Valo Nihtilä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valo Konstantin Nihtilä

Valo Konstantin Nihtilä (27. huhtikuuta 1896 Kärkölä24. lokakuuta 1973 Helsinki) oli suomalainen eversti, joka toimi muun muassa Sotakorkeakoulun opettajana sekä talvi- ja jatkosodan aikana Päämajassa. Sodan jälkeen Nihtilä kuului niin sanotun asekätkennän ylimpään johtoon Usko Sakari Haahden ohella. Nihtilä oli asekätkentäjutun tutkimusten vuoksi pidätettynä ja myöhemmin vangittuna vuodesta 1945 vuoteen 1948.[1]

Siviiliurallaan Nihtilä toimi vuodesta 1948 lähtien muun muassa Yhtyneissä Kuvalehdissä sekä liikemiehenä Ranskassa. Palattuaan Suomeen Nihtilä oli Kansallis-Osake-Pankin palveluksessa konttorinjohtajana Helsingissä, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1963.[2]

Tilanomistajan poika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valo Nihtilä oli Konsta ja Alina Nihtilän esikoinen. Vanhemmat omistivat erään Kärkölän suurimmista tiloista ja vanhin poika sai talon töissä myös työnjohtokokemusta. Opintie johti Lahden yhteiskouluun ja ylioppilaana vuonna 1916 Helsingin yliopiston maanviljelys-taloudelliseen tiedekuntaan.

Nihtilän aloittaessa opiskelunsa jääkäriliike oli toiminnassa, mutta hän ei liittynyt siihen. Sisällissodan syttyminen katkaisi hänen opintonsa, joiden päämääränä oli agronomin tutkinto.[2]

Sisällissota ja sotilasuran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissotaa edeltäneinä kuukausina Valo Nihtilä osallistui suojeluskunnan toimintaan Pohjois-Kärkölässä. Sodassa hän kuitenkin taisteli Sysmän suojeluskunnan riveissä. Kärkölässä hankittu kokemus miesten harjoittajana avasi tien ryhmän- ja joukkueenjohtajan tehtäviin.

Myös kansanvaltuuskunnan puolella Nihtilä huomattiin ja tausta tiedettiin, sillä Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajassa julkaistiin hänelle haaste vallankumousoikeuteen ”vastavallankumouksellisesta toiminnasta” syytettynä.

Nihtilän upseerin taival alkoi virallisesti Etelä-Savon rykmentissä ja edelleen Lahden vartiopataljoonassa Hennalan vankileirillä, jossa hän osallistui punavankien vartiointiin. Tämä komennus oli epämiellyttävä, mutta päätös sotilasurasta oli jo kehkeytynyt.

Koulutus jatkui Viipurissa Markovillan kursseilla syksystä 1918 kesään 1919. Nihtilä saavutti vänrikin arvon kurssien päättyessä 31. heinäkuuta 1919.[2]

Sotilasuran vaiheita ennen talvisotaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilaspedagogiset kysymykset kiinnostivat Nihtilää uran alusta saakka. Hän palveli ennen talvisotaa muun muassa seuraavissa tehtävissä:

Ennen talvisotaa Nihtilä suunnitteli Luumäki- ja Kymijokilinjat. Ensimmäinen toimi pohjana myöhemmälle Edvard Hanellin suunnittelemalle Salpalinjan linjaukselle pois lukien linjan eteläosa, jonka uusi raja leikkasi. Sitäkin linjausta käytettiin myöhemmin kuitenkin Vaalimaan oikaisuaseman linjauksessa.lähde?

Talvisodan alettua Päämajan toiminta siirtyi alkuvaiheen jälkeen Helsingistä Mikkeliin 3. joulukuuta 1939. Nihtilästä tehtiin operatiivisen osaston päällikkö Kannaksen armeijan esikuntapäälliköksi nimitetyn eversti Kustaa Tapolan tilalle.

