Itä-Karjalan valtaus 1941

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karjalan armeija (Hyökkäysvaiheen alussa)
VII armeijakunta
7. divisioona
19. divisioona
VI armeijakunta
1. divisioona
5. divisioona
11. divisioona
1. jääkäriprikaati
Ryhmä Oinonen
taistelevat osat
2. jääkäriprikaati
Ratsuväkiprikaati
Sissipataljoona 1
taistelua tukevat osat
Kevyt patteristo 11
Kevyt patteristo 12
Kevyt patteristo 13
Ratsastava patteri
Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio HopeakettuPohjois-SuomiItä-KarjalaKarjalankannasLaatokkamerisotatoimetilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäysTali-IhantalaSuurhyökkäys SyväriltäSuurhyökkäys MaaselästäIlomantsin taistelu

Itä-Karjalan valtaus 1941 on nimitys Suomen puolustusvoimien hyökkäykselle Itä-Karjalaan jatkosodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941.

Sortavalan hyökkäys ja vesiperämotit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sortavalan valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuun puoliväliin mennessä olivat suomalaiset ahtaneet puna-armeijan 168. divisioonan LahdenpohjanPyhäjärvenSortavalan väliselle alueelle. Jo heinäkuun 10. päivästä lähtien oli VII armeijakunta yrittänyt edetä kaupunkiin, mutta hyökkäykset olivat pysähtyneet MatkaselkäHämekoski-linjalle. Heikon hyökkäysmenestyksen ja VII armeijakunnan pois siirtämisen johdosta suomalaiset perustivat suoraan Päämajan alaisen I armeijakunnan, jonka komentajaksi tuli jääkäriupseeri Einar Mäkinen. Armeijakunta otti rintamavastuun 13. elokuuta ja aloitti hyökkäyksensä seuraavana päivänä. Armeijakunnan joukkoihin kuulunut eversti Antero Svenssonin 7. divisioona hyökkäsi suoraan Sortavalan suuntaan. Divisioonan tehtävinä oli pitää kaupunkiin saarretut neuvostojoukot eristyksissä, hyökättävä sekä kaupungin koillispuolitse Lahdenkylään ja Otsoiseen.

Valtauksen edellytyksenä ollut Karmalansalmi oli ollut suomalaisten hallussa jo 10. elokuuta lähtien. Ylimeno oli suojattu 17 minuutin tykistökeskityksen jälkeen. Tästä I armeijakunnan joukot lähtivät etenemään kohti Sortavalaa. Suomalaiset saivat siepattua neuvostojoukkojen sähkösanoman, jonka mukaan JR 367:n II ja III Pataljoona taistelivat saarrettuina Sortavalan kaupungissa ja ampuma- ja elintarvikkeet olivat loppumassa.

Everstiluutnantti Erkki Ruotsalon komentama jalkaväkirykmentti 30 (JR 30) eteni aivan Sortavalan tuntumaan lännessä, kun jalkaväkirykmentti 37 (JR 37) saarsi kaupungin pohjoisesta ja idästä. Kaupunki yritettiin vallata suoraan liikkeestä, mutta tulivoimaiset neuvostojoukot torjuivat suomalaiset. Suomalaiset laativat uuden suunnitelman, jonka mukaan kaupunkiin saarretut neuvostojoukot jaettaisiin kahtia. 15. elokuuta aamulla suunnitelmaa alettiin panna täytäntöön, kun JR 37:n III pataljoona aloitti hyökkäyksensä idästä kohti kaupunkia. Sitkeästi puolustautuneet neuvostojoukot ajettiin Laatokan rantaan, jossa viimeiset puna-armeijalaiset taistelivat kaislikossa kainaloitaan myöten. Tämän jälkeen JR 30:n II Pataljoona aloitti tunkeutumisen kaupunkiin lännestä ja pohjoisesta. Hyökkäykseen osallistui myös JR 37:n I Pataljoona vahvistuksenaan kaksi panssariautoa. Neuvostotykistö ampui autot käyttökelvottomiksi jo kahta tuntia myöhemmin [1]. Keskipäivällä suomalaiset olivat kantakaupungissa, jossa katutaistelut kestivät iltapäivälle. Kello 15.10 tuli viesti II Pataljoonasta JR 30:n esikuntaan: Kaupunki on vallattu ja kaupungintalon katolla liehuu siniristilippu. Omat tappiot yksi kaatunut ja kolme haavoittunutta. Vihollisen tappiot kymmeniä. Iltaan mennessä koko kaupunki oli jo käytännössä suomalaisten puhdistama, vaikka seuraavaankin päivään asti piileskeli kellareissa ja ullakoilla neuvostosotilaita. Sortavalan valtauksen yhteydessä suomalaiset saivat 540 vankia.

