A. F. Airo

Aksel Airo
Henkilötiedot
Syntynyt	14. helmikuuta 1898 Turku
Kuollut	9. toukokuuta 1985 (87 vuotta) Heinola
Ammatti	maanviljelijä, kansanedustaja (kok., 1958–1966)
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)	Suomi
Palvelusvuodet	1918–1949
Komentajuudet	Polkupyöräpataljoona 2 1929–1931
Taistelut ja sodat	Suomen sisällissota, talvisota, jatkosota, Lapin sota
Sotilasarvo	kenraaliluutnantti
Kunniamerkit	Mannerheim-risti, 2. lk. SVR suurristi miekkojen kera
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Aksel Fredrik (A. F.) Airo (vuoteen 1906 Johansson, 14. helmikuuta 1898 Turku – 9. toukokuuta 1985 Heinolan mlk) oli suomalainen kenraali, joka vastasi operaatioiden suunnittelusta talvi- ja jatkosodan aikana.

Lapsuus ja nuoruus

Aksel Airo syntyi Turussa ja hänen vanhempansa olivat talonomistaja Otto Fredrik Airo ja Amanda Vilhelmiina (o.s. Grönlund). Sukujuuriltaan Aksel oli vahvasti varsinaissuomalainen, sillä hänen isänsä oli syntynyt Paimiossa ja hänen äitinsä Liedossa.

Perheeseen kuului myös Akselin pikkuveli Artturi (1900–1968). Poikien kouluvuodet osuivat keskelle niin kutsuttua toista sortokautta, yhtä Suomen historian synkimmistä vaiheista. Aksel pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta vuonna 1917. Koulussa Airo osoitti taipumusta matematiikkaan ja suunnitteli insinöörin uraa. Hän kunnostautui myös seiväshypyssä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Airo meni teknillisten opintojen vaatimaan työharjoitteluun puoleksi vuodeksi.

Sisällissota ja opinnot

Valkoisten ja punaisten suhteet kiristyivät sisällissodaksi ja Airo liittyi valkoisten joukkoihin 27. tammikuuta 1918 Lauttakylässä. Kun punaiset löivät joukot hajalle, Airo jatkoi matkaansa rintaman läpi Kankaanpäähän. Hänet siirrettiin 5. Pohjanmaan patteristoon Pietarsaareen, jossa hän toimi aluksi suuntaajana ja tykinjohtajana, myöhemmin jaoksen johtajana. Karjalan rintamalla Airo osallistui Ahvolan taisteluihin ja Viipurin valtaukseen. Näissä taisteluissa Airo sai 2. luokan vapaudenmitalin.

Sodan jälkeen Airo siirrettiin Lappeenrantaan Suomen tykistökouluun ja nimitettiin reservin vänrikiksi. Jääkärieverstiluutnantti ja diplomi-insinööri Lauri Malmberg ehdotti Airolle sotilasuraa, jolle hän ryhtyi tultuaan ylennetyksi joulukuussa 1918 aktiivivänrikiksi.

Toukokuun 19. päivänä vuonna 1919, sisällissodan päättymisen vuosipäivänä, Airo ylennettiin luutnantiksi ja määrättiin kenttätykistörykmentti 2:n I patteriston väliaikaiseksi komentajaksi. Airo kuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka osasi käyttää kenraalimajuri Vilho Nenosen suunnittelemaa tulenjohtokorttia. Niinpä Airo johti tulta kenraalin järjestämissä näytösammunnoissa.

Syyskuussa vuonna 1920 Airo siirrettiin yleisesikuntaan ja komennettiin upseerien täydennyskoulutukseen École spéciale militaireen de Saint-Cyrin kadettikouluun Ranskaan. Vuoden kuluttua hän jatkoi opintojaan Ranskan sotakorkeakoulussa, École Supérieure de Guerressä. Vuoden 1912 kurssin oppilaita oli tuleva panssaridivisioonan komentaja, kenraali ja presidentti Charles de Gaulle.

