Vanaja (Suomen entinen kunta)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vanaja
Vånå
Entinen kunta – nykyiset kunnat:
Hämeenlinna, Hattula ja Janakkala

vaakuna

sijainti

Sijainti 60°58′44″N, 024°30′12″E
Lääni Hämeen lääni
Kihlakunta Janakkalan kihlakunta
Kuntanumero 914
Hallinnollinen keskus Hattelmala
Perustettu 18681
Kuntaliitokset Hämeenlinnan mlk (1948, osa)
Liitetty 1967
– kuntiin Hämeenlinna
Janakkala
Hattula
Renko
Pinta-ala  km²  [1]
(1.1.1966)
– maa 300,4 km²
Väkiluku 6 636  [2]
(31.12.1966)
väestötiheys 21,7 as./km²

1 Ensimmäinen kuntakokous

Vanaja (ruots. Vånå[3]) on Kanta-Hämeessä sijaitseva Suomen entinen kunta ja sitä ennen keskiajalla perustettu kirkkopitäjä.

Vanajan kunta jaettiin vuonna 1967 Hämeenlinnan, Janakkalan, Rengon ja Hattulan kesken. Kunnan pääosat kuuluvat nykyään Hämeenlinnaan. Vanaja oli hevosenkenkäkuntana Hämeenlinnan ympärillä; se ympäröi kaupunkia kaikilla ilmansuunnilla paitsi pohjoisessa, jossa Hämeenlinna rajoittui vuoteen 1948 asti Hämeenlinnan maalaiskuntaan, sen jälkeen Hattulaan. Muut Vanajan naapurikunnat olivat Hauho, Janakkala, Lammi, Renko ja Tuulos.

Kirkkopitäjänä Vanajan historia ulottuu paljon pidemmälle kuin siitä aikoinaan lohkaistun Hämeenlinnan seurakunnan tai muiden alueen kirkkopitäjien historia. Vanaja mainitaan kirkkopitäjänä jo ainakin 1329 ja Vanajan kirkon on sanottu olevan 1200-luvun puolivälistä.[4]

Wanaja-seuran johtokunnan kokouksessa syksyllä 1956 herätettiin kysymys oman vaakunan hankkimisesta myös Vanajan kunnalle. Asiaa valmistelemaan valittiin toimikunta. Julistettuun kilpailuun saapui kaikkiaan 71 ehdotusta. Voittajaksi selviytyi tunnettu vaakunasuunnittelija Gustaf von Numers Helsingistä. Voittaneessa ehdotuksessa Vanajan vaakunaksi on virallisen vaakunaselityksen mukaan ”punaisessa kentässä hopeinen, sinivaruksinen ilveksen pää, korvatöyhdöt mustat”. Valtuusto hyväksyi voittajan kunnan vaakunaksi, ja ministeriö vahvisti sen 26. marraskuuta 1957.[5][6] Kunnan lakkauttamisen jälkeen vaakuna on ollut Wanaja-seuran tunnuksena.

Vanajan kunta muodostui Vanajaveden äärelle. Kunta on voinut ottaa nimensä järvestä tai järvi tulla nimetyksi vanhan pitäjän mukaan, merkittynä sille kuuluvaksi.

Vanajan ruotsinkielinen nimi esiintyy Turun tuomiokirkon Mustankirjan 1400-luvulla tehdyssä kopiossa seuraavissa muodoissa: Wanö, Wonö, Waanä, Waeno, Wane, Wonae ja Wonöö sekä keskiajan alkuperäisissä kirjeissä Waanösoken, (1449), Vone soken (1472) ja Waanöö sogn (1523). Nimistötutkijat ovat melkoisen yksimielisiä siitä, että nimen lopussa on ollut saarta merkitsevä ö, joka tosin keskiajan ruotsissa saattoi tarkoittaa myös pelkästään veden äärellä sijaitsevaa paikkaa[7]. Ensimmäisessä tavussa on aluksi ollut pitkä a, josta keskiajan lopulla muotoutui pitkä o.

