Luettelo Lapin kullankaivajista

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Jaakko Isola)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä on luettelo tunnetuista Lapissa Lemmenjoella ja Ivalojoella työskennelleistä kullankaivajista.

Kullankaivajien muistoristi Inarin hautausmaan kullankaivajien hauta-alueella.

Frans (Ville) Björklund

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frans Josef (Ville) Björklund (3. heinäkuuta 1829 − 14. huhtikuuta 1873 Oulu) osallistui vuoden 1870 Ivalojoen kultaryntäykseen. Kuopiosta kotoisin ollut Björklund oli opiskellut metallurgiaa ja työskennellyt ruukin kirjanpitäjänä. Tarinan mukaan Björklund olisi ryypännyt kaikki rahansa Kultalan kapakassa ja hoiperrellut sitten pitkin Ivalojoen rantaa, kunnes sammui erään puron rannalle. Unessa hänelle ilmestyi lappalaiseukko, joka käski häntä nousemaan ylös kullan päältä. Herättyään Björklund kiirehti tekemään valtauksen nukkumapaikastaan, joka osoittautuikin yhdeksi Ivalojoen parhaimmista; sieltä huuhdottiin 1870-luvun aikana yli 39 kiloa kultaa. Toukokuun lopulla 1872 Björklundin valtaukselle matkalla ollut vene kaatui Ivalojoen Surmakönkään koskessa ja kuusi ihmistä hukkui.

Björklund kuoli eräässä oululaisessa kapakassa ollessaan valmistautumassa keväällä 1873 Ivalojoelle lähtöön. Hänen mukaansa on nimetty Ivalojoella Björklundinkoski, Björklundinoja ja Björklundinsuvanto.[1][2][3] Elokuvassa Lapin kullan kimallus Björklundin roolissa on Ville Haapasalo.

Jakob Ervast

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jakob Ervast (3. huhtikuuta 1826 Oulunsalo – 2. kesäkuuta 1886 Piippola)[4] oli oululainen merimies, joka löysi yhdessä Raahesta kotoisin olleen merimies Nils Lepistön (4. helmikuuta 1827 – 10. tammikuuta 1893) kanssa kultaa Ivalojoen Saariporttikoskelta syyskesällä 1869. Kalifornian kultakentiltä kokemusta hankkineet miehet joilla oli senaatin myöntämä etsintälupa huuhtoivat tällöin noin 2 kiloa kultaa. Tästä sai alkunsa muutamia vuosia kestänyt kultaryntäys Ivalojoelle ja valvoakseen kullan huuhdontaa ja valtauksia viranomaiset rakensivat alueelle Kultalan kruunun stationin.

Kittilän kruununvoutina toiminut Konrad Wilhelm Planting (1799–1876), joka oli itse etsinyt tuloksetta kultaa Kuusamon ja Lapin alueilta teki valtauksen Kultalan alueelle saatuaan tietää syyskuussa 1869 Ervastin ja Lepistön löydöstä. Tästä alkoi useita vuosia kestänyt valtausriita, joka päättyi, kun Ervast ja Lepistö saivat viranomaisten päätöksellä loppukesäksi 1872 koko Plantingin valtauksen hallintaansa. Seuraavana vuonna alue otettiin valtion haltuun ja kullanhuuhdontaoikeuksia sinne alettiin myydä huutokaupalla. Vuonna 1875 Planting tuomittiin maksamaan Ervastille korvauksena menetetystä kullasta 1 360 markkaa. Planting oli jo kuitenkin ehtinyt siirtää suurimman osan omaisuudestaan pojalleen, eikä häneltä löytynyt paljoakaan varoja ulosmitattavaksi. Plantingin kuoltua korvauskiista jatkui Ervastin ja Plantingin perillisten välillä.

Ervast ja Lepistö esiintyvät Vesa Vierikon ja Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämissä pääosissa Åke Lindmanin 1999 ohjaamassa elokuvassa Lapin kullan kimallus.[5][6][7]

Wille Hall

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: W. Hall

Georg Wilhelm Alexander (Wille) Hall (21. huhtikuuta 1877 Salmi – 16. tammikuuta 1938 Sortavala) oli suomalainen insinööri-kemisti ja ammattientarkastaja. Hän oli 1901–1904 kultayhtiö Prospektorin ja Henry Kerkelän Kultakaivososakeyhtiön palveluksessa Ivalojoella ja Laanilassa. Hall tutustui myöhemmin koneelliseen kullankaivuuseen ulkomailla ja vuonna 1918 hän julkaisi aiheesta artikkelin Koneellisen kullanhuuhdonnan mahdollisuudet Suomen Lapissa, jonka vaikutuksesta Lappiin perustettiin useita koneellista kullankaivuuta harjoittaneita yhtiöitä 1920- ja 1930-luvuilla.[8]

Jalmari Hepo-oja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalmari Hepo-oja (22. lokakuuta 1913 Kestilä – 1. lokakuuta 1983) tuli Lappiin kullankaivajaksi heti sodan jälkeen. Hän meni naimisiin ja asui joitakin vuosia perheineen Lemmenjoella kaivaen kultaa Miessillä sijainneella valtausalueellaan. Pian Hepo-oja muutti kuitenkin perheineen Inariin ja työskenteli tämän jälkeen talvet savotoilla ja kaivoi kultaa vain kesäisin. Hepo-oja tunnettiin lempinimellä Miessin pankkiiri – hän valmisti kultakimpaleen rahan muotoon ja maksoi sillä velkansa kullankaivaja Kullervo Korhoselle.[9]

Väinö Hoppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Hoppu (1. toukokuuta 1923 Koivisto − 15. elokuuta 1979 Inari) työskenteli Lemmenjoella vuodesta 1951 lähtien ja asui Ruihtuäytsillä. Hän kaivoi 1950-luvun loppupuolella myös Ivalojoella. Hoppu oli sodanjälkeisen miinanraivauksen invalideja. Väinö Hopun vanha Ruihtuäytsin kultakämppä on nykyään metsähallituksen hallinnassa ja se on vuokrattu kullanhuuhdontatukikohdaksi.[10][11][12]

Jaakko Isola

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko Isola (1903 Kärsämäki – 12. syyskuuta 1978 Miessi, Inari) saapui jo 1930-luvulla Petsamoon tietöihin ja nikkelikaivokselle. Hän kaivoi aluksi kultaa Sotajoella ja Moberginojalla mutta siirtyi sitten 1948 yhdessä Kullervo Korhosen, Heikki Kokon ja Jukka Pellisen kanssa Lemmenjoelle. Heillä oli Morgamjoella peräkkäiset valtausalueet ja yhteinen kämppä.[13] Tämän kultamiesporukan hajottua Korhosen konekaivuhankkeeseen vuonna 1950 Isola asettui Miessijoen varrelle Kaarreojan suulle rakentaen sinne kämpän itselleen. Isola asui ympäri vuoden tässä kämpässään, jonne hän syksyllä 1978 kuolikin. Isolan kuoleman jälkeen jäi arvoitukseksi, mihin oli joutunut hänen elämänsä aikana kaivamansa kultamäärä, sillä Isola oli elänyt hyvin vaatimattomasti.[14]