Vuonna 1921 Airo ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1923 syksyllä hän palasi yleisesikuntaan ja ylennettiin 6. joulukuuta majuriksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Aino Vilhelmiina Vuoren kanssa. Sittemmin perheeseen syntyi kaksi tytärtä, Aila vuonna 1926 ja Anja 1928.

Vuoden 1925 kesällä Airo nimitettiin Yleisesikunnan operatiivisen toimiston päälliköksi, ja vuonna 1927 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuosina 1928–1929 Airo rakensi Suomelle alueellisen puolustusjärjestelmän, jonka perusteella sodanaikaiset puolustusvoimat suunniteltiin.

Airo nimitettiin Polkupyöräpataljoona 2:n komentajaksi Karjalankannakselle. Airo viihtyi hyvin Valkjärvellä, mutta komennus ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Hänet komennettiin vuonna 1931 Helsinkiin Yleisesikunnan operatiivisen toimiston ja kaksi vuotta myöhemmin operatiivisen osaston päälliköksi. Airo ylennettiin everstiksi vuonna 1933 ja määrättiin puolustusneuvoston sihteeriksi eli käytännössä Gustaf Mannerheimin oikeaksi kädeksi. Airon vastuulla olivat operatiiviset asiat.

Talvisota

Suomi toteutti 7.–11. lokakuuta 1939 liikekannallepanon, jota sanottiin ylimääräiseksi harjoitukseksi (YH). Airo oli keskeisessä roolissa suunnitelmien toteuttamisessa. Puna-armeija hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 Suomeen johtavia tieuria käyttäen. Yleisesikunta hajautettiin ympäri Helsinkiä. Eversti Airo aloitti Hotelli Helsingissä viisivuotisen työnsä operatiivisten sotatoimien johtajana. Airon tehtävänä oli tehdä yhteenvedot rintamatapahtumista ja tilanteen vaatimat ehdotukset ylipäällikölle.

Maaliskuun alussa tilanne Kannaksella paheni, venäläiset pyrkivät Viipurin valtaukseen koukkaamalla sekä idästä että lännestä. Sota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, ja tuli rintamilla lakkasi 13. päivänä maaliskuuta kello 11.

Talvisodan loppupuolen rintamatilanteesta on ristiriitaista tietoa. Eräät historioitsijat, kuten Lasse Laaksonen ovat väittäneet rintamatilanteen olleen suorastaan katastrofaalisen heikko. Airo ei ollut aikoinaan asiasta samaa mieltä. Talvisodan jälkeen Airo kritisoi päätöstä kieltäytyä länsiavusta ja vastusti näkemystä, että rauha solmittiin rintamatilanteen mukaan:

”On epäoikeudenmukaista sanoa, että ne [suomalaiset joukot] olisivat olleet romahduksen partaalla” ja jatkoi:

”Joukot olivat tiukasti johtajiensa käsissä ja suorittivat käsketyt tehtävänsä. Missään tapauksessa ei itärajaltamme voida sodan loppuvaiheessa löytää kohtaa, joka antaisi tukea käsitykselle puolustuksen romahtamisesta.”

Luonnollisesti Airo perusti näkemyksensä etenkin tiedustelutietoihin. Viime vuosina historiantutkijat ovat kiistelleet talvisodan rauhan tekemisen motiiveista. Heikki Ylikankaan mielestä rauha solmittiin Saksan toivomuksesta. Hermann Göring oli antanut Berliinin-suurlähettiläälle T. M. Kivimäelle 22.2.1940 lupauksen Saksan lähitulevaisuudessa tapahtuvasta hyökkäyksestä itään ja että siinä yhteydessä Suomelle tarjoutuisi mahdollisuus saada menetyksensä korkojen kanssa takaisin. Suomen oli siksi tehtävä talvisodassa rauha raskainkin ehdoin ja säilytettävä armeijansa taistelukykyisenä tulevaa idän sotaretkeä varten.

