Suomen Maaseudun Puolue

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Suomen maaseudun puolue)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”SMP” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Suomen Maaseudun Puolue
Suomen Pientalonpoikien Puolue

Perustettu 9. helmikuuta 1959
Lopetti 15. toukokuuta 1995de facto
12. elokuuta 2003 de jure
Ideologia sentrismi
agrarismi
populismi
vennamolaisuus
Poliittinen kirjo Keskusta
Äänenkannattaja Suomen Uutiset
(Pientalonpoika1959–1961)
Naisjärjestö SMP:n Naiset
Nuorisojärjestö KSNL
Varhaisnuorisojärjestö Uusi Voima
Opiskelijajärjestö KSO

Suomen Maaseudun Puolue (lyhenne SMP[1]) oli vuosina 1959–1995 toiminut suomalainen keskustapopulistinen puolue, joka henkilöityi pitkälti johtajaansa Veikko Vennamoon. Puolue perustettiin Vennamon irtauduttua Maalaisliitosta. SMP:n kannatus oli suurimmillaan 1970-luvun alussa ja uudelleen 1980-luvun alussa, jolloin puolue sai noin 10 prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa. Urho Kekkosen presidenttikaudella SMP oli tiukasti oppositiossa, mutta 1980-luvulla se osallistui Sorsan ja Holkerin hallituksiin.

SMP:n vahvimpia kannatusalueita olivat Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala. Kahdessa viimeksi mainitussa maakunnassa SMP nousi 1970-luvun alussa suurimmaksi puolueeksi. Puolueen suurimpia kannattajaryhmiä olivat rintamamiehet, asutustilalliset ja karjalaiset evakotlähde?.

Puolueen naisjärjestö oli SMP:n Naiset (aiemmin Kehittyvän Suomen Naiset), nuorisojärjestö Kehittyvän Suomen Nuorten Liitto, varhaisnuorisojärjestö Uusi Voima, opiskelijajärjestö Kehittyvän Suomen Opiskelijat, eläkeläisjärjestö Oikeutta Eläkeläisille ja terveysjärjestö Suomen Kansan Terveystuki. SMP:llä oli myös kristillinen työryhmä, ammattiyhdistysjaosto sekä ruotsinkielisten osasto.[2][3]

Puolueen kannattajia kutsuttiin yleisesti vennamolaisiksi. Veikko Vennamo johti puoluetta 1960- ja 1970-luvuilla ja hän oli Suomen karismaattisimpia poliitikoita. Vuonna 1979 johtoon nousi hänen poikansa Pekka Vennamo. Myös Veikon puoliso Sirkka Vennamo oli keskeisesti mukana puoluetyössä, ja vastustajat kehittivät SMP:lle muun muassa pilkkanimen ”Sirkka, Minä ja Pekka”[4][5]. Puolueen kaksi ensimmäistä ansiomitalia annettiin vuonna 1984 Veikolle (1.) ja Sirkalle (2.).[6]

SMP ajautui konkurssiin vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen ja sen seuraajaksi perustettiin Perussuomalaiset.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Pientalonpoikien Puolue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolueen perustaja Veikko Vennamo vuonna 1988.

Suomen Pientalonpoikien Puolue syntyi 1950-luvun lopussa lohkeamana Maalaisliitosta, kun puolueen tunnettu poliitikko, kansanedustaja ja entinen ministeri Veikko Vennamo riitautui puoluetovereidensa, etenkin puoluesihteeri Arvo Korsimon kanssa. Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen aiemminkin puoluettaan arvostellut ja itsenäisesti toiminut Vennamo ryhtyi esiintymään hyökkäävämmin. Hän alkoi myös lähetellä näkemyksiään kirjeitse suoraan Maalaisliiton paikallisosastoille. Mukaan kampanjaan valjastettiin Asutusliitto, jonka kunniapuheenjohtaja Vennamo oli. Henkilöistä arvostelun kohteena olivat varsinkin puoluesihteeri Arvo Korsimo ja myöhemmin kansanedustajat Martti Miettunen, Kauno Kleemola ja Urho Kähönen.[7]

Vennamo sai poleemisesta toiminnastaan useita huomautuksia sekä eduskuntaryhmältään että puolueeltaan. Vielä vuoden 1958 eduskuntavaaleissa hänet kuitenkin valittiin eduskuntaan Maalaisliiton listoilta. Riidat tulivat esiin jo vaalikampanjassa, ja lähes heti uuden eduskunnan kokoonnuttua Vennamo erotettiin eduskuntaryhmästä määräajaksi. Tämän jälkeen hän katsoi itsensä ryhmästä eronneeksi ja alkoi rakentaa uutta organisaatiota.[8] Uuden puolueen toiminnan käynnistäjänä ja suurimpana kannattajajoukkona katsottiin Vennamon eri puolilla maata teettämien mielipidetiedustelujen perusteella olevan nimenomaan pienviljelijäväestö.[9] Suomen Pientalonpojat -järjestö merkittiin yhdistysrekisteriin 30. joulukuuta 1958 ja Suomen Pientalonpoikien Puolueen perustava kokous pidettiin Pieksämäellä 9. helmikuuta 1959. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi puuhamies Vennamo ja puoluesihteeriksi Köpi Luoma Seinäjoelta.[10] Kokoukseen osallistui noin 350 henkilöä.[11] Vennamo muodosti puolueen yhden hengen eduskuntaryhmän 11. helmikuuta 1959.[12] Yhtenä vaihtoehtona puolueen nimeksi oli esillä myös Pienviljelijäin puolue, mutta tämä nimi oli edelleen varattuna yhdistysrekisterissä ja liikkeellelähtö toimintansa lopettaneen puolueen nimellä tuntui vanhanaikaiselta.[13]

SPP alkoi luoda organisaatiota heti perustamisensa jälkeen ja jo maaliskuun 1959 lopussa puolueella oli yli 200 osastoa. Toukokuusta alkaen perustettiin kunnallisjärjestöjä ja vuoden lopussa muodostettiin ensimmäiset piirijärjestöt. 27. helmikuuta 1959 alkoi ilmestyä puolueen äänenkannattaja Pientalonpoika, jota julkaisemaan perustettiin samanniminen osakeyhtiö. Syksyllä 1961 lehti vaihtoi nimekseen Suomen Uutiset.[14]

1960-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SPP:n valtakunnallista kannatusta mitattiin ensi kerran kunnallisvaaleissa 1960. Puolue asetti ehdokkaita 220 kunnassa, ja sen listoilta valittiin 359 valtuutettua 139:ään valtuustoon. Suurinta kannatusta SPP nautti Keski-Pohjanmaan pienissä kunnissa, ja Halsualla se sai enemmistön valtuutetuista. SPP sai valtaosan äänistään Maalaisliiton entisiltä kannattajilta, mutta sen äänestäjissä oli myös muita suuria puolueita aiemmin kannattaneita. Vaalitulosta pidettiin pettymyksenä odotuksiin nähden.[15] Vuonna 1961 SPP oli mukana rakentamassa Honka-liittoa, jonka tavoitteena oli presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalinnan estäminen. Oikeuskanslerin virasta juuri eläkkeelle jäänyt Olavi Honka oli nimenomaan Vennamon löytö kirjavan liittouman kompromissiehdokkaaksi. Honka hyväksyttiin SPP:n presidenttiehdokkaaksi 6. elokuuta 1961 pidetyssä puoluekokouksessa, mutta häntä kohtaan esiintyi myös arvostelua.[16] Kritiikin aiheena oli etenkin Hongan poliittinen ja ennen kaikkea ulkopoliittinen kokemattomuus, mutta monet – etenkin SKDL:stä SPP:n kannattajiksi siirtyneet – pitivät myös vaaliliittoa oikeistopuolueiden sekä SDP:n tannerilaisen siiven ja Väinö Leskisen ja Kaarlo Pitsingin johtamien niin sanottujen asevelisosialistien kanssa vastenmielisenä.[17] Honka-liiton kariuduttua Vennamo syytti hankekumppaneitaan nöyristelystä ja pelkuruudesta.[16]