O. V. Itkonen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: O. V. Itkonen

Otto Vilhelm (O.V.) Itkonen (13. tammikuuta 1889 Kuopio – 2. helmikuuta 1967 Rovaniemi) oli suomalainen kirjailija, joka työskenteli myös työnjohtajana, kielenkääntäjänä, kalastajana, kullankaivajana ja helmenpyytäjänä.[15]

Aulis Kajanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aulis Kajanto (1. toukokuuta 1905 Viipuri – 11. heinäkuuta 1994 Kauhava) oli vuodesta 1930 eläkkeelle siirtymiseensä asti Kauhavan yhteiskoulun kieltenopettaja, joka kaivoi kultaa Lemmenjoella vuosittain koulujen kesälomien aikana. Kajanto harrasti myös helmenpyyntiä Lutolla ennen sotia.[16]

Jaakko Kangasniemi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko Kangasniemi (26. heinäkuuta 1930 Inari – 7. elokuuta 2015 Rovaniemi) oli Lapin Kullankaivajien liiton kunniapuheenjohtaja. Kangasniemen isä Eenokki Kangasniemi (1895–1974) oli ollut kullankaivajana Alaskassa, Ivalojoella ja Lemmenjoella ja hän itse tuli Lemmenjoen kultamaille kesällä 1948 työhön setänsä Volmari Kangasniemen valtaukselle. 1950-luvun alussa kullan hinnan romahdettua hän siirtyi muihin töihin ja oli sitten Petäjäskosken voimalaitoksen rakennustyömaalla. Kangasniemi palasi Inariin 1955 ja hän toimi taksiautoilijana, talonrakentajana, talonmiehenä ja moottorikelkkojen korjaajana. Vuonna 1979 hän teki kultavaltauksen Ruihtuäytsin latvoilta ja rakensi sinne kämpän. Vuonna 1985 Kangasniemi rakensi poikansa kanssa pienoiskaivurin nopeuttamaan kultapitoisen maan siirtoa valtauksellaan. [17]

Kangasniemi oli Lapin Kullankaivajien liiton puheenjohtajana 1982–2000. Hänen kaudellaan liiton toiminta elpyi ja jäsenmäärä kasvoi. Liitto hankki valtauksia jäseneilleen ja järjesti omia mestaruuskilpailuja vaskauksessa ja kullanhuuhdonnassa. Inarin kirkonkylään rakennettiin myös Kultamieskoti vanhoille kullankaivajille. Kangasniemi pani alulle liiton 50-vuotishistoriakirjan kokoamisen ja se ilmestyi nimellä Morgamin Pyrkyrit, Lapin Kullankaivajain liitto 1949–1999.[17]

Pellervo Kankainen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pellervo ”Pelle” Kankainen (27. maaliskuuta 1910 Kotka – 7. marraskuuta 1980 Muddusjärvi, Inari) ei itse kaivanut kovinkaan paljon kultaa, mutta hänellä oli omistuksessaan Lemmenjoella valtauksia ja vanhoja kultamiesten kämppiä, joilla hänen ystävänsä harjoittivat kullankaivua. Kankainen oli syntyisin varakkaasta perheestä ja hänen isänsä omisti Kotkassa kiviveistämön. Kankainen kävi Mustialan maanviljelyskoulun, mutta hänellä ei ollut kiinnostusta maanviljelijän ammattiin. Hän haaveili jo nuorena erakkoelämästä Lapissa ja karaisi tätä varten itseään nukkumalla ympäri vuoden ikkuna auki sekä uimalla pitkiä matkoja kylmässä vedessä.

Kankainen eli Lapissa eräänlaisena elämäntapataiteilijana. Hän meni vielä 70-vuotiaana naimisiin 20-vuotiaan opiskelijatytön kanssa ja heille syntyi tytär. Pian tämän jälkeen Kankainen kuitenkin hukkui kalastusmatkallaan Muddusjärvellä. Hän putosi veteen jäisestä veneestä ja lähti sitten hyvänä uimarina yrittämään kohti rantaa. Ranta oli kuitenkin liukkaan jään peitossa eikä Kankainen onnistunut nousemaan maihin vaan hukkui rantaveteen.[18]

Henry Kerkelä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henrik (Henry) Herman Kerkelä (9. syyskuuta 1869 Kemijärvi – 13. maaliskuuta 1929 Kemijärvi)[19] oli käynnistämässä 1900-luvun alussa kalliokullan louhintaa Laanilassa.[20]

Kemijärveläinen talollinen Kerkelä oli hankkinut kokemusta kullankaivusta amerikkalaisissa kaivoksissa muun muassa Klondykessä. Kesällä 1898 hän toimi Laanilan alueen malmiesiintymiä tutkineen suomalaisen J. J. Sederholmin johtaman geologiretkikunnan oppaana. Retkikunta löysi Hangasojan varrelta kallion, jossa pegmatiittikvartsi- ja syeliittijuonet leikkasivat toisiaan ja Sederholm piti siksi kalliota erittäin lupaavana kullan esiintymispaikkana. Näistä puheista vihiä saanut Kerkelä teki alueella valtauksen ja kaivoi useita syviä kaivoskuiluja kallion ympäristöön. Hän lähetti malminäytteitä analysoitavaksi Suomen Rahapajaan ja marraskuussa 1901 rahapajan johtajana toiminut J. C. Lihr ilmoitti näytteissä todetun olevan parhaimmillaan 92,5 grammaa kultaa tonnissa. Tämä tulos sai useat liikemiehet sijoittamaan rahaa Kerkelän perustamaan Kerkelän Kultakaivos Oy Pohjola kaivosyhtiöön.[21][22]

