1. divisioona (talvisota)

Divisioonan, pääosin varusmiehistä koottujen, 1. ja 2. prikaatin joukot kohtasivat tulikasteessaan runsaasti puna-armeijan panssarivaunuja. Kuvan T-26 on 17. joulukuuta 1939 Kollaanjoella.

Talvisodan 1. divisioona perustettiin ylimääräisten harjoitusten päätyttyä (kenttäarmeijan keskitysten jo tapahduttua) Kannaksen armeijan esikunnan määräyksestä 25. lokakuuta 1939 suojajoukkoihin kuuluneista yksiköistä.

Perustaminen

Karjalan armeijan esikunta perusti 1. divisioonan 25. lokakuuta 1939 yhdistämällä suojajoukkoihin kuuluneet pääosin varusmiehistä muodostetut 1. ja 2. prikaatin. Divisioonalle alistettiin myös suojajoukkojen L- ja M-ryhmät. Divisioonan esikunta perustettiin 1. prikaatin esikunnan henkilöstöstä.

Divisioonan alaiset yksiköt olivat:

• 1. prikaati (1. Pr), jossa kolme pataljoonaa ja patteristo
• 2. prikaati (2. Pr), jossa kolme pataljoona ja patteristo
• 3. prikaati, joka alistettiin suojajoukkotaisteluiden aluksi muualle, mutta palautettiin sodan alkupäivinä takaisin
• Lipolan ryhmä
  • Jääkäripataljoona 2 (JP 2)
  • Erillinen pataljoona 5 (ErP 5)
• Muolaan ryhmä
  • Jääkäripataljoona 3 (JP 3)
  • Erillinen pataljoona 4 (ErP 4)

Komentajat

• Kenraalimajuri Taavetti Laatikainen 21. helmikuuta 1940 asti
• Eversti Armas-Eino Martola 21. helmikuuta alkaen.

Keskittäminen

Divisioona perustettiin suojajoukkoihin kuuluneista yksiköistä, joiden keskittäminen (ja osin niiden perustaminen) Karjalankannakselle oli käytännössä tapahtunut 5.–6. lokakuuta 1939 annetuilla käskyillä. Ne olivat suojajoukkokokoonpanossa alueella valmiina perustamiskäskyn aikana. Divisioona liitettiin II armeijakuntaan.

Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalan kannaksella talvisodassa

Neuvostoliiton 7. armeijan joukkoja etenemässä Karjalan Kannaksella joulukuun 1939 alussa

Neuvostoliiton Puna-armeijan Karjalan kannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.

Talvisodan alkaessa Karjalan kannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi sodan alussa 2. luokan armeijankomentaja Vsevolod Fjodorovitš Jakovlev, joka joutui väistymään kumminkin jo 9. joulukuuta, jolloin armeijan komentajuuden sai 2. luokan armeijan komentaja Kirill Afanasjevitš Meretskov. 7. armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 sotilasta, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.

Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi Puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen Rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä ja 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.

Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen Rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalan kannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa, 2. luokan armeijakomentaja Kirill Meretskovin, johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komentajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi Neuvostoliiton 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.

Divisioonan tehtävä ja ryhmitys sodan alkaessa

Divisioonan tehtävä muuttui juuri ennen sotatoimien alkua sen luovuttaessa 11. divisioonalle Muolaanjärven ja Vuoksen väliset asemansa ja siirtyessä taemmaksi Kannaksen armeijan reserviyhtymäksi. Samassa yhteydessä (27. marraskuuta annetulla käskyllä) pääasemaksi määrättiin linja jolta divisioona siirtyi pois.

Sodan alkaessa käytännössä vain 1. ja 2. prikaatin sisältänyt divisioona oli Karjalan kannaksella suoraan Kannaksen armeijan alaisena reservidivisioonana. Sen tehtävänä oli valmistautua suorittamaan vastahyökkäys II armeijakunnan alueella taistelevien 5. tai 11. divisioonien alueille.

Divisioona oli muodostettu rauhanaikaisen armeijan yksiköistä ja sen numerointi poikkesi muista divisioonista, joiden jalkaväkirykmentit oli divisioonassa nimetty poikkeuksellisesti prikaateiksi. Divisioonan ensimmäinen prikaati (joka olisi normaalisti numeroituna ollut siis Jalkaväkirykmentti 1) oli sijoitettuna Pölläkkälän-Mälkölän alueelle, joka oli noin 15 kilometriä pääaseman takana. Toinen prikaati oli ryhmittyneenä Kopralan-Hotakan alueella. Molempien prikaatien tuli käskyn mukaan jatkaa taemman aseman linnoittamista.

Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista

Joulukuun 1939 taistelut

Divisioonan taistelualue pääaseman taisteluissa sijoittui välittömästi Muolaanjärven länsipuolelle sen otettua rintamavastuun 5. divisioonan lohkon itäisestä osasta.

Alkuperäisestä tehtävästään huolimatta divisioona ei osallistunut varsinaisesti suojajoukkotaisteluihin. Tosin osia siitä (Jääkäripataljoonat ja Erilliset pataljoonat) niihin osallistuivat 11. divisioonalle alistettuina. 3. prikaati alistettiin suojajoukkotaisteluiden aikana takaisin 1. divisioonalle.

9. joulukuuta divisioona sai tehtäväkseen ottaa rintamavastuu aiemmin 5. divisioonalle kuuluneen puolustuslohkon itäosassa noin 12 kilometrin matkalta. Kyseessä oli pääsemaan kuulunut puolustusalue. Samassa yhteydessä divisioonalle alistettiin muun muassa Raskas patteristo 3 ja jo aiemmin mainitusta divisioonasta siihen kuulunut Jalkaväkirykmentti 14 ja muut alueella olleet mainitun divisioonan joukot (muun muassa Kevyt Osasto 5). Divisioonan pääosien tuli kuitenkin jäädä senhetkisille sijoitusalueilleen Kannaksen armeijan reserviksi (mahdollisesti toteutettavan laajemman vastahyökkäyksen vuoksi). Siirtomarssit aloitettiin seuraavana yönä.