SPP:n sisällä esiintyi runsaasti erimielisyyksiä jo perustamisesta lähtien.[18] Puoluesihteeri Köpi Luoma jätti paikkansa vuoden 1960 puoluekokouksessa Joensuussa riitauduttuaan Vennamon kanssa.[19] Uudeksi puoluesihteeriksi valittiin SPP:n Lapin piirin puheenjohtaja, agrologi Esko Autti Rovaniemen maalaiskunnasta, mutta hänkin toimi puoluesihteerinä vain vajaan vuoden.[20] Opposition kritiikki kohdistui muun muassa puoluejohdon epädemokraattisiin menettelytapoihin. Taistelua käytiin esimerkiksi Haapajärvellä ilmestyneessä puoluelehti Maaseudun Sanomissa (1959–1962). Hajoaminen konkretisoitui noottikriisin jälkeen ja eduskuntavaaleissa 1962, joihin SPP:n oppositio osallistui itsenäisesti vaaliliitoissa Maalaisliiton kanssa. Sisäinen taistelu vaikutti osaltaan siihen, että SPP menetti vaaleissa ainoan edustajansa. Vennamon valinta jäi kiinni 27 äänestä. Tappion jälkeen puheenjohtaja jäi sairauslomalle ja puoluetoimiston työntekijät irtisanottiin.[18] SPP:n taloudellinen tilanne muodostui vaalitappioiden vuoksi niin vaikeaksi, että puolueen oli otettava jäseniltään vekseleitä. SPP:n johdossa pohdittiin jopa puolueen lakkauttamista.[21] Osa puolueväestä piti puolueen nimeä epäonnistuneena, sillä sen katsottiin karkottaneen muut kannattajaryhmät kuin pienviljelijät – moni pienviljelijäkään ei halunnut tunnustaa olevansa ”pieni” – ja olleen siten osaltaan syynä heikkoon vaalimenestykseen.[22]

Alkuvuonna 1963 Vennamo palasi politikointiin uudella taktiikalla. SPP:n retoriikkaa alettiin kohdistaa pientalonpoikien lisäksi muihinkin ”vähäosaisiin” kansanryhmiin ja Maalaisliitto-kritiikki vaihtui yleisempään ”vanhojen puolueiden” arvosteluun. Muutosten myötä alkoi syntyä käsite vennamolaisuus. Maalaisliiton vaihdettua nimensä Keskustapuolueeksi SPP:n uudeksi nimeksi annettiin vuonna 1966 Suomen Maaseudun Puolue. Samalla alkoi uudistua puolueen jäsenistö ja kannattajakunta. Järjestötoiminta lähti nousuun Vennamon palattua eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa. Puoluesihteeri Eino Poutiaisella oli uudessa nousussa keskeinen rooli.[23]

Veikko Vennamon elämäkerturi Aarni Virtanen on nähnyt SMP:n kannatuksen nousussa 1960-luvun lopulla samoja aineksia kuin protestilaulajana samaan aikaan tunnetuksi tulleen Irwin Goodmanin uran alkuvaiheissa. Virtasen mukaan Goodman ja hänen laulujensa sanoittaja Vexi Salmi olivat Vennamon tavoin eräänlaisia antropologeja tai sosiologeja, jotka kuuntelivat herkällä korvalla, mistä niin sanottu tavallinen kansa puhui, ja siirsivät sen lauluihinsa.[24] Samoin kuin Vennamon ja hänen puolueensa retoriikka, myös Goodmanin laulut sisälsivät populistista paatosta ja laulajaa pidettiin tavallisen kansan äänitorvena eliitin valtaa vastaan. 1960-luvun lopun rakennemuutoksen ja maaltapaon vuosiin ajoittui myös Suomessa uudenlaista journalismia edustaneen Hymy-lehden suosion huippu.[25]

SMP menestyi hyvin vuoden 1968 presidentin valitsijamiesvaaleissa ja kunnallisvaaleissa. Menestys toi kuitenkin mukanaan myös uusia riitoja. Kymmenet SMP:n valtuutetut loikkasivat vaalikauden aikana muihin puolueisiin;[26] esimerkiksi Hyvinkäällä koko SMP:n valtuustoryhmä loikkasi Keskustaan ja puolueen Pohjois-Karjalan piirisihteeri SDP:hen vuoden 1970 alussa.[27] Tunnetuin Vennamon vastaisista oppositioryhmistä oli Keravalla joulukuussa 1969 järjestäytynyt Laillisuusrintama, joka julkaisi myös samannimistä lehteä. Vennamo leimasi opposition vanhojen puolueiden käynnistämäksi provokaatioksi. Samoihin aikoihin kiristyivät puheenjohtajan ja puoluesihteerin välit,[26] jolloin Poutiainen sai lähteä toimestaan huolimatta laajasta SMP:n maaseutuäänestäjien keskuudessa nauttimastaan kannatuksesta.[28]

Vennamo vastusti jyrkästi vuoden 1967 alussa käyttöön otettua puoluetukea. SMP vaati myöhemminkin useaan otteeseen ”kansanvaltaa rappeuttavan” puoluetuen välitöntä lakkauttamista.[29] SMP:n, myöhemmin SKYP:n kansanedustajan Artturi Niemelän mukaan Vennamon ja SMP:n suhtautuminen puoluetukeen oli kaksinaamaista: julkisuudessa puolue vastusti puoluetukea, mutta kulissien takana se käytti tukirahaa vaalivelkojensa maksuun.[30]

Vaalivoitto 1970

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaaleissa 1970 SMP sai suurvoiton ja 18 kansanedustajaa. Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annetuista äänistä SMP sai peräti 23,9 prosenttia ja Kuopion vaalipiirissäkin 21,2 prosenttia.[31] SMP sai kansanedustajia kaikista manner-Suomen vaalipiireistä lukuun ottamatta Helsingin kaupunkia. Oulun vaalipiiristä puolueella oli kolme sekä Kuopion, Pohjois-Karjalan ja Vaasan vaalipiireissä kaksi kansanedustajaa.[32] Syy oli lähinnä siinä, että Keskustapuolueen koettiin menneen mukaan Mauno Koiviston hallituksen kovaan rakennemuutospolitiikkaan ja unohtaneen maaseudun asianlähde?. Vennamo antoi Koiviston hallituksen politiikalle nimityksen ”talonpojan tappolinja”. SMP:n eduskuntaryhmän enemmistöllä ei ollut aiempaa kokemusta valtakunnanpolitiikasta – jotkut olivat liittyneet puolueeseen vasta juuri vaalien alla – mutta moni oli ollut mukana puolueen toiminnassa paikallistasolla jo SPP:n perustamisesta alkaen. Eduskuntaryhmän nuorin oli 25-vuotias diplomi-insinööri Olavi Tupamäki Keski-Suomen vaalipiiristä.[33]

