Aaro Pajari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aaro Pajari
Everstiluutnantti Aaro Pajari syyskuussa 1937.
Everstiluutnantti Aaro Pajari syyskuussa 1937.
Henkilötiedot
Syntynyt17. heinäkuuta 1897
Asikkala
Kuollut14. lokakuuta 1949 (52 vuotta)
Kokkola
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Suomi
Palvelusvuodet 1917–1949
Komentajuudet Aunuksen retkikunnan 2. rykmentti 1919
JR 16 1939–1940
18. divisioona 1941–1943
3. divisioona 1943–1944
Taistelut ja sodat Suomen sisällissota, Aunuksen retki, talvisota, jatkosota Kannaksen suunnalla, Lapin sota (Tornion maihinnousu)
Sotilasarvo kenraalimajuri
Kunniamerkit 2. luokan Mannerheim-risti

Aaro Olavi Pajari (17. heinäkuuta 1897 Asikkala – 14. lokakuuta 1949 Kokkola) oli suomalainen kenraalimajuri ja kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari.

Aika ennen toista maailmansotaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaro Pajarin isä oli Suomalaisen puolueen kansanedustaja ja opettaja Olli Pajari ja äiti Maria Helena Laatunen. Ylioppilaaksi Pajari kirjoitti vuonna 1916 Lahden yhteiskoulusta, seuraavana vuonna hän liittyi suojeluskuntaan, osallistui Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä. Pajari haavoittui Oulun ja Heinolan taisteluissa. Hän suoritti vuosina 1918–1919 lyhyitä tilapäisupseerikursseja ja jäi sotilasuralle. Pajari osallistui Aunuksen retkeen, suoritti Kadettikoulun tutkinnon ulkopuolisena ja yleni kapteeniksi 1923. Pajari suoritti Sotakorkeakoulun ensimmäisen kurssin vuosina 1924–1926 ja sai yleisesikuntaupseerin arvon 1931. Hän palveli komppanianpäällikkönä eri joukko-osastoissa 1919–1926, suojeluskuntapiirin päällikkönä Pohjois-Karjalassa 1926–1930 ja Pohjois-Hämeessä 1932–1939. Välillä hän oli kaksi vuotta suojeluskuntain esikunnan koulutusosaston päällikkö[1]

Pajarin puoliso vuodesta 1928 oli Kaija Björklund (1909–1953).[1]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan alkaessa Pajarilla oli everstiluutnanttina komennossaan JR 16. Pajari johti talvisodan ensimmäisen suomalaisten kannalta menestyksekkään operaation lyömällä Tolvajärven taistelussa Neuvostoliiton 139. divisioonan 12. joulukuuta 1939 ja etenemällä sitten noin 40 kilometriä itään Aittojoelle.[2] Hänet ylennettiin everstiksi 18. joulukuuta 1939. Tolvajärvellä Osasto Pajari toimi Ryhmä Talvelan osana, ja Talvelan siirryttyä Kannakselle Pajarista tuli koko ryhmän komentaja.

Mannerheim-ristin ritareita: vasemmalta kapteeni Eero Kivelä, kenraalimajuri Aaro Pajari, kapteeni Juho Pössi, alikersantti Vilho Rättö.

Jatkosodan alkaessa eversti Pajari komensi 18. divisioonaa, joka suoritti elokuussa 1941 läpimurron Kannaksella, joista sotatoimista Pajari nimitettiin 14. syyskuuta 1941 Mannerheim-ristin ritariksi numero 12. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 3. lokakuuta 1941. Vuonna 1942 hän johti Suursaaren valtausta. Pajari siirrettiin 3. divisioonan komentajaksi 21. lokakuuta 1943, jossa tehtävässä hän toimi 21:seen lokakuuta 1944 saakka. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikaan kesäkuussa 1944 Pajari komensi 3. divisioonaa Karjalan kannaksella sekä VT-aseman että VKT-aseman taisteluissa.[3]

Lapin sodassa rohkealla operaatiolla suoritetusta Tornion kaupungin valtauksesta Pajarille myönnettiin Mannerheim-risti toistamiseen 16. lokakuuta 1944.

Pajarin oli väitetty pahoinpidelleen vangittuna olleita poliittisia suomalaisia vankeja.[4][5] Syytteet todettiin kuitenkin perättömiksi, minkä johdosta valvontakomissio vapautti hänet syytteistä. 21. lokakuuta 1944 Pajari komennettiin Lapin sodasta Päämajaan, jossa hänet pidätettiin Liittoutuneiden valvontakomission käskystä (katso Lista 1:n vangit). Sydänvian vuoksi hänet siirrettiin Tilkkaan, jonne Mannerheim itse toi tiedon, ettei syytteitä nosteta.