Tutkijat ovat 1900-luvulla rekonstruoineet paikan suomenkieliseksi nimeksi Vaansaari tai Vaansalo (keskiajan suomessa salo merkitsi suurehkoa saarta). Alkutavun Vaan on oletettu olleen lyhennelmä muodosta Vanaan, joten saaren nimi olisi ollut Vanaan- tai Vanajansalo. Kyse lienee samasta paikasta, jossa Vanajan seurakunnan keskiaikainen kivikirkko sijaitsee ja jonka paikalla oletetaan aiemmin olleen puukirkkoja ja pakanuuden aikana kulttipaikkoja. Usein on väitetty, että kirkko rakennettiin saareen[8], mutta Vanajaveden altaan kallistumisen kronologia sekä kaikki kartat 1600-luvulta lähtien[9] osoittavat, että kirkonseutu on aina sijainnut mantereella, vesiväylän itäpuolella. Tosin ennen vuotta 1860, kun Lempäälän koskia ei vielä ollut perattu ja Vanajaveden pinta oli nykyistä kaksi metriä[10] korkeammalla, saattoivat rajut kevättulvat hetkellisesti eristää kirkon saareksi. Tavallista korkeampi tulvavesi pääsi virtaamaan Paikkalanlahdesta Käärmesuolle ja edelleen Luukkaanlahteen pitkin kirkon itäpuolista notkoa peittäen siinä olleet pellot ja niityt. Oletettavasti erikoinen vedenvirtaus tallentui kansan muistiin, niin että sitä alettiin pitää entisaikoina vallinneena normaalitilanteena, ja saari-käsitys siirtyi 1900-luvun kuluessa tutkimuskirjallisuuteen.[7]

Ehkä alkuperäisimmillään Vaan-nimi on säilynyt Vanajaveden yläjuoksulla, Kernaalajärven rannalla olevan kartanon nimessä: Vånå gård ja suomeksi Vanaantaka, joka on myös Vantaanjoen etymologinen tausta.

Novgorodin kronikkatiedon mukaan venäläiset hävittivät vuonna 1311 "Vanai"-nimisen "kaupungin" Hämeestä. Kyseessä oli todennäköisesti Varikonniemestä vuonna 1988 löydetty laajempi asuinalue, joka hävityksen jälkeen ilmeisesti hylättiin kokonaan. Tästä huolimatta on haluttu väittää, että Vanaja nimenä olisikin peräisin vasta piispankartanosta pari kilometriä Varikonniemestä etelään. Todennäköisempää kuitenkin on, että piispa otti kartanokseen hävitetyn Hämeen sydänalueen entisen uhripaikan, joka vain kantoi samaa nimeä kuin keskusalue[11]. Pitäjän ruotsinkielinen nimi tulee kuitenkin melko todennäköisesti juuri piispankartanosta. Myöhäiskeskiajalla Vanajan pitäjän nimenä oli myös Mäskälä.lähde?

Varhaishistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanajan alueella on ollut asutusta aivan Suomen asuttamisen alkuvaiheista lähtien, mistä todistavat useat löydöt. Seppo Suvanto on nimittänytlähde? vanhan Vanajan suurpitäjän, lähinnä nykyisen Janakkalan ja entisen Vanajan, aluetta Hiisi-pitäjäksi, koska alueella on huomattavasti tavanomaista enemmän Hiisi-peräistä nimistöä. Tämä Hiisi-nimien kirjo ulottuu paikannimistä aina kartanoihin saakka.

Voidaankin todetakenen mukaan? alueen löydösten perusteella, että pakanallinen hautaustapa muuttui Vanajan-Hämeessä kristilliseksi jo 1100-luvun kuluessa. Varsinaisesta kirkollisesta organisaatiosta ei ole minkäänlaista tietoa, ei myöskään mahdollisista kirkollisista rakennuksista. Kirkkorakennus on kuitenkin ollut lähellä alueen jyrkkäreunaisia linnavuoria (Hakovuori ja Mantereenlinna), kuten Janakkalassa on Hakoisten linnanvuoren ja Janakkalan kirkon kohdalla.