10. joulukuuta divisioonan 1. prikaati miehitti Leipäsuon lohkolla ns. rautatien suunnan (Leningrad-Viipuri rautatie). Käytännössä prikaati otti vastuulleen länsiosan JR 14:n lohkosta, jolloin osa siitä pystyttiin siirtämään reserviin ja muun rykmentin ryhmitystä voitiin hieman tiivistää. 1. prikaatin komentaja eversti Einar Vihma määrättiin kaikkien etulinjassa olevien divisioonan joukkojen komentajaksi, joten JR 14:stä hänelle alistettiin kaksi pataljoonaa. Ryhmitysmuutosten aikaan JR 14 torjui alueellaan puna-armeijan yksiköiden hyökkäysyrityksiä asemaansa vastaan. Sotaa kokemattomat 1. prikaatin joukot, jotka olivat ottaneet jo vastuun pääaseman etupuolella olevista tukikohdista menettivät päivän aikana Kosenjoen etuvartioaseman.

11. joulukuuta menetettyä etuasemaa yritettiin vallata takaisin. Vastahyökkäys onnistuikin pääosin, mutta puna-armeijan onnistui pitämään edelleen asemansa rautatien lounaispuolella. Seuraavana aamuna suomalaisjoukot yrittivät vielä kertaalleen vallata menetettyä etuasemaa takaisin. Hyökkäystä pystyttiin tukemaan vain kymmenellä tykistön kranaatilla ja avoimessa maastossa tehty hyökkäys johti lähes katastrofiin. Puna-armeijan joukot malttoivat odotella suomalaisia ja neuvostojoukkojen suorittamassa tuliylläkössä kaatui tai haavoittui noin 120 suomalaista. Tämän jälkeen suomalaiset luopuivat nopeasti etuvartioasemistaan.

Puna-armeijan joukot yrittivät murtaa suomalaisten pääaseman ns. suoraan liikkeestä 17. joulukuuta alkaen muun muassa Summankylän alueella, mutta 1. divisioonan lohkolla taistelutoiminta jäi huomattavan vähäiseksi. Neuvostojoukot keskittyivät lähinnä tulittamaan suomalaisasemia tykistöllään ja ne tekivät pienehköjä hyökkäyksiä divisioonan asemia vastaan. Kiivain taistelu käytiin 19. joulukuuta Suursuon itäpuolella, jossa noin komppanian vahvuinen neuvostojoukkojen osasto teki hyökkäyksen. Hyökkäys saatiin kuitenkin torjuttua. Muolaanjärven jäädyttyä divisioonien piti lisätä järvellä sijainneen Suursaaren miehitystä sekä tehostaa yhteydenpitoa vasempaan naapuriinsa (11. divisioona). Summankylän horjuvan puolustuksen vuoksi 3. Pr siirrettiin 5. divisioonan takamaastoon seuraavan yön aikana, mutta tarvetta sen käyttöön taistelutoimiin ei sittemmin ollutkaan.

Puna-armeijan ensimmäisen suurhyökkäyksen Mannerheim-linjaa vastaan alkaessa hiipua 19. joulukuuta kuluessa (ja pääaseman pysyttyä jopa melko helpostikin suomalaisjoukkojen hallinnassa), ryhtyi II AK:n esikunta suunnittelemaan laajaa vastahyökkäystä Summan alueella. II armeijakunnan esikunnassa laadittu ja Kannaksen Armeijan komentajan Hugo Östermanin hyväksymä vastahyökkäyssuunnitelma perustui yritykseen saartaa pääaseman eteen edenneet kolme neuvostodivisioonaa ja kaksi panssariprikaatia kaksipuolisella hyökkäyksellä. Suunnitelmassa 1. divisioonan tehtävänä oli hyökätä Muolaanjärven länsipuolella ensin kaakkoon ja siitä edelleen etelään. Divisioonan piti olla siis ”pihtien” vasen reuna.

21. joulukuuta aamulla divisioonan esikunta sai armeijakunnan esikunnalta kirjallisen hyökkäyskäskynsä. Suullisen käskyn divisioonan komentaja oli saanut jo edellisenä iltana. Divisioonan joukoista oli tuolloin 1. Pr sekä sille alistetut JR 14 III/JR 13 kiinni etulinjassa torjuntataisteluissa. Divisioonan 2. Pr ja 3. Pr sekä divisioonalle alistettu Osasto Vuori (Kenttätäydennysprikaatin VI ja X pataljoonat) olivat noin 15–20 kilometrin päässä etulinjasta. Saman päivän iltapäivällä divisioonan esikunta antoi oman käskynsä hyökkäyksestä. Hyökkäykseen osallistuneiden, reservissä olleiden, joukkojen osalta siirtyminen tulevalle hyökkäysalueelle käskettiin suoritettavaksi hyökkäystä edeltävänä yönä. Armeijakunnan käskyssä hyökkäyshetkeksi määrättiin 23. joulukuuta kello 6.30.

22. joulukuuta iltayöstä divisioonan taaempana olleet joukot aloittivat jo aiemminmainitun pituisen, raskaan marssinsa kohti hyökkäykseenlähtöaluettaan. Marssin suoritus kuitenkin epäonnistui muun muassa puutteellisten valmisteluiden ja tiedustelun sekä virheellisten aikalaskelmien vuoksi. Joukkoja harhautui myös pimeyden vuoksi.

II armeijakunnan suuri vastahyökkäys toteutettiin joulukuun puolenvälin sankan lumipyryn jälkeen, joten kuvassa olevan kaltaista pikakiväärin tukemisratkaisua on todennäköisesti käytetty myös divisioonan alueella.

Hyökkäykseenlähtöhetkellä 23. joulukuuta kello 6.30 suuri osa joukoista oli vielä saapumatta toiminta-alueelleen ja puutteellisista valmisteluista johtuen osalla joukoista kesti jopa toista tuntia omien estelinjojen läpäisyyn. Divisioonan joukot oli jaettu kolmeen hyökkäysryhmään, joista painopistesuunnassa Taasionlammen itäpuolelta hyökkäsi Osasto S (2. Pr ja osia 3. Pr:stä). Vasemmalla, Muolaanjärven rannan tuntumassa hyökkäsi JR 14 ja Lampeistenojan lohkolla Osasto V (VI ja X/KT-Pr sekä III/JR 13). Tavoitteena oli toisaalta saartaa rautatien suunnassa olevat puna-armeijan yksiköt ja tuhota ne, mutta tärkeimpänä tavoitteena oli edetä Perkjärven alueelle ja kääntyä siltä etelään ja jopa länteen kohti lännestä eteneviä (6. divisioonan joukkoja ja saada Summan alueelle edenneet kolme neuvostodivisioonaa ja kaksi panssariprikaatia mottiin (joka sanana ei vielä tuolloin ollut sotilaskäytössä).

