Armas-Eino Martola

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Armas-Eino Martola
A.-E. Martola sota-aikana.
A.-E. Martola sota-aikana.
Suomen ulkoasiainministeri
21.9.1944 – 17.11.1944
Edeltäjä Carl Enckell
Seuraaja Carl Enckell
Uudenmaan läänin maaherra
Edeltäjä Ilmari Helenius
Seuraaja Väinö Meltti
YK:n Kyproksen rauhaturvajoukkojen komentaja
Edeltäjä A. J. Wilson
Seuraaja Dewan Prem Chand
Henkilötiedot
Syntynyt12. toukokuuta 1896
Raahe
Kuollut5. helmikuuta 1986 (89 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus Suomi
Arvonimijääkärikenraali
Puoliso Aune Martola
Lapset 3 tytärtä

Ilmari Armas-Eino Martola (12. toukokuuta 1896 Raahe5. helmikuuta 1986 Helsinki[1]) oli suomalainen jääkärikenraali ja Mannerheim-ristin ritari numero 130.[2]

Martola sai sotilaskoulutuksen jääkärinä ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa, ja sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Missejoella vuonna 1916.[3][4] Myöhemmin hän osallistui joukkueenjohtajana Suomen sisällissotaan, jonka jälkeen hän lopullisesti valitsi sotilasuran. Hän suoritti Ranskan sotakorkeakoulun diplomin arvoisesti.[3][4] Talvi- ja jatkosodassa hän hankki lopullisesti kannuksensa toimimalla ensin mainitussa sodassa divisioonan komentajana ja jälkimmäisessä sodassa ensin divisioonan komentajana ja myöhemmin armeijakunnan komentajana.[4] Sotien jälkeen hän oli muutaman vuoden Uudenmaan läänin maaherrana, kunnes siirtyi yksityiselle sektorille. Hänen viimeinen sotilastehtävänsä oli YK:n alaisten Kypros-joukkojen komentajuus 1960-luvulla.[4]

Martolan vanhemmat olivat Raahen piirilääkäri Johan Martola ja Anna Maria Cecilia Simelius. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Aune Kyllikki Ignatiuksen kanssa.[3][4]

Martola kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1914 ja liittyi Pohjois-Pohjalaiseen Osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi opiskelemalla teologiaa Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuosina 1914–1915.[3][4] Marraskuussa 1915 teologian ylioppilaat A-E. Martola ja Väinö Vuori jättivät menemättä ylioppilaskunnan vuosijuhliin ja suuntasivat Kemin kautta Ruotsiin ja edelleen Saksaan.[5]

Jääkärikausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuoruudenkuva Martolasta.

Martola liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antaneen Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan vuoden 1915 lopulla. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisen maailmansodan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Pataljoonan rintamalta paluun jälkeen hän suoritti Libaussa vuonna 1917 järjestetyn sotakoulun B-kurssin.[3][4]

Suomen sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martola astui Saksassa Suomen tasavallan joukkojen eli Suomen sisällissodan valkoisen osapuolen palvelukseen luutnantiksi ylennettynä. Suomeen hän tuli helmikuun lopulla jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan. Martola sijoitettiin joukkueenjohtajaksi 1. jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa Lempäälän taisteluun, missä haavoittui vaikeasti vatsaan selviten kuitenkin Tampereella tehdyn leikkauksen ansiosta.[3][4]

Sisällissodan jälkeinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martola palveli sisällissodan jälkeen pataljoonan adjutanttina ja komppanianpäällikkönä Suomen valkoisessa kaartissa, josta hänet komennettiin syksyllä 1918 opetusupseeriksi upseerikokelaskursseille Viipuriin. Vuonna 1919 yleisesikunta komensi Martolan yhdessä Kaarle Kekonin ja Gunnar Heinrichsin opiskelemaan Ranskan sotakorkeakouluun École Supérieure de Guerreen. Suomalaisista ainoastaan Martola suoritti opintonsa loppuun saakka ja hänelle myönnettiin ensimmäisenä suomalaisena upseerina koulun diplomi 1921.[1]

Ranskasta palattuaan Martola määrättiin vuonna 1922 yleisesikuntaan (nyk. pääesikunta) operatiivisen toimiston päälliköksi. Yleisesikunnasta hänet siirrettiin vuoden 1924 lopulla apulaisjohtajaksi Sotakorkeakouluun, jota Martola oli osaltaan perustamassa. Apulaisjohtajuuden lisäksi hän toimi myös sotalaitosopin tuntiopettajana, lisäksi Kadettikoulussa. Sotakorkeakoulusta hän palasi Yleisesikuntaan 1925 ja sijoitettiin liikekannallepano-osaston päälliköksi. Vuonna 1927 Martola nimitettiin Savon jääkärirykmentin komentajaksi ja hieman myöhemmin Savon prikaatin väliaikaiseksi komentajaksi. Prikaatista hänet siirrettiin 1928 takaisin yleisesikuntaan, josta sotilasasiamieheksi Ranskaan ja Belgiaan. Martola palasi Suomeen 1931 ja sijoitettiin yleisesikunnan tilastollisen ja ulkomaanosaston päälliköksi.

Puolustuslaitoksesta Martola siirtyi vuonna 1933 suojeluskuntajärjestön palvelukseen toimien esikuntapäällikkönä vuoteen 1940, josta ajasta 1934–1935 suojeluskuntien päällikön viransijaisena.

Talvi- ja jatkosota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana 1940 Martola siirrettiin rintamalle komentajaksi 1. divisioonaan, joka osallistui taisteluihin Karjalankannaksella.