Rautalahden vesiperämotti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vihollisen Karilahteen perääntyessään jättämää kalustoa.

Samaan aikaan, kun Sortavalassa taisteltiin, eteni I armeijakunta kolmen divisioonansa voimin Sortavalan-Pyhäjärven-Lahdenpohjan välisessä kolmiossa. Kolmion sisällä olleen 168. divisioonan tehtävänä oli estää suomalaisten pääsy Sortavalaan ja Laatokan rannikolle. Divisioona puolustusalue oli aluksi 60 kilometriä. Divisioonankomentaja oli suunnitellut painopisteeksi valtakunnanrajan ja toisen portaan joukot varmistivat teiden risteykset, asutuskeskukset ja muut taktisesti tärkeät alueet. Eversti Mäkisen käskyn mukaan eversti Aarne Blickin 2. divisioona hyökkäsi 14. elokuuta alkaen Lahdenpohjan ja Pyhäjärven välillä kaakkoon. Keskellä hyökkäsi eversti Hannukselan 19. divisioona myös kaakkoon ja vasemmalla hyökkäsi Svenssonin 7. divisioona. Päämääränä oli estää neuvostojoukkojen pakeneminen Laatokan lahtien kuormauspaikkojen kautta omiensa puolille. Lentotiedustelu ilmoitti Rautalahden ja Puutsaaren välillä olleen vilkkaan laivaliikenteen. Suomalaisia kiinnosti erityisesti Rautalahti, jota pidettiin parhaimpana kuormauspaikkana vetäytyville neuvostojoukoille. Muita paikkoja olivat Puutsaari, Möklahti, Karilahti ja Haasiansalmi.

Hyökkäyksen edetessä olivat suomalaiset 15. elokuuta vain 4-8 kilometrin päässä Laatokan rannasta. 2. divisioonalle annettiin tavoitteeksi Rautalahti ja seuraavana päivänä suomalaistykistö aloitti Rautalahden kuormauspaikan tulituksen. Suomalaisten päävoimat aloittivat 17. elokuuta hyökkäyksessä Rautalahtea vastaan, joka pysähtyi pian neuvostojoukkojen sitkeään vastarintaan ja vastahyökkäykseen. Vastahyökkäys ja tehokas viivytys antoi neuvostojoukoille aikavoiton, jona aikana he saivat kuljetettua pääosan materiaalistaan ja henkilöstöstään pois 19. elokuuta mennessä. Vaikka neuvostodivisioona saikin parhaimman kalustonsa mukaansa, jäi suomalaisten käsiin muun muassa 40 kenttätykkiä, kahdeksan panssarivaunua, noin 350 autoa, 1 500 hevosta ja satoja vankeja. Kaikkiaan 168. divisioona kärsi offensiivissa lähes 4 000 miehen tappiot. Neuvostolähteen mukaan Rautalahdesta pelastui 10 000 miestä ja 3 000 haavoittunutta. Kuitenkin I armeijakunta oli tehtävänsä suorittanut ja se lakkautettiin 28. elokuuta ja sen joukot siirrettiin Karjalankannakselle tai Itä-Karjalaan.