Painopistesuunnan joukot kärsivät eniten aikataulujen pettämisestä ja Osasto S:n joukot pääsivät aloittamaan etenemisensä vasta kello 8.30 eli noin kaksi tuntia myöhästyneenä. Suoraan etelään hyökänneet 3. prikaatin joukot (III/3. Pr)pääsivät etenemään lähes häiriöttä aina puoleen päivään asti, jolloin hyökkäys oli edennyt jo noin neljän kilometrin matkan. Täällä hyökkäys kuitenkin pysähtyi puna-armeijan joukkojen tukikohdan eteen eikä hyökkäys enää lähtenyt etenemään osin siksi, että takana seurannut pataljoona (II/3. Pr) ei yhtynyt hyökkäykseen. Rautatietä kohti edenneet 2. prikaatin joukot saavuttivat hieman hitaammin (eli noin klo 13) Perojoen, mutta joen lounaisrannan oltua vahvasti neuvostojoukkojen miehittämä pysähtyi myös näiden suomalaisjoukkojen eteneminen. Suomalaisjoukot olivat nyt sitoutumassa taisteluun etenkin hyökkäyskiilansa oikealla sivustalla ja hyökkäyksen jatkamisen edellytyksien todettiin huvenneen. Divisioonan komentaja antoi kello 15 käskyn hyökkäyksen keskeyttämisestä ja joukkojen vetämisestä takaisin pääasemaan. Joukot palasivat käsketylle alueelle illan ja yön aikana.

JR 14 oli hyökkäykseenlähtöalueellaan määrättynä aikana (koska oli rintamavastuussa), mutta todettuaan Ryhmä S:n joukkojen olevan myöhässä viivästytti hyökkäykseen lähtöään. Hyökkäys alkoi ilman tulivalmistelua kello 8.30. Rykmentin lohkon vasemmassa osassa hyökännyt II/JR 14 törmäsi puolustaviin neuvostojoukkoihin lähes heti, mutta pääsi etenemään vajaan kahden kilometrin matkan, jonne hyökkäys sitten pysähtyikin. Oikealla edennyt III/JR 14 pääsi etenemään, aluksi jopa vihollista kohtaamatta, noin viiden kilometrin matkan. Perkjärven koillispuolella pataljoona kuitenkin törmäsi puna-armeijan vahvaan tukikohtaan (jossa todettiin muun muassa kokonainen tykistöpatteristo). Rykmentin komentaja alisti III pataljoonalleen myös osia I pataljoonasta, mutta yhteisvoiminkaan tehty hyökkäys ei johtanut tulokseen. Yhteyttä divisioonan esikuntaan ei ollut ja hieman ennen klo 16:ta rykmentin komentaja päätti keskeyttää hyökkäyksen. Tuntia myöhemmin, joukkojen jo ollessa vetäytymässä, saatiin divisioonan esikunnan käsky hyökkäyksen keskeyttämisestä ja vetäytymisestä takaisin pääasemaan. Puoleen yöhön mennessä rykmentin joukot olivat vetäytyneet määrätylle alueelle.

Divisioonan ainoa yksikkö, joka kykeni aloittamaan hyökkäyksensä määrättynä aikana eli kello 6.30 oli Osasto Vuoreen kuulunut III/JR 13. Pataljoona törmäsi puna-armeijan hyökkäysvaunuihin jo alle kilometrin etenemisen jälkeen. Hyökkäyksessä ei ollut mukana panssarintorjunta-aseistusta, joten pataljoonan komentaja suuntasi hyökkäyksen jatkumaan hieman vasempaan käsketystä suunnasta. Tässäkin suunnassa oli vastassa noin kilometrin päässä uusi vastustajan hyökkäysvaunuosasto. Koska muut osastoon kuuluneet yksiköt olivat päässeet aloittamaan hyökkäyksensä noin tunnin myöhässä ja niiden eteneminen kohti rautatietä oli pysähtynyt jo aiemmin neuvostojoukkojen kiivaaseen vastarintaan antoi ryhmän komentaja joukoilleen kello 13.30 käskyn palata takaisin pääasemaan. Vetäytyminen tapahtui pääosin kello 15:een mennessä.

Divisioonan kokonaistappiot epäonnistuneessa vastahyökkäyksessä olivat 440 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Alueella ollut, suhteellisen vahva, suomalaistykistö ampui vastahyökkäyksen aikana vain 187 laukausta, koska tykistön tulenjohto ei päässyt seuraamaan hyökkäyksen etenemistä.

II armeijakunnan epäonnistuneen suuren vastahyökkäyksen jälkeen divisioonaan kuuluneet 2. ja 3. prikaati palasivat majoituspaikoilleen rintamalinjan taakse. Pääasemaa jäi puolustamaan 1. prikaati ja divisioonalle alistettu JR 14. Taistelutoiminta rajoittui partiotoimintaan ja kahakointiin puna-armeijan partioiden kanssa. Neuvostojoukot jatkoivat koko loppukuun ajan tykistötoimintaansa suomalaisjoukkoja vastaan. Tykistön tulta vastustaja johti kiintopalloista ja lentokoneista. Divisioonalle alistetuista joukoista JP 4 alistettiin ja siirrettiin 28. joulukuuta 5. divisioonan alueelle. 2. prikaati sai tehtäväkseen mainitulla pataljoonalla olleen Muolaanjärven pohjoisrannan varmistamisen.

Tammikuun 1940 taistelut

Koko tammikuun jatkunut neuvostotykistön tuli kulutti suomalaisten taisteluasemia.

Tammikuun alussa Lampeistenojan lohko palautettiin 5. divisioonan vastuualueeseen ja siellä ollut Osasto Vuori irrotettiin samalla Kannaksen Armeijan reserviksi.

Taistelutoiminta oli neuvostotykistön jatkuvaa tulta lukuun ottamatta vähäistä. Tammikuun alkupuolella taisteluita käytiin lähinnä partioiden välillä. Kuun loppua kohden suomalaispartiot eivät enää kuitenkaan pääseet puna-armeijan linjojen läpi niiden tehostettua varmistustaan.