Sodan päätyttyä Martola palasi suojeluskuntien esikuntapäälliköksi.

Jatkosodassa vuonna 1942 Martolasta tuli Karjalankannaksella taistelleen 2. divisioonan komentaja. Hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi kesäkuussa 1944, jonka jälkeen heinäkuussa 1944 siirtyi komentajaksi VI armeijakuntaan, joka taisteli Kannaksen suurhyökkäyksessä ja myöhemmin Laatokan Karjalassa.

Jatkosodan jälkeinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan jälkeen syksyllä 1944 Martola toimi II ulkoasiainministerinä Urho Castrénin hallituksessa. Hän erosi vakinaisesta palveluksesta, mutta hänet määrättiin pysymään vakinaisen väen upseeriluettelossa presidentti Gustaf Mannerheimin nimenomaisesta määräyksestä. Hän toimi Uudenmaan läänin maaherrana 1944–1946 ja oli osin samanaikaisesti Suomen Paperitehtaiden Yhdistyksen palveluksessa 1944–1949. Vuodesta 1949 lähtien Martola työskenteli edellä mainitun yhdistyksen johtokunnassa ja Osasto Paperikonttorin toimitusjohtajana aina vuoteen 1963 saakka.

Martola toimi Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin Dag Hammarskjöldin sotilasneuvonantajana 1956–1957 ja 1958[1].[6] YK:n Kyproksella olevan rauhanturvajoukkojen eli UNFICYPin komentajana Martola oli 1966–1969, jolloin hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi[1]. Hän oli silloin viimeinen aktiivipalveluksessa ollut jääkäri. Martola ylennettiin jalkaväenkenraaliksi 1982[1]. Martola kuoli 1986 lähes 90-vuotiaana ja hänet on haudattu Suomen Kaartin hautausmaalle Helsingin Hietaniemeen.

Luottamustoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martola toimi Suomen rannikkopuolustuksen järjestelyä suunnitelleen, maailmailuvoimien kehittämisohjelmaa laatineen ja vesistölinjojen puolustuksen järjestelyä suunnitelleen komiteain jäsenenä 1922. Sotakorkeakoulun perustamista varten asetetun, laivaston rakennussuunnitelmaa, kenttäpalvelusohjesääntöä ja jalkaväen harjoitusohjesääntöä laatineiden komiteain jäsenenä hän oli 1923. Martola oli puolustusrevisionin jäsenenä 1923–1926, yleisesikunnan kunniatuomioistuimen puheenjohtajana 1926 ja sotilasasiantuntijana Kansainliiton valmistavan aseistariisuntakomission Suomen valtuuskunnassa 1926–1931. Hän toimi Suomen päävaltuutettuna Punaisen Ristin konferenssissa Genevessä ja ilmaliikennekonferenssissa Pariisissa 1929.[3][4]

Martola toimi Suomen edustajiston puheenjohtajana Lützenin taistelun 300-vuotisjuhlassa Tukholmassa 1932 ja apulaisvaltuutettuna aseistariisuntakonferenssissa Genevessä 1932–1934. Hän oli puolustusneuvoston sihteeri 1931–1933, Jääkäriliiton johtokunnan jäsen 1934–1949 ja vuodesta 1964 sekä Suomen Upseeriliiton johtokunnan jäsen 1935. Martola teki olympiakisoja Suomeen hankkimaan asetetun kansalaiskomitean lähettämänä propagandamatkoja useisiin Euroopan maihin ja oli Helsingin kaupungin yhtenä edustajana Berliinissä 1936, jossa järjestettyjen XI olympiadin kisojen yhteydessä pidettiin Kansainvälinen Olympiakomitean istunto.[3][4]

Martolasta tuli Vapaudenristin ritarikunnan varakansleri 1945 ja Sotaleskien ja Kaatuneitten Omaisten Huollon varapuheenjohtaja 1946. Rajaseudun Ystävät -yhdistyksen puheenjohtajana hän toimi 1946–1956 ja Suomi-Ranska -seuran hallituksen jäsenenä vuodesta 1947, jonka jälkeen puheenjohtajana 1952-1954. Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana Martola oli 1951–1972[1] ja sai kunniajäsenyyden 1973.[3][4]

Suomalais-belgialaisen Kauppayhdistyksen puheenjohtajana Martola toimi 1951–1960, josta eteenpäin kunniapuheenjohtajana. Hän oli Helsingissä vuonna 1952 pidettyjen XV olympiadin kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja. Hän toimi myös Mannerheim-ristin ritarien säätiön johtokunnan puheenjohtajana 1954–1964 ja valtuuskunnan puheenjohtajana vuodesta 1964. Kansainvälisen sotaveteraanijärjestön, World Veterans Foundationin neuvoston jäsenenä hän toimi vuodesta 1958 ja vuodesta 1963 neuvoston puheenjohtaja.[3][4]

  1. a b c d e f Jarkko Kemppi, Jalkaväenkenraali A. E. Martola – ensimmäinen Ranskan sotakorkeakoulun suorittanut suomalaisupseeri (Arkistoitu – Internet Archive), Rauhanturvaajaliitto
  2. Karhunen 1972: 150.
  3. a b c d e f g h i j Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938.
  4. a b c d e f g h i j k l Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975.
  5. Sodan ja rauhan kenraali. Helsingin Sanomat, 13.6.1982, s. 26. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 7.12.2020.
  6. Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 70. Otava, 1966.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jarkko Kemppi, Jalkaväenkenraali A. E. Martola, Otava 2008.
  • Brantberg, Robert. Sotakenraalit, Kahdenkymmenenyhden suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. Revontuli, 2008

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]