Neuvostoliiton partisaani-iskut Suomeen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Partisaanihyökkäyksessä kuolleita suomalaisia naisia vuonna 1943.

Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodan aikana vuosina 1941–1944 yhteensä 45 iskua kyliin sekä yksittäisiä siviilihenkilöitä vastaan maanteillä tai heinäniityillä Kuhmon, Kuusamon, Lieksan, Liperin, Sallan, Savukosken, Sodankylän ja Suomussalmen kuntien alueella. Lisäksi tehtiin hyökkäyksiä ajoneuvoja ja ajoneuvosaattueita vastaan sekä vietiin suomalaisia vankeina rajan taakse. Partisaani-iskuissa kuoli 181 siviiliä.[1] Suomen vastaista partisaanitoimintaa johtivat NKVD:n kenraalimajuri Sergei Veršinin, Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan kommunistisen puolueen Gennadi Kuprijanov ja Karjalais-suomalaisen Komsomolin Juri Andropov. Andropovin vastuulla oli partisaanien kouluttaminen,[2] mutta tietokirjailija Veikko Erkkilän tutkimusten mukaan Kuprijanov oli vastuussa määräyksestä tehdä iskuja siviilikohteisiin.[3] Partisaanitoimintaa johdettiin Belomorskista.[4]

Hyökkäysten luonne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäykset kohdistuivat pääasiassa pieniin, erillisiin kyliin tai taloryhmiin. Kylissä saattoi vuoden 1942 alusta lähtien siviilien suojana olla muutamasta miehestä koostuva vartioryhmä. Asukkaita kuoli tyypillisesti tulituksessa, osa saatettiin ottaa vangiksi ja teloittaa myöhemmin (ks. Seitajärven partisaanihyökkäys). Kaikkien kylistä kadonneiden asukkaiden kohtaloa ei tiedetä.

Tavallisia olivat myös hyökkäykset saattueita ja yksittäisiä ajoneuvoja vastaan. Tunnettu tällainen hyökkäys tehtiin Laanilassa, Inarissa 4. heinäkuuta 1943. Hyökkäyksessä sai surmansa muun muassa Oulun piispa Yrjö Wallinmaa. Toinen tunnettu hyökkäys tapahtui Kuusamon Murtovaarassa 5. heinäkuuta 1942 ja siinä saivat surmansa Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtaja Toini Jännes sekä sotilaskotisisaret Greta Palojärvi ja Fanni Aflecht. Heidän mukanaan kaatuivat myös molemmat armeijan autonkuljettajat, korpraalit Veikko Ilmari Moilanen ja Toimi Ilmari Rossinen.[5][6][7]

Historialliset arviot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hautamuistomerkki Lokassa 14. heinäkuuta 1944 partisaanien uhreiksi joutuneiden muistolle.

Partisaanihyökkäykset ovat olleet sodanjälkeisessä Suomessa virallisesti vaikeasti käsiteltävä aihe. Vastaavasti Neuvostoliitosta ja myöhemmin Venäjältä saatuja kuvauksia partisaanitoiminnasta eivät suomalaiset ole pitäneet uskottavina. Siviilikyliin kohdistuneista partisaanihyökkäyksistä on ilmestynyt kirjallisuutta. Helge Seppälän Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa (1971) mainitsee mm. Kuoskuun 3. syyskuuta 1941 tapahtuneen tuhoiskun. Pentti Tikkasen Partisaanit hyökkäävät ilmestyi 1972, Eino Viheriävaaran Partisaanien jäljet 1941–1944 julkaistiin 1982. Mutta vasta vuonna 1997 ilmestynyt Ville Tikkasen Partisaanien uhrit pääsi laajana artikkelina Helsingin Sanomien sivuille ja vuoden 1998 kesällä julkaistu Tyyne Martikaisen omakohtaisista kokemuksista virinnyt kirja Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941–44 pääsi Huomenta Suomen aamulähetykseen ja avasi sotarikoskeskustelun. Saman vuoden syksyllä ilmestynyt Veikko Erkkilän kirja Vaiettu sota jatkoi keskustelua neuvostopartisaanien sodanaikaisesta toiminnasta Suomen rajojen sisäpuolella.

Voimakkaasti virinnyt julkinen keskustelu sai aikaan valtionsyyttäjän määräämään poliisikuulustelut tapahtuneista partisaanihyökkäyksistä.