Puna-armeijan tykistön tulta johdettiin lähinnä lentokoneista, joiden liikkumista suomalaiset eivät kuun alkupuolella pystyneet mitenkään estämään. 15. tammikuuta divisioona sai ensimmäiset ilmatorjunta-aseet (kaksi ilmatorjuntakonekivääriä) alueelleen. Seuraavana päivän ne yrittivät tuhota päivittäin lähes kellon tarkkuudella divisioonan puolustusalueen ilmatilaan saapuneen tulenjohtokoneen. Tulosta ei tässä vaiheessa vielä saatu. Illalla 18. tammikuuta divisioonan alueelle saatiin lisää ilmatorjuntakalustoa (2 kpl 20 mm:n ilmatorjuntatykkejä ja 4 ilmatorjuntakonekivääriä). Seuraavana päivänä ilmatorjunta onnistui pudottamaan yhden puna-armeijan tulenjohtokoneen, jonka jälkeen neuvostoliittolaisten lentokoneiden toiminta muuttui varovaisemmaksi divisioonan alueella.

Puna-armeija keskitti Karjalankannakselle tammikuun aikana merkittävästi lisäjoukkoja tavoitteena murtaa suomalaisten puolustus. Tammikuun lopussa divisioonan joukoista etulinjassa olivat 1. prikaati Leipäsuon lohkolla ja 2. prikaati Kattilaojan lohkolla. Divisioonan vastuualueen leveys oli 8–9 kilometriä. Divisioonan reservinä toimi 3. prikaati, joka oli sijoitettuna Kattilaojan-Ylä-Hotakan alueelle kuutisen kilometriä etulinjan takana. Divisioonaa vastassa olivat puna-armeijan 80. ja 24. divisioona.

Helmikuun 1940 taistelut

Puna-armeijan aloittaessa 1. helmikuuta suurhyökkäyksensä koko Karjalankannaksen leveydeltä pysyi divisioonan puolustuslohko helmikuun alun muuten melko rauhallisena, mutta neuvostojoukkojen tulitus suomalaisasemia kohtaan kiihtyi entisestään. Puna-armeijan hyökkäyksen painopiste oli divisioonan oikean naapurin (3. divisioona) lohkolla. Huolimatta divisioonan lohkolla havaituista selvistä hyökkäysvalmisteluista joutui divisioona luovuttamaan muun muassa panssarintorjunta-aseistustaan muiden joukkojen käyttöön. Divisioonan reservit koottiin linnoitustöistä hälytysvalmiuteen majoitusalueilleen.

Puna-armeijan joukot aloittivat varsinaisen hyökkäyksensä divisioonan asemia vastaan voimakkaan tulivalmistelun jälkeen 11. helmikuuta. Hyökkäyksen painopiste kohdistui ensimmäisenä hyökkäyspäivänä selvästi 1. prikaatin asemia vastaan Leipäsuon lohkolla rautatien suunnassa. Kiivaimmat taistelut käytiin III/1.Pr:n puolustuslohkolla rautatien länsipuolella, jossa suomalaisten onnistui iltapäivän aikana torjua useita (jopa 20–30 hyökkäysvaunun tukemia) neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Pataljoona menetti päivän aikana yhden tukikohdistaan. Tukikohta yritettiin saada seuraavan yön aikana takaisin vastahyökkäyksellä, mutta vastahyökkäys jäi tuloksettomaksi. 2.Prikaatin joukot torjuivat alueellaan neuvostojoukkojen hyökkäykset päivän aikana. Muolaanjärven rannan ja muun muassa Suursaaren puolustuksesta vastaava Kev.Os.5 havaitsi päivän aikana puna-armeijan joukkojen liikehtivän järvellä ja jopa hyökkäysvaunuista tehtiin havaintoja.

12. helmikuuta suomalaiset saivat vastahyökkäyksellään vallattua takaisin edellisenä päivänä menettämänsä tukikohdan Leipäsuon lohkolla. Hyökkäystä tuki III/KTR 1 ja suurimman vastuun hyökkäyksestä kantoi divisioonan reservistä paikalle hälytetty I/3. Pr. Vastahyökkäyksen yhteydessä suomalaiset saivat tuhottua yhteensä seitsemästä neuvostopanssaria. Lisäksi päivän aikana lohkolla saatiin tuhottua tykistötulella yksi hyökkäysvaunu. Kattilaojan lohkolla puna-armeija hyökkäili toistuvasti päivän aikana, mutta hyökkäykset saatiin lyötyä takaisin (tosin suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan pääosan paikallisesta reservistään). Neuvostojoukkojen hyökkäyksiä tuki vaihteleva määrä hyökkäysvaunuja (muutamasta jopa yli kahteenkymmeneen), joista lohkolla saatiin päivän aikana tuhottua kaksi.

Naapuridivisioonien kasvavien vaikeuksien vuoksi divisioona joutui luovuttamaan päivän aikana 2. ja 3. divisioonalle lähes kaikki reservijoukkonsa. 2. divisioonalle alistettiin muun muassa kenttätaydennysprikaatin X ja XI pataljoonat ja 3. divisioonalle 3. Pr (pl.I/3. Pr). Divisioonan komentajan käyttöön jäivät siis 1. Pr, 2. Pr, Kev.Os. 5 ja jo mainittu I/3. Pr sekä VI/Kt-Pr.

Panssarintorjunta-aseiden vähäisyyden vuoksi suomalaiset joutuivat turvautumaan tilapäisvälineisiin. Kuvassa legendaarisen maineen saavuttanut ”Molotovin cocktail” eli polttopullo.

13. helmikuuta puna-armeijan kiivaimmat hyökkäykset divisioonaa vastaan tapahtuvat aivan 2. prikaatin vastuualueen oikealla laidalla Taasionlampien alueella. Neuvostojoukot pääsivät III/2. Pr:n Kattilaojan lohkolla sisäänmurtoon, joka saatiin kuitenkin vaivoin hallittua suomalaistykistön ja prikaatin viimeisten reservien avulla. Prikaatin joukot sitoutuivat kaikki taisteluun etulinjasta ja lisää reservejä ei pyynnöistä huolimatta saatu. Leipäsuon lohkolla hyökkäykset olivat päivän aikana heikompia ja alueella taistellut 1. Pr pystyi pitämään asemansa. Aamupäivän aikana divisioonan viimeistä edellinen reservipataljoona (I/3. Pr) aloitti siirtymisen kohti naapuridivisioonan lohkoa.

