatustiede) Oulu: K. Virkkunen, 2008.
  63. ↑ Taira, Teemu: ”Ateismi kieltäytymisen historiana”, teoksessa Niemi, Mari K. (toim.): Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Helsingissä: Ajatus, 2008. ISBN 978-951-20-7576-8
  64. ↑ Seurakuntien väestömuutokset 2015 Suomen evankelisluterilainen kirkko
  65. ↑ Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen lausunto opetusministeriölle uskonnonvapauskomitean mietinnöstä 10.5.2001
  66. ↑ Yhteenveto uskonnonvapauskomitean mietinnöstä (KM 2001:1) saaduista lausunnoista
  67. ↑ Kirkko kosiskelee nuoria nettipapilla ja homojulistein Uusi Suomi 6.11.2007
  68. ↑ Helsingin seurakuntien Usko toivo rakkaus -kampanja lehdistössä Viitattu 18.2.2014
  69. ↑ Kokko, Leevi: Aukkoja hämäläispappien hakukonestrategiassa 19.10.2008
  70. ↑ Liitykirkkoon.fi-palvelu avataan Kirkon tiedotuskeskus 24.6.2009

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kirkosta_eroaminen_Suomessa&oldid=22542662”