Suomen Gallupin tekemän selvityksen mukaan SMP:ta äänestivät etupäässä aiemmin epäpoliittiset, maaseudulla ja varsinkin niin sanotuilla kehitysalueilla asuneet, käytännön ammateissa toimivat naiset ja miehet, jotka olivat sidottuja asuinpaikkaansa ja joilla oli alhainen sosiaalinen arvostus. Enemmistö, noin 70 prosenttia heistä sai pääasiallisen toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta ja heidän arvonsa vastasivat 1910–1940-lukujen kansakoulun ihanteita. Vasemmistosta SMP:n äänestäjäkunnan erotti sen uskonnollisuus; huomattava osa oli ortodokseja.[34]

Vaalien jälkeen SMP tahtoi päästä hallitukseen, mutta tavoite ei toteutunut. Vennamo tunnusteli ensin yhteistyötä kokoomuksen kanssa ja kutsui sitten kotiinsa SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarisen, jolle hän kertoi olevansa ”vasemmistoporvari”. Eduskunnan puhemiehen vaalissa huhtikuussa 1970 SMP:n edustajat äänestivät Rafael Paasiota, koska Vennamon mukaan eduskunnassa ei ollut porvarienemmistöä.[35]

Puolue säilytti paikkansa hajotusvaaleissa 1972 huolimatta siitä, että se menetti kannatustaan enemmän kuin muut puolueet. Paikkamäärä oli Suomen Kristillisen Liiton kanssa solmittujen vaaliliittojen ansiota. Yksi vuoden 1972 vaaleissa valituista uusista kansanedustajista oli Veikko Vennamon poika Pekka Vennamo Helsingin vaalipiiristä. Samalla eduskuntaan nousi SMP:n ensimmäinen naiskansanedustaja Aune Mänttäri Pohjois-Karjalan vaalipiiristä. Yli puoluerajojen herätti hämmästystä vain kaksi vuotta eduskunnassa olleen Eino Poutiaisen putoaminen.[36]

Kekkonen ja SKYP

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevään ja kesän 1972 mittaan alkoi näkyä merkkejä Veikko Vennamon vastaisen kapinahengen noususta SMP:n eduskuntaryhmässä. Puolueen sisäiset erimielisyydet paljastuivat heinäkuun lopulla, kun julkisuuteen tuli kaikkiaan 12 SMP:n kansanedustajan allekirjoittama, tulevalle puoluekokoukselle osoitettu kirjelmä, jossa puheenjohtaja Vennamoa syytettiin kovin sanoin itsevaltaisuudesta puolueessa ja SMP:n tekemisestä yhteistyökelvottomaksi kaikkien muiden puolueiden kanssa.[37] Eduskuntaryhmän enemmistö kritisoi puoluejohtoa ”junttauksesta” ja siitä, että se oli esittänyt julkisuudessa eduskuntaryhmän päätöksiksi asioita, joista ei ollut ryhmässä edes keskusteltu tai jotka oli jopa salattu ryhmältä.[38] Tärkeänä tyytymättömyyden syynä olivat myös taloudelliset velvoitteet, joihin SMP:n kansanedustajat olivat sitoutuneet puoluetta kohtaan.[39] Kouvolassa elokuun alussa pidetyssä, SMP:n siihenastisen historian riitaisimmassa puoluekokouksessa Vennamo ajoi uudeksi puoluesihteeriksi oman ehdokkaansa, SMP:n tiedotuspäällikön Urpo Leppäsen ja esti puolueen kenttäväen suosikin, tammikuun vaaleissa eduskunnasta pudonneen Eino Poutiaisen uudelleenvalinnan. Vennamon mielestä ”puoluetoimiston asiat menisivät sekaisin” Poutiaisen ollessa puoluesihteerinä.[40] Eduskunnan syysistuntokauden alkaessa SMP:n eduskuntaryhmä oli käytännössä jakaantunut Vennamon kannattajiin ja häntä vastustaneeseen enemmistöön, ja syksyn aikana seurasi SMP:n pahin sisäinen kriisi.

SMP:n eduskuntaryhmä hajosi 8. syyskuuta 1972, kun 12 edustajaa poistui eduskuntaryhmän kokouksesta: sen jälkeen, kun Vennamo oli ilmoittanut Mauno Kurpan ja Heikki Kainulaisen erotetuiksi puoluehallituksen päätöksellä eduskuntaryhmästä sekä Lauri Linnan ja Artturi Niemelän pidätetyksi ryhmän työskentelystä määräajaksi. SMP:n oppositio piti päätöksiä puolueen sääntöjen vastaisina sillä perusteella, että vain eduskuntaryhmä itse voi tehdä tällaisia päätöksiä, ja vaati niiden kumoamista. Tähän Vennamon johtama puoluehallitus ei suostunut, vaan katsoi 7. lokakuuta opposition kansanedustajien eronneen puolueesta, ja julisti jäljelle jääneen kuuden edustajan ryhmän SMP:n ainoaksi lailliseksi eduskuntaryhmäksi. Erotetut järjestäytyivät omaksi eduskuntaryhmäkseen 24. lokakuuta 1972 ja Suomen kansan yhtenäisyyden puolue perustettiin 6. joulukuuta 1972. Budjetin lähetekeskustelussa ryhmäpuheenvuorot jaettiin ryhmien koon mukaisessa järjestyksessä; näin SMP:n oppositioryhmän johtaja Heikki Kainulainen sai puhua ennen Veikko Vennamoa, mikä oli Vennamolle vakava arvovaltatappio.[41] Syksyn aikana Vennamo erotutti puolueesta nämä henkilöt ja/tai puolueosastot, joihin he olivat kuuluneet. Kun tämä ei onnistunut Artturi Niemelän kohdalla, erotettiin koko Lapin piirijärjestö puolueesta. Vuoden 1973 alussa vielä yksi kansanedustaja (Arvo Sainio) siirtyi SMP:stä 6. joulukuuta 1972 perustettuun SKYP:een.

Lokakuun lopussa 1972 eduskunta määräsi puhemiesneuvoston ehdotuksesta Vennamon kahdeksi viikoksi työskentelykieltoon sen jälkeen, kun hän oli syyttänyt puhemiesneuvostoa ja eduskunnan virkamiehiä puolueen opposition suosimisesta ja virkavelvollisuuksien rikkomisesta. Tätä eduskunnan ankarinta sisäistä kurinpitokeinoa oli aiemmin käytetty vain kahdesti koko yksikamarisen eduskunnan historian aikana; myöhemmin sitä sovellettiin kolme kertaa Vennamon ohella myös hänen puoluetovereihinsa Rainer Lemströmiin ja J. Juhani Kortesalmeen, kun eduskunta katsoi heidän ylittäneen käytöksellään sopivuuden rajat.[42] Toukokuussa 1974 kaksi vahtimestaria kantoi Vennamon tuolissaan ulos eduskunnan istuntosalista, kun hänelle oli jälleen langetettu kahden viikon työskentelykielto eikä hän suostunut poistumaan salista vapaaehtoisesti.[43]