Paikallisten kertomusten mukaan kristinusko koki kovaa vastustusta saapuessaan paikkakunnalle. Alueella olevan Katumajärven sanotaan saaneen nimensä, kun pakkokastetut vanajalaiset pesivät siellä pois kasteensa. Tutkimuksenlähde tarkemmin? mukaan asia ei kuitenkaan ollut näin voimakkaasti vastustettu. Aluksi uuden uskonnon omaksuminen oli varsin todennäköisesti vapaaehtoista eikä missään vaiheessa ehdotonta. Suvannon ja G. Kerkkosen hypoteesin mukaan kristinusko levisi alueelle todennäköisesti tanskalaisten tuomana Porvoonjoen laaksosta käsin noin vuoden 1200 tienoilla, siis ennen piispa Tuomaan aikakautta. Tästä on heidän mukaansa todisteena muun muassa Pyhän Ristin palvonta Hattulan vanhassa kirkossa, sinne suuntautunut pyhiinvaellus, ja myös muun muassa Tanskan kuninkaallisten lahjat Hattulan kirkolle 1400-luvulla. Tiedot tanskalaisyhteyksistä tosin ovat vasta myöhäiskeskiajalta. Toisaalta 1200-luvun kristillistymiskehityksestä on vaikea saada varmaa kuvaa, koska kirjallisia tietoja kyseiseltä vuosiajalta on säilynyt vähän.[12]

Piispankartano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen kristillisen perinteen vanhuudesta ja samalla paikan tärkeydestä kertoo Turun hiippakunnan piispan omistukset alueella. Vuonna 1229 paavi vahvisti Suomen kirkon omaisuudeksi ne pakanalliset uhrilehdot ja pyhäköt, joita piispan käännyttämät olivat kirkolle vapaaehtoisesti lahjoittaneet. Yleensä niillä tarkoitettiin vanhoja palvontapaikkoja, uhrilehtoja ja hautausalueita. Noin sata vuotta myöhemmin kertovat lähteet, että Turun piispalla oli Vanajassa hallussaan kartano. Vielä uskonpuhdistuksen tapahtuessa 1500-luvulla oli Turun piispalla pitäjässä kolme tilaa.

Kartano toimi piispan majapaikkana, kun tämä teki talvisia tarkastuskäyntejä. Merkittävä on myös Hämeen linnan läheisyys, sillä se muodosti taloudellisen ja hallinnollisen keskuksen, jota piispatkin saattoivat käyttää hyväkseen Hämeen alueen kirkollisessa hallinnassa. Vuonna 1324 piispa Pentti vahvisti Vanajassa käydessään muun muassa eläkesopimuksen, ja hän allekirjoitti sopimuspaperit in curia nostra Wanø. On siis hyvin todennäköistä, että Vanajassa on heti 1200-luvun alkupuolella luovutettu uhrilehto ja kalmistoalue kirkolle, ja lisäksi on todennäköistä, että luovutetut alueet ovat sijainneet juuri Vaanansalossa, jossa sijaitsee nykyisin Vanajan kirkko, ja niistä on muodostunut piispankartano heidän tukikohdakseen Hämeessä.

Vanajan kunnan jako osaksi Hämeenlinnaa, Hattulaa, Renkoa ja Janakkalaa vuonna 1967.

Kunnallislain aikainen historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanajan kunnan kohtalona oli elää melko tarkalleen sata vuotta. Suomeen perustettiin kunnallishallinto 1865 annetulla lainsäädännöllä. Hämeenlinnan kaupungin kasvu ja sen myötä asutuksen laajeneminen ympäristökuntiin johti ensin Hämeenlinnan maalaiskunnan (1948) ja sitten Vanajan (1967) liittämiseen kaupungin alueeseen. Tähän tapahtumaan liittyvät ennusmerkit olivat olleet nähtävissä jo lähes koko kunnan olemassaolon ajan.[13]

Kunnallislain voimaantultua uuden hallintoyksikön toiminta pysyi melko kiinteänä osana seurakunnan, siis kirkkopitäjän, perinteistä hallintoa. Aluksi Vanajankin kunnalliset toiminnot keskittyivät kirkon välittömään läheisyyteen. Kuitenkin melko pian huomattiin, että Hämeenlinnan kaupunki olisi suurimmalle osalle kuntalaisia huomattavasti helpommin tavoitettavissa oleva paikka kuin kirkon seutu, sillä olihan kunta kolmen etelä-pohjoinen suuntaisen vesiesteen halkoma aluekokonaisuus. Näin kunta keskitti koko peruspalvelurakenteensa Hämeenlinnan kaupungin alueelle.

Vanajalaisista kunnallispoliitikoista ansaitsee erityismaininnan Juhana Idänpään-Heikkilä, joka kohosi valtiopäivämieheksi ja jonka ansiot kunnan varhaisessa kehittämisessä ovat kiistattomat. Hänen ansiostaan Vanaja oli kansakoulun rakentamisessa maakunnan ja koko valtakunnan kärkikuntia.