Aaro Pajarin sisarenpoika, 21-vuotias vänrikki Risto Ekala kaatui Rukajärvellä elokuun alussa 1941.[6]

Myöhemmät vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pajarin hauta Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella

Pajari kärsi sydänvaivoista, ja hän kuoli sydänkohtaukseen työmatkalla Pohjanmaalla vuonna 1949. Hänet on haudattu Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle sankarihautojen läheisyyteen. Asikkalaan pystytettiin Unto Ojosen suunnittelema Pajarin muistokivi 6. maaliskuuta 1977. Hänen lapsuudenkotinsa ja koulunsa muistolaatta Lahdessa Möysän koulurakennuksen seinässä paljastettiin 22. lokakuuta 1981.[7]

Pajarin pojat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajari saavutti legendaarisen maineen. Hän oli ristiriitainen ja värikäs persoona, jota monet kollegat arvostelivat mutta alaiset arvostivat. Pajarin ja hänen miestensä välille muodostui poikkeuksellisen voimakas side. Jo sodan aikana miehet alkoivat kutsua itseään ”Pajarin pojiksi”.[8]

Näihin poikiin kuuluivat muun muassa Finlaysonin sosiaalijohtaja ja kansanedustaja Eero Kivelä, Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors sekä Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja opettaja Lauri Santamäki. Heistä Lindfors ja Santamäki loivat sotien jälkeen Tampereen aseveliakselin, jolla oli suuri vaikutus Tampereen kehitykseen. [8]

Vuonna 2006 perustettiin Pajarin Poikien Perinneyhdistys, jonka toiminta-alueena on Pirkanmaan maakunta, eli alue joka muodosti vuonna 1939 Pohjois-Hämeen sotilaspiirin. Muun muassa Aaro Pajarin tyttärenpoika, Linkosuon leipomonjohtaja Jarmo Talasrinne kuuluu yhdistyksen hallitukseen. Vuonna 2018 yhdistyksen jäsenmäärä oli 174.[9][8]

Pajarin mitalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaro Pajarin kuoltua hänen kunniamerkkinsä sai hänen ainoa poikansa Kari Pajari. Kun Kari Pajari kuoli vuonna 1970, hänen ex-vaimonsa Outi Kuosa osti kunniamerkit kuolinpesän huutokaupasta. Vuonna 1996 Kousa salakuljetti kunniamerkit Britanniaan ja laittoi ne myyntiin Sothebyn huutokauppaan. Aaro Pajarin perilliset saivat tietoonsa mitaleiden huutokaupan ja ryhtyivät toimiin huutokaupan estämiseksi. Puolustusministeri Anneli Tainan avustuksella mitalit saatiin palautettua Suomeen. Koska mitalien omistus oli kiistanalainen, ne lojuivat Nordean pankkiholvissa kymmenen vuotta kestäneen oikeudenkäynnin ajan. Lopulta Pajarin tyttäret lahjoittivat perintöosuutensa valtiolle. Tämän jälkeen Outi Kuosan omistusoikeus mitaleihin purettiin ja kunniamerkit annettiin Kansallismuseoon.[8]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Heikinheimo, Ilmari: Suomen elämäkerrasto, s. 568–569. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1955.
  2. ↑ Vuorenmaa, Anssi: Kansakunnan kahdestoista hetki. Helsinki: Tammi, 1994. ISBN 951-31-0344-7
  3. ↑ Raunio, Ari – Kilin, Juri: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942–44, s. 178–193. Karttakeskus Oy, 2013.
  4. ↑ Parkkari, Nestori: ”Kenraalit tervehdyskäynnillä”, Suomalaisessa vankileirissä 1940–1944, s. 60. Luvussa kuvataan Harry Vuoriseen kohdistunutta pahoinpitelyä
  5. ↑ Harry Vuorinen (Myrskyn silmässä, s. 88) kertoo Pajarin lyöneen häntä Jalkalan sotavankileirillä vieraillessaan.
  6. ↑ Sudenniemi, Seppo: Kenraalikunnasta parikymmentä menetti talvi- ja jatkosodan aikana läheisiään 21.5.2006. Turun Sanomat.
  7. ↑ Tuomisto, Antero: Suomalaiset sotamuistomerkit: Sotiemme muistomerkit Pähkinäsaaren rauhasta 1323 nykypäivään 1998, s. 275. (Sotilasperinteen seuran julkaisu n:o 1) Espoo: Kustannusosakeyhtiö Suomen Mies, 1998. ISBN 952-9872-05-4
  8. ↑ a b c d Saarinen, Jussi: Sankarikenraali Pajari oli perso huomiolle – kollegat inhosivat, alaisten mielestä kuin iso lapsi 10.2.2017. Aamulehti. Arkistoitu 1.3.2017. Viitattu 28.2.2017.
  9. ↑ Pajarin Poikien Perinneyhdistys pajarinpojat.fi. Arkistoitu 8.5.2021. Viitattu 16.5.2021.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Airo, A. J. (toim.): Mannerheim-ristin ritarit, s. 42–43. (2. painos.) Martinus Christensen, Jyväskylä 1983.
  • Aromäki, Juhani (toim.): Mannerheimin ritarit, s. 31–32. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1985.
  • Kuosa, Tauno – Pajari, A. O.: Viiden sodan soturi. WSOY, Helsinki 1981.
  • Larjo, Thure: Tornion kaappaus 1944. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä 1969.
  • Ruusukallio, Pekka (toim.): Hämäläisten kenraali A. O. Pajari. Pirkanmaan sotilaspiirien perinneyhdistys, 2002.
  • Tyrkkö, Jukka (toim.): Pajari: Rintamakenraali Aaro Olavi Pajari (1897–1949) sotilaana, esimiehenä ja ihmisenä. Otava, Helsinki 1974.
  • Uola, Mikko: ”Pajari, Aaro (1897–1949)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 462–463. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7 Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aaro_Pajari&oldid=22801584”