Päämajatyöskentelyn ohella ylipäällikkö käytti Valo Nihtilää ”eteentyönnettynä” tiedonhankkijanaan. Niinpä Nihtilä oli esimerkiksi 6. joulukuuta 1939 komennettuna tutkimaan Karjalankannaksen puolustusaseman kestävyyttä.

Everstiluutnantin arvoisena Nihtilä ei suoraan voinut antaa käskyjä rintamajoukkojen komentajille. Hän kuitenkin laati asiakirjat, jotka allekirjoitti joko ylipäällikkö tai päämajoitusmestari, eversti Aksel Fredrik Airo. Toisaalta hänen kädenjälkensä näkyi asiakirjojen reunamerkintöinä hänestä olennaisia näkökohtia korostamassa.

Usein hänen tehtäviinsä kuului valvoa Päämajasta annettujen käskyjen toimeenpanoa ja toteutumista rintamalla. ”Huolehtikaa nyt, että hyökkäys tällä kertaa menee läpi”, sai Nihtilä toimintaohjeekseen hahmottelemastaan IV armeijakunnan hyökkäyksestä joulukuun lopulla 1939.[2]

Nihtilän ehdottamien ratkaisujen pohjalta syntyivät osaltaan esimerkiksi Lemetin motit ja siten koko suomalainen mottitaktiikka.[2]

Välirauhan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nihtilä komennettiin II armeijakunnan komentajan Karl Lennart Oeschin aloitteesta tämän esikuntapäälliköksi 2. toukokuuta 1940 lähtien. Tässä tehtävässä Nihtilä sai suorittaakseen myöhemmin Salpalinjana tunnetun puolustusaseman linjaukset erityisesti taemman aseman osalta Hamina-Taavetti-välillä. Everstiksi Valo Nihtilä ylennettiin 9. marraskuuta 1940. Tuolloin hän oli everstiksi nuori, vasta 44-vuotias, joten hän sai odottaa arvoa vastaavaa virkaa maaliskuuhun 1941 asti.[2]

IV Armeijakunnan esikuntapäällikkö eversti Valo Nihtilä.

Jatkosodan syttyessä Nihtilä palveli esikuntapäällikkönä IV armeijakunnassa, joksi välirauhan aikaisen II armeijakunnan numero oli vaihtunut.

Nihtilän rooli Viipurin valloituksessa elokuussa 1941 oli ratkaiseva - IV Armeijakunnan hyökkäyssuunnitelman laativat kenraali Oesch ja eversti Nihtilä yhdessä [3]. Lisäksi taistelun viimeiset päivät Nihtilä käytännössä johti joukkoja yksin (Oesch oli ylirasituksen vuoksi sairaana) [3]. Viipurin eteläpuolisesta Porlammen motista tuli armeijan suurin yksittäinen voitto koskaan - yli 9300 puna-armeijan sotilasta jäi vangiksi, lisäksi yli 7500 vihollisen kaatunutta haudattiin alueelle. Sotasaaliiksi saatiin mm. 306 tykkiä, 55 panssarivaunua sekä yli 400 "Emma"-pikakivääriä. Taistelun laajuuteen nähden suomalaisten tappiot jäivät kohtuullisiksi [3].

Esikuntapäällikön tehtävien jälkeen hänen urakierrossaan oli vuorossa palvelus rykmentinkomentajana: hänet nimitettiin 27. kesäkuuta 1942 Jalkaväkirykmentti 16:n komentajaksi. Saman vuoden lopulla Nihtilä palasi Päämajaan operatiivisen osaston päälliköksi 11. joulukuuta.

Päämajan rutiinissa operatiivisten asioiden esittely ylipäällikölle kuului Nihtilän tehtäviin, kuitenkin niin, että päämajoitusmestari Airo oli esittelyissä mukana. Muihin osastopäälliköihin nähden Nihtilällä oli auktoriteetti: häntä konsultoitiin, kun Päämajan muissa osastoissa ryhdyttiin merkittävämpään hankkeeseen.