Päämajoitusmestari Airo, yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs ja marsalkka Mannerheim

Jatkosota

Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Muutamia päiviä myöhemmin Neuvostoliitto pommitti Suomea ilman edelläkäypää sodanjulistusta. Suomen hallitus katsoi Suomen olevan sotatilassa Neuvostoliiton kanssa ja aloitti hyökkäyksen itään tarkoituksenaan saada takaisin Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Airo toimi päämajoitusmestarina, so. operatiivisena johtajana Suomen armeijan päämajassa Mikkelissä. Päämaja toimi silloisessa keskuskansakoulussa, edelleen toimivassa koulussa, jonka nykyinen nimi on Päämajakoulu. Marsalkka Mannerheimin ympärille muodostuneeseen päämajan ns. sisärenkaaseen kuuluivat Airon lisäksi yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, tykistönkenraali Vilho Nenonen, komento-osaston päällikkö, kenraaliluutnantti Viljo Tuompo ja tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen.

Aluksi suomalaiset valloittivat Karjalankannaksen ja Itä-Karjalan. Syyskuun alussa Karjalankannaksella saavutettiin vanha raja ja Laatokan pohjoispuolella Syväri. Petroskoi vallattiin syys-lokakuun vaihteessa ja kaupungin uudeksi nimeksi annettiin Äänislinna. Sallan suunnalla vihollinen heitettiin rajan taakse. Vuoden 1942 keväällä Suomi valtasi Suursaaren ja Tytärsaaren. Rintamat hiljenivät, alkoi asemasota. Airo ylennettiin kenraaliluutnantiksi 3. kesäkuuta 1942.

4.–5. syyskuuta 1944 sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyivät. Airo nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi ja Mannerheim-ristin ritariksi 18. marraskuuta. ”Hänen taitavalla ja kriittisellä johdollaan on tehty kaikki sotatoimia koskevat suunnitelmat”, perusteluissa todetaan. Mannerheimilta kysyttiin sodan jälkeen, kuka johti sotatoimia. Hän vastasi: ”Airo ja minä.” Airo vastasi samaan kysymykseen: ”Marski ja minä.”

Asekätkentä

Kesäkuussa 1945 Airo pidätettiin ”kuulusteluja varten” asekätkentäjutussa; kuulustelut tosin alkoivat vasta yli puoli vuotta myöhemmin. Airo määrättiin otettavaksi turvasäilöön syyskuussa ja julistettiin vangituksi vuoden 1947 maaliskuussa oltuaan lähes kaksi vuotta Valpon pidättämänä. Airo sai syytteet asekätkennästä ja laittomasta liikekannallepanon valmisteluista. Hän kiisti syytteet ja piti liikekannallepanoväitteitä keinotekoisina ja jopa absurdeina. Asekätkentää tutkineen eversti Matti Lukkarin mukaan Airolla ei olisi ollut mahdollisuuksiakaan johtaa eikä edes valvoa asekätkentää, koska Lapin sodan johtaminen ja seuraaminen sekä valvontakomission lähes päivittäin antamat lukuisat tehtävät veivät hänen kaiken aikansa. Asekätkennän toteutus ja johto olivat kokonaan Airon alaisten, eversti Valo Nihtilän ja everstiluutnantti Usko Haahden – joka oli koko ajatuksen isä – vastuulla. Tästä huolimatta poliittinen äärivasemmisto pyrki osoittamaan pääsyylliseksi asekätkentään nimenomaan Airon. Aksel Airo kertoo omissa muistelmissaan ”selvinneensä Valpon kuulusteluista hengissä ainoastaan ihmeenkautta”^lähde?.

Tammikuussa 1946 Airoa, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsiä, kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuota ja jalkaväenkenraali Kustaa Tapolaa kuultiin syyttäjän − oikeuskansleri Toivo Tarjanteen − haastamina todistajina sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, kun pyrittiin selvittämään, mitä Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto tiesivät etukäteen Adolf Hitlerin ns. operaatio Barbarossasta eli Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon koskevista suunnitelmista. Airo saapui istuntoon vartijoiden saattamana ja ruudulliseen metsätyöläisen sarkapuseroon, pussihousuihin ja lapikkaisiin pukeutuneena, mikä aiheutti oikeussalissa ahdistavan tunnelman. Läsnä olleet venäläiset sotilashenkilöt yrittivät katsella kiusaantuneina muualle. Airo ja muut kuulustellut todistajat kiistivät Suomessa tiedetyn operaatio Barbarossasta etukäteen mitään.