Neuvostojoukkojen saatua aikaan sisäänmurron naapuridivisioonan alueella Lähteen lohkolla joutui divisioona kiinnittämään lisää huomiota omaan läntiseen sivustaansa, joka oli välittömästi yhteydessä neuvostojoukkojen aikaansaamaan sisäänmurtoalueeseen. Aamulla 14. helmikuuta divisioonan esikunta sai käskyn siirtää reservinään olleen VI/KT-Pr:n Leipäsuon asemalle. Samanaikaisesti mainitulle asemalle oli saapumassa myös divisioonalle uudelleen alistettu pataljoona X/KT-Pr sekä Osasto B:n komentaja everstiluutnantti Martin Berg. Divisioonan esikunta sai armeijakunnan esikunnalta määräyksen valmistautua leventämään ja taivuttamaan puolustusasemaansa kohti koillista Perojoen linjalle. Divisioonan läntisin pataljoona (III/1. Pr) aloitti vetäytymisensä jo iltapäivällä kohti Valosuon ja Perojoen välillä olevaa tukilinjaa. 1. prikaatille alistettu X/KT-Pr sai käskyn ryhmittyä puolustukseen Perojoen varteen noin kahden kilometrin päähän Leipäsuon asemasta länteen. Seuraavan yön aikana 1. prikaatin I ja II pataljoonat vetäytyivät nekin Perojen taakse. Lisäksi yön aikana divisioonalle alistettiin jälleen takaisin XI/KT-Pr.

Päivän aikana divisioonan läntisen, Leipäsuon lohkon alueella suomalaisjoukot olivat siis lähinnä vetäytymässä ja ajoittain jopa kosketus eteneviin puna-armeijan joukkoihin menetettiin. Varsinaisia suurempia taisteluita ei lohkolla siis käyty. Kattilaojan lohkolla sen sijaan taistelut jatkuivat kiivaina 2.Pr:n joukkojen torjuessa neuvostojoukkojen toistuvia hyökkäyksiä Suursuon pohjoispuolella. Puna-armeijan yksiköt pääsivät päivän aikana paikallisiin murtoihin suomalaisasemiin, mutta murrot pystyttiin vielä rajaamaan. Muolaanjärven alueella Kev.os.5 kahakoi Suursaaren valtaukseen pyrkiviä, panssarivaunujen tukemia, neuvostojoukkoja vastaan. Saari saatiin kuitenkin pidettyä suomalaisjoukkojen hallussa.

15. helmikuuta iltapäivällä kello 15 toisen armeijakunnan esikuntaan edellisenä päivänä saapunut ylipäällikkö Mannerheim antoi II armeijakunnalle luvan luopua pääasemasta ja vetäytyä ns. väliasemaan todettuaan neuvostojoukkojen murtautuneen Mannerheim-linjan läpi naapuridivisioonan (5.D) alueella Lähteen lohkolla. Divisioonan alueella varsinaisia taisteluita käytiin lähinnä 2. prikaatin puolustamalla Kattilaojan lohkolla prikaatin torjuessa toistuvia puna-armeijan hyökkäyksiä ja valmistautuessa samanaikaisesti vastahyökkäykseen menetettyjen tukikohtien takaisinvaltaamiseen. Leipäsuon lohkolla, jota puolusti edelleen divisioonan 1. Pr oli neuvostojoukkoihin vain heikko kosketus. Iltapäivällä kello 17.15 divisioonan esikuntaan saapui armeijakunnan esikunnasta käsky luopua pääasemasta ja vetäytymisestä taaempaan asemaan Perojoen ja Muolaanjärven väliselle alueelle muutamia kilometrejä taaemaksi.

Saman päivän iltayöstä divisioonan esikunta antoi armeijakunnan esikunnasta saamansa käskyn mukaisesti oman vetäytymiskäskynsä. Käskyn mukaan divisioonalle uudelleen alistettu 3. prikaati ottaisi rintamavastuun Leipäsuon pohjoispuolelta sen koillispuolelle ja samalla sille alistettiin lisäjoukkoja kenttätäydennysprikaatista (2 pataljoonaa). Rintamavastuu tästä Muolaanjärveen saakka määrättiin 2. prikaatille, jolle hieman myöhemmin tultaisiin alistamaan muun muassa Kev.Os. 5 ja X/KT-Pr. 1. prikaati käskettiin vetäytymään divisioonan reserviksi Kämärän kylän kaakkoispuolelle. Rautatien suunnassa neuvostojoukot partioivat voimakkaasti seuraavan yön ajan ja aseman alueella puolustautunut X/KT-Pr vetäytyi hetkeksi asemistaan, mutta saatiin palaamaan takaisin asemiinsa.

16. helmikuuta aamulla divisioonan esikunta sai armeijakunnasta käskyn aloittaa vetäytymisensä kohti väliasemaa. Divisioonan esikunta määräsi käskyssään 2.Prikaatin aloittamaan vetäytymisensä ensin ja 1. prikaatin liittymään siihen myöhemmin. Ensin mainittu prikaati pääsi aloittamaan vetäytymisensä vasta iltapäivällä jouduttuaan sitä ennen torjumaan neuvostojoukkojen heikkoja hyökkäyksiä alueellaan ja evakuoituaan haavoittuneita sekä materiaalia. Kello 16 aikaan divisioonan joukot irtautuivat asemistaan ja vetäytyivät seuraavan yön aikana väliasemaan. Divisioona ryhmittyi uudelleen puolustukseen siten, että 2. prikaati vastasi edelleen divisioonan vasemmasta reunasta Muolaanjärven ja Kattilaojan alueella ja 3. prikaati vastasi divisioonan läntisestä lohkosta Perojoen itäpuolella Kämärän tien suunnassa sekä Leipäsuon pohjoispuolella.

Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu puna-armeijan T-26 hyökkäysvaunu.

17. helmikuuta taistelut väliasemasta alkoivat divisioonan lohkolla neuvostojoukkojen aloittaessa jo aamupäivällä hyökkäyksensä 30 hyökkäysvaunun tukemana Kämärän asemalta pohjoiseen kohti Kämäräjärveä. Alueella taistellut 3.Prikaati sai kuitenkin hyökkäykset torjuttua. Hyökkäyksen painopiste kohdistui I/3. Pr:ää vastaan. Muolaanjärvellä Kev.Os. 5 torjui iltapäivällä voimakkaan hyökkäyksen Suursaarta vastaan. 2.prikaatin alueella puna-armeija sai myös kosketuksen suomalaisjoukkoihin Kattilaojan alueella.

18. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat voimakkaita hyökkäyksiään panssarivaunujen tukemana 3. prikaatin asemia vastaan Perojoen laaksossa. Kello 11 alkaneeseen hyökkäykseen todettiin osallistuneen yli 20 hyökkäysvaunua. Suomalaisen tykistön tehokkaan tuen avulla prikaati pystyi kuitenkin pitämään asemansa. Puna-armeijan joukkojen todettiin päivän aikana etenevän myös Perojoen vartta kohti naapuridivisioonan aluetta.

19. helmikuuta väliaseman taisteluissa tapahtui ratkaiseva käänne neuvostojoukkojen hyväksi. Divisioonan oikean naapurin alueella puna-armeija onnistui murtaa väliasema, mutta taistelut alueella jatkuivat yhä suomalaisjoukkojen yrittäessä ensin rajoittaa läpimurtoa ja sittemmin vallata menetetyt asemat takaisin vastahyökkäyksellä. Divisioonan alueella kiivaimmat taistelut käytiin jälleen 3. prikaatin lohkolla. Prikaati onnistui kuitenkin jälleen suomalaistykistön tuella torjumaan puna-armeijan hyökkäykset. Divisioonan tykistö osallistui myös naapuridivisioonan (5. D) alueen taisteluiden tukemiseen tulittaen havaitsemiaan hyökkäysryhmittymiä Mustalammen alueella. 2. prikaatin ja Osasto B:n alueella puna-armeija hyökkäili päivän aikana heikoin voimin suomalaisasemia vastaan. 2. prikaati joutui kiinnittämään huomiotaan Muolaanjärven suuntaan, jossa taisteli edelleen myös Kev.Os. 5. Mainitulla suunnalla neuvostojoukkojen laskettiin käyttäneen 30–35:ttä hyökkäysvaunua.

20. helmikuuta puna-armeijan joukot hyökkäilivät jälleen 3. prikaatin asemia vastaan etenkin Kämärän tien suunnassa. Hyökkäysten voima oli kuitenkin edellispäivää heikompi ja divisioonan joukot pystyivät hyökkäykset torjumaan. Samanaikaisesti prikaatin joukot totesivat puna-armeijan siirtävän jatkuvasti lisää joukkoja kohti naapuridivisioonan aluetta (havaintojen mukaan Kämärän aseman seudulla laskettiin olleen jopa 100 neuvostopanssaria). Divisioonan edullisen aseman (hyökkäävien neuvostojoukkojen sivustalla) vuoksi käski divisioonan komentaja myöhään iltapäivällä reservinään olleen 1. prikaatin suorittamaan hyökkäyksen naapuridivisioonan tukemiseksi tämän vaikeuksissa. Prikaatin joukot aloittivat siirtymisensä hyökkäysasemiin välittömästi ja hyökkäys lähtikin käyntiin vielä saman vuorokauden puolella kello 23.30. Puna-armeijan toistuvat hyökkäykset, jotka saatiin kuitenkin torjuttua, Osasto B:tä ja 2. prikaatia vastaan Leipäsuon suunnasta jatkuivat päivän aikana. Muolaanjärvellä Kev.Os. 5 joutui aamupäivällä luopumaan Suursaaresta puna-armeijan 24. Divisioonan hyökkäysvaunujen tukeman hyökkäyksen vuoksi.

Edellisen vuorokauden viime hetkillä aloitettu hyökkäys saavutti 21. helmikuuta aluksi menestystä 1. prikaatin joukkojen päästessä etenemään neuvostojoukkojen sivustasta. Neuvostojoukkojen vastatoimet alkoivat kuitenkin nopeasti ja jo aamusta hyökkäys pysähtyi puna-armeijan kiivaaseen tuleen ja hyökkäysvaunujen tekemiin vastahyökkäyksiin. Naapuridivisioonan alueelta hyökkäykseen määrätty JR 68 ei kuitenkaan ennättänyt yhtymään mukaan hyökkäykseen ja iltapäivän aikana divisioonan hyökkäykseen osallistuneiden joukkojen vetäytyminen takaisin lähtöasemiinsa alkoi. 1. prikaatin joukot ryhmittyivät nyt puolustukseen Perojoen itäpuolelle. 3. prikaatin alueella puna-armeija hyökkäili komppanian-pataljoonan suuruisin voimin, mutta suomalaisjoukot saivat hyökkäykset torjuttua. Muualla divisioonan alueella neuvostojoukkojen hyökkäykset saatiin torjuttua.

22. helmikuuta päivän valjettua teki divisioonalle alistettu Jääkäripataljoona 2 (JP 2) vastahyökkäyksen Mustalampea kohti edellisenäyönä saamansa käskyn perusteella. Hyökkäys johti nopeasti sille asetetun, rajoitetun tavoitteen saavuttamiseen ja pataljoona asettui asemiin. Puna-armeija aloitti vastatoimensa ja hyökkäili pitkin päivää pataljoonaa vastaan hyökkäysvaunujensa tukemana. Taisteluissa saatiin tuhottua kuusi tai seitsemän neuvostopanssaria. Ranskalaisvalmisteisista 25 mm:n panssarintorjuntatykeistä saatiin taistelussa hyviä kokemuksia. Hyökänneelle pataljoonalle alistettiin vahvistukseksi illalla kaksi komppaniaa. Vastahyökkäys helpotti vaikeuksissa olevaa naapuridivisioonaa siten, että neuvostojoukkojen hyökkäykset naapurin alueella jäivät heikohkoiksi. Vastahyökkäys johti todennäköisesti myös siihen, että divisioonan muiden alueella olevien prikaatien (1. ja 3. Pr) alueilla hyökkäystoiminta oli hiljaisempaa. Divisioonan alueen muilla lohkoilla (Muolaanjärven suunta, 2. prikaatin ja Osasto B:n alueet) torjuttiin myös puna-armeijan hyökkäyksiä.

23. helmikuuta ja 24. helmikuuta divisioonan joukot taistelivat ajoittain kiivaastikin neuvostojoukkojen hyökkäyksiä vastaan pystyen kuitenkin pitämään asemansa kaikilla divisioonan lohkoilla.