Yhtiö aloitti toiminnan vuonna 1902 peräti 45 työntekijän voimin.[19] Samana vuonna ruotsalainen vuori-insinööri Hans von Post saapui Laanilaan tutkimaan Kerkelän kaivoshankkeita ja alueella olevia kultavaroja. Tässä vaiheessa Kerkelällä oli jo seitsemän kaivoskuilua Hangasojan alueella. Näistä merkittävin oli kuilu numero 4. Hans von Postin tutkimusraportti valmistui syksyllä 1902, mutta tässä vaiheessa Kerkelän kaivosyhtiössä mukana rahoittajat vetäytyivät jo hankkeesta ja Kerkelä jatkoi kaivostoimintaa yksin. Vuonna 1906 hän myi kaivokset suomalais-amerikkalaiselle Kaivos Oy:lle ja siitä muodostettiin Suomalais-Amerikkalainen Kaivosyhdistys Pohjola. Kaivostoiminta loppui kuitenkin kannattamattomana vuonna 1907 kun kultaa ei enää löytynyt. Vuosina 1902–1903 Laanilan alueella toimi myös suuremmilla varoilla toinen kalliokultaa etsinyt kaivosyhtiö Prospektor Oy, mutta sekin joutui lopettamaan toimintansa, kun kultaa ei löytynyt kannattavia määriä.[21]

Kerkelä palasi Kemijärvelle, jonne hän perusti sekatavarakaupan vuonna 1924.[19] Häntä syytettiin myöhemmin kultanäytteiden väärentämisestä. Hänen väitettiin toimittaneen näytteinä Lihrille Amerikasta tuomiaan malmikiviä ja toisen tarinan mukaan hän ampui haulikolla kultahippuja sorapenkkaan ja neuvoi sitten von Postia ottamaan näytteen juuri siitä kohtaa. Kerkelän kalliokultanäytteet saattoivat kuitenkin olla peräisin kalliossa satunnaisesti esiintyneistä kultapitoisista ”taskuista”.[22]

Ville Keurulainen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ville Keurulainen (15. elokuuta 1911 – 13. maaliskuuta 1999) oli kullankaivajana Lemmenjoella. Hänet valittiin Suomen Kullankaivajain liiton kunniajäseneksi vuonna 1994.[23][24]

Heikki Kivekäs

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikki Kivekäs (nimi aik. August Henrik Stenius; 2. tammikuuta 1863 Nurmes − 17. joulukuuta 1927 Lappeenranta), joka oli ammatiltaan rakennusmestari perusti 1914 Ivalojoen Ritakoskelle kultakylän. Kivekkäällä oli Ritakosken alueella kymmeniä valtauksia, jotka hän oli tehnyt omalla nimellään sekä yhteisesti turkulaisten Klondikessa kullankaivulla rikastuneiden Joutsenen veljesten kanssa. Hän onnistui saamaan hankkeelleen rahoittajia Etelä-Suomesta ja niinpä Ritakoskelle nousi pian päärakennuksen lisäksi talli, navetta, höyrysaha, höyläämö, vajoja ja kaivostupia.

Kivekäs myi lokakuussa 1920 Ritakosken omistuksensa helsinkiläiselle tilanomistaja Nestor Toivoselle. Kivekäs suunnitteli 1920-luvulla jopa terveyskylpylän rakentamista Luttojoen rannalle lähelle Tammijärveä mutta joutui luopumaan hankkeesta, kun rahoittaja vetäytyi siitä pois. Kivekäs pidätettiin huhtikuussa 1927 Pahaojan Kultalassa sen jälkeen, kun hän jäi kiinni pirtun ostoluvan väärentämisestä. Lupa oli ollut 20 litralle, mutta Kivekäs oli muuttanut määrän 220 litraan ja sai 1 vuoden 3 kuukauden kuritushuonerangaistuksen väärennyksestä ja alkoholin salakaupasta. Hän kuoli vankilassa.[25] [26][1]

Evert Kiviniemi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evert Kiviniemi löysi Luttojoelta Saariselältä 25. syyskuuta 1935 suurimman Suomesta tunnetun kultahipun, joka painoi 392,9 grammaa. Tosin väitetään, että Mikko Aleksanteri Kiviniemen eli "Iso-Aleksin" Laanilan Hangasojalta syyskuussa 1910 löytämä Aleksi-hippu olisi painanut yli 400 grammaa, ennen kuin Iso-Aleksi otti siitä sormuskullat itselleen löytöpalkkioksi. Sormuskultien oton jälkeen hipun paino oli 385 grammaa. [26] [27]

Toivo Koivisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Toivo Koivisto

Sulo Toivo Koivisto (6. heinäkuuta 1884 Leivonmäki – 18. marraskuuta 1961) oli suomalainen Venäjän Kaukoidän ja Suomen Lapin kultamailla vaikuttanut kaivosinsinööri. Amurinmaalla Venäjällä kultakaivoksia omistanut Koivisto oli osakkaansa vuonna 1924 perustetussa Oy Lapin Kulta-yhtiössä ja toimi yhtiön kullanhuuhdontatöiden johtajana.[28]

Viktor Koivula

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Koivula (1912 − 17. huhtikuuta 1981) kaivoi kultaa Ivalojoen Kyläjoella vuodesta 1972 alkaen ja asusti turvekammissa. Kangasalla asunutta perhettään hän tapasi lähinnä keskitalvella. Aiemmin hän oli kaivanut myös Sotajoella, Palsinojalla sekä Moberginojalla. Hänet tunnettiin omaperäisenä ajattelijana, itseoppineena geologina ja shakinpelaajana.[29]

Unto Koivunen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unto Koivunen (1917 Parkano – 27. marraskuuta 2001 Inari[30] ) kaivoi kultaa Ivalojoen Ruikanmutkassa asuen siellä aluksi ympäri vuoden aina vuoteen 1982 saakka; myöhemmin hän oli siellä vain kesäisin. Aiemmin puutarhurina työskennellyt Koivunen viljeli kämppänsä ympäristössä Ruikanmutkassa myös perunaa ja kasvatti kukkia. Kultamaille hän oli tullut ensimmäisen kerran 1936, jolloin työskenteli Sotajoella Kullervo Korhosen ja Jukka Pellisen työmailla, teki metsätöitä ja harjoitti helmenpyyntiä.[31][32]

Heikki Kokko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikki Kokko (7. syyskuuta 1915 Muhos – 15. syyskuuta 1982 Inari) tunnettiin lempinimillä Kultasilmä-Kokko ja Heittiö. Hän aloitti kullankaivun jo 1930-luvulla Laanilan seudulla ja sodan jälkeen hän kaivoi kultaa Moberginojalla. Vuonna 1948 neljän miehen kultamiesporukka Jaakko Isola, Kullervo Korhonen, Heikki Kokko ja Jukka Pellinen siirtyi Lemmenjoelle, missä he menestyksekkäästi kaivoivat kultaa useampana kesänä.

