Platonismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Platonismi on antiikin merkittävimmän filosofin, Platonin, ajatuksiin perustuva filosofinen koulukunta. Platonismi eli alun perin Platonin perustamassa Akatemiassa Ateenassa. Myöhempää platonismia voidaan eri muodoissaan pitää Platonin alkuperäisen filosofian erilaisina tulkintayrityksinä, joissa on ollut erilaisia korostuksia.

Platonismi jaetaan tyypillisesti kolmeen jaksoon: varhaiseen platonismiin, keskiplatonismiin ja uusplatonismiin.

Platonismin ontologisena perusajatuksena on se, että todellisuus on vain heijastuma korkeammasta todellisuudesta. Toisella tavalla ilmaistuna se perustuu ajatukseen, että universaalit (mikä tahansa, joka voidaan johtaa partikulaareista eli yksilöolioista) ovat olemassa partikulaareihin nähden itsenäisesti.

Platon.

Näin joku tietty yksittäinen puu, josta puuttuu oksa tai pari, joka on ehkä elävä tai mahdollisesti kuollut, ja jonka runkoon on kaiverrettu rakastavaisten nimikirjaimet, on eri asia kuin universaali ja ikuinen ’Puun’ idea. Idean käsitteen avulla jokainen pystyy yhdistämään epätäydelliset yksittäiset puut, ’Puun’ idean heijastumat, liittyviksi toisiinsa.

Kosmologiassa platonismi perustui Platonin Timaios-dialogiin, jonka mukaan kaikkeuden oli luonut demiurgi, ”käsityöläinen” eli luojajumala, parhaaksi mahdolliseksi maailmaksi ikuisen ideoiden todellisuuden mallikuvien mukaan.

Platonilainen tiede koostui dialektisista ajatuskokeiluista. Vaikka Platonin ajattelun mukaan vain ikuisista ideoista voitiin saada todellista tietoa, tietoa voitiin kuitenkin lähestyä myös yleisten uskomusten kautta dialektisesti – ihmisillä oli asioista hyvin monenlaisia uskomuksia, mutta dialektiikan avulla voitiin löytää se, mikä niissä on aina samaa, eli muuttumaton ydin. Platonilaisessa dialektiikassa oli sekä synteettinen että analyyttinen puoli, joka ilmeni käsiteanalyysissä (dihairesis). Synteettinen dialektiikka etsi juuri käsitteiden yhteisiä nimittäjiä, niiden ikuista ja muuttumatonta ydintä. Analyyttinen dialektiikka taas pilkkoi käsitteitä osiin selvittääkseen mistä osista ne koostuvat.

Platonilaisuuteen ei kuulunut kokeellista tiedettä. Ideoita koskien esitettiin hypoteeseja, joita voitiin todentaa esimerkeillä. Tämä vastaa eräänlaista deduktiota, jossa ideat suodatettiin käytettävissä olevasta tiedosta.

Varhainen platonismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Platonin Akatemia

Platonin kuoltua vuonna 348 eaa. Akatemian johtajuus siirtyi Platonin veljenpojalle Speusippokselle. Häntä seurasivat Ksenokrates, Polemon, Krantor ja Krates. Platonia seuranneessa Akatemiassa Vanha Akatemia noudatti pitkälti Platonin oppeja ilman suuria lisäyksiä tai muutoksia. Myöhempään platonismiin alkoi kuitenkin liittyä dogmaattisuutta, jota Platon ja erityisesti hänen esikuvansa Sokrates olisivat vierastaneet.

Myöhemmin, Keskimmäisen Akatemian aikana, syntyi skeptinen reaktio dogmaattisuutta vastaan. Suuntausta kutsutaan akateemiseksi skeptisismiksi. Seurauksena Akatemia palasi dialektisuuteen. Keskimmäisen Akatemian perusti Arkesilaos saaden vaikutteita muun muassa Pyrrhonin skeptisismistä. Arkesilaos käytti filosofiansa mallina myös Platonin varhaisten dialogien Sokratesta, ja halusi ”lopettaa ratkaisujen tekemisen” (epokhē peri pantōn). Skeptisismin aika jatkui seuranneen, Karneadeen perustaman niin kutsutun Uuden Akatemian aikana. Kuten Sokrates, myöskään Keskimmäisen ja Uuden Akatemian johtajat eivät kirjoittaneet mitään. Dogmaattisten oppilausumien sijaan he korostivat dialektiikkaa ja antoivat keskustelujen osallistujien käyttää omaa järkeään. Keskimmäisen ja Uuden Akatemian soveltaman skeptisyyden todellisesta luonteesta on keskusteltu paljon, mutta se vaikuttaa syntyneen vastareaktiona stoalaisuuden vahvalle dogmaattisuudelle.

Keskiplatonismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Filon Aleksandrialainen edusti keskiplatonismia.
Pääartikkeli: Keskiplatonismi

Keskiplatonismilla viitataan Platonin opetuksiin liittyviin oppijärjestelmiin, jotka vaikuttivat noin vuosien 130 eaa., Antiokhos Askalonlaisen syntymän, ja 204 jaa., Plotinoksen, uusplatonismin perustajan syntymän, välillä. Keskiplatonismin voidaan katsoa monissa kysymyksissä ennakoineen uusplatonismia.

Antiokhos, joka toimi Akatemian johdossa vuosina 79–78 eaa., halusi palauttaa Akatemian Platonin ja Vanhan Akatemian filosofien oppeihin. Todellisuudessa koulussa palattiin dogmaattisuuteen. Antiokhoksen keskeisiä opetuksia olivat, että platonilaiset ideat ovat ajatuksia jumalallisessa mielessä; sekä demiurgia (alempi luojajumala) ja maailmansielua (fyysinen maailma elävänä, sielullisena olentona) koskevat opit. Nämä opit tarjosivat kehyksen, jolle sekä muut keskiplatonistit että myöhemmät platonistit saattoivat perustaa ajattelunsa.

Koska Akatemia oli tuhottu vuonna 88 eaa., platonistinen oppi alkoi hajautua sekä maantieteellisesti että opillisesti. Monissa kysymyksissä platonismiin alkoi keskiplatonismin kaudella sekoittua vaikutteita toisaalta dogmaattisista aristotelismista ja stoalaisuudesta, toisaalta mystis-uskonnollisista pythagoralaisuudesta ja teosofiasta. Stoalaisten tavoin platonilaiset suhtautuivat negatiivisesti epikurolaisuuteen, mutta myös kyynikoihin.

Keskiplatonismi muodosti pohjan muun muassa Plutarkhoksen ja Ciceron filosofialle. Filon Aleksandrialainen, myöhempi keskiplatonisti, yhdisti stoalaista ja platonilaista filosofiaa juutalaisiin kirjoituksiin Septuagintan allegorisilla tulkinnoilla. Plutarkhos, Numenios ja Albinos (jota jotkut tutkijat pitävät samana henkilönä kuin Alkinoos) olivat keskiplatonilaisia, jotka omaksuivat Platonin Timaioksen kosmologian, sekä ajatukset Yhdestä ja Dyadista (kakseudesta), maailmansielusta, sielun eri osista, sekä Jumalan ja jumalien olemuksesta.

Uusplatonismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uusplatonismin oppi-isä Plotinos.
Pääartikkeli: Uusplatonismi

Uusplatonismi syntyi 200-luvulla keskiplatonismista. Aikakaudelle oli ominaista yhden Totuuden etsiminen ja hahmottaminen. Siksi eri filosofisia ajatuksia pyrittiin harmonisoimaan. Voidaan sanoa, että uusplatonismiin ovat vaikuttaneet kaikki antiikin suuret filosofiset koulukunnat, erityisesti platonismi, aristotelismi ja stoalaisuus. Uusplatonismin alkuunpanijana voidaan pitää Ammonios Sakkasta, ja sen merkittävimpänä edustajana ja varsinaisena oppi-isänä Plotinosta.

Merkittäviä myöhempiä uusplatonikkoja olivat muun muassa Porfyrios, Proklos, Iamblikhos, Hypatia sekä Damaskios, joka oli uusplatonismin viimeinen opettaja Ateenassa. Käytännössä koko loppuvaiheen Platonin Akatemia oli uusplatoninen, ja uusplatonikot toimivat koulun johdossa sen viimeisinä vuosina. Uusplatonilaiset filosofit kirjoittivat lukuisia kommentaareja Platonin teoksiin.

Uusplatonismin voi katsoa edustavan platonismin luonnollista jatkumoa vanhasta platonismista ja keskiplatonismista, eikä radikaalisti syntynyttä uutta haaraa — jo keskiplatonismi sisälsi monia uusplatonismin varsinaisesti tunnetuksi tekemiä painotuksia.