Sotaylioikeus hylkäsi Airoa vastaan asekätkennän vuoksi nostetut syytteet vuonna 1948. Airo vapautettiin vankilasta, edelleen yleisesikunnan päällikkönä. Keväällä 1949 hän joutui jättämään paikkansa ”yleisen edun nimissä”.

Kirja asekätkennästä

Kenraali Airo kirjoitti vankila-ajastaan asekätkentäprosessia eritelleen kirjan Liikekannallepanosalaliitto. Se muodostui hänen puolustuspuheestaan oikeudessa ja siihen liitetyistä kirjeistä. Kansanedustaja ja Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Eero Kivelä, joka toimi Airon oikeusavustajana, salakuljetti tekstin ulos oikeudesta, toimitti aineiston käsikirjoitukseksi ja järjesti niin, että se julkaistiin kirjana 5 000 kappaleen painoksena: virsikirjan tekijä Aarne Björkbom latoi ja taittoi tekstin painovalmiiksi omalla ajallaan ja Uuden kirjapainon faktori Torsti Artkoski painoi, sitoi ja viimeisteli kirjan niin ikään omalla ajallaan ja vastuullaan. Paperitehdas Haarla lahjoitti tarvittavat materiaalit, ja valmista kirjaa myytiin ”tiskin alta”. Sisäministeri Yrjö Leino kauhistui kirjan ilmestymistä ja määräsi sen takavarikkoon, mutta Valpon haaviin jäi vain 200 kirjaa – loput menivät jakeluun.

Airoa painostettiin asian johdosta kovin, ja vaikka SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen ja kumppanit vaativat Airolle ”maanpetoksen ja esivallan herjaamisen” johdosta elinkautista ja koko omaisuuden takavarikkoa, oikeuskansleri Toivo Tarjanne ei hyväksynyt vaatimuksia. Vielä pahemmin hän kimmastui kommunistien vaatiessa, että Airon kirjan hallussapidostakin olisi rangaistava vähintään elinkautisella pakkotyöllä. Kenraali Airo sai lopulta hyvin pienet eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot ”lievästä julkisen vallan solvaamisesta”.

Koska oikeuskansleri asettui kommunisteihin nähden vastahankaan, alkuperäisen kirjan tuottoa ei edes yritetty takavarikoida: juonikkaasti ritari Kivelä järjesti Airoa syvästi kunnioittavien avuliaitten aseveljiensä avulla myynnin kädestä käteen, keräsi rahat, ja kun kulut oli vähennetty, vei loput eli hiukan yli puoli miljoonaa silloista markkaa (vuoden 2019 rahassa yli 30 000 euroa) kirjekuoressa Airolle. Näillä rahoilla peruskorjattiin lopulta kenraalin kotitilan, Heinolan maalaiskunnan Ristintaipaleen, navetta. Alkuperäistä kirjaa on vielä kirjastoissa varastohyllyillä.

Kaikkien oikeusasteiden jälkeen tuli määräys poistaa tekstistä kuusi valtiota solvaavaa lausetta. Hyvin paljon myöhemmin, vuonna 1979, yksityistaho eli Helsingin Jääkiekkoilun Kannatusyhdistys ry julkaisi kirjasta lopulta noilla muutamilla lauseilla ”siistityn” omakustanneversion nimellä Puolustustaisteluni v. 1947, jossa poistetut lauseet oli merkitty mustilla viivoilla. Teos julkaistiin vielä kolmantenakin painoksena vuonna 1984 nimellä Liikekannallepano, salaliitto.

Airo muutti Ristintaipaleen tilalleen Heinolan maalaiskuntaan. Jostain syystä hän käytti enimmän ajan vankeusaikansa asua eli sarkapuseroa, pussihousuja ja haitarivartisia nahkasaappaita, ”jatsareita”; hänen hahmostaan Ristintaipaleen pelloilla ehti tulla paikkakunnan ”maamerkki”.