Presidentti Urho Kekkonen ei halunnut käydä vuoden 1974 presidentinvaalia. Hänen virkakautensa jatkaminen edellytti poikkeuslakia, jonka eduskuntakäsittely vaati vaikeutettua perustuslain säätämisjärjestystä. Jotta poikkeuslaki olisi saatu voimaan suunnitellusti, eduskunnan oli ensin julistettava se kiireelliseksi 5/6 ääntenenemmistöllä, mihin tarvittiin 167 kansanedustajaa, ja sen jälkeen hyväksyttävä 2/3 enemmistöllä.[44] Vennamo ja SMP vastustivat poikkeuslakia ja pitivät sitä kaappauksena.[45] SKYP:n kansanedustajat eivät sen sijaan tahtoneet estää kauden jatkamista etenkään, koska muita presidenttiehdokkaita ei Vennamoa lukuun ottamatta ollut. SKYP:n eduskuntaryhmä oli vaa’ankieliasemassa eduskunnan hyväksyessä vaaditulla 5/6 enemmistöllä poikkeuslain 17. tammikuuta 1973.[46]

Vennamo luonnehti ryhmää vaihtaneita entisiä puoluetovereitaan ”seteliselkärankaisiksi” väittäen heidän jättäneen puolueensa puoluetukien tähden. Puoluetuesta säädettyä lakia muutettiin 28. joulukuuta 1972 siten, että toiseen ryhmään siirtyvät kansanedustajat voisivat viedä mukanaan kansanedustajittain maksettavan puoluetuen, mikäli siirtyjiä on yli puolet eduskuntaryhmän kansanedustajista. Puolue­tuki­lain muutos­esityksen puolesta äänestivät useimmat niistäkin eri puolueiden – muiden kuin SMP:n – kansanedustajista, jotka vain hieman myöhemmin äänestivät presidentti Urho Kekkosen toimikauden poikkeus­lailla tapahtunutta jatkamista vastaan. Tuure Junnilan mukaan taustalla oli ennen kaikkea kyllästyminen vennamolaisten käyttäytymiseen sekä heidän puhe- ja aloitetulvaansa.[47]

Vennamo pyrki pitämään puolueen yhtenäisenä ottamalla luottamushenkilöiltä vekseleitä antamatta niitä vastaavaa lainaa, jotka olisi vaadittu maksettaviksi, mikäli nämä olisivat jättäneet puolueen tai toimineet häntä vastaan. Arvo Sainio siirtyi SKYP:hyn, kun puolueen edustajat vapauttivat hänet veloistaan Vennamolle.[48]

SKYP sai vuoden 1975 eduskuntavaaleissa yhden eduskuntapaikan, joka jäi sen viimeiseksi. SMP:n paikat vähenivät 18:sta kahteen. SMP:n heikkoon vaalimenestykseen vaikutti osaltaan se, että yhteiskunnan rakennemuutos oli alkanut toimia puoluetta vastaan. SMP:n kannattajakunta oli ikääntynyt, ja puolueen johdolle tuli selväksi, että jatkossa kannatusta olisi haettava toisin keinoin kuin vuonna 1970.[49] SKYP:n ainoa kansanedustaja Matti Asunmaa loikkasi keskustaan keväällä 1977.

1970-luvun loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SMP:llä oli parhaimmillaan 1970-luvun alussa noin 1 400 puolueosastoa. Vuosikymmenen lopussa niitä oli noin 1 000.[50] SMP osallistui 1970-luvulla myös kirkollisvaaleihin ja osuuskauppaliikkeen edustajistovaaleihin.[51]

Vuonna 1979 SMP aloitti sittemmin perinteeksi muodostuneet puoluekokousviestit, joissa puolueen sanomaa levitettiin ympäri maata ennen kokousta. Ensimmäisen viestin organisaattori oli mopedillaan maata kiertänyt Eino Poutiainen. 1980-luvulla viesti suoritettiin muun muassa avoautolla, helikopterilla, hevosella ja kieseillä, junalla, juosten, pyörällä ja traktorilla.[52]

SMP solmi 1970-luvulla vaaliliittoja muun muassa kristillisten, liberaalien, perustuslaillisten ja yksityisyrittäjien kanssa.[53]

Vuoden 1978 presidentinvaalissa lähes kaikki merkittävät puolueet tukivat Urho Kekkosen uudelleenvalintaa. SMP puolestaan etsi ulkopuolista ehdokasta, joka voisi yhdistää Kekkosen vastustajat. Puolue tiedusteli ehdokkaakseen muiden muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajaa Max Jakobsonia ja Uudenmaan läänin maaherraa Kaarlo Pitsinkiä, jotka kuitenkin kieltäytyivät. Lopulta elokuussa 1977 puheenjohtaja Veikko Vennamo valittiin SMP:n presidenttiehdokkaaksi. Itse vaalissa Kekkonen sai 259 valitsijamiestä, Kristillisen liiton Raino Westerholm 25, Vennamo kymmenen ja Perustuslaillisen kansanpuolueen Ahti M. Salonen kuusi valitsijamiestä. Vennamo itse piti omaa tulostaan hyvänä varsinkin, kun hän löi SKYP:n ehdokkaan, ilman ainoatakaan valitsijamiestä jääneen professori Eino Haikalan.[54]

Vuoden 1979 eduskuntavaalit olivat SMP:lle jälleen menestys; SMP:n aiemmat kannattajat olivat alkaneet palata takaisin nähtyään SMP:n sisäisten riitojen olevan ohi. Puolue lisäsi eduskuntapaikkojaan kahdesta seitsemään, jolloin eduskuntaan palasivat muun muassa Pekka Vennamo ja Eino Poutiainen. Uusien kansanedustajien joukossa oli Urpo Leppänen, joka valittiin saman vuoden kesän puoluekokouksessa jälleen puoluesihteeriksi. Syksyllä SMP:n paikkaluku kuitenkin supistui yhdellä Eino Poutiaisen kuoleman vuoksi, jolloin hänen tilalleen tuli vaaliliittokumppani SKL:n ehdokas, rehtori Erkki Korhonen.[55]

Monia Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueeseen siirtyneitä poliitikkoja halusi palata takaisin vanhaan puolueeseensa 1970-luvun lopulla. Vennamo teki kuitenkin selväksi, että vuoden 1979 eduskuntavaaleissa SMP:n ehdokaslistoille ei kaivattu SKYP:n kansanedustajina toimineita. Myös paikallistasolla paluu SMP:n aikoinaan jättäneille oli työlästä.[55] SMP:n nousu jatkui vuoden 1980 kunnallisvaaleissa: puolue voitti 103 valtuustopaikkaa, mikä merkitsi 42 prosentin lisäystä vuoden 1976 vaaleista.[56]

SMP uuteen nousuun Pekka Vennamon johdolla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1979 SMP:ssa otti ohjat Veikko Vennamon poika Pekka Vennamo, joka johti puoluetta koko 1980-luvun. Vaihdos tapahtui Porissa elokuun alussa pidetyssä puolueen 20-vuotisjuhlakokouksessa, jossa Veikko Vennamo nimitettiin puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Suomen Kuvalehden haastattelussa Veikko Vennamo sanoi, että SMP:n ollessa uudessa nousussa hänen itsensä oli oikea hetki siirtyä sivummalle.[57] Pekka Vennamo oli luonteeltaan lähes isänsä vastakohta, rauhallinen ja sovitteleva. Osittain tämän vuoksi hänen onnistumistaan puoluejohtajana epäiltiin aluksi vahvasti monella taholla.[58] Vuonna 1981 SMP tuki pääministeri Mauno Koivistoa, kun presidentti Kekkonen yritti painostaa tätä eroamaan.