Myöhemmin Kokko muutti Inariin ja omisti siellä Otsamon baarin ja matkustajakodin. Tarinan mukaan Kokko osti vaimonsa Ranta-Marin kullankaivaja Aaro Raumalalta yhdellä kilolla kultaa. Kokko oli perustamassa Lapin kullankaivajien liittoa ja toimi kuolemaansa saakka sen puheenjohtajana. Kirjailija Raimo O. Kojo muokkasi Heikki Kokon käsikirjoituksen pohjalta tämän elämänvaiheista teoksen Heittiön vaellus.[33]

Kullervo Korhonen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kullervo Korhosen Åkerman 220 Lemmenjoella.

Kullervo Korhonen (25. syyskuuta 1908 Helsinki – 29. heinäkuuta 1989 Inari) kaivoi kultaa jo 1930-luvulla yhdessä Jukka Pellisen kanssa Laanilassa ja Sotajoella. Välirauhan aikana Korhonen jatkoi kullankaivua tällä kertaa Vuotson lähistöllä Hevoskurussa. Hän oli mukana siinä neljän kultamiehen ryhmässä, joka saapui Lemmenjoelle 1948. Muutaman vuoden kuluttua Korhonen sai ajatuksen ryhtyä kaivamaan kultaa koneellisesti. Hän onnistui hankkimaan rahoituksen ja osti 7 tonnin painoisen Åkerman 220 -kaivinkoneen, joka kuljetettiin talvella 1951 Lemmenjoelle suurien vaikeuksien jälkeen (70 kilometrin erämaamatkaan meni aikaa kaksi viikkoa). Ensimmäisenä kesänä konekaivu tuotti niin paljon kultaa, että Korhonen pystyi maksamaan työmiestensä palkat, mutta toisena kesänä kullan määrä väheni ja Korhonen joutui pian lopettamaan yrityksensä ja poistumaan kultamailta. Hänen löytämänsä Suomen kahdeksanneksi suuri kultahippu joutui aikanaan teille tietymättömille, mutta on nyt löytynyt uudestaan ja päätynyt Antti Aarnio-Wihurin hippukokoelmaan. Hipun löytäjäksi on joissakin lähteissä mainittu Jukka Pellinen ja hipun nimeksi vaihdellen Pellisen hippu, Korhosen hippu tai Kullervo.[34][35][36]

Korhonen asui sittemmin Tukholmassa ja perusti sinne ruotsinsuomalaisten keskuuteen Jukola-kerhon. Hän oli ollut myös perustamassa Lapin kullankaivajien liittoa ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana.

Yrjö Korhonen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karhu-Korhosen kirjasto.

Yrjö ”Karhu” Korhonen (2. maaliskuuta 1922 Viiala – 20. lokakuuta 2003 Inari) tuli Lemmenjoelle keväällä 1951 pian sen jälkeen kun kultaryntäys sinne alkoi 1940-luvun lopulla. Hän kaivoi kultaa Jäkälä-Äytsillä yhdessä veljensä Jalmari Korhosen (19. kesäkuuta 1929 – 27. syyskuuta 1998) kanssa. Yrjö Korhonen perusti yhdessä Niilo Raumalan kanssa 1970 Tankavaaran kultakylän, jossa matkailijat saattoivat harrastaa muun muassa kullanhuuhdontaa. Korhonen oli myös innokas metsästäjä ja hän teki luontofilmejä kuvaten susia ja karhuja.

Vuonna 2002 Lemmenjoen kansallispuiston Jäkäläpään tunturilla sijainneeseen entiseen lentopaikan huoltorakennukseen perustettiin pieni kirjasto, joka palvelee alueella toimivia kullankaivajia ja siellä liikkuvia matkailijoita. Kirjasto nimettiin Korhosen mukaan Karhu-Korhosen kirjastoksi.[37]

Paavo Kyrenius

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Paavo Kyrenius

Paavo Yrjö Heikki (Paul Georg Henrich) Kyrenius (29. elokuuta 1885 Tallinna – 16. marraskuuta 1955) oli suomalainen insinööri, joka toimi Ivalojoella koneellista kullankaivuuta ja kullanhuuhdontaa 1925–1926 harjoittaneen Oy Ivalojoki Ab:n teknillisenä johtajana.[38]

Eljas Mäki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eljas Mäki eli Mäki-Pappa oli kotoisin Peräseinäjoelta. Mäen viisihenkinen perhe kaivoi kultaa 1930- ja 1940-luvulla Erkkilänniemessä, Laaniojalla, Moberginojalla ja Vuijemihaaralla. Perheeseen kuuluivat Mäen itsensä lisäksi tyttäret Sanni ja Suoma sekä pojat Toivo ja Väinö Samuel. Mäen perhe vietti talvet Peräseinäjoella, missä Eljas Mäki toimi seppänä ja aseidenkorjaajana. Kesäksi he tulivat aina Lappiin kultaa kaivamaan saadakseen lisätuloja talvea varten. Kullakin perheenjäsenellä oli oma ränninsä, jossa hän huuhtoi kultaa.

Mäen poika Väinö Samuel sai surmansa jatkosodan aikana 4. heinäkuuta 1943 Laanilassa tapahtuneessa venäläisten partisaanien väijytyksessä (ks. Neuvostoliiton partisaani-iskut Suomeen). Mäen perhe jatkoi kuitenkin vielä kullankaivua ainakin kesään 1945 saakka. Tuolloin he olivat Moberginojalla. [39]

Veikko Nevalainen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Ilmari Nevalainen (20. elokuuta 1910 Simpele – 29. syyskuuta 1978 Jäkälä-Äytsi, Inari) aloitti kullankaivun jo 1935 siirtyen päätoimiseksi kullankaivajaksi sotien jälkeen. Hän saapui Lemmenjoelle 1940-luvun lopulla. Nevalainen sai lempinimen kolmen repun mies kuljettaessaan tarvikkeitaan kolmea reppua vuoron perään kantaen Lemmenjoen Kultahaminasta ylös Hengenahdistuksen mäkeä.