Kuten jo talvisodan aikana, Nihtilä toimi ylipäällikön ”tuntosarvina” erityisesti silloin, kun rintamakomentajien suhteissa toisiinsa tai Päämajaan oli ongelmia. Esimerkiksi heinäkuun lopulla 1943 tehty tarkastusmatka Uhtuan suunnalle johti siihen, että ylipäällikön saaman raportin jälkeen kenraalimajurit Frans Uno Fagernäs, Aaro Pajari ja Paavo Paalu vaihtoivat tehtäviä keskenään.[2]

Kevättalvella 1944 Nihtilä yhtyi päämajoitusmestari Airon ja tasavallan presidentti Rytin ehdotuksiin Karjalan kannaksen joukkojen vahvistamiseksi - marsalkka Mannerheim ei kuitenkaan suostunut tähän[4].

Asekätkentä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Asekätkentä

Asekätkentä tarkoitti aseiden ja muun materiaalin hajavarastointia sen varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Hankkeen ideoi elokuun alussa 1944 päämajan operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö, Nihtilän lähin alainen, everstiluutnantti Usko Haahti yhdessä majureiden Reino Lukkarin ja Reino Arimon kanssa. Heidän esimiehensä Valo Nihtilä oli tietysti tietoinen suunnitelmasta jo varhaisessa vaiheessa. [5]

Haahden päiväkirjamerkintä 15. elokuuta 1944 osoittaa, että Nihtilä antoi tuona päivänä hyväksymisensä ja asettui arvovallallaan hankkeen taakse. Tätä ennen hän oli useaan kertaan kehottanut alaistaan vielä viivyttämään hanketta sanoen: ”Mietitään nyt vielä.”[6]

Kun päätös oli tehty, Haahti keskittyi suunnitteluun omalla tahollaan, kun taas Nihtilä informoi asiasta päämajoitusmestari Aksel Fredrik Airoa ja järjestelyosaston päällikköä eversti Urho Tähtistä. Airolta Nihtilä sai valtuudet “ryhtyä kaikkiin tarpeellisiksi katsomiinsa toimiin, jotta pahintakaan ei kohdattaisi valmistautumattomana”.[7]

Kätkennän paljastuttua tuli Päämajaan 9. kesäkuuta 1945 Valposta käsky pidättää Nihtilä ja Haahti. Nihtilää kuulusteltiin 20. elokuuta lähtien ja pidettiin eristyksissä ensin Valpossa ja myöhemmin Sörnäisten keskusvankilassa. Hänen kuulustelijoitaan olivat ainakin Jorma Uitto, Neuvostoliitossa upseerikoulutuksen saanut Kaarlo Kivilahti ja myöhemmin Risto Hölttä. Pidätettyjen oikeuksia rajoitettiin muun muassa tapaamisten osalta. Niinpä vatsahaavasta kärsineen Nihtilän oli vaikea päästä lääkärille eikä hänen sallittu noudattaa lääkärin määräämää hoitoa. Nihtilänkin tilanne parani vasta, kun Eduskunnassa oli tehty marraskuussa 1946 välikysymys asekätkijöiden kohtelusta.[5]

Tammikuussa 1947 voimaan tulleen taannehtivan lain perusteella Nihtilä ja Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Pidätysaika luettiin tuomittujen hyväksi rangaistuksen suorittamisessa, ja Nihtilä pääsi ehdonalaiseen vapauteen lokakuussa 1948. Hänen nimensä poistettiin upseeriluettelosta 23. joulukuuta 1948 ja hän menetti myös eläkeoikeutensa. Äärivasemmisto teki asekätkijöiden ehdonalaiseen pääsystä eduskuntakyselyn, vaikka he olivat suorittaneet heille tuomitun rangaistuksen. [5]

Pariisista pankkiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vankilasta vapauduttuaan oli Nihtilän vaikea löytää jälleen paikkaansa yhteiskunnassa: lakkojen pelossa teollisuusyritykset eivät uskaltaneet tarjota hänelle työpaikkaa. Nihtilä työskenteli jonkin aikaa Yhtyneiden Kuvalehtien palveluksessa, mutta tarjottu "paperityö" ei häntä tyydyttänyt.

Kevättalvella 1951 Nihtilään otti yhteyttä sodan aikana ulkoministeriössä toiminut Tauno Jalanti. Hänellä oli Pariisissa Fennia-niminen yritys. Jalannille oli Nihtilää koskevan suosituksen antanut entinen presidentti Risto Ryti.[5] Nihtilästä tuli perehtymisvaiheen jälkeen Jalannin lähin apulainen yhteydenpidossa muun muassa suuriin suomalaisiin teollisuuslaitoksiin. Suomeen Nihtilä palasi kesällä 1954.

Pariisiin asettumiseen tapaan myös Suomeen paluussa Nihtilää auttoivat vankilavuosina syntyneet yhteydet sotasyyllisinä tuomittuihin päättäjiin. Entinen pääministeri Jukka Rangell järjesti Nihtilälle työpaikan Kansallis-Osake-Pankkiin. Suomeen palattuaan Nihtilästä tuli jälleen aktiivinen keskustelija maanpuolustuskysymyksissä. Hän osallistui Sotamuistoyhdistyksen toimintaan toimittamalla sen Kansa taisteli - miehet kertovat -lehteä. Yksi Nihtilän keskustelufoorumi oli Suomen Kuvalehti.

Nihtilä vaikutti valtakunnallisten maanpuolustuskurssien luomiseen Suomeen. Tätä varten hän tutustui vastaavaan toimintaan Ruotsissa. Kurssien käynnistyttyä hänet kutsuttiin niille oppilaaksi 68-vuotiaana.

Dramaattinen kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nihtilä kuoli äkillisesti YK:n päivänä 24. lokakuuta 1973 osallistuessaan Kokoomuksen Munkkiniemen kansallisseuran järjestämään tilaisuuteen.

Kuunneltuaan nuoren kokoomuspolitiikon, Juha Vikatmaan, maanpuolustusmäärärahoja voimakkaasti arvostelleen puheenvuoron Nihtilä nousi vastaamaan siihen. Vastauksessaan hän ihmetteli, miksi nuoriso hyljeksii maanpuolustusta. Istuutuessaan puheenvuoronsa jälkeen paikalleen Nihtilä sai sydänkohtauksen, joka johti paikalla olleiden lääkärien antamasta ensiavusta huolimatta kuolemaan.[8]

Nimellä V. Nihtilä:

  • Puolustuksemme järjestyksen ja suorituksen tarkoituksenmukaisuus venäläisten hyökkäysperiaatteet huomioon ottaen. Tiede ja ase 3/1935 [9]
  1. Brantberg, Robert: Sotaupseerit, s. 198, 211, 209-210. Tampere: Revontuli, 1999. ISBN 952-5170-08-X
  2. a b c d e f g Valo Nihtilä. Sotaupseerit. Brantberg.fi.
  3. a b c Jukka L. Mäkelä, Helge Seppälä: Suomi Taisteli 3, s. 152, 168-169, 174, 183-184. WSOY, 1978.
  4. Jukka Halonen, IL Historia - Marskin päämaja, toim. Erja Yläjärvi, julk. Alma Media Suomi Oy, sivu 21. 2019.
  5. a b c d Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 186, 274, 299, 344. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-768-0
  6. Lukkari 1992, 21; Kilkki 1994, s. 160–161.
  7. Lukkari 1992, s. 27.
  8. Suomen Kuvalehti 29/2011, s. 70.
  9. Viite julkaisuun