Vuonna 1999 perustettiin Savukosken Kuoskussa partisaanien uhrien yhdistys Jatkosodan siviiliveteraanit, joka jatkoi eräiden yksittäisten henkilöiden aloittamaa kampanjaa hyvityksen saamiseksi partisaanien hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden kylien paljon kärsineille ja menettäneille kyläläisille. Kampanja on tuottanut useita selvityksiä ja kirjoja, joiden pohjalta korvausvaatimuksia on ajettu. Kampanjan tuloksena eduskunta hyväksyi 1. syyskuuta 2003 voimaan tulleen partisaanien uhrien kertakorvauslain. Lain mukaan partisaanien iskuissa toisen tai molemmat vanhempansa tai huoltajansa menettäneelle maksettiin 1 500 euron korvaus[8]. Myöhemmin eduskunta hyväksyi vuoden 2005 alusta voimaan tulleen partisaanien uhrien ja sota-aikana karjankuljetukseen osallistuneiden miesten kuntoutuslain.

Vuonna 2002 Partisaanien uhrien yhdistys Jatkosodan Siviiliveteraanit järjesti vuonna 2002 Sodankylässä kansainvälisen sovitusseminaarin "Rauha on ainoa mahdollisuutemme", johon osallistuivat venäläiset ja suomalaiset sotahistorian ja ihmisoikeusasiantuntijat, partisaanisodan uhrit sekä muutama partisaani. Sovitusseminaarissa työskenteli Tukholman Olof-Palme keskuksen rauhanasiantuntija Gunnar Lassinantin johdolla venäläisten ja suomalaisten asiantuntijoiden sekä kahden uhrien edustajan työryhmä, joka valmisteli Kari Takamaan luonnoksen pohjalta Sodankylän julistuksen. Siinä todetaan muun muassa, että siviilit eivät ole sodissa tai minkäänlaisissa konflikteissa tuhottavia vihollisia. Sovitusseminaarin kolmekielisenä (suomi, venäjä, englanti) julkaistussa raportissa on tarkka luettelo siviileihin kohdistuneista partisaanihyökkäyksistä, hyökkäysten kohde, päivämäärä, uhrien määrä sekä hyökkäyksen tehneen partisaaniryhmän osaston nimi.[9]

Jatkosodan Siviiliveteraanit ry on järjestänyt kansainvälisiä seminaareja muun muassa Suomussalmella kesällä 2003 partisaanien uhrien muistoseminaarin ja vuoden 2007 huhtikuussa Kuhmossa partisaanien uhrien muistojuhlan ja muistoseminaarin. Näihin on osallistunut muun muassa venäläisiä ja puolalaisia asiantuntijoita. Lisäksi eri paikkakunnilla on pidetty muistojuhlia ja seminaareja, joilla on ollut merkityksensä perinnekulttuurityönä ja toisaalta terapeuttisena vapauttavana muisteluna. Uhrit tuntevat, että pitkään vaietuista historiallisista tosiasioista voidaan puhua avoimesti ja että yhteiskunta on hyvityksillään tunnustanut heidän kärsimyksensä.

Myös Venäjällä on alkanut ilmestyä useita tutkimuksia, jossa todetaan että partisaaniosastot suorittivat Suomen alueella siviileihin kohdistuneita hyökkäyksiä. Ainakin pari kirjaa on käännetty suomeksi. Venäläiset tutkijat ovat todenneet, että sodan aikaisia tapahtumia voidaan tutkia historiallisesta näkökulmasta. Murha ei rikoksena vanhene Suomen lain mukaan koskaan, ja toisen maailmansodan voittajavaltioiden aikoinaan julistamien periaatteiden mukaan sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan voidaan tuomita, vaikka niitä ei olisi tekohetkellä säädetty rangaistaviksi kansallisten lakien mukaan. Näin ollen Suomella olisi ollut kaikki oikeus vaatia näiden rikosten tekijöitä oikeuden eteen, mutta ilmeisesti poliittisista syistä näin ei ole menetelty.

Petroskoissa sijaitsevan Karjalan kansallisarkiston dokumenttien mukaan Karjalan rintaman partisaaniosastoissa oli mukana aiempaa tiedettyä suurempi määrä suomalaissyntyisiä henkilöitä, entisiä punakaartilaisia, sotien välissä itärajan yli loikanneita sekä amerikansuomalaisia. Entisiä punakaartilaisia olivat muun muassa oman nimikko-osastonsa saanut Toivo Antikainen, mutta häntä ei enää lähetetty rintamalle. Sen sijaan Taistelulippua komentanut Bruno Lahti ja Poljarnikia johtanut Toivo Suotaila osallistuivat myös taisteluihin. Petroskoissa sijaitsevaan partisaanimuistomerkkiin on puolestaan ikuistettu partisaaniradisti Sylvi Paason kasvot. Tutkijoiden mukaan kaikkiaan 5 101 Karjalan rintaman partisaaneista suomalaisia ja karjalaisia olisi jopa 15 prosenttia eli enemmän, kuin heidän suhteellinen osuutensa oli Karjalan asukkaista. [10]

Partisaanien hyökkäysten kohteena olleet kylät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[11]

Partisaani-iskujen kohteina olleiden kylien sijainnit kartalla.