Nevalainen asui ympäri vuoden kultamailla ja hänellä oli oma kämppänsä Jäkälä-Äytsissä. Hän teki muun muassa havaintoja lintujen muutosta ja esiintymistiheyksistä ja oli tähän liittyen myös kirjeenvaihdossa ulkomaisten alan asiantuntijoiden kanssa. Hän kuoli syksyllä 1978 kämppänsä tulipalossa.[40]

Matti Omenainen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matti Omenainen, Omena-Matti (20. helmikuuta 1906 – 26. lokakuuta 1974 Ivalo[41]) oli kotoisin Vienan Karjalasta Akonlahden Lytystä. Hän muutti Suomeen 1922 ja toimi sitten kulkukauppiaana. Vuonna 1938 Omenainen tuli Inariin kauppias Jussi Nykäsen kaupan hoitajaksi ja hoiti tehtävää sitten kymmeniä vuosia. Sotien aikana hän palveli armeijassa vääpelinä. Omenainen oli kesäisin kullankaivajana Miessillä omalla valtauksellaan ja hän toimi Lapin Kullankaivajain liiton rahastonhoitajana.[42][23]

Jukka Pellinen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jukka Ilmari Pellinen (8. toukokuuta 1910 – 20. heinäkuuta 1953 Inari) oli kotoisin Oulusta.[11] Hän kaivoi muun muassa Lemmenjoella ja Morgamojalla yhdessä Kullervo Korhosen, Heikki Kokon ja Jaakko Isolan kanssa 1940-luvun lopulta lähtien. Vuonna 1949 hän löysi Morgamojalta 162 grammaa painaneen Pellisen hipun. Pellisestä muistuttaa myös tunturin nimi ”Pellisenlaki”. Pellinen oli mukana perustamassa Lapin kullankaivajien liittoa 18. syyskuuta 1949 ja hän toimi liiton toisena puheenjohtajana Kullervo Korhosen ryhdyttyä hankkeeseensa kullankaivun koneellistamiseksi.[43][44]

Pellinen joutui mielenhäiriöön 19. heinäkuuta 1953 Inarin kirkonkylän matkustajakodissa ja puukotti kuoliaaksi matkustajakodin omistajan Uuno Etualan. Pellinen pakeni paikalta ja anasti Iivari Kangasniemen talosta itselleen 9 mm Mauser-pistoolin.[45] Pellisen takaa-ajo aloitettiin 100 miehen voimin ja seuraavan päivän aamuyöllä eräs rajamies löysi hänet Inarin ja Ivalon välisen maantien varrella sijainneesta TVH:n parakista.[46] Kun Pellinen ei suostunut antautumaan Nukkumajoen lähellä olleessa asemassaan hänen ja paikalle tulleiden takaa-ajajien välille syntyi tulitaistelu. Pellinen yritti murtautua saartorenkaasta ja ampui tällöin piirittäjiin kuuluneen metsäteknikko Tauno Antero Kajosaaren. Pian tämän jälkeen piirittäjiin kuulunut poliisi surmasi Pellisen.[47][48][46]

Jouko Tolosen mukaan Pelliseen osui kolme laukausta: yksi käteen, yksi jalkaan sekä kuoleman aiheuttanut kolmas luoti päähän.[49]

Max Peronius

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Max Peronius (23. tammikuuta 1907 – 29. elokuuta 1946 Tankavaara) toimi kullankaivajana Luttojoella ja Tankavaaralla. Hän toimi myös Laanilan kestikievarin isäntänä ja oli jatkosodan aikana saksalaisten joukkojen oppaana ja tulkkina.

Luopioisista kotoisin ollut Peronius saapui Lappiin 1927 kullankaivua harjoittaneen Ivalojoki Oy:n kirjanpitäjäksi. Hänen veljensä Nikolai oli saman yhtiön palveluksessa geologina. Yhtiön lopetettua toimintansa Peronius jäi Lappiin ja harjoitti kullankaivua Lutolla ja Ivalojoella tosin heikolla menestyksellä. 1930-luvun alussa Peronius meni naimisiin Laanilan kestikievaria pitäneen Eemeli Virtasen lesken Elina Virtasen kanssa. Peronius järjesti poroajeluita, hiihtoretkiä ja karhunkierroksia Laanilaan saapuneille matkailijoille. Jatkosodan aikana hän toimi myös saksalaisten joukkojen oppaana ja tulkkina.

Peronius sai 1943 haltuunsa Suomesta elokuussa 1939 karkotetun saksalaisen arkkitehti Werner Thieden Tankavaarasta hankkimat kultavaltaukset. Lapin sodan aikana vetäytyvät saksalaiset tuhosivat Tankavaaran rakennukset ja kullanhuuhdontalaitteet sekä miinoittivat alueen. Peronius palasi Tankavaaraan kesällä 1946 ja muutti asumaan Thieden rakentamaan majaan, joka oli säästynyt tuholta. Kullankaivun uudelleen aloittanut Peronius kuoli elokuussa 1946 panssarimiinan räjähdyksessä Tankavaaran Ruosteojalla. Hänen leskensä Elina Virtanen jatkoi poikiensa Jouko ja Tauno Virtasen kanssa kullankaivua Tankavaarassa aina vuoteen 1953 saakka. Vuonna 1950 Jouko ja Tauno Virtanen löysivät suurimman Tankavaaralta tavatun kultahipun, joka painoi 186 grammaa. Vuonna 1970 perustivat Niilo Raumala ja Yrjö Korhonen sekä Tauno Virtasen poika Kari Virtanen Tankavaaraan turisteja varten esittelykaivoksen, jossa matkailijoilla on mahdollisuus itse kokeilla kullanhuuhdontaa.

Peroniuksen kuolinpaikalle Tankavaarassa on pystytetty muistokivi.

[50] [51][52]

Heikki Pihlajamäki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikki Pihlajamäki (13. marraskuuta 1919 Kankaanpää – 15. tammikuuta 1989 Ivalo) tuli sodan jälkeen Lappiin jälleenrakennustöihin ja ryhtyi sitten kaivamaan kultaa Lemmenjoella. Hän asui turvekammissa Miessillä ja hänet tunnettiin vieraanvaraisena ”Miessin kuvernöörinä”. Pihlajamäki tuli tunnetuksi, kun toimittaja Jouko Blomberg lähetti joulutervehdyksensä Miessin kairasta radiolähetyksessä Pihlajamäen turvekammilta.[53]

Niilo Ranttila

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilo Ranttila (23. joulukuuta 1924 Inari − 18. heinäkuuta 2014 Inari) oli saamelainen puistonvartija ja kullankaivaja. Ranttilan talossa Inarijoen rannalla syntyneen Niilo Ranttilan isä ja isoisä olivat toimineet metsänvartijoina. Hän löysi veljiensä Uulan (s. 1917) ja Veikon (s. 1926) kanssa Lemmenjoen Morgamojan kultaesiintymän 18. syyskuuta 1945. Veljekset kaivoivat kultaa yhdessä Morgamojalla kesään 1948 saakka ja tämän jälkeen Niilo Ranttila kaivoi kultaa yksin vuoteen 1953 saakka Miessillä, jonne hän rakensi turvekammin itselleen. Tieto Ranttilan veljesten kultalöydöstä levisi ja sai aikaan kultaryntäyksen Lemmenjoelle, ryntäyksen huippuvuodet olivat vuosina 1949 ja 1950. Niilo Ranttila toimi myöhemmin 1962−1986 Lemmenjoen kansallispuiston opasvalvojana opastaen retkeilijöitä ja aloittelevia kullankaivajia. Hänet valittiin Lapin Kullankaivajain Liiton kunniajäseneksi vuonna 1996. [54][55][56]

Aaro Raumala

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaro Raumala (12. heinäkuuta 1908 Muhos – 21. elokuuta 1986 Inari) aloitti kullankaivun jo 1936. Hän kaivoi kullan lisäksi myös korukiviä. Aaro Raumala muutti 1979 Inariin valmistuneeseen kultamieskotiin, jossa hän asui viimeiset vuotensa. Aaro Raumala oli toisen tunnetun kullankaivajan Niilo Raumalan setä.[57]

Niilo Raumala

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilo ”Nipa” Raumala (7. joulukuuta 1922 Muhos – 26. toukokuuta 1983 Rovaniemi) kaivoi elämänsä aikana noin 30 kiloa kultaa. Hän asui ympärivuotisesti Lemmenjoella Puskun kämpässään ja harrasti talvisin lukemista ja kirjeshakin peluuta.