Hämeenlinnan kaupunki oli varsinkin 1900-luvun alkupuolella kaukokatseinen maapolitiikassaan ja hankki omistukseensa laajoja maa-alueita niin naapurikunnista kuin edempääkin, esimerkiksi Padasjoelta Päijänteen saaria jne. Näin myös Vanajan kunnan alueelta kaupunki hankki muun muassa Kantolan yksittäistilan, johon se saattoi hankkia teollisuutta. Näin Hämeenlinna tavallaan syleili Vanajan kunnan osaksi itseään. Varsinkin sodanjälkeinen asuntopula lisäsi voimakkaasti pakoa kaupungin tiukoista asemakaavamääräyksistä huomattavasti väljemmin säänneltyyn Vanajan kuntaa. Näin kaupungin ja Vanajan rajojen läheisyyteen syntyi lukuisia melko isojakin kyliä, kuten Luolaja, Idänpää ja Kankaantaka.

Pitkään kaupungin ja Vanajan kunnan välillä käytiin kädenvääntöä Punaportin alueesta, samasta paikasta, josta Irwin Goodman on tehnyt tunnetun laulunsa ”Punaportin blues”. Alue oli osa Kankaantaan kylää ja sijaitsi kaupungin välittömässä läheisyydessä. Kaupunki ostikin 1917 Paavolan tilan, joka käsitti käytännöllisesti koko alueen. Alueen liittäminen hallinnollisesti kuitenkin epäonnistui, ja syynä mainitaan kaupungin neuvottelijoiden kitsas asenne alueen asukkaiden köyhäinhoitoon, sillä alue oli tunnetusti hyvin matalan toimeentulon seutua. Vanaja toimi alueen kaupunkiin liittämisessä hyvinkin aktiivisesti ja teki sen suhteen useita aloitteita. Kuitenkin vasta vuonna 1948, Hämeenlinnan maalaiskunnan lakkauttamisen yhteydessä, myös Kankaantaan kylä ja siten myös monia neuvotteluja ja aloitteita aiheuttanut Punaportin alue liitettiin Hämeenlinnan kaupunkiin.

Hattelmala oli kasvanut merkittävästi jo ennen kaupunkiin liittämistä, sillä alueelle oli rakennettu Hattelmalan piirimielisairaala. Sairaalan tarpeisiin oli hankittu yli 500 hehtaarin suuruinen Lapion ratsutila. Nykyisin Hattelmala on Hämeenlinnan arvostettu esikaupunkialue, ja sairaalassa toimii Hämeen ammattikorkeakoulu ja uutta yrittämistä innovoiva Innopark.

Jatkosodan jälkeen Vanajaan asutettiin Antrean siirtoväkeä.

2009 uutisoitiin, että vanhoista arkistoista löytyi kansio, joka oli lupa avata vasta 50 vuoden kuluttua. Kun se avattiin 16. marraskuuta 2009, sieltä löytyi Vanajan kunnanvaltuuston historiikki vuodelta 1959 ja muuta arkistomateriaalia, jotka ovat esillä Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa vitriinissä.[14][15]

Vanajan kylät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanajan pitäjän, seurakunnan ja kunnan rajat ovat aikojen saatossa vaihdelleet suuresti, samoin on tietenkin alueen kylien laita. Useat nykyisen Hämeenlinnan kaupunginosat ovat muodostuneet entisten Vanajan kylien ympärille.

Vanajan historian osassa I-osassa määritellään Vanajan vanhat keskuskylät ja ne olivat Hattelmala, Kankaantaka, Iso-Luolaja, Kauriala, Saarinen, Kirstula, Vuorentaka, Pikku-Parola ja Ojoinen.[16]

Vuosilta 1539–1852 Liisa Poppius on laatinut tilaluettelon, jossa ilmenevät pitäjän kylät ja yksinäistalot: Hakumäki, Hangasmäki, Harviala, Hattelmala, Heinäjoki, Hätilä, Idänpää-Tyllilä, Ikaaloinen, Kankaantaka, Kankainen, Kantola, Kappola, Kirri, Kitu, Koljala, Kruununmylly, Kukkola, Käikälä, Luolaja, Miemala, Mäskälä, Niemenpää, Paikkala, Rastila, Sillanpää, Syrjäntaka, Ylänne ja Äikäälä.[17]