Urho Kekkonen jäi syyskuussa 1981 sairauslomalle ja erosi presidentin tehtävistä lokakuussa. Veikko Vennamo valittiin SMP:n presidenttiehdokkaaksi 4. marraskuuta 1981, ja hän otti vaalilauseekseen ”Paras mies presidentiksi”. Käytännössä Vennamon ehdokkuus oli pelkkä muodollisuus, sillä hän lupasi heti omat valitsijamiehensä SDP:n Mauno Koiviston taakse.[59] Vuoden 1982 presidentinvaaleissa SMP:n ainoa valitsijamies Pekka Vennamo äänesti Koivistoa jo ensimmäisellä kierroksella.[60] Koivistoa tuki myös Georg C. Ehrnroothin johtama Perustuslaillinen oikeistopuolue (POP), joka ei tosin saanut yhtäkään valitsijamiestä.[61] Koivisto itse oli SMP:n ja POP:n tuesta lähinnä vaivautunut, mitä kuvasi hänen toteamuksensa: ”Ilmeistä on, että he pyrkivät tavoitteisiin, jotka eivät ole minun tavoitteitani.”[62] Molempia puolueita ajoi Koiviston taakse ennen kaikkea halu torjua vaalien niin sanottuna mustana hevosena pidetty Suomen Pankin virkaatekevä pääjohtaja Ahti Karjalainen. Syksyllä 1981 ilmestyneen Tamminiemen pesänjakajat -kohukirjan mukaan presidentinvaali oli osaltaan Urho Kekkosen ja Veikko Vennamon viimeinen yhteenotto. Kirjan tekijät irvailivat, että mikäli Koivisto voittaa presidentinvaalin, Vennamo voi katsoa elämäntehtävänsä tulleen täytetyksi.[63]

Hallituspuolueeksi vaalivoiton 1983 myötä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Vennamon alkuaikana SMP politikoi näyttävästi muun muassa Valco- ja metro-skandaaleilla.[64] Hänen johdollaan SMP sai eduskuntavaaleissa 1983 suuren vaalivoiton ja 17 kansanedustajaa. Puolue oli vaaliliitossa perustuslaillisten kanssa kolmessa vaalipiirissä. Kristillisten kanssa tehty esisopimus liitosta kariutui SKL:n lähdettyä muiden kelkkaan.[65] SMP:lla oli kaksi kansanedustajaa viidessä vaalipiirissä, mutta ei yhtäkään edustajaa Keski-Suomen ja Lapin vaalipiireissä.[66] Puheenjohtaja Pekka Vennamo oli valtakunnan äänikuningas peräti 25 088 äänen saaliilla, ja myös Veikko Vennamo, Urpo Leppänen, Anssi Joutsenlahti, Helvi Koskinen, J. Juhani Kortesalmi, Reijo Enävaara ja Urho Pohto keräsivät kukin yli 10 000 äänen potin. Urpo Leppänen sai 70 prosenttia kaikista Kymen vaalipiirissä SMP:lle annetuista äänistä. Aamulehdelle vaalien jälkeen antamassaan haastattelussa Veikko Vennamo ilmoitti vastustavansa käsitettä ”protestivaalit”, koska hänen mielestään kyseessä oli laillinen kansannousu, joka purkautui SMP:n kautta.[67] Vaalimenestykseen vaikutti suurelta osin Pekka Vennamon onnistunut esiintyminen television vaalitentissä.[68] Myös Itä- ja Pohjois-Suomesta etelän kaupunkien lähiöihin muuttaneet löysivät vielä kerran vanhat juurensa äänestämällä SMP:ta.[58]

SMP:n vaalivoitto herätti huomiota myös ulkomailla; esimerkiksi yhdysvaltalainen sanomalehti The New York Times julkaisi etusivullaan yhteiskuvan vaalivoittoa juhlivista Veikko ja Pekka Vennamosta.[69] Pitkä oppositiokausi päättyi, kun Neuvostoliiton äärioikeistolaisena pitämä[70] puolue hyväksyttiin neuvotteluissa Sorsan IV hallitukseen. SMP tavoitteli kahta painavaa salkkua, kauppa- ja teollisuusministeriötä ja etenkin työministeriötä.[71] Hallitusneuvotteluja vetänyt Kalevi Sorsa oli asettanut SMP:n pääsylle hallitukseen kaksi ehtoa: puolueen oli noudatettava hallituksen yhteistä linjaa kaikissa keskeisissä asioissa eikä Veikko Vennamo saanut tulla hallitukseen. SMP:n puheenjohtaja Pekka Vennamo hyväksyi molemmat ehdot.[72] Kilpailevien poliitikkojen mielestä SMP:n ottaminen mukaan hallitukseen oli toisaalta palkkio SMP:n tuesta Koiviston presidenttiehdokkuudelle, mutta toisaalta tarkoituksena oli sitoa vennamolaiset kannattamaan vasemmistolaista politiikkaa.[73]

Sorsan hallituksessa SMP:tä edustivat työministeri Urpo Leppänen ja II valtiovarainministeri Pekka Vennamo. Leppäsen johdolla työministeriö loi muun muassa työllisyyslain eli Lex Leppäsen, jossa kunnat velvoitettiin työllistämään työnhaussa epäonnistuneet. SMP:n vaalilupaus – työttömyyden poistaminen muutamassa kuukaudessa – ei kuitenkaan toteutunut. Puolue pysyi hallituksessa sen toiminnan loppuun saakka eli 30. huhtikuuta 1987 asti. Leppäsen työllisyyslaki purettiin 1990-luvun laman aikana, kun työllistettävien määrä alkoi nopeasti kasvaa ja kustannukset kohosivat.

Lopullinen sukupolvenvaihdos ja hallituskauden loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SMP:n sisällä kytenyt sukupolvien välinen ristiriita kärjistyi vaalikaudella 1983−1987. Pekka Vennamo ja Urpo Leppänen edustivat puoluetta hallituksessa. Veikko Vennamo puolestaan johti eduskuntaryhmää vanhalla oppositioasenteella, mikä toi poliittiseen kielenkäyttöön termin vanhavennamolaisuus.[74] Tämä saattoi puolueen ministerit huonoon valoon, ja tilanne koetteli SMP:n suhteita muihin puolueisiin. Esimerkiksi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen käydyssä kiihkeässä eduskuntakeskustelussa Veikko Vennamo esitti ponnen, jonka mukaan Suomen tulisi luopua ydinvoimasta. Pääministeri Kalevi Sorsa katsoi SMP:n pyrkivän lipeämään hallituksen energiapoliittisesta linjasta ja hallitus oli vähällä kaatua. Tätä seurasi isän ja pojan julkinen yhteenotto. Pekka Vennamo syytti isäänsä puoluejohdosta piittaamattomaksi puolueen varjojohtajaksi ja uhkasi erota puheenjohtajan paikalta. Kriisi ratkesi heinäkuussa 1986, kun Veikko Vennamo jätti eduskuntaryhmän puheenjohtajuuden J. Juhani Kortesalmelle.[75] Kivulias sukupolvenvaihdos saatiin päätökseen, kun Veikko Vennamo ei enää asettunut ehdokkaaksi vuoden 1987 eduskuntavaaleissa.[76]