Muhoksen Laitasaaren kylästä kotoisin ollut Niilo Raumala muutti Laitasaaresta Ouluun 1929. Hän kävi kaksi luokkaa Kemin yhteislyseota ja sen jälkeen viisi luokkaa Oulun lyseota. Jatkosotaan hän lähti 1941 ja palveli JR 53:n II pataljoonassa Kiestingissä, Uhtuan suunnalla ja Karjalan kannaksella. Raumala kävi upseerikoulun kurssin numero 59 vuonna 1944 ja oli reservin luutnantti. Kotiuduttuaan sodasta hän ei enää jatkanut kesken jäänyttä koulunkäyntiään Oulun lyseossa vaan lähti 1945 Inariin setänsä Aaro Raumalan kanssa kaivamaan kultaa.[58][59]

Niilo Raumala kaivoi aluksi Sotajoella mutta siirtyi sitten 1946 Lemmenjoelle kuultuaan että Ranttilan veljekset olivat löytäneet kultaa Lemmenjoen Morgamojalta. Lemmenjoella Raumala työskenteli 1947–1953 Ruihtuäytsillä. Sieltä hän löysi lokakuussa 1953 103 gramman kultahipun. Raumala valittiin Lapin Kullankaivajien liiton johtokuntaan ja hän toimi pitkään liiton sihteerinä. Hän pysyi Lemmenjoella vielä senkin jälkeen kun kullan hinta painui alas ja Lemmenjoella kaivoi kultaa enää vain kymmenkunta miestä.[59]

1960-luvulla monet Lemmenjoen kullankaivajat koettivat hankkia lisätuloja matkailijoilta, mutta Lemmenjoki oli niin syrjässä valtaväyliltä, että näin saadut tulot jäivät pieniksi. Niinpä Niilo Raumala ja toinen kullankaivaja Yrjö Korhonen valtasivat alueen Tankavaarasta ja perustivat 1970 nelostien varteen Tankavaaran kultakylän, jossa turisteille oli tarjolla mahdollisuus muun muassa kullanhuuhdontaan.[60][61]

Vuonna 1977 Niilo Raumala ja toinen tunnettu kullankaivaja Heikki Kokko kutsuttiin presidentin linnan itsenäisyyspäivän juhliin. Raumala kiersi myös esiintymässä messuilla, näyttelyissä ja muissa tilaisuuksissa hankkiakseen varoja Inariin rakennettua kultamieskotia varten. Hän kuoli toukokuussa 1983 pitkälliseen sairauteen Ounasrinteen sairaalassa Rovaniemellä. Raumala haudattiin Inarin hautausmaalle kultamiehille varatulle "pyrkyreiden palstalle".[59]

Kaarlo Sjöblom

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarlo (Kalle) Sjöblom, toiselta nimeltään Charles Hill, (14. maaliskuuta 1881 Hyrylä, Tuusula – 30. huhtikuuta 1921 Ivalojoki) toimi kullankaivajana Ivalojoen Ritakoskella vuosina 1919–1921. Sjöblom syntyi Hyrylässä Jussilan talossa maanviljelijäperheen poikana. 1900-luvun alussa hän pakeni Venäjän laittomia asevelvollisuuskutsuntoja Yhdysvaltoihin käyttäen Charles Hillin nimelle väärennettyä passia. Yhdysvalloissa Sjöblom teki metsätöitä ja työskenteli myös hiili- ja hopeakaivoksissa Seattlen lähellä ja Burkessa Idahossa. Hän siirtyi sittemmin Alaskaan Nomen seudulle ja omisti Alaskassa kolme kultakaivosta Nolanin ja Coldfootin alueella.[62]

Sjöblom palasi Suomeen 1919. Hän suoritti laajoja kultatutkimuksia ja koeporauksia Ivalojoen Ritakosken alueella, mutta nämä hankkeet jäivät kesken, kun Sjöblom hukkui Ivalojokeen Törmäsen kohdalla keväällä 1921 jään pettäessä hänen ratsuhevosensa alla. Hukkumisen syynä oli ohimoon ammuttu luoti. selvennä [63][62]

Werner Thiede

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Werner Thiede oli Hampurista kotoisin ollut saksalainen arkkitehti, joka etsi kultaa Tankavaarassa vuosina 1936–1939. Hän tuli Tankavaaraan loppukesällä 1936 veljensä Otto Thieden kanssa, ja he ryhtyivät hankkimaan valtauksia Hirvasvuopion alueelta bulvaaninaan helsinkiläinen asianajaja Jarl Uggla. Samoja valtauksia havittelivat myös ruotsalainen kaivosyhtiö Boliden ja suomalainen O. V. Itkonen. Laanilan majatalon isäntä Max Peronius toimi Thieden paikallisena oppaana ja neuvonantajana. Thiede ja hänen palkkaamansa työmiehet tekivät koekaivauksia Tankavaarassa välittämättä viranomaisten jo muille myöntämistä valtauksista ja paalutuksista, ja seurauksena oli riitoja ja tappelunujakoita. Thiede rakensi Hopiaojan varrelle itselleen myös Thieden majana tunnetun bungalow-tyylisen asunnon.[64]