Vuoden 1960 taajamarajauksen mukaan Vanajassa oli neljä taajamaa: Asevelikylä (514 asukasta), Hattelmala (514 asukasta), Käikälä (277 asukasta) ja Luolaja (263 asukasta). Lisäksi osa Hämeenlinnan keskustaajamasta sijaitsi Vanajan puolella. Vastaavasti osa Asevelikylästä ja Luolajasta sijaitsi Hämeenlinnan puolella, kun taas Hattelmala ja Käikälä olivat kokonaan Vanajassa.[18]

Vanajan alueella puhutun kielen perustana on perihämäläinen murre, joka kuuluu hämäläismurteisiin. Perihämäläinen murrealue on hämäläismurteiden keskeisin alue. Perihämäläisellä murteella on 19 tyypillistä hämäläistä murrepiirrettä.[19]

  • Seppo Suvanto; Vanajan keskiaika. Teoksessa: Vanajan historia I (1976)
  • Gunvor Kerkkonen; De danska korstågens hamnar i Finland. Teoksessa: Historiska och litteraturhistoriska studier 27–28 (1952)selvennä
  • Akseli Salokannel; Vanajan kirja I (1956)
  • Akseli Salokannel; Vanhaa Vanajaa (1959)
  • Raili Rytkönen; Vanajan historia II (1992)
  • Anna-Maria Vilkuna; Vanajan historia III. Vanajan kunnan ja Hämeenlinnan maalaiskunnan historia 1860-luvulta kuntien lakkauttamisen vuosiin 1948 ja 1967 (2004)
  • Tuovi Kankainen, Terttu Lempiäinen, Irmeli Vuorela; Die Siedlungsgeschichte und Umweltentwicklung von Hämeenlinna Varikkoniemi im Lichte archäeometrischer Untersuchungen. Suomen Museo 1992, s. 87–107
  1. Suomen tilastollinen vuosikirja 1966 (PDF) (sivu 17) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 26.4.2016.
  2. Väestönmuutokset 1966 (PDF) (sivu 19) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria. Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 15.3.2019.
  3. https://kaino.kotus.fi/svenskaortnamn/?a=find&qfind=Vånå
  4. Vanaja Suomen sukututkimusseura. Viitattu 24.10.2019.
  5. Akseli Salokannel: Vanhaa Vanajaa. Wanaja-seuran julkaisuja III. Hämeenlinna 1959, s. 7.
  6. Suomen kunnallisvaakunat. Suomen kunnallisliitto, 1982.
  7. a b Erkki Salo: ”Vanajan kirkkosaari – erään myytin taustoja”, Historiallinen aikakauskirja 3/2014, s. 282–296.
  8. Seppo Suvanto; Vanajan keskiaika, teoksessa Vanajan historia I, s. 116
  9. esim. Johan Holmbergin Vanajan pitäjän kartta, v. 1751, osajäljennös teoksessa Vanajan historia I, s. 120–121
  10. Tuovi Kankainen, Die Siedlungsgeschichte, Suomen Museo 1992, s. 88
  11. Seppo Suvanto; Vanajan keskiaika. In Vanajan historia I, (1976)
  12. Vanajan historia I.
  13. Vanajan historia I, II ja III.
  14. Vanajan kunnan x-files avautuu Yle Uutiset. 14.11.2009 (päivitetty 28.5.2012).
  15. Vanaja X-filesista paljastui ennennäkemätön historiikki Yle Uutiset. 16.11.2009 (päivitetty 28.5.2012).
  16. Seppo Suvanto; Vanajan Keskiaika, Vanajan I, Hämeenlinna 1976, s. 123–129.
  17. Liisa Poppius; Vanajan talojen isännät ja emännät 1539–1851, Vanajan historia I, Hämeenlinna 1976, s. 289–331.
  18. Yleinen väestölaskenta 1960: Taajamat ja niiden rajat, ym.. (Suomen virallinen tilasto VI C:103) Helsinki: Tilastollinen päätoimisto, 1965. Julkaisun verkkoversio (PDF).
  19. Wiik, Kalevi: Sano se murteella, s. 228. Pilot-kustannus Oy, 2006. ISBN 952-464-447-9