SMP:n käymistila ilmeni myös yksittäisinä lohkeamina. SMP:n monivuotinen 2. varapuheenjohtaja Aune Rutonen erosi vuonna 1982 ja julistautui sitoutumattomaksi kunnanvaltuutetuksi Haukiputaalla. Niin ikään SMP:n nuorten liiton KSNL:n puheenjohtaja Matti Rutonen jätti puolueen vuonna 1982. Kansanedustaja Reijo Enävaara kuoli vuonna 1984 ja tilalle tullut Ulla Bogdanoff erosi puolueesta talvella 1986 katsottuaan sen muuttuneen entistä vasemmistolaisemmaksilähde?[77] ja liittyi Perustuslailliseen oikeistopuolueeseen. Enemmän huomiota herätti Urpo Leppäsen lähtö kolme vuotta myöhemmin. Leppänen riitautui Pekka Vennamon kanssa. Myös J. Juhani Kortesalmen nimitys Mikkelin läänin maaherraksi kesällä 1989 oli oire puolueen sisäisistä jännitteistälähde?. Lisäksi suurin osa puolueen kansanedustajista putosi eduskunnasta vuonna 1987. Vapaaehtoisesti luopuivat Vennamon lisäksi Mikko Vainio ja Urho Pohto.

SMP:n voima alkoi heiketä Veikko Vennamon jätettyä politiikan. Niin sanottu rötösherrajahti hiipui vaalikauden 1983–1987 aikana Salora- ja Valco-jutuista, Helsingin metrojupakasta ja Noppa-jutusta seuranneiden oikeudenkäyntien päätyttyä.lähde?[78] Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa SMP menetti seitsemän paikkaa saaden uuteen parlamenttiin yhdeksän edustajaa. Puolue meni mukaan vaalien jälkeen muodostettuun Harri Holkerin hallitukseen, jossa Pekka Vennamo sai liikenneministerin salkun. Ministeri jätti politiikan siirtyessään Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi syksyllä 1989. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Heikki Riihijärvi ja uudeksi liikenneministeriksi nousi Raimo Vistbacka.

SMP lähti hallituksesta elokuussa 1990 budjettineuvottelujen yhteydessä. Syyksi ilmoitettiin kansaneläkeuudistusta koskeneet erimielisyydet. Taustalla vaikuttivat myös eduskuntaryhmän eriävät mielipiteet hallitusyhteistyöstä. Näkemykset SMP:n hallituskauden päättymisestä vaihtelivat: pääministeri Harri Holkeri sanoi SMP:n lähteneen hallituksesta itse, kun taas SMP:n puheenjohtajan Heikki Riihijärven mielestä puolue häädettiin hallituksesta.[79] Vistbackan tilalle liikenneministeriksi tuli ministerinä valtioneuvoston kansliassa toiminut Ilkka Kanerva (kok.).[80]

Puolueen loppuaikoina vuosina 1988−1991 SMP:n johdon julkilausumissa oli havaittavissa maahanmuuttovastaisuutta.[81][82]

Hajoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko ja Pekka Vennamon jätettyä päivänpolitiikan SMP:lle ei enää löytynyt karismaattista ja äänestäjiin vetoavaa johtohahmoa, vaan puolueen johtohenkilöt vaihtuivat tiheään. Pekka Vennamon mukaan hänen isänsä suhtautui nuivasti kaikkiin SMP:n viimeisten vuosien poliitikkoihin. Vuoden 1991 vaaleissa oppositioon siirtynyt SMP menetti kaksi eduskuntapaikkaa ja sai seitsemän kansanedustajaa.[83]

SMP:n rivit olivat hajalla elokuun 1991 puoluekokouksessa. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Tina Mäkelä, jota tukivat voimakkaasti muun muassa Veikko Vennamo ja Hannu Suhonen. Hänen vastaehdokkaansa oli Raimo Vistbacka. Puoluesihteeriksi valittiin kuitenkin opposition tukema Reijo Rinne, joka voitti Suhosen niukasti äänestyksessä, vaikka Mäkelä ja Vennamo panivat kaiken arvovaltansa peliin tämän puolesta. Kokouksen puhujalavalla herjattiin vastustajia puolin ja toisin.[84] Vennamo ja Suhonen syyttivät kokouksen jälkeen vistbackalaisia valtakirjojen väärentämisestä, ja he vaativat puoluesihteeriä eroamaan.[85]

Seuraavassa puoluekokouksessa 1992 Vistbacka voitti Mäkelän puheenjohtajavaalissa neljällä äänellä. Valinta varmistui, kun Timo Soini luopui ehdokkuudestaan Vistbackan hyväksi. Vistbackaa ja Soinia tukenut puoluesihteeri Rinne jätti tehtävänsä tukeakseen Soinia, joka valittiin uudeksi sihteeriksi. Mäkelän suosio oli laskenut, koska hänet yhdistettiin puolueen hallintopäällikkö Suhosen ympärillä velloneisiin, Pientalonpoika-yhtiötä koskeneisiin, epäselvyyksiin. Suhonen erosi paikaltaan valintojen varmistuttua.[86] Heinäkuun 1993 puoluekokous oli edellisiä sopuisampi, kun opposition johto ei saapunut paikalle. Urpo Leppänen palasi kokouksen yhteydessä SMP:hen, mutta hän ei saanut kannatusta yrittäessään takaisin puoluejohtoon.[87] Sulo Aittoniemi asetettiin SMP:n presidenttiehdokkaaksi seuraavan vuoden vaaleihin.[88]

SMP:n eduskuntaryhmä hajosi vuosina 1993–1994 lukuisiin kilpaileviin ryhmittymiin. Heikki Riihijärvi perusti Suomalaisen Rintaman (SR) eduskuntaryhmän 10. syyskuuta 1993, Hannu Suhonen omaa nimeään kantaneen ryhmän (HS) 6. syyskuuta 1994 ja Tina Mäkelä Sitoutumattomat kansanedustajat (SitK) -ryhmän 1. marraskuuta 1994. Lisäksi edellisvaalien ääniharava Sulo Aittoniemi loikkasi keskustan eduskuntaryhmään 25. maaliskuuta 1994.[89] SMP:n kutistuneeseen ryhmään jäivät vain Marita Jurva, Lea Mäkipää ja Raimo Vistbacka. Vain Vistbacka säilytti paikkansa vuoden 1995 vaaleissa. Johannes Virolaisen mukaan Vistbacka välttyi putoamiselta sen ansiosta, että SMP oli Vaasan vaalipiirissä vaaliliitossa kokoomuksen kanssa.[90] Riihijärvi asettui ehdokkaaksi keskustan listalle, mutta putosi eduskunnasta; samoin putosivat Jurva ja Mäkipää. Suhonen ja Mäkelä jättivät eduskunnan. Urpo Leppäsen yritys palata eduskuntaan epäonnistui. SMP:n huomiota herättäneimpiä ehdokkaita oli entinen mäkihyppääjä Matti Nykänen Varsinais-Suomen vaalipiirissä, mutta hänen äänimääränsä jäi vähäiseksi. Suomen EU-jäsenyyden vastustamisella profiloituneen Vapaan Suomen Liiton arveltiin saaneen osan entisistä SMP:n äänistä.[91]