Syyskuun lopulla 1938 Thieden suomalainen asianajaja Jarl Uggla jätti hakemukset Hopiaojan varren valtauksista. Valtaukset menivät kuitenkin epätarkkojen karttojen ja viranomaisvirheiden vuoksi päällekkäin Erik Mattsonille ja O. V. Itkoselle vuonna 1937 myönnetyn Hopiaojalla sijainneen valtauksen kanssa. Kesällä 1939 Thiede ryhtyi hakemaan valtauksiaan kaivospiiriksi ja toi paikalle moottoripumppuja ja moottoroidun hihnakuljettimen. Hän alkoi myös rakentaa patoa Hopiaojalle. Hopiaojalla pidettiin 1. elokuuta 1939 kaivospiiritoimitus, jossa olivat paikalla Thiede, Mattson ja Itkonen lakimiehineen sekä joukko todistajia ja viranomaisia. Kesken toimituksen poliisi toi Thiedelle karkotuspäätöksen. Hänet karkotettiin Suomesta kaivoslain niin sanotun bulvaanipykälän perusteella. Riidanalainen Hopiaojan valtaus tuli Mattsonin ja Itkosen hallintaan, ja valtauksella suoritettiin kaivospiiritoimitus kesällä 1940.[64]

Thiede oli toisen maailmansodan aikana Saksan armeijan palveluksessa Pohjois-Norjassa. Hän tuli loppukesällä 1944 takaisin Tankavaaraan johtamaan alueen linnoitustöitä. Tankavaaraan rakennettiin kymmenen kilometrin pituinen puolustuslinja, johon kuului juoksuhautoja, korsuja ja panssariesteitä. Saksalaisten vetäytyessä pohjoiseen Lapin sodan aikana Thiede johti vielä loka-marraskuun vaihteessa 1944 Tankavaarassa tehtyjä hävitystöitä. Hänen Tankavaaraan rakentamansa maja ja kullankaivuupaikat jäivät kuitenkin tuhoamatta. Thieden maja on edelleen olemassa Tankavaaran kultamuseon yhteydessä.[64]

Muita Lapin kultamailla vaikuttaneita henkilöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elvira Bono

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laura Fransiska Elvira ”Moppe” Bono (6. toukokuuta 1893 Katrineholm, Ruotsi – 6. elokuuta 1973 Rovaniemi)[65] oli italialais-ruotsalaista sirkussukua ja hänen vanhempansa olivat Torinosta kotoisin ollut sirkustaiteilija Henrik Georg Frans Bono ja Kristina Persson Skarman. Hän toimi sirkuksen nuorallatanssijana tutustuessaan taiteilija Jalmari Ruokokoskeen. Bono oli aluksi taiteilijan mallina ja vuonna 1910 he menivät naimisiin. Liitto päättyi kuitenkin eroon 1913. Elvira Bono osallistui vuonna 1918 Petsamon retkeen.[65]

Bono oli 1920-luvulla ruotsalaisen Boliden-yhtymän omistaman Luttojoen Kulta Oy:n kullanhuuhdontatyömaan emäntänä Ivalon Ritakoskella ja paikalla sijaitsee vieläkin Mopen tuvaksi kutsuttu rakennus, jossa Bono asui. Hänet tunnettiin myös nimellä Ivalojoen Petronella.[66] Bono oli naimisissa 1919–1927 insinööri Ivar Halleenin (1886–1940) kanssa ja asui Ivalon Virtaniemessä. Vuonna 1942 hän meni naimisiin työmies Uuno Perttu Sormusen (s. 1900) kanssa. He asuivat Ivalon Nellimissä. Bono toimi emäntänä metsätyömailla ja muun muassa Jäniskosken voimalatyömaalla.[67][65] Elvira Bono on haudattu Rovaniemen 4. hautausmaalle nimellä Elvi Sormunen.[66]

Aslak Peltovuoma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri ”Aslak” Peltovuoma (1892–1968[68]) oli Sodankylän Purnumukan kylässä asunut saamelainen seppä, jonka näkemän unen perusteella väitetään Tankavaaran kullan löytyneen vuonna 1934. Tarinan mukaan Peltovuoma nukkui heinäkasassa ja näki unen, jossa vanha valkopartainen mies kertoi hänelle kullan löytöpaikan.[69]

Petronella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Sylvia van der Moer

Sylvia Petronella Antoinette van der Moer toimi kullankaivajien kokkina vuonna 1949. Petronellasta muistuttaa paikannimi Petronellankukkulat Lemmenjoella.[70]

Arvo ”Tiera” Ruonaniemi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Arvo Ruonaniemi