Lopputaistelut Laatokan Karjalassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sortavalan suunnalta pois siirretty suomalainen VII Armeijakunta ryhmittyi HyrsyläVieljärvi väliselle alueelle. Sen tavoitteena oli luoda sivustauhka Aittojoella ja Suvilahdessa puolustautuneille neuvostojoukoille. Niissä suunnissa suomalaisten ja saksalaisten eteneminen oli hyvin hidasta. 19. elokuuta 1941 Karjalan Armeija aloitti hyökkäyksensä, jonka tavoitteena oli vallata Suojärvi ja loput pohjoisemmasta Laatokan Karjalasta. Suomalaiset saivat vallatuksi Suojärven alueen ja etenivät Tsalkkiin asti 23. elokuuta. Elokuun lopussa suomalaiset etenivät myös Kuolismaasta aina Porajärven edustalle saakka. Elokuun lopussa neuvostojoukot saivat käyttöönsä kaksi merijalkaväkiprikaatia ja yhden divisioonan. Eli Neuvostoliiton 7. armeijan johdossa oli kolme divisioonaa ja kaksi prikaatia.

Tuuloksen läpimurto, hyökkäys Syvärille ja Pyhäjärven valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

27. elokuuta ylipäällikkö Mannerheim antoi käskyn Karjalan armeijalle. Hyökkäyksen tavoitteena oli edetä Syvärille. Sivutavoitteena oli edetä Prääsään ja Munjärvelle. Syyskuun alun ajan armeija suoritti uudelleenjärjestelyä. 3. syyskuuta alkoi yleishyökkäys, joka päivää myöhemmin johti läpimurtoon Tuulosjoella. Hyökkäystä edelsi Karjalan armeijan historian suurin tulivalmistelu, johon osallistui noin 200 tykkiä ja kranaatinheitintä. Keskitys kesti viisi tuntia, jonka aikana se tuhosi Neuvostoliiton 3. divisioonan taisteluasemat ja vei niiltä taisteluhengen. Läpimurron suorittivat suomalaisen 5. divisioonan joukot. 5. syyskuuta suomalaisen VI armeijakunnan joukot valtasivat Laatokan rantatien suunnassa Aunuksen kaupungin. Pohjoisempana hyökänneen 17. divisioona pääsi osillaan Aunus-Prääsä väliselle tielle, mutta erityisesti Nurmoilassa neuvostojoukot pitivät sitkeästi asemansa. Tilanne raukeni suomalaisten saarrostettua neuvostojoukot joiden 3. divisioona kärsi kovia tappioita.

Etelämpänä suomalaiset saavuttivat 8. syyskuuta Syvärin Kuuttilahden, Lotinapellon ja Podporožen luona. Samana päivänä 17. divisioonan joukoista muodostettu Osasto Marttinen saavutti Syvärin aseman ja katkaisi samalla Leningrad-Murmansk välisen Muurmannin radan. Tosin saksalaiset olivat ehtineet aiemmin Leningradin saarron yhteydessä. Sotjärven suunnalla edennyt VII armeijakunta juuttui taisteluihin Prääsästä. Neuvostojoukkojen vastarinta Prääsän-Pyhäjärven alueella kesti 16. syyskuuta saakka, vaikka suomalaisilla oli kolmea divisioonaa vastassa yksi neuvostodivisioona. Syvärin suunnalla suomalaiset aloittivat asemasodan ja eteneminen keskittyi kohti Äänistä. 18. syyskuuta suomalaiset valtasivat Bulajevan. Taistelujen ajan pohjoisella sivustalla Ryhmä Oinonen varmisti sivustan, eikä edennyt.

Petroskoin valtaus ja hyökkäys Syvärin eteläpuolelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten hyökkäys Petroskoin valtaamiseksi alkoi 17. syyskuuta. Hyökkäykseen osallistuivat VI AK, VII AK ja Ryhmä Oinonen (RO). RO:n hyökkäys pysähtyi heti alkuunsa ja VII armeijakunnan eteneminen oli hidasta, kun vastassa olleiden neuvostojoukkojen lukumäärä oli suunnilleen tasan. Syvärin suunnalla VI armeijakunta eteni Äänisjärvelle jo 24. syyskuuta ja sen joukot jaettiin: puolet joukoista jatkoi pohjoiseen kohti Petroskoita ja puolet etelään kohti Voznesenjaa. 1. lokakuuta suomalaiset valtasivat Petroskoin nimeten sen Äänislinnaksi. Valtausta seuranneena päivänä Adolf Hitler lähetti Mannerheimille onnittelusähkeen [2].