(päivämäärät lähteistä Martikainen 1998, Martikainen-Loisa-Mäntyniemi 2002, Martikainen 2004, Erkkilä 1998, Pielisjärven kohteiden nimet ja päivämäärät Oksanen & Martikainen 1998)

Uhrien kuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2006 julkaistiin joukko kuvia, jotka aiemmin oli pidetty vain tutkijoiden ja uhrien omaisten nähtävillä niiden poliittisen arkaluontoisuuden vuoksi.[12][13]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Martikainen, Tyyne: Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941-44: Kemi-Sompion kairan Kuosku, Maggan talot, Seitajärvi ja Lokka partisaanihyökkäysten kohteina. (Savukosken-Sodankylän kunnat), 1998. ISBN 951-97949-0-5
  • Martikainen, Tyyne, Loisa, Kalevi & Mäntyniemi, Meimi: Partisaanisodan Siviiliuhrit. Värisuora-kustannus, 2002. ISBN 952-91-4327-3
  • Martikainen, Tyyne (toim.): Rauha on ainoa mahdollisuutemme : Partisaanisodan kansainvälinen sovitusseminaari, Sodankylä 27.-29.09.2002. Hautajärvi:Jatkosodan siviiliveteraanit, 2004. ISBN 951-98964-4-9
  • Kallonen, Kari: Partisaanisota. Sotarikokset, siviiliuhrit ja toisiaan vastaan sotivat suomalaiset. Asiantuntijana Tuure Neitola. Readme, 2022. ISBN 978-952-373-441-8.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tyyne Martikainen, Kalevi Loisa, Meimi Mäntyniemi 2002, 2004, 20.
  2. ↑ Erkkilä 2011, s. 28
  3. ↑ Tapani Leisti: Partisaanit murhasivat Suomessa lapsia ja naisia, yhteensä yli 150 siviiliä – tietokirjailija selvitti, kuka antoi käskyn julmuuksiin Yle 21.10.2021. Viitattu 18.11.2021.
  4. ↑ Erkkilä 2011, s. 26
  5. ↑ Salmi, Into A.: Partisaanien tihutyö. Kansa Taisteli, 1959, nro 3, s. 76-78. Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ Kuusamon muistomerkit: Kaukopartion uhrien muistokivi (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet
  8. ↑ Suramo, Ari: Mitä Missä Milloin 2005, s. 13. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2004. ISBN 951-1-19469-0
  9. ↑ Rauha on... 2004
  10. ↑ Kallonen, Kari: Partisaanisota. Sotarikokset, siviiliuhrit ja toisiaan vastaan sotivat suomalaiset. Asiantuntijana Tuure Neitola. s. 92-99, 386-389. Readme, 2022. ISBN 978-952-373-441-8
  11. ↑ Luettelo hyökkäysten kohteena olleista kylistä: Tyyne Martikainen (yhdessä Kalevi Loisa ja Meimi Mäntyniemi) Kaikkien hyökkäysten kohteeksi joutuneiden kylien, talojen ja yksittäisten hyökkäysten täydellinen lista 2002, 2004, osaluetteloita Pielisjärven kylät Oksanen & Paavo Martikainen 1998, ja eri kohdin Veikko Erkkilä 1998
  12. ↑ Seppo Ylönen: Par­ti­saa­ni­uh­rien kuvat julki kaleva.fi. 21.11.2006. Viitattu 7.4.2022.
  13. ↑ "Kauheaa katseltavaa" iltalehti.fi. 21.11.2006. Arkistoitu Viitattu 7.4.2022.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Erkkilä, Veikko: Viimeinen aamu: neuvostopartisaanien vaietut jäljet. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25025-8
  • Kallonen, Kari: Partisaanisota. Sotarikokset, siviiliuhrit ja toisiaan vastaan sotivat suomalaiset. Asiantuntijana Tuure Neitola. Readme, 2022. ISBN 978-952-373-441-8.
  • Maria Lähteenmäki: Partisaanit tappavat. Teoksessa Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. SHS. Helsinki 1999, s. 132–145.
  • Maria Lähteenmäki: Pahan jälkipuhunta. Partisaanien siviili-iskut Itä- ja Pohjois-Suomeen. Teoksessa Historiantutkimuksen etiikka. Toim. Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola. Gaudeamus. Helsinki 2017, s. 200–222.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Neuvostoliiton_partisaani-iskut_Suomeen&oldid=21581168”