25. helmikuuta suoritettiin Kannaksen armeijan alueella talvisodan merkittävin organisaatiomuutos. II armeijakunnan joukkojen lukumäärän ja vastuualueen kasvettua liian suureksi perustettiin uusi välijohtoporras eli I armeijakunta. Armeijakunnan esikunnaksi oli jo edellisenä päivänä irrotettu 1. divisioonasta Osasto B:n esikunta. Divisioona alistettiin kokonaisuudessaan uudelle armeijakunalle yhdessä vasemmanpuoleisen naapurin, 2. divisioona, kanssa. Samassa yhteydessä 1. divisioonalle alistettiin 4. prikaati vastuualueineen. Divisioonan vastuualueen leveys kasvoi nyt noin 25 kilometriin. Divisioonan alueella toteutettiin kahden päivän aikana useita ryhmitysmuutoksia (muun muassa Osasto B hajotettiin sen jäätyä ilman esikuntaa ja JP 2 luovutettiin Kannaksen Armeijan käyttöön).

Päivän aikana neuvostojoukot jatkoivat toistuvia hyökkäyksiään hyökkäysvaunujen ja tykistön tukemana. Divisioonan joukot saivat kuitenkin hyökkäykset torjuttua lukuun ottamatta 4. prikaatin lohkolla tapahtunutta puna-armeijan joukkojen tekemää sisäänmurtoa Käenmäessä. Mainittu murtoalue saatiin kuitenkin rajattua.

Kahden seuraavan päivän aikana divisioona sai torjuttua sen asemia vastaan tehdyt hyökkäykset. 27. helmikuuta kello 22 divisioonan joukot aloittivat irtautumisensa väliasemasta armeijakuntansa esikunnasta aiemmin saamansa käskyn mukaisesti. Irtautumiseen oli saatu käsky Kannaksen Armeijan esikunnasta väliaseman murruttua II armeijakunnan lohkolla ja oikean naapuridivisioonan (23. D) saatua luvan irtautua omista asemistaan iltapäivän lopuessa. Mainittuna päivänä I armeijakunnan kokoonpano koki merkittäviä muutoksia 2. divisioonan pääosien siirtyessä takaisin III armeijakunnan alaisuuteen. I armeijakunnan joukoiksi jäivät divisioonan ohella 4. prikaati, JR 5 sekä viisi noin pataljoonan vahvuista yksikköä. Samalla armeijakunnan vastuualuetta kavennettiin merkittävästi vajaaseen 20 kilometriin. Koko armeijakuntaa vastaan arvioitiin hyökkäävän viisi tai kuusi puna-armeijan divisioonaa. Divisioona aloitti vetäytymisensä kohti taka-asemaa tehtävänään viivyttää neuvostojoukkojen etenemistä.

28. helmikuuta aamuun mennessä kaikki divisioonan joukot olivat jättäneet väliaseman. Divisioonan viivyttävät joukot oli jaettu kahteen alalohkoon. Oikeanpuoleisimmalla alalohkolla viivytti Taisteluosasto Sihvonen, johon kuuluivat 1. Pr, 3. Pr ja XI/KT-Pr ja jotka viivyttivät Kämäränjärven ja Lyykylän välisellä (hieman yli viisi kilometriä leveällä) alueella. Vasemman alalohkon viivyttämisestä vastasi Taisteluosasto Maskula (2. Pr, VI/KT-Pr sekä Kevyet Osastot 2 ja 5) Kämärän kylän ja Heinjoen aseman välisellä noin viiden kilometrin levyisellä alueella. Armeijakunnan itäosassa viivytyksestä vastasi Ryhmä Sihvo (4. Pr, X/KT-Pr sekä JR 5). Viivytykseen lähtötilanteessa ryhmän lohko oli myös noin 5 kilometrin levyinen, mutta se leveni nopeasti siten, että taka-asemassa ryhmän lohko olisi jo liki 15 kilometriä (tosin puolustusta helpotti alueen vesistöt).

Divisioonan vastuualue ei kuulunut puna-armeijan joukkojen varsinaiseen painopistealueeseen ja taistelutoiminta jäi päivän aikana vähäiseksi. Naapuridivisioonan (23. D) lohkon tapahtumien johdosta divisioonan joukot joutuivat kuitenkin irtautumaan viivytyslinjastaan jo puolenpäivän aikaan ja vetäytymään noin viiden kilometrin matkan seuraavaan viivytysasemaan.

29. helmikuuta divisioonan joukot eivät joutuneet taisteluun. Joukot saivat jälleen irtautumiskäskyn asemistaan naapuridivisioonan vetäydyttyä asemistaan ja jouduttuaan sivustalta tulevan uhan kohteeksi. Vetäytymismatkaa kertyi joukoille muutamasta hieman vajaaseen 10 kilometriin. 2. ja 3. prikaati marssi vieläkin pidemmän matkan asettuen lohkoilleen taka-asemaan. Etumaastoon jäi viivyttämään 1. prikaati ja Tst.Os. Maskulan JP 2, Kev.Os 5 sekä VI/KT-Pr ja XI/KT-Pr (Kev.Os. 2 luovutettiin Ryhmä Sihvon käyttöön).

Maaliskuun 1940 taistelut

1. maaliskuuta aamupäivällä neuvostojoukkojen todettiin etenevän vahvoin voimin Kämäräjärven koillispuolitse kohti Lyykylässä olevia 1. prikaatin viivytysasemia. Lahdenperän alueella olevat suomalaisjoukot (muutamaa kilometriä edempänä divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa) saivat luvan vetäytyä taaemmaksi, mutta puna-armeijan hiihtojoukkojen todettiin katkaisseen vetäytymistien iltapäivällä. Vastahyökkäyksellä vetäytymisreitti saatiin kuitenkin avattua ja suomalaisjoukot pääsivät vetäytymään pimeän tultua seuraavaan viivytysasemaan.

Divisioonan lohkolla taka-asemassa asemien varustaminen oli lähes olematonta lukuun ottamatta joitain talvisodan aikana rakennettuja panssarivaunuesteitä. Divisioonan joukot joutuivat taistelemaan itse kiireessä rakentamissaan asemissa, joiden kaltaisia kuva esittää.

2. maaliskuuta puna-armeija hyökkäsi voimakkaasti 1. prikaatin asemia vastaan kahdesta eri suunnasta, mutta prikaati sai hyökkäykset kuitenkin torjuttua. Seuraavan yön aikana neuvostojoukot pääsivät kuitenkin työntymään II/1. Pr:n asemiin. Suomalaisjoukot suorittivat nopeasti vastahyökkäyksen ja saivat vallattua asemansa takaisin.