Pekka Vennamoa eivät hänen omien sanojensa mukaan kiinnostaneet ”pätkääkään” SMP:n viimeiset vaiheet. Vennamon oli lisäksi annettu ymmärtää, ettei hänen neuvojaan tai läsnäoloaan kaivattu. SMP:n johtohenkilöt eivät halunneet julkisuudessa syntyvän vaikutelmaa, jonka mukaan Pekka Vennamo olisi kulissien takana ohjaillut puolueen toimintaa.[92]

Konkurssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun puolivälissä SMP ajautui ylivoimaisiin taloudellisiin ongelmiin. Varallisuutta heikensi varsinkin kannatuksen laskusta johtunut puoluetuen väheneminen. Puolueen lehtiyhtiö Pientalonpoika Oy haettiin konkurssiin huhtikuussa 1995, kun SMP ei pystynyt maksamaan sille velkojaan.[93] Pientalonpoika Oy:llä oli liki kolmen miljoonan markan velat, ja suurimmat velkojat olivat verottaja, Tapiola-ryhmä, TS-Yhtymä sekä turkulainen, vähäosaisia avustanut Ida ja Lauri Reinikaisen säätiö.[94] Tästä seurasi myös itse puolueen vararikko. Puoluehallitus päätti hakea järjestön konkurssiin 17. toukokuuta 1995. SMP oli tuolloin noin neljä miljoonaa markkaa velkaa Pientalonpojalle.[95] Taloustilanteen selvittämistä hankaloittivat puolueen monimutkaiset talousjärjestelyt. Eri tahojen velkoja oli taattu ristiin. Yksi velkojista oli Veikko Vennamon johtama SMP:n Tukisäätiö. Säätiö perustettiin vuonna 1989, kun puolueen kiinteistöomistukset siirrettiin sen haltuun. Konkurssin tapahtuessa Vennamo ja SMP:n johto olivat pahoissa riidoissa keskenään.[93] SMP:n johto syytti konkurssista etenkin Hannu Suhosta, joka toimi 1990-luvun alussa puolueen hallinto- ja talouspäällikkönä sekä Pientalonpojan toimitusjohtajana.[93] Vennamo piti syyllisenä Vistbackaa.[96] Vistbackan mielestä SMP:n konkurssista olivat ennen muita vastuussa puolueen puheenjohtajina vaalikaudella 1987–1991 toimineet Pekka Vennamo, Heikki Riihijärvi ja Tina Mäkelä.[92] Pientalonpoika Oy:n tilintarkastajana toiminut Marita Jurva kertoi Ylen haastattelussa vuonna 2014, ettei hän ollut saanut pyynnöstään huolimatta nähtäväkseen puolueen ja lehtiyhtiön tilitietoja, koska hän oli ”liian tarkka”, ja hänet oli heti erotettu tilintarkastajan paikalta.[97]

Konkurssin varmistuttua SMP:n johto päätti perustaa tilalle uuden Perussuomalaiset-puolueen.[98] Perussuomalaiset merkittiin puoluerekisteriin lokakuussa 1995. Koska SMP ei itse anonut poistamista puoluerekisteristä, se säilyi rekisterissä muodollisesti vuoteen 2003,[99] vaikka sillä ei ollut toimintaa enää vuosikausiin. Oikeudenkäynnit konkurssin ympärillä jatkuivat vielä 2000-luvun alussa.[100] SMP:n viimeinen puheenjohtaja ja kansanedustaja Raimo Vistbacka toimi Perussuomalaisten kansanedustajana neljä vaalikautta. SMP:n viimeinen puoluesihteeri, vuodesta 1997 Perussuomalaisten puheenjohtajana toiminut Timo Soini nousi eduskuntaan vuoden 2003 vaaleissa. Vuoden 2011 vaaleissa eduskuntaan palasivat Perussuomalaisten listoilta aikoinaan SMP:n kansanedustajina toimineet Anssi Joutsenlahti, Pentti Kettunen ja Lea Mäkipää.

Tiedonvälitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SMP:n äänenkannattaja oli Suomen Uutiset (ISSN 0356-5017), joka aloitti ilmestymisensä 27. helmikuuta 1959 nimellä Pientalonpoika. Lehteä julkaisi Pientalonpoika-osakeyhtiö. Lehti ilmestyi aluksi kerran kuussa, syksystä 1959 lähtien viikoittain ja vuoden 1960 lopusta alkaen kahdesti viikossa. Keväällä 1961 Pientalonpojan levikki oli noin 22 000.[14] Pientalonpoika-yhtiö meni konkurssiin huhtikuussa 1995 ja vei mukanaan myös puolueen.[95] Yhtiön taloussotkuja selvitettiin 1990-luvun alussa näkyvästi julkisuudessa ja käräjillä.[101][102]

Vuosina 1959–1962 SPP julkaisi lisäksi Maaseudun Sanomat -lehteä Haapajärvellä.

Vuosina 1985–1987 SMP:llä oli oma radio-ohjelma Helsingin paikallisradio Ykkösessä. SMP:n Pientalonpoika Oy oli yksi kanavan omistajista. Viikoittaista Henkireikä-ohjelmaa juonsi Teuvo Glad.[103]

SMP:n tunnuslaulu oli vuonna 1971 julkistettu, Konsta Jylhän säveltämä ja Pauno Haapamäen sanoittama Kansan puolesta -marssi.[51] Vuonna 1981 SMP:n valitsi tunnuskukakseen päivänkakkaran.[104]

Kansainväliset suhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SMP:n kansainvälinen toiminta alkoi laajeta vuoden 1979 jälkeen. Puolueella oli ystävällismieliset suhteet Neuvostoliittoon. Vuonna 1987 SMP solmi viralliset suhteet Unkarin isänmaallisen kansanrintaman kanssa.[105]

SMP oli Suomen Rauhanpuolustajien jäsen vuosina 1984–1990. Puolue erosi järjestöstä, koska Rauhanpuolustajat ei tukenut sosialististen maiden pyrkimyksiä irtautua Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. SMP vastusti myös Rauhanpuolustajien ajamaa asemäärärahojen vähentämistä.[106]

Veikko Vennamo kannatti 1990-luvulla voimakkaasti Suomen liittymistä Euroopan yhteisön ja sittemmin Euroopan unionin jäseneksi.[107] SMP:n rivikannattajien keskuudessa unionin arvostus oli alhaisempaa kuin monissa muissa puolueissa, ja jakautuneisuus EU-kysymyksissä oli yksi syy SMP:n riitoihin ja kariutumiseen.