Arvo Ruonaniemi (22. tammikuuta 1912 Raahe – 16. kesäkuuta 2014 Rovaniemi[71]) oli kirjailija ja Lapin kullankaivajain liiton kunniajäsen. Hän käsitteli tuotannossaan etenkin Lemmenjoella toimineita kullankaivajia.[72]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Jorma Kivisaaren kullankaivajien henkilötiedosto (Kultahippu.fi)
  2. ↑ Seppo J. Partanen : Lapin kullan kimallus elokuvan taustoja (Kultahippu.fi)
  3. ↑ Ahneus ja nälkä ajoivat Ivalojoelle 1870 esitelmä Oulun Geologisessa seurassa 16.11.2000
  4. ↑ http://gw.geneanet.org/skyosti?lang=fi&p=jakob&n=ervasti (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ Seppo J. Partanen : Lepistön ja Lihrin kiista kullan löytäjästä (kultahippu.fi)
  6. ↑ Ivalojoen Kultalan historiaa (kultahippu.fi)
  7. ↑ Pekka Rautiala : Lapin kultaa. Nordius-lehti 1/1999 (Arkistoitu – Internet Archive)
  8. ↑ Seppo Partanen : Lapin kultahistorian suurin harha; 13 000 kiloa kultaa, kultahippu.fi-sivusto
  9. ↑ Lapinkävijät: pohjoinen kulttuuri kuvina / Jalmari Hepo-oja
  10. ↑ Partanen 1990, 155
  11. ↑ a b Kultahippu.fi : Pyrkyripalsta
  12. ↑ Lapin kämpät : Hopun kultakämppä
  13. ↑ Ruonaniemi, Arvo ”Tiera”: Lemmenjoen kultamuistot, s. 13. [Tuusula]: Hipputeos, 2006. ISBN 952-5617-07-6 (suomeksi)
  14. ↑ Missä on Jaakko Isolan kulta? (Kultahippu.fi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ Kultahippu.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  16. ↑ Lapinkävijät: pohjoinen kulttuuri kuvina / Aulis Kajanto
  17. ↑ a b Jaakko Kangasniemi on poissa, Kultahippu.fi-sivusto
  18. ↑ Partanen 1990, 161–163
  19. ↑ a b c Lea Mourujärvi (toim.): ”Jos tikka on kirjava, elämä on kirjavampi.” Elämäntarinoita Kemijärveltä, s. 191–195. Kemijärvi: Kemijärven Rotaryklubi, 2004. ISBN 952-91-7355-5
  20. ↑ Henkilöluettelo (www.kultahippu.fi), Kerkelän tiedot s. 150 (Arkistoitu – Internet Archive)
  21. ↑ a b Eevert Laine : Neljännesvuosisata maamme kaivostoimintaa 1885–1910. Historiallinen arkisto 55. Helsinki 1955, Kerkelän kaivostoiminnasta s. 12–15
  22. ↑ a b Seppo J. Partanen : Tarinoita unelmista ja huijauksista (www.kultahippu.fi)
  23. ↑ a b Pyrkyripalsta, Kultahippu.fi-sivusto
  24. ↑ Lapin Kullankaivajain liiton kunniajäsenet
  25. ↑ Partanen 1990, 50–53
  26. ↑ a b Saariselän historiaa (Arkistoitu – Internet Archive)
  27. ↑ Geologian tutkimuskeskus: Suurimmat kultahiput (Arkistoitu – Internet Archive)
  28. ↑ Hannu Viranto : Kullankaivu tsaari-Venäjällä, kultahippu.fi-sivusto, julkaistu myös Mineralia-lehdessä 1/2020
  29. ↑ Partanen 1990, 34–38, 41, 63
  30. ↑ Partanen, Seppo J.: Ruikanmutka: Perä-Pohjolan suurin talo rakennettiin Lapin kullalla Kultahippu.fi: Tarinoita kullasta ja ohjeita kullankaivajalle. Viitattu 19.9.2012. (suomeksi)
  31. ↑ Partanen 1990, 41–44
  32. ↑ Lapin Kullankaivajain Liitto: kunniajäsenet[vanhentunut linkki]
  33. ↑ Raimo O. Kojo on merkitty kirjan tekijäksi, mutta kirjan tekijyys on kiistanalainen. Ks. Partanen 1990, 86
  34. ↑ Legendaarinen Lemmenjoen kultahippu löytyi kassakaapista Yle.fi. Arkistoitu 24.7.2010. Viitattu 21.7.2010.
  35. ↑ Satu Itkonen: Legendaarinen hippu löytyi sattumalta Kaleva.fi. 20.7.2010. Arkistoitu 22.7.2010. Viitattu 21.7.2010.
  36. ↑ Kari A. Kinnunen: Suomen kaksitoista suurinta kultahippua gtk.fi. Viitattu 21.7.2010.[vanhentunut linkki]
  37. ↑ Heikkinen, Mikko-Pekka: Suomen syrjäisin kirjasto hs.fi. 26.8.2018. Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 8.4.2020.
  38. ↑ Täydentäviä yhtiötietoja : Oy Ivalojoki Ab, Pörssitieto G. Kock
  39. ↑ Etelän miehet elinkautisina: Kultakuumeen kourissa
  40. ↑ Partanen 1990, 158–160
  41. ↑ Toisen lähteen mukaan kuolinpäivä oli 30. lokakuuta.
  42. ↑ Karjalan Heimo 11–12/1975, sivu 210-211
  43. ↑ Kullankaivajat – hikeä ja kultaa (Yle: Elävä arkisto)[vanhentunut linkki]
  44. ↑ http://www.gtk.fi/geotieto/jokamies/Verkkoii.htm[vanhentunut linkki]
  45. ↑ Ruonaniemi 2006,32
  46. ↑ a b Ruonaniemi 2006, 33
  47. ↑ Murha.info: Vanhoista lehdistä bongattua
  48. ↑ Partanen 1990, 131
  49. ↑ Nykänen, Harri & Sjöberg, Tom: Rööperi: rikoksen vuodet 1955–2005, s. 36. Helsinki: Johnny Kniga, 2005. ISBN 951-0-29300-8 (suomeksi)
  50. ↑ Seppo J. Partanen : Kullankaivua Saariselällä 1930 – Max Peroniuksen seikkailurikas elämä ja kullankaivumuistot Lutolta 1930 (kultahippu.fi)
  51. ↑ Krigsminnen.se : Miinaan kuolleen kullankaivajan muistomerkki / Tankavaara[vanhentunut linkki]
  52. ↑ Vaellusturinat II : Werner Thiede (Arkistoitu – Internet Archive)
  53. ↑ Partanen 1990, 126–129
  54. ↑ Seppo J. Partanen : Lemmenjoen legenda Niilo Ranttila, kultahippu.fi
  55. ↑ Jouni Kitti : Niilo Ranttila, erämaiden gentlemanni
  56. ↑ Seppo J. Partanen : Onko tämä kultaa?, kultahippu.fi
  57. ↑ Lapinkävijät: pohjoinen kulttuuri kuvina / Aaro Raumala
  58. ↑ Niilo Raumalan elämåstä, Laitasaari-sivusto 26.2.2013
  59. ↑ a b c Seppo J. Partanen : Lemmenjoen patriarkan, Tankavaaran Travoltan merkillinen elämä, Iltalehti 13.6.1983 (Kultahippu.fi)
  60. ↑ Partanen 1990, 146–151
  61. ↑ Ruonaniemi 2011, 84–85
  62. ↑ a b Erään suomalaisen kullankaivajan kohtalo, Ilta-Sanomat, 26.07.1933, nro 168, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  63. ↑ Kultahippu.fi: Kaarlo Sjöblom alias Charles Hill (luettu 25.3.2008) (Arkistoitu – Internet Archive)
  64. ↑ a b c Seppo J. Partanen: Taistelutantereesta maailman kullanhuuhdontakeskukseksi, kultahippu.fi
  65. ↑ a b c Räsänen, Pauliina: Bono, Elvira (1893–1973) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 4.12.2019. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 30.10.2020.
  66. ↑ a b Pyykkö, Risto: Pudonnut prinsessa. Kaleva, 9.11.2022, s. 26-29. Kaleva Media. Artikkelin verkkoversio.
  67. ↑ Seppo J. Partanen : Ritakoski on kullankaivun ulkomuseo (kultahippu.fi
  68. ↑ Henkilötiedosto P–R Kultahippu. Arkistoitu 1.12.2017. Viitattu 20.9.2015.
  69. ↑ Sauva-Aslakin kulta Kultamuseo. Arkistoitu 2.7.2016. Viitattu 20.9.2015.
  70. ↑ Partanen 1990, 118–120
  71. ↑ Jyri Tynkkynen: ”Tiera” on kuollut Yle 16.6.2014.
  72. ↑ Ruonaniemi 2011, 4–5

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Partanen, Seppo J.: Kullankaivajien ankara Saariselkä. Retki, Määritä ajankohta! (suomeksi)
  • Tapaus Pellinen: (kohdehenkilö: Pellinen, Jukka) Lapin kullankaivaja, 2001, nro 9, s. 14–16. Ivalo: Ukko-Media. (suomeksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Luettelo_Lapin_kullankaivajista&oldid=22852633#Jaakko_Isola”