Lihassolu

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Sydänlihassolu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yksi lihassolukalvon (sarcolemma) ympäröimä luurankolihassolu, jossa on useita pitkittäissuuntaisia lihassäikeitä (myofibrilla) sekä muun muassa mitokondrioita ja T-putkijärjestelmiä.

Lihassolut eli lihassyyt ovat lihaskudoksen muodostavia soluja.[1]

Lihassolua ympäröi sarkolemma, joka koostuu solukalvosta ja tyvikalvosta. Solun sisällä on 75-prosenttisesti vedestä koostuvaa solulimaa, jossa on lihasfilamentteja, lipidipisaroita, glykogeenijyväsiä, mitokondrioita, lysosomeja ja muita soluelimiä, vapaana kelluvia ribosomeja sekä suuri solulimakalvosto.[1] Mitokondrioita lihassoluissa on erityisen paljon, sillä ne tuottavat lihassolun runsaasti tarvitsemaa energiaa.[1]

Yhdessä luurankolihaksen lihassolussa voi olla satoja tumia. Ne ovat sijoittuneet pitkin lihassolun pituutta sen reuna-alueille välittömästi lihassolukalvon alle. Jokainen tuma ilmeisesti säätelee autonomisesti omaa aluettaan lihassolussa ja kommunikoi jollakin tavalla saman solun muiden tumien kanssa, jotta lihassolun ominaisuudet säilyisivät yhtenäisinä kauttaaltaan. Joidenkin solun alueiden tumat ovat erikoistuneet tiettyihin tehtäviin esimerkiksi hermolihasliitoksen kohdalla.[1]

Luurankolihaskudoksen lihassolun lihassolukalvon ja tyvikalvon välisessä tilassa on satelliittisoluja, jotka ovat eräänlaisia lepääviä kantasoluja. Satelliittisolut korjaavat vaurioituneita lihassoluja alkamalla ensin jakaantua. Lisääntyneet satelliittisolut muodostavat sitten pitkiä jonoja, joista muodostuu uusi toimintakykyinen lihassolu vaurioituneen tilalle.[1]

Lihassolut ovat pitkiä ja ohuita, pituudeltaan noin 1–400 millimetriä ja paksuudeltaan noin 100 mikrometriä. Yksi luurankolihassolu muodostuu samansuuntaisista 1–2 mikrometrin paksuisista lihassäikeistä, joita 100 mikrometrin paksuiseen lihassoluun mahtuu noin 8 000. Jokaisessa yhden senttimetrin pituisessa poikkijuovaisessa lihassäikeessä on noin 4 500 sarkomeeriä, joista jokaisessa on noin 1 350 lihasfilamenttia.[1]

Sydänlihassolu on pienempi kuin luurankolihassolu, se on usein haarainen, ja siinä on vain yksi tuma. Sydänlihassolu ei myöskään uusiudu, vaan tuhoutunut solu korvautuu sidekudoksella.[2]

Sileä lihassolu on sukkulamainen, ja siinä on vain yksi tuma keskellä solua eikä T-tubuluksia tai mikroskoopilla havaittavaa poikkijuovaisuutta kuten luurankolihassolussa, sillä aktiini- ja myöseenifilamentit eivät ole järjestäytyneet sarkomeereiksi.[3]

Sarkomeerin rakenne:
S = Sarkomeeri, lihaksen toiminnallinen yksikkö
A = A-nauha, osa jossa on myosiinia
I = I-nauha, osa, jossa on vain aktiinia
H = H-vyöhyke, osa, jossa on vain myosiinia
Z = Z-linja, sarkomeerin rajapinta
M = M-linja, sarkomeerin keskus

Lihassolun supistuvan elementin muodostavat peräkkäin lihassolun pituussuunnassa olevat sarkomeerit, jotka ovat lihassolun supistuvan osan perusyksikköjä. Yksi sarkomeeri on lepopituudeltaan keskimäärin 2,2 mikrometriä. Sarkomeerejä erottavat niin sanotut Z-linjat. Sarkomeerit koostuvat lomittaisista aktiinista ja myosiinista, jotka ovat keskeisiä proteiineja lihaksen supistumiskyvyn kannalta. Jokaista paksumpaa myosiinifilamenttia ympäröi kuusi ohutta aktiinifilamenttia geometrisesti kuusikulmiona. Myosiinifilamentti lisäksi muodostaa poikittaissiltoja sitä ympäröivien aktiinivilamenttien kanssa. Sarkomeerin sisällä on myös yksittäinen titiini-jättiproteiinimolekyyli, joka palauttaa sarkomeerin rakenteen sen supistusten ja venytysten jälkeen.[1]

Lihaksissa on kahdentyyppisiä lihassoluja, nopeita ja hitaita. Nopeat lihassolut supistuvat lyhimmillään 20 millisekunnissa ja pystyvät tuottamaan enemmän voimaa kuin hitaat lihassolut. Hitaat lihassolut ovat hitaampia mutta kestävämpiä kuin nopeat, ja niiden avulla ihminen suorittaa pitkäkestoiset ja matalatehoiset lihastyöt.[4]

  • Kauranen, Kari: Lihas – rakenne, toiminta ja voimaharjoittelu. Liikuntatieteellinen seura, 2014. ISBN 978-952-5762-00-6
  1. a b c d e f g Kauranen 2014, s. 60–76.
  2. Sydänlihas Solunetti. Viitattu 21.2.2022.
  3. Sileä lihas Solunetti. Viitattu 21.2.2022.
  4. Kauranen 2014, s. 77–86.