Kansanedustajaksi

Vuosina 1958–1966 Airo istui eduskunnassa kokoomuksen kansanedustajana. Eduskunnan pöytäkirjojen mukaan Airo käytti erittäin vähän puheenvuoroja koko kahdeksanvuotisen kansanedustajakautensa aikana. Kokoomuksen silloisen puoluesihteerin Rauno Kosken mukaan Airo oli kuitenkin puolueväen ja eduskuntaryhmän keskuudessa hyvin arvostettu. Ainoan maanpuolustusta koskevan linjapuheenvuoronsa Airo piti joulukuussa 1961, jolloin hän – äskettäiseen noottikriisiin viitaten – vaati voimakkaasti Suomen puolustuksen kohentamista, koska hänen mukaansa kysymys oli paitsi puolustuskyvystä, myös maanpuolustustahdon uskottavuudesta.

Joulukuussa 1964 Airo yhtyi Margit Borg-Sundmanin johdolla tehtyyn eduskuntakyselyyn, jonka aiheutti Hannu Salaman romaani Juhannustanssit. Kyselyssä tiedusteltiin, mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä jumalanpilkkaa sisältävän ja sukupuolikuria loukkaavan kirjallisuuden julkaisemisen lopettamiseksi.

Kunniamerkit

Kenraali Airolle myönnettiin seuraavat kunniamerkit:

• Vapaudenristin 2. luokan Mannerheimristi
• Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenristi rintatähtineen miekkojen ja tammenlehvän kera
• Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentajamerkki
• 2. luokan Vapaudenmitali
• Ranskan Kunnialegioonan upseerimerkki
• Romanian Kruunuritarikunnan suurristi
• Ruotsin Miekkaritarikunnan 1.luokan komentajamerkki

Sen enempää presidentti Urho Kekkonen kuin hänen seuraajansa Mauno Koivistokaan eivät suostuneet ylentämään Airoa täydeksi kolmen leijonan kenraaliksi. Kumpikin hyvitti tätä kuitenkin omalla tavallaan. Yhtenä viimeisistä virkatehtävistään Kekkonen vahvisti helmikuussa 1981 valtakunnan uuden protokollajärjestyksen, jonka mukaan toisen maailmansodan aikana tärkeillä johtopaikoilla toimineista ja muutoin erityisen ansioituneista henkilöistä muodostettiin pieni erillinen ryhmänsä. Virassaan olevien tasavallan presidentin ja eduskunnan puhemiehen jälkeen valtioneuvos K.-A. Fagerholm sijoitettiin kolmanneksi, entinen pääministeri Jukka Rangell neljänneksi ja Airo viidenneksi ennen pääministeriä. Mauno Koivisto puolestaan myönsi Airolle äärimmäisen harvinaisen Suomen Valkoisen Ruusun suurristin miekkojen kera 6.12.1982. Tämä kunniamerkki oli järjestyksessä kolmas; se oli aiemmin myönnetty kahdelle muulle kenraaliluutnantille, Hjalmar Siilasvuolle ja Edvard Hanellille.

Airon arvostuksen osalta kävi niin, että hänen sotien aikaisiin saavutuksiinsa alettiin kiinnittää sitä enemmän huomiota, mitä kauemmas sotavuosista edettiin ajallisesti. Huomion kiinnittyminen häneen 1970-luvun lopulta lähtien johtui suurelta osin siitä, että hän oli viimeinen elossa oleva, tärkeällä paikalla lähellä Mannerheimia toiminut kenraali. Iältään vanhempi, merivoimien komentajana toiminut kenraali Väinö Valve ei työskennellyt Päämajassa eikä muutoinkaan kuulunut Mannerheimin lähipiiriin.

Myöhemmät vaiheet

Airo piti omana tietonaan paljon sellaista, mitä Mikkelissä sota-aikana tapahtui tai päätettiin, kaikki häntä haastatella yrittäneet toimittajat ja kirjailijat, muun muassa Mauri Sariola, saivat aina saman vastauksen: ”Ne asiat eivät kuulu ulkopuolisille!” Nämä tiedot Airo myös vei mukanaan hautaan.