VI armeijakunnan esikunta antoi 2. lokakuuta 7. divisioonalle käskyn vallata sillanpää Syvärin eteläpuolelta. Tavoitteena oli mahdollistaa liikenne Podporožen ja Voznesenjan välillä. Divisioonan Syvärin ylimenoa hidasti omien joukkojen kieltäytymiset. Kahdesti hyökkäys epäonnistui tällä tavalla. Kolmannella kerralla 6. lokakuuta suomalaiset saivat kerralla läpimurron ja etenivät Podporožen ja Oštan suuntiin. 13. lokakuuta 17. ja 7. divisioona kohtasivat Orenskojejärvellä ryhmittyen puolustukseen. Seuraavana päivänä Neuvostoliiton 114. divisioona aloitti järven suunnalla vastahyökkäyksen saaden sisäänmurron ja taistelut riehuivat järvellä kymmenen päivän ajan.

Hyökkäys Seesjärvelle ja Karhumäkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  Suomalaisten valtaama alue Itä-Karjalassa

Välittömästi Petroskoin valtaamisen jälkeen suomalaiset jatkoivat etenemistään. Pohjoisessa prikaati K sai vallattua poltetun Porajärven. 18. lokakuuta mennessä suomalaiset olivat edenneet vain 30 kilometriä. Syinä tähän olivat yhä useammin toistuvat omien joukkojen kieltäytymiset ja neuvostojoukkojen vahvistusten sitkeä vastarinta. 15. lokakuuta muodostettiin pohjoisensuunnan- ja täydennysjoukoista uusi, II armeijakunta. Sen komentajaksi tuli Taavetti Laatikainen. Armeijakunta eteni nopeasti Soutjärven kautta Seesjärvelle, jonka sen joukot saavuttivat 25. lokakuuta. 7. marraskuuta armeijakunnan joukot kohtasivat Rukajärven suunnan 14. divisioonan Volomajoella. Etelässä VII armeijakunta oli juuttunut taisteluihin Kontupohjasta, mistä neuvostojoukot irtautuivat marraskuun alussa.

Mannerheim antoi 6. marraskuuta käskyn, jonka mukaan suomalaisten joukkojen tuli saavuttaa Seesjärven ja Äänisen välinen kannas ja ryhmittyä sitten puolustukseen. Marraskuun alusta aina sen loppuun saakka suomalaisten hyökkäys oli hidasta Äänisen rannan tietämillä, sillä neuvostojoukot olivat tehneet vahvat puolustusasemat Karhumäen ympärille. Marraskuun lopussa suomalainen 8. divisioona eteni Karhumäkeä puolustaneiden neuvostojoukkojen pohjoiseen sivustaan Suurlahteen, mutta neuvostojoukkojen vahvistusten vastahyökkäys pysäytti suomalaisjoukot siihen. Karjalan armeijan suurhyökkäys Karhumäkeä vastaan alkoi 29. marraskuuta ja johti kaupungin valtaukseen 5. joulukuuta. Karhumäen taistelussa neuvostojoukkojen tappiot olivat 8 000 kaatunutta ja 2 800 antautui suomalaisille. Suomalaisten kokonaistappiot olivat noin 1 500.[1]

Lopputaistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhumäen valtauksen jälkeen suomalaiset etenivät käskyn mukaan Poventsaan. Neuvostojoukot räjäyttivät 8. joulukuuta Stalinin kanavan sulkuja, mutta tulvan vaikutukset jäivät pieniksi. Poventsan valtauksen jälkeen suomalaiset ryhmittyivät asemiin Maaselän kannaksella ja alkoi asemasotavaihe.

  1. a b Olavi Antila:Suomi suursodassa, Finland i storkriget, 1984, Gummerus, ISBN 951-95781-5-3
  2. Valitut Palat:Muistojen päivät,1 1994,Kustannus Oy Suomen Mies, ISBN 951-584-081-3

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]