Platonismi keskiajalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskon saavutettua merkittävän aseman monet kristityt saivat vaikutteita keski- ja uusplatonismista. Platonilaisiin kuuluvat muun muassa kirkkoisät Origenes ja Augustinus. Merkittävin ja vaikutusvaltaisin kristitty uusplatonikko oli 400-luvulla vaikuttanut kirjoittaja, joka tunnetaan nimellä Pseudo-Dionysios Areopagita. Hänen teoksensa ovat olleet merkittäviä sekä itäiselle että läntiselle kristinuskolle ja vaikuttivat laajalti ajatteluun keskiajalla. Johannes Scotus Eriugenan 800-luvun käännös eräästä hänen teoksestaan oli laajalti käytössä.

Keskiajan skolastiikassa pyrittiin yhdistämään antiikin Kreikan ajattelua kristinuskoon ja Raamattuun. Aluksi skolastikot yrittivät tulkita kristinuskoa platonismin valossa, mutta painopiste siirtyi myöhemmin aristotelismiin. Tämä näkyi myös keskiajan universaalikiistan kehityksessä, jossa käsiterealismista siirryttiin kohti konseptualismia. Platonin opetusten tulkitsemista vaikeutti se, ettei oppineilla ollut pääsyä Platonin teoksiin joitakin poikkeuksia, kuten Timaioksen osia, lukuun ottamatta. Platon tunnettiinkin enimmäkseen Aristoteleen välityksellä. Hänen kirjoituksensa eivät kuitenkaan antaneet Platonin opetuksista täysin oikeaa kuvaa.

Marsilio Ficino edusti renessanssiajan uusplatonismia.

Platonin teokset esiteltiin uudelleen länteen Bysantin kukistumisen jälkeen, kun bysanttilaiset filosofit pakenivat länteen. Eräs merkittävimpiä tässä työssä oli Georgios Gemistos Plethon.

Platonismi uudella ajalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssin ajan Italiassa uusplatonismin herättivät henkiin muun muassa Marsilio Ficino, Medicit ja Sandro Botticelli. Vasta 1700- ja 1800-luvuilla Platonin ajattelua alettiin tulkita puhtaalta pöydältä Platonin omista dialogeista käsin ilman vuosisatojen aikana syntyneitä tulkintatraditioita. Muun muassa Thomas Taylor kirjoitti laajalti platonismista ja käänsi lähes koko Platonin tuotannon englanniksi.

Uusplatonismi on vaikuttanut myös joihinkin nykyisiin kristittyihin teologeihin.

Platoninen realismi/idealismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Platoninen realismi ja ideaoppi

Platonin filosofisen järjestelmän keskeisin osa oli hänen ideaoppinsa eli dualistinen ontologiansa. Platonin päämääränä oli määritellä, mitkä olivat niitä yleisiä käsitteitä, jotka ovat ajattelun kohteina silloin kun ihminen ajattelee. Hänelle oli selvää, etteivät ne voineet olla aistien kohteita, koska ne olivat jatkuvassa muutoksen tilassa. Tämän vuoksi niiden tuli olla ymmärryksen kautta käsitettyjä kohteita, jotka olivat muuttumattomia ja saattoivat toimia tieteen ja tiedon kohteina. Kukin tällainen asia oli eidos eli idea, yleiskäsite. Tästä seuraa, että oli olemassa eidos kaikille asioille, joita kutsutaan jollakin yleisellä nimellä. Näin universaali ei ollut vain hen, ”ykseys”, niin kuin elealaiset sanoivat, tai vain polla, ”moneus”, niin kuin Herakleitos sanoi, vaan hen kai polla, ”ykseys ja moneus”.

Platonin ontologiassa todellisuus jaettiin siis kahteen puoleen: ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan ”ideoiden” todellisuuteen, ja aistittavissa olevaan todellisuuteen. Platon näki aistittavissa olevan todellisuuden ja kaikki siinä olevat asiat epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan todellisuuden ideoista. Nämä ideat ovat muuttumattomia ja täydellisiä, ja ne ovat käsitettävissä ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä tai mielikuvitusta.

Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että Platon katsoi filosofian olevan eräänlaista todellisuuden riisumista, varmojen ja ikuisten asioiden, jotka ovat piilotettuja ja kiedottuja muuttuvaan ja maalliseen, etsimistä. Filosofian tehtävänä oli tämän muuttuvan ja maallisen hunnun riisuminen ja kohoaminen kohti kaikkein ylimmäistä ideaa joka sisältää myös kaikki muut alemmat ideat, ja jossa ei ole mitään sellaista jota aistit voisivat lähestyä. Yksittäiset ideat ovat vain olettamuksellisia käsitteitä, joille voidaan antaa todellinen pohja vain korkeampien oletusten kautta. Siksi myös kaikkien asioiden mitta on Jumala, ei yksittäinen ihminen, kuten Protagoras oli sanonut.

Platon esittää teoksensa Valtio kirjoissa VI ja VII useita kielikuvia selittääkseen näkemyksiään todellisuudesta: näitä ovat aurinkovertaus, kuuluisa luolavertaus, sekä jaettu jana. Yhdessä nämä vertaukset selvittävät monimutkaisen ja joiltain osin vaikean opin: on olemassa jonkinlainen ’Hyvän’ idea (joka on monin paikoin tulkittu ”Platonin Jumalaksi”), joka on lopullinen tietämys, joka valaisee kaikki muut muodot (eli universaalit: abstraktit tyypit ja attribuutit) ja josta kaikki muut ideat saavat alkunsa. Tämä ’Hyvän’ idea tekee tämän samaan tapaan kuin aurinko valaisee, tai tekee näkyväksi ja sillä tavalla ”synnyttää”, aistimaailmassa olevat asiat.

Aistimaailmassa havaitsemamme asiat muistuttavat vain heikosti niitä lopullisesti todellisia ideoita, jotka ovat olemassa ideoiden maailmassa. Näin ne ovat näin ikään kuin auringon luolan seinälle heijastamia varjokuvia, joista voidaan havaita vain ääriviivat, ja jotka vain edustavat luolan oviaukon ohi kulkevia muotoja (ideoita) eli todellisuutta luolan ulkopuolella.

Voimme kuvitella, että kaikki asiat kaikkeudessa ovat ikään kuin esitettynä yhdellä janalla, joka kuvaa niiden todellisuuden määrää: tämä jana on jaettu kerran keskeltä kahtia, ja sitten nämä kaksi osaa on uudestaan jaettu keskeltä kahtia. Ensimmäinen kahtiajako edustaa jakoa ideamaailman ja aistimaailman välillä. Vastaava jako tehdään syntyneille puoliskoille: aistimaailmaa edustava jana jaetaan osiin, jotka edustavat toisaalta ”todellisia asioita”, ja toisaalta varjoja ja heijastumia. Vastaavasti ideamaailmaa edustava jana jaetaan osiin, jotka edustavat toisaalta ensimmäisiä prinsiippejä ja kaikkein yleisimpiä ideoita, ja toisaalta niistä johdettuja, ”heijastuneita” ideoita.

Platon sovelsi ajatustaan myös politiikkaan. Tällaisesta filosofiasta johdettu hallintomuoto on sellainen, jossa perinnölliset yhteiskuntaluokat on tiukasti määrätty ja rajattu, kaikki taiteet on enimmäkseen tukahdutettu yleisen edun hyväksi, kaupungin ja yhteiskuntaluokkien koko on määritelty matemaattisilla kaavoilla, oikeus lisääntyä määräytyy arvonnalla, ja rotuhygienia toteutetaan salassa kansalta juonimalla tässä arvonnassa. On väitelty siitä, missä määrin tällainen hallintomalli on todellisuudessa yhteydessä filosofiaan, joka teoksessa muutoin esitetään.

Platonin esittämä näkemys voidaan löytää jo aiemmin myös Zarathustran ajattelussa: hän kutsuu näitä maailmoja nimellä Minu (ideamaailma) ja Giti (aistimaailma). Platonin tavoin myös Zarathustra esitteli ideaalivaltion, hän käytti siitä nimitystä Shahrivar (ideaalinen kaupunki). On epävarmaa, kumpi vaikutti kumpaan ja missä määrin. Vaikka Zarathustra eli kauan ennen Platonia, hänen kirjoituksiaan on usein muutettu jälkikäteen.

  • Anthon, Charles: A Manual of Greek Literature, 1853.
  • Thesleff, Holger: ”Platon ja platonismi” teoksessa Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Balaguer, Mark: Platonism in Metaphysics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Linnebo, Øystein: Platonism in the Philosophy of Mathematics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Moore, Edward: Middle Platonism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
  • Moore, Edward: Neoplatonism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
  • Turner, William: Plato and Platonism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)