Vuonna 1970 Otava julkaisi jatkosodan aikaisen pääministerin, vuonna 1963 kuolleen Edwin Linkomiehen muistelmat. Suomen Kuvalehti julkaisi jo ennakkoon otteita teoksesta kuusiosaisena artikkelisarjana. Linkomies kirjoitti, että Airo oli alkanut sodan aikana käyttää liikaa alkoholia, mikä oli vähentänyt marsalkka Mannerheimin arvonantoa Airoa kohtaan. Lisäksi Airo oli Linkomiehen mukaan suhtautunut kielteisesti hallituksen kevättalvella 1944 käymiin rauhantunnusteluihin Neuvostoliiton kanssa. Airo kirjoitti närkästyneen palautteen otsikolla ”Soopaa à la Linkomies” sanoen puolestaan, että Linkomies ei ollut ollut lainkaan kiinnostunut rintamatilanteesta. Airoa loukkasi myös Linkomiehen väite, että Airo olisi ollut ”nuoremman kansalliskiihkoon taipuvaisen upseeripolven henkinen johtaja” ja hänen mukaansa ”moisen höpinän” perusteena oli hänen kymmenvuotinen kautensa Upseeriliiton puheenjohtajana.

13. syyskuuta 2003 Heinolan Maaherranpuistossa paljastettiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen tekemä ritarikenraali A.F. Airon muistomerkki. Muistomerkkihankkeen alullepanijana toimi Lahden sotaveteraanipiiri.

Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Airo sijoittui jaetulle 96. tilalle yhdessä laulaja Lauri Ylösen kanssa. Kumpikaan ei ollut mukana alkuperäisellä asiantuntijaraadin kokoamalla sadan suurimman suomalaisen listalla, vaan he nousivat lopulliselle listalle yleisöäänten perusteella.

Hautajaiset

Kenraali A F Airon hautajaiset Helsingissä 9.5.1985

Muistolaatta A. F. Airon syntymäkodin paikalla sijaitsevassa talossa (Itäinen Pitkäkatu 26, Turku).

Aksel Fredrik Airo kuoli 87-vuotiaana 9. päivänä toukokuuta 1985. Hänet siunattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Helsingin Temppeliaukion kirkossa ja hänet on haudattu Ristintaipaleelle. Hänen tuhkansa kätkettiin tykinhylsyssä kotipihaan rakennettuun kalliohautaan, johon kaksi vuotta myöhemmin haudattiin myös puoliso Aino Airo.

Teokset

• Liikekannallepanosalaliitto, Tampere: Omakustanne, 1947
• Mannerheim-ristin ritarit, toim. A. F. Airo. Helsinki: Tuli, 1952 – Useita lisäpainoksia julk.: Martinus Christensen, 1983 alkaen ISBN 951-99495-3-4
• Puolustustaisteluni v. 1947, Helsingin jääkiekkoilun kannatusyhdistys, 1979 ISBN 951-9339-00-0
• Liikekannallepano. Salaliitto, Martinus Christensen, 1984 ISBN 951-99553-9-9

Kirjallisuutta

Muiden kirjoittamia teoksia Airosta

• Erkki Salometsä: A. F. Airo, vaikeneva kenraali 1969
• Tauno Kuosa: A. F. Airo, Legenda jo eläessään. WSOY, 1979. ISBN 951-0-09591-5
• Juhani Ruutu: A. F. Airo : vahva vaikuttaja 1987
• Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo : taipumaton kenraali. Otava 1997, Helsinki. ISBN 951-1-13835-9.
• Robert Brantberg: Sotakenraalit 1998
• Päivi Tapola: Kenraalien kirjeet, Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-4012-0

Aiheesta muualla

• Ylen Elävä arkisto: Vaikeneva kenraali A. F. Airo
• A. F. Airo – kenraali kokoomusvaikuttajana (biografia)
• Martti Turtola: Airo, Aksel Fredrik (1898–1985) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 22.2.1999. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Airo – kaskut kertovat. Art House, 1998. ISBN 951-884-226-4
• www.ritarikunnat.f ritarikunnat.fi. Viitattu 10.4.2017.
• http://artos.pp.fi/ artos.pp.fi. Arkistoitu 10.4.2017. Viitattu 10.4.2017.

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajat