Adrenergiset reseptorit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
β2 tyyppisen adrenoreseptorin rakenne, 2RH1), joka sitoo karatsololi (CAS 57775-29-8) beetasalpaajaa solunulkoisella osallaan (kuvan yläosa). Reseptori on upottautuneena kiinni solukalvoon.

Adrenergiset reseptorit eli adrenoseptorit ovat rauhassolujen, sileä- ja sydänlihassolujen kalvoproteiineihin kuuluvia G-proteiinikytkentäisiä reseptoreita, joihin sitoutumalla epinefriini (adrenaliini) ja norepinefriini (noradrenaliini) molekyylit vaikuttavat näiden solujen toimintaan. Keho erittää näitä aineita hermoston synapseihin sympaattisista hermopäätteistä ja vereen lisämunuaisytimistä. Verenkiertoon vapautuessaan aineet saavat adrenoreseptorisitoutumisen kautta aikaan fyysistä suorituskykyä hetkellisesti parantavia vaikutuksia kuten sydämen sykkeen nopeutumisen, hengittämistä helpottavan keuhkoputkien laajentumisen, suuremman verimäärän ohjautumisen lihaksiin ja verenpaineen kasvun. Näitä vaikutuksia yhdessä kutsutaan stressireaktioksi sekä taistele tai pakene -reaktioksi, jonka myös normaali liikunta saa aikaan. Monissa kehon soluissa on adrenoreseptoreita ihmisillä (ja eläimillä), joten reseptoreihin sitoutuvien aineiden vaikutukset kehossa voivat olla laajat.[1]

Adrenoreseptoreita on 9 eri alatyyppiä ja ne ovat tärkeä osa tahdosta riippumatonta sympaattista hermostoa. Epinefriinin ja noradrenaliinin lisäksi jotkin adrenergiset lääkkeet vaikuttavat adrenoreseptoreihin. Lääkkeet ovat usein (eivät aina) valikoivia eli selektiivisiä vaikuttamiensa adrenoreseptorityyppien suhteen, jotta kunkin lääkkeen sivuvaikutukset jäävät vähäisiksi; vaikuttaminen epätarkasti useaan lääkinnällisen vaikutuksen kannalta merkityksettömään reseptoriin turhaan saisi aikaan "turhia" sivuvaikutuksia,[1] vaikkakin esim. epäselektiivistä epinefriiniä käytetään lääkkeenä.[2] Jotkin lääkkeet estävät tiettyjen adrenoreseptorityyppien toimintaa ja alentavat siten vaikkapa verenpainetta:[1] näin toimivat beetasalpaajat.[3] Toiset lääkkeet kiihdyttävät tiettyjä adrenoreseptoreita[1] kuten keuhkoputkia avaava salbutamoli.[4] Kaikki adrenoreseptorien alatyypit eivät kuitenkaan saa aikaan kiihtyessään fyysistä suoritusta parantavia vaikutuksia vaan voivat jonkin valikoivan lääkkeen vaikutuksesta aktivoituessaan laskea verenpainetta:[1] näin toimii klonidiini.[5]

Puhuttaessa epinefriinistä ja norepinefriinistä adrenoreseptorien yhteydessä, kutsutaan niitä usein katekoliamiineiksi, jollaisiksi epinefriini ja norepinefriini kemiallisesti luokitellaan. Niiden kiinnittyminen adrenoreseptoreihin hermopäätelähtöisesti saa aikaan muutaman sekunnin tuhannesosan eli millisekunteja kestävän vaikutuksen, koska hermosto hajottaa molekyylit nopeasti monoamiinioksidaasin eli MAO-entsyymin avulla. Veressä ei ole katekoliamiineita hajottavia MAO-entsyymeitä, joten aineiden vapautuminen lisämunuaisydinten (eng. adrenal medulla)[1] kromaffiinisoluista[6] vereen saa aikaan pitemmän vaikutuksen, joka kestää lyhyimmillään noin 1–2 minuuttia. Tämä johtuu siitä, että veren katekoliamiineita poistuu maksassa siellä olevien katekoli-O-metyylitransferaasien (COMT) hajottamana. Katekoliamiinien täytyy ensin siis virrata veren mukana maksaan, jotta ne voisivat hajota.[1]

Katekoliamiinien sitoutuminen adrenoreseptoreihin pitkäaikaisessa vaikutuksessa saa aikaan muun muassa sydämen sykkeen nopeutumisen, verenpaineen kohoamisen, pupillien laajentumisen ja lisääntyneen veren virtauksen luurankolihaksiin. Nämä ovat stressin fyysisiä vaikutuksia. Adrenoreseptorit ovat siten keskeisiä hetkellisen eli akuutin stressireaktion muodostumisessa, jonka esimerkiksi pelottava tai yllättävä tilanne voi laukaista, ja jossa kehon fyysinen suorituskyky paranee väliaikaisesti. Hetkellistä stressireaktiota kutsutaan myös taistele tai pakene -reaktioksi, mutta sen saa aikaan myös normaali liikunta.[1]

Epinefriini ja norepinefriini ovat adrenoreseptorien agonisteja. Sana tarkoittaa aineita jotka sitoutuvat mihin tahansa reseptoriin aktivoivasti aiheuttaen siten niin sanotun vasteen. Usean välivaiheen kautta lopullinen kokonaisvaste on epinefriinillä ja norepinefriinillä adrenoreseptoreihin sitoutuessaan stressireaktiossa nähdyt vaikutukset kehoon (syketiheyden kasvu jne.).[1]

Adrenoreseptoreita aktivoivien eli agonististen lääkkeiden kohdalla yllä oleva typistetty kuvaus stressireaktiosta ei kuitenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Adrenoreseptoreita on kahta eri päätyyppiä, joilla omat alaryhmänsä, ja kullakin alaryhmällä on keskenään ainakin osin päinvastaisia vaikutuksia kehon toimintaan.

Epinefriini ja norepinefriini eivät ole erittäin valikoivia sen alaryhmän reseptorin suhteen, johon ne sitoutuvat agonistisesti. Ne voivat sitoutua kaikkiin näistä alaryhmistä, joten niiden verenkiertoon vapautumisen kokonaisvaikutus näkyy fyysisen suorituskyvyn parantumisena. Vereen päätyessään jotkin agonistiset lääkeaineet kuitenkin voivat sitoutua hyvin valikoivasti eli vain tiettyihin näistä useista eri alaryhmien adrenoreseptoreista. Siksi tietyn alaryhmän adrenoreseptorille agonistisen lääkkeen aikaansaama vaikutus ei välttämättä näy fyysistä suorituskykyä parantavana vaikutuksena, vaan esimerkiksi tätä heikentävänä verenpaineen alenemisena.[1] Esimerkiksi klonidiini on α2-reseptorin (joka tietty adrenoreseptorin alatyyppi) agonisti, mutta agonistisuudestaan huolimatta klonidiini alentaa verenpainetta koska tämä on osa α2-reseptorin normaalia lopullista vastetta.[5]

On myös adrenoreseptoreita salpaavia lääkkeitä. Nämä ovat antagonisteja eli aineita, jotka estävät tai heikentävät vasteen välittymistä jostakin reseptorista eteenpäin. Ne saavat aikaan päinvastaisen reaktion kuin agonistit. Esimerkiksi beetasalpaajat estävät kehon tuottaman epinefriinin ja norepinefriinin aikaansaamaa syketiheyden kasvua ja verisuonten supistumista. Siten ne mm. alentavat verenpainetta ja toimivat verenpainelääkkeinä.

Adrenoreseptoreihin sitoutuvan aineen vaikutus kehon toimintaan riippuu muun muassa siis siitä, mihin adrenoreseptoreihin se sitoutuu, kuinka suurilla sitoutusmisvoimakkuuksilla eli affiniteeteillä ja toimiiko aine agonistina (aktivoijana) vai antagonistina (salpaajana) kussakin alaryhmän adrenoreseptorissa.[7]

Adrenoreseptorit jaetaan alfa- ja beeta-adrenoreseptoreihin:[6][8]

  • alfareseptoreita (α) on kahta alatyyppiä: α1 ja α2, joista kummallakin on vielä 3 kirjaimin nimettyä alatyyppiä:
    • α1 alatyypit ovat α1A, α1B ja α1D[a].
    • α2 alatyypit ovat α2A, α2B ja α2C.
  • beetareseptoreita (β) on kolmea alatyyppiä: β1, β2 ja β3.

Yhteensä ihmisillä on siis 9 erilaista adrenoreseptoria.

Ihmisen adrenoreseptorien genetiikka
Reseptori Geeni Pituus aminohappoina Kromosomisijainti Intronit Eksonit Vaihtoehtoisen silmukoinnin tuottamat täyspitkät reseptorit (variantit) Geenin lukusuunta (+/sense, -/antisense) Viite
α1A ADRA1A 466 8p21.2 10 11 4[9][10] - [11]
α1B ADRA1B 520 5q33.3 1 2 1[9][10] + [12]
α1D[a] ADRA1D 572 20p13 1 2 1[9][10] - [13]
α2A ADRA2A 450 10q25.2 0 1 1 + [14]
α2B ADRA2B 450 2q11.2 0 1 1 - [15]
α2C ADRA2C 462 4p16.3 0 1 1 + [16]
β1 ADRB1 477 10q25.3 0 1[17] 1 + [18]
β2 ADRB2 413 5q32 0 1 1 + [19]
β3 ADRB3 408 8p11.23 1 2[20] 2[9] - [21]
Ihmisen adrenoreseptorien agonistit
Reseptori(t) Agonistiesimerkkien sitoutumisvoimakkuus Agonistien vaikutus Mekanismi Agonistien (aktivoijien) esimerkkejä Antagonistien (salpaajien) esimerkkejä
α1A, α1B, α1D[a] norepinefriini > epinefriini >> isoprenaliini[b][22] Maksassa glukoosin tuoton eli glukoneogeneesin kasvu (lähinnä α1A); eturauhasen sileiden lihasten supistuminen (lähinnä α1A); peniksen sileiden lihasten supistuminen (α1A1B1D);[6] silmän värikalvon lihasten supistuminen (pupillit laajenevat); ihon, limakalvojen ja vatsan sisäelinten suonten voimakas supistuminen; luurankolihasten suonten heikko supistuminen; paikallisen hikoilun kasvu; ihokarvojen nouseminen (karvankohottajalihasten supistuminen); syljen erityksen vähentyminen; ruoansulatuskanavan liikkeiden vähentyminen.[1] α1 aktivoi Gq-proteiinin, joka aktivoi fosfolipaasi C entsyymit (PLC), joka lisää IP3:n ja kalsiumin määrää solun sisällä. Välivaiheet tästä eteenpäin johtavat kehossa havaittaviin vaikutuksiin.[6]

α1-agonistit

α1-antagonistit

TCA:t

Antihistamiinit

α2A, α2B, α2C epinefriini = norepinefriini >> isoprenaliini[22] Epinefriinin ja norepinefriinin erityksen vähentyminen; rasvasolujen lipolyysin hidastuminen (lähinnä α2A); verihiutaleiden aggregaation eli veren hyytymisen tehostuminen (ainoastaan α2A).[6] α2 aktivoi Gi-proteiinin, joka inaktivoi adenylaattisyklaasin, joka lisää solun sisäisen cAMP määrää. Välivaiheet tästä eteenpäin johtavat kehossa havaittaviin vaikutuksiin.[6]

α2-agonistit

α2 antagonistit

β1 isoprenaliini > norepinefriini > epinefriini[22] Sydämen syketiheyden ja iskuvoiman kasvu; rasvasolujen lipolyysin ja lämmöntuoton kasvu (β123); munuaisissa reniinin erityksen kasvu; käpyrauhauhasen melatoniinin erityksen kasvu (β12).[6] β1 aktivoi Gs-proteiinin, joka aktivoi adenylaattisyklaasin, joka lisää solun sisäisen cAMP määrää. Välivaiheet tästä eteenpäin johtavat kehossa havaittaviin vaikutuksiin.[6]

β1-agonistit

Beetasalpaajat

β2 isoprenaliini > epinefriini > norepinefriini[22] Epinefriinin ja norepinefriinin erityksen lisääntyminen; sydämen syketiheyden ja iskuvoiman kasvu; sileiden lihasten rentoutuminen (mm. suonten ja erityisesti keuhkoputken laajentuminen); maksassa glykogeenin pilkkoutumisen eli glykogenolyysin kasvu; haimassa glukagonin ja insuliinin erittymisen kasvu; immuuni- ja tulehdusreaktioiden heikentyminen; luurankolihasten vapina; glukoosin luurankolihassoluihin oton ja solujen lipolyysin kasvu; kohdun ja eturauhasen sileiden lihasten rentoutuminen; peniksen sileiden lihasten rentoutuminen (β23);[6] luurankolihasten suonten heikko supistuminen; syljen erityksen vähentyminen; ruoansulatuskanavan liikkeiden vähentyminen; sapen erityksen kasvu.[1] β2 aktivoi Gs-proteiinin, joka aktivoi adenylaattisyklaasin, joka lisää solun sisäisen cAMP määrää. Välivaiheet tästä eteenpäin johtavat kehossa havaittaviin vaikutuksiin.[6]

β2-agonistit

Beetasalpaajat

β3 isoprenaliini > norepinefriini = epinefriini[22] Rasvasolujen lipolyysin kasvu[1] ja virtsarakon sileiden tyhjentäjälihasten (detrusor urinae) rentoutuminen (virtsaaminen vaikeutuu).[6] β3 aktivoi Gs-proteiinin, joka aktivoi adenylaattisyklaasin, joka lisää solun sisäisen cAMP määrää. Välivaiheet tästä eteenpäin johtavat kehossa havaittaviin vaikutuksiin.[6]

β3-agonistit

Beetasalpaajat

Solukalvoihin kiinnittyneiden α1, α2 ja β reseptorialaryhmien mekanismit ja vaikutukset yleisesti. Solun ulkoinen adrenaliini tai noradrenaliini aktivoi reseptorin. Aktivoitu α1 sitoutuu Gq/11-proteiiniin, joka muuntaa PIP2:n (fosfatidyyli-inositoli-4,5-bisfosfaatin) IP3:ksi ja muodostuu myös DAG:tä; solun Ca2+ pitoisuus kasvaa, joka johtaa lopulta sileän lihaskudoksen supistumiseen. α2 sitoutuu Gi-proteiiniin, joka estää adenylaattisyklaasin toimintaa, solunsisäinen cAMP vähenee ja sileä lihaskudos supistuu; myös epinefriinin ja norepinefriinin eritys vähenee Ca2+ vähentyessä. β sitoutuu Gs-proteiiniin, joka aktivoi adenylaattisyklaasin ja cAMP lisääntyy, jolloin sydän supistuu voimakkaammin, sileä lihaskudos rentoutuu ja glykogenolyysi kiihtyy.

Sijainti kehossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

α1A reseptoreita on ihmisillä erityisesti sydämessä, maksassa, pikkuaivoissa, aivokuoressa ja verisuonissa. α1B reseptoreita on erityisesti pernassa, aivoissa (sikiöillä) ja verisuonissa. α1D reseptoreita on erityisesti aortassa ja aivokuoressa.[8]

α2A reseptoreita on ihmisillä erityisesti haimassa, ohutsuolessa, sinitumakkeessa ja hippokampuksessa. α2B reseptoreita on erityisesti maksassa ja talamuksessa. α2B reseptoreita on erityisesti sydämessä, keuhkoissa, aortassa, hippokampuksessa ja isoaivojen hajukäämissä (bulbus olfactorius).[8]

β1 reseptoreita on ihmisillä erityisesti sydämessä, munuaisissa, aivokuoressa ja hypotalamuksessa. β2 reseptoreita on erityisesti keuhkoissa, pikkuaivoissa, hippokampuksessa, aivokuoressa, sileissä lihaksissa ja isoaivojen hajukäämissä. β3 reseptoreita on erityisesti rasvasoluissa ja mahdollisesti aivoissa.[8]

Adrenergisten lääkkeiden käyttötarkoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla on lueteltuna joitakin esimerkkejä adrenergisten aineiden lääketieteellisistä käyttötarkoituksista, kuten sairauksista, joiden hoitoon käytetään vaikuttavia adrenoreseptoreihin lääkkeitä joko ensi- tai toissijaisina hoitovaihtoehtoina. Osaa alla mainituista tiloista ei välttämättä enää hoideta adrenergisin lääkkein eivätkä luettelot eivät ole kattavia.

α-agonisteilla hoidetaan[6]

  • nenän tukkoisuutta (nuhaa) – vähentävät räkävuotoa

α2-agonisteilla hoidetaan[6]

α-antagonisteilla (alfasalpaajilla) hoidetaan[6]

  • feokromosytoomaa – vähentävät norepinefriinin aiheuttamaa verisuonten supistumista

α1-antagonisteilla hoidetaan[6]

  • valtimoiden korkeaa verenpainetta – vähentävät ääreisverenkierron verisuonten supistumista
  • eturauhasen liikakasvua – rentouttavat eturauhasen sileitä lihaksia ja helpottavat virtsaamista

α2-antagonisteilla hoidetaan[6]

  • impotenssia – rentouttavat peniksen sileitä lihaksia ja lisäävät erektiota ylläpitävää verenkiertoa penikseen[23]
  • masennusta – piristävät mielialaa lisäämällä norepinefriinin eritystä

β-agonisteilla hoidetaan[6]

  • sydämen vajaatoimintaa – käytetään hetkellisesti tehostamaan sydämen toimintaa henkeä uhkaavassa vajaatoiminnassa
  • verenkierto- tai allergiashokkia – saavat veren kiertämään jälleen kunnolla kehossa verenkiertoshokissa mm. sydämen toimintaa tehostamalla ja laajentavat allergiareaktion umpeen turvottamia hengitysteitä

β2-agonisteilla hoidetaan[6]

β-antagonisteilla (beetasalpaajilla) hoidetaan[6]

  • rytmihäiriötä – hidastavat sinussolmukkeen lähettämien sähköimpulssien taajuutta ja hidastunut tahti vakauttaa sydämen sykintää
  • valtimoiden korkeaa verenpainetta – hidastavat sydämen sykettä[6] ja vähentävät reniinin vapautumista, joka nostaa verenpainetta mm. suonia supistamalla[25]
  • sepelvaltimotautia – hidastavat sydämen sykettä ja vähentävät siten sen happitarvetta (sydämen hapen saanti on taudin aiheuttaman verenkierron heikentymisen vuoksi vähentynyt)
  • sydämen vajaatoimintaa – estävät tähän tilaan liittyvää sydänperäistä äkkikuolemaa,[6] joka johtuu mm. iskeemisestä kohtauksesta sydämessä tai kammiovärinästä[26]
  • kilpirauhasen liikatoimintaa – vähentävät kehon ääreisosien (mm. käsien) reaktioherkkyyttä (mm. tärinää)
  • migreeniä – vähentävät kohtauksien määrää
  • esiintymisjännitystä – vähentävät sydämentykytystä ja käsien ym. vapinaa
  • glaukoomaa (viherkaihia) – alentavat tautia aiheuttavaa silmänpainetta
  1. a b c α1C-reseptoria ei ole. C alatyyppi oli aiemmin, mutta sen havaittiin nimeämisen jälkeen olevan identtinen toisen alatyypin reseptorin kanssa. Asioiden sekaisin menemisen estämiseksi sittemmin löytynyt uusi omanlaisensa alatyypin reseptori nimettiin α1D-reseptoriksi. Ennen 1995 kesäkuuta nykyistä α1A:ta kutsuttiin α1C:ksi. Nykyistä α1D:tä kutsuttiin nimellä α1A, α1D tai α1A/D.[27]
  2. Keho tuottaa epinefriiniä ja norepinefriiniä, mutta ei tuota isoprenaliinia eli isoproterenolia. Aine on epäselektiivinen β agonisti ja sitä on käytetty taulukossa vain vertailun vuoksi.
  1. a b c d e f g h i j k l m LK McCorry: Physiology of the Autonomic Nervous System. American Journal of Pharmaceutical Education, 15.8.2007, 71. vsk, nro 4. PubMed:17786266 ISSN 0002-9459 Artikkelin verkkoversio.
  2. JP Wood, SJ Traub, C Lipinski: Safety of epinephrine for anaphylaxis in the emergency setting. World Journal of Emergency Medicine, 2013, 4. vsk, nro 4, s. 245–251. PubMed:25215127 doi:10.5847/wjem.j.issn.1920-8642.2013.04.001 ISSN 1920-8642 Artikkelin verkkoversio.
  3. J Shin, JA Johnson: Pharmacogenetics of β-Blockers. Pharmacotherapy, kesäkuu 2007, 27. vsk, nro 6, s. 874–887. PubMed:17542770 doi:10.1592/phco.27.6.874 ISSN 0277-0008 Artikkelin verkkoversio.
  4. DR Baldwin, Z Sivardeen, ID Pavord, AJ Knox: Comparison of the effects of salbutamol and adrenaline on airway smooth muscle contractility in vitro and on bronchial reactivity in vivo. Thorax, marraskuu 1994, 49. vsk, nro 11, s. 1103–1108. PubMed:7831625 ISSN 0040-6376 Artikkelin verkkoversio.
  5. a b c JA Giovannitti, SM Thoms, JJ Crawford: Alpha-2 Adrenergic Receptor Agonists: A Review of Current Clinical Applications. Anesthesia Progress, 2015, 62. vsk, nro 1, s. 31–38. PubMed:25849473 doi:10.2344/0003-3006-62.1.31 ISSN 0003-3006 Artikkelin verkkoversio.
  6. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v DM Perez: The adrenergic receptors : in the 21st century, s. 54, 129-134. Totowa, New Jersey: Humana Press, 2006. OCLC: 58729119. LCCN: 2005008529 ISBN 1588294234
  7. PG Strange: Agonist binding, agonist affinity and agonist efficacy at G protein-coupled receptors. British Journal of Pharmacology, huhtikuu 2008, 153. vsk, nro 7, s. 1353–1363. PubMed:18223670 doi:10.1038/sj.bjp.0707672 ISSN 0007-1188 Artikkelin verkkoversio.
  8. a b c d ME Gnegy: ”14: Catecholamines”, Basic neurochemistry: principles of molecular, cellular, and medical neurobiology, s. 295-296. (8. painos) Waltham, Massachusets: Academic Press, 2012. OCLC: 754167839 ISBN 9780123749475
  9. a b c d FA Oladosu, W Maixner, AG Nackley: Alternative Splicing of G-protein Coupled Receptors: Relevance to Pain Management. Mayo Clinic proceedings, elokuu 2015, 90. vsk, nro 8, s. 1135–1151. PubMed:26250730 doi:10.1016/j.mayocp.2015.06.010 ISSN 0025-6196 Artikkelin verkkoversio.
  10. a b c DB Bylund: Encyclopedia of neuroscience, s. 1233. Elsevier, 2009. OCLC: 237029015 ISBN 9780080450469 Teoksen verkkoversio.
  11. GeneCards Human Gene Database: ADRA1A Gene genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  12. GeneCards Human Gene Database: ADRA1B Gene genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  13. GeneCards Human Gene Database: ADRA1D Gene genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  14. GeneCards Human Gene Database: ADRA2A genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  15. GeneCards Human Gene Database: ADRA2B genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  16. GeneCards Human Gene Database: ADRA2C Gene genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  17. ADRB1 adrenoceptor beta 1 Homo sapiens (human) www.ncbi.nlm.nih.gov. Viitattu 9.7.2018.
  18. GeneCards Human Gene Database: ADRB1 Gene genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  19. GeneCards Human Gene Database: ADRB2 Gene genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  20. ADRB3 adrenoceptor beta 3 Homo sapiens (human) www.ncbi.nlm.nih.gov. Viitattu 9.7.2018.
  21. GeneCards Human Gene Database: ADRB3 Gene genecards.org. Viitattu 9.7.2018.
  22. a b c d e HP Rang, JM Ritter, RJ Flower, G Henderson: Rang and Dale's pharmacology, s. 179. (8. painos) Iso-Britannia: Elsevier, 2016. OCLC: 903083639 ISBN 9780702053627
  23. KT McVary: Sexual Function and α-Blockers. Reviews in Urology, 2005, 7. vsk, nro Suppl 8, s. S3–S11. PubMed:16985888 ISSN 1523-6161 Artikkelin verkkoversio.
  24. DM Haas, T Benjamin, R Sawyer, SK Quinney: Short-term tocolytics for preterm delivery – current perspectives. International Journal of Women's Health, 27.3.2014, nro 6, s. 343–349. PubMed:24707187 doi:10.2147/IJWH.S44048 ISSN 1179-1411 Artikkelin verkkoversio.
  25. MJ Brown: Renin: friend or foe? Heart, syyskuu 2007, 93. vsk, nro 9, s. 1026–1033. PubMed:17488768 doi:10.1136/hrt.2006.107706 ISSN 1355-6037 Artikkelin verkkoversio.
  26. S Ørn, K Dickstein: How do heart failure patients die? European Heart Journal Supplements, 1.4.2002, nro Suppl D, s. D59–D65. doi:10.1093/oxfordjournals.ehjsupp.a000770 ISSN 1520-765X Artikkelin verkkoversio.
  27. JP Hieble, DB Bylund, DE Clarke, DC Eikenburg, SZ Langer, RJ Lefkowitz: International Union of Pharmacology. X. Recommendation for nomenclature of alpha 1-adrenoceptors: consensus update. Pharmacological Reviews, kesäkuu 1995, 47. vsk, nro 2, s. 267–270. PubMed:7568329 ISSN 0031-6997 Artikkelin verkkoversio.