3. maaliskuuta 1. prikaati joutui luopumaan viivytysasemastaan vetäytyen jälleen viivyttäen hieman taaemmaksi Lyykylän järven itäpuolelle.

4. maaliskuuta divisioonan muut joukot olivat jo vetäytyneet taka-asemaan, mutta Osasto Sihvosen joukkoja sekä Osasto Maskulan joukkoja oli edelleen aseman etupuolella. Varsinaisia taisteluita ei divisioonan alueella käyty, mutta muun muassa Osasto Sihvosen alueella havaittiin runsaasti neuvostojoukkoja liikkeellä kohti naapuridivisioonan aluetta. Suomalaiset käyttivät divisioonan alueella tulvitusta vaikeuttaakseen puna-armeijan joukkojen liikkumista Repolanjärvellä aivan divisioonan vastuualueen oikealla laidalla.

Kaksi seuraavaa päivää olivat divisioonan puolustuslohkolla suhteellisen rauhallisia ja suomalaisjoukot saivat torjuttua kaikki neuvostojoukkojen tekemät heikohkot hyökkäyksen suomalaisasemia vastaan. Myös taka-aseman etupuolella olleet joukot pystyivät pitämään asemansa ilman suuria vaikeuksia.

7. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat voimakkaan hyökkäyksen taka-aseman etupuolella Suurjärven koillispuolella olleita suomalaisjoukkoja vastaan. Suomalaisjoukot vetäytyivät seuraavan yön aikana kokonaisuudessaan taka-asemaan. Saatuaan kosketuksen taka-asemassa olleisiin suomalaisiin, jotka kuuluivat 2. prikaatiin, puna-armeijan joukot keskeyttivät hyökkäyksensä. Päivän aikana 1. prikaati alistettiin suoraan Kannaksen armeijan komentoon. 3. prikaati otti mainitun prikaatin asemat vastaan. VI/KT-Pr hajotettiin ja sen joukot jaettiin divisioonan muiden joukkojen täydennykseksi.

8. maaliskuuta alkaen divisioonan esikunta joutui kiinnittämään enenevässä määrin huomiota oikeaan sivustaansa Talin kylän suunnalla. Naapuridivisioona (23. D) kävi taisteluita mainitun kylän eteläpuolella ja divisioonan esikunnan tuli valmistautua mahdolliseen läpimurtoon siellä. Päivän aikana divisioonan esikunta käski 3. prikaatin siirtää joukkojaan Talin kylän pohjoispuolisien aukeiden laitaan. Divisioonan lohkolla päivä oli suhteellisen rauhallinen.

9. maaliskuuta 23. divisioonan puolustus Talin eteläpuolella murtui ja osa sen joukoista vetäytyi nopeasti kohti Talin kylää. Vetäytyneistä joukoista III/JR 62 alistettiin 1. divisioonan komentoon. Divisioonan esikunta siirsi divisioonan muilta lohkoilta uusia joukkoja Repolanjärven ja Leitimojärven väliselle, reilun kilometrin levyiselle, kannakselle. 3. prikaati otti rintamavastuun mainitulla alueella. Neuvostojoukot eivät kuitenkaan vielä päivän aikana edenneet divisioonan asemien läheisyyteen. 10. maaliskuuta neuvostojoukot hyökkäsivät heikoin voimin Talin alueella ja hyökkäykset saatiin torjuttua. Divisioonan muilla lohkoilla päivä kului lähinnä tykistötulen ja puna-armeijan partioinnin merkeissä.

Puna-armeijan joukkojen todettiin edenneen 11. maaliskuuta divisioonan puolustuslohkon eteen Talin alueella ja ensimmäiset taistelut käytiin Leitimojärven länsipäähässä. Divisioonan esikunta keskitti alueelle edelleen lisäjoukkoja (muun muassa sille alistetun II/JR 5:n). 12. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat voimakkaan hyökkäyksen alueella panssarivaunujen tukemana. Suomalaisjoukot joutuivat alkuun perääntymään, mutta tilanne saatiin vakautettua Talin kylän pohjoispuolisten aukeiden laitaan. Suomalaisjoukot tekivät Talin alueella useita vastahyökkäyksiä joilla rintamalinja saatiin pidettyä ja menetetyt alueet palautettua takaisin suomalaisjoukkojen hallintaan. Viimeinen vastahyökkäys toteutettiin sodan päättymisen kynnyksellä 13. maaliskuuta. Divisioonan muut lohkot olivat kappaleessa mainittujen päivien aikana kohtuullisen rauhallisia.

Rauha 13. maaliskuuta 1940

Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan taistelut taukosivat 12. maaliskuuta tehdyn Moskovan rauhan perusteella seuraavana päivänä 13. maaliskuuta klo 11.

1. divisioona vetäytyi muun I armeijakunnan joukkojen mukana uudelle valtakunnanrajalle mainitun rauhansopimuksen mukaisesti 15. maaliskuuta klo 10 ja 25. maaliskuuta klo 20 välisenä aikana. Rauhansopimuksessa vetäytymismatkaksi oli määritelty vähintään seitsemän kilometriä vuorokaudessa.

1. divisioona koostui pääosiltaan varusmiespalvelustaan suorittavista miehistä, joten talvisodan jälkeinen joukkojen kotiuttaminen koski divisioonan joukkoja vasta heidän palveltuaan täyteen asevelvollisuuslain vaatimat 18 kuukautta ellei heitä oltu määrätty jäämään ylimääräiseen palvelukseen. Divisioonalle alistetut reserviläisyksiköt kotiutettiin kuten muutkin reserviläisyksiköt.

Tappiot

1. divisioonan miehistötappiot olivat talvisodassa noin 1 030 kaatunutta, noin 110 kadonnutta ja noin 2 790 haavoittunutta. Kokonaistappiot olivat siis noin 3 930 miestä.

Lähteet

• Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X
• Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0
• Ari Raunio - Juri Kilin: Talvisodan taisteluja. Helsinki: Suomen sotakirjuri Oy ja AffectoGenimap Finland Oy, 2007. ISBN 978-951-593-068-2

Viitteet

Suomen armeijan divisioonat talvisodassa

1. D - 2. D - 3. D - 4. D - 5. D - 6. D - 7. D - 8. D - 9. D - 10. D - 11. D - 12. D - 13. D - 21. D - 22. D - 23. D