SMP:n perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhojen SMP:n kannattajien mukanaoloa Perussuomalaisissa Pekka Vennamo kommentoi, että näillä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä.[108] Perussuomalaisiin syntyi vaalikauden 2003–2007 aikana aatteellinen ristiriita. Vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen Perussuomalaisten sisälle oli muodostunut maahanmuuttokriittinen ryhmittymä, jonka johtohahmo oli helsinkiläinen Jussi Halla-aho. Aiemmin SMP:ssa toimineen kansanedustaja Kimmo Kivelän mukaan Perussuomalaisten uudella sukupolvella ei enää ole kosketuspintaa vanhaan SMP-aikaan.[109] Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa viimeiset aikoinaan SMP:ssa toimineet poliitikot Timo Soini, Lea Mäkipää ja Martti Mölsä jättivät eduskunnan.[110]

Organisaatio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SMP:n toimisto sijaitsi Helsingissä: ensin Pohjoisella Rautatiekadulla, ja vuodesta 1985 alkaen Hämeentiellä.[111]

Puheenjohtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puheenjohtaja Toimivuodet
Veikko Vennamo 1959–1979
Pekka Vennamo 1979–1989
Heikki Riihijärvi 1989–1991
Tina Mäkelä 1991–1992
Raimo Vistbacka 1992–1995

Puoluesihteerit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varapuheenjohtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntaryhmän puheenjohtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluekokoukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puoluekokous Ajankohta Sijainti
Perustava kokous 9.2.1959 Pieksämäki
1. 29.–30.10.1959 Kiuruvesi
2. 3.–4.9.1960 Joensuu
3. 4.–5.8.1961 Jyväskylä
4. 16.–17.6.1962 Pieksämäki
5. 15.–16.6.1963 Seinäjoki
6. 13.–14.6.1964 Kuopio
7. 12.–13.6.1965 Oulu
8. 13.–14.8.1966 Tampere
ylimääräinen 29.10.1966 Helsinki
9. 5.–6.8.1967 Helsinki
10. 3.–4.8.1968 Kajaani
11. 16.–17.8.1969 Pori
12. ?.8.1970 Lahti
13. 7.–8.8.1971 Oulu
14. 11.–12.8.1972 Kouvola
15. 4.–5.8.1973 Mikkeli
16. 3.–4.8.1974 Turku
17. 1975 Jyväskylä
18. 7.–8.8.1976 Joensuu
19. 6.–7.8.1977 Oulu
20. 5.–6.8.1978 Tampere
21. 4.–5.8.1979 Pori (SMP:n 20-vuotisjuhlakokous)
22. 1.–3.8.1980 Lahti
23. 7.–9.8.1981 Seinäjoki
24. 6.–8.8.1982 Lappeenranta
25. 5.–7.8.1983 Kuopio
26. 3.–5.8.1984 Turku
27. 2.–4.8.1985 Hyvinkää
28. 8.–10.8.1986 Jyväskylä
29. 7.–9.8.1987 Oulu
30. 5.–7.8.1988 Lahti
33. 4.–5.8.1991 Turku[84]
34. 1.8.1993 Mikkeli[86]
35. 3.–4.7.1994 Oulu[87][113][114]

Piirijärjestöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
suluissa perustamisvuosi/toimintavuodet
  • Etelä-Häme (1968)
  • Etelä-Pohjanmaa (1960)
  • Helsinki
  • Häme (1960–1968)
  • Kainuu (1960–1963, 1964)
  • Keski-Pohjanmaa (1960)
  • Keski-Suomi (1960)
  • Kuopio (1959)
  • Kymi-Karjala (1960)
  • Lappi (1960)
  • Mikkeli (1960)
  • Oulu (1960)
  • Pohjois-Häme (1968)
  • Pohjois-Karjala (1959)
  • Satakunta (1960)
  • Uusimaa (1960)
  • Varsinais-Suomi (1960)

[50]

Vaalimenestys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eduskuntavaalit
Vuosi Edustajat Äänet
1962 0 49 773 2,16%
1966 1 24 351 1,03%
1970 18 265 939 10,49%
1972 18 236 206 9,16%
1975 2 98 815 3,59%
1979 7 132 457 4,58%
1983 17 288 711 9,69%
1987 9 181 938 6,32%
1991 7 132 133 4,85%
1995 1 36 185 1,30%
  Kunnallisvaalit
Vuosi Valtuutetut Äänet
1960 359 52 524 2,68%
1964 30 683 1,43%
1968 910 165 139 7,29%
1972 646 125 061 5,00%
1976 245 56 091 2,09%
1980 348 83 265 3,04%
1984 639 142 474 5,28%
1988 453 95 258 3,62%
1992 354 64 880 2,44%
Presidentinvaalit
valitsijamiesten vaalit
Vuosi Ehdokas Valitsijamiehet Äänet
1968 Veikko Vennamo 33 231 282 11,35 %
1978 Veikko Vennamo 10 114 488 4,68 %
1982 Veikko Vennamo 1 71 947 2,3 %
1988 Mauno Koivisto 7 120 043 4,02 %
suorat kansanvaalit
1994 Sulo Aittoniemi 1k  30 622 1k 1,0 %

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Reijo Enävaara: Unohdetun kansan puolesta. SMP 20 vuotta. Suomen Maaseudun Puolue, 1979.
  • Kari Räisänen: Unohdetun kansan puolesta. osa 2 1979–1989. Suomen Maaseudun Puolue, 1989.
  • Erkki Kivioja & Jorma Cantell: Veikko Vennamon poliittinen elämäkerta. teoksessa Unohdetun kansan siivellä. Suunta n:o 1 (Otava 1970)
  • Lauri Linna: Vennamon panttivangit. 1998. Ylivieska. KL-Paino.
  • Eduskunnan pöytäkirjat: IV/73 sivu 4767, 29.5.1973 ja IV/73 sivu 4771.
  • Meri Vennamo: Lähikuvassa Veikko Vennamo. Otava, 2009.
  • Eino Poutiainen & Irja Kortelainen: Melkoisen kovaa leikkiä. Tammi, 1972.
  • SMP:n repeämisen vaiheet. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 191–192, 1973. Helsinki, Otava.
  • Tuure Junnila: Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla: poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta. Kustannus Oy Länsi-Suomi, 1973.
  • Johannes Virolainen: Politiikan puolustus: pohdintoja Suomen poliittisesta järjestelmästä ja sen toteuttajista. Otava, 1996.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 26.1.2014.
  2. ↑ Enävaara 1979, s. 81–84.
  3. ↑ Räisänen 1989, s. 68.
  4. ↑ Värikäs Veikko Vennamo unohdetun kansan asialla
  5. ↑ Minttu Mikkonen: Smp:n ideanikkari puolusti unohdettua kansaa Helsingin Sanomat 27.9.2005
  6. ↑ Räisänen 1989, s. 33.
  7. ↑ Kivioja & Cantell 1970, s. 11–16.
  8. ↑ Kivioja & Cantell 1970, s. 15–19.
  9. ↑ Poutiainen 1972, s. 104.
  10. ↑ Veli Junttila: Vennamo perusti oman puolueen[vanhentunut linkki – ei arkistoissa ] (Turun Sanomat 19.1.2009)
  11. ↑ Kivioja & Cantell 1970, s. 20; Enävaaran mukaan yli 400. Enävaara 1979, s. 9.
  12. ↑ Veikko Vennamo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  13. ↑ Poutiainen 1972, s. 104–105.
  14. ↑ a b Enävaara 1979, s. 10–15.
  15. ↑ Kivioja & Cantell 1970, s. 21–22.
  16. ↑ a b Kivioja & Cantell 1970, s. 24–27.
  17. ↑ Poutiainen 1972, s. 129–141.
  18. ↑ a b Kivioja & Cantell 1970, s. 24–28.
  19. ↑ Poutiainen 1972, s. 111.
  20. ↑ Poutiainen 1972, s. 122–126.
  21. ↑ Poutiainen 1972, s. 143–144.
  22. ↑ Poutiainen 1972, s. 105.
  23. ↑ Kivioja & Cantell 1970, s. 28–29.
  24. ↑ Aarni Virtanen: Vennamo: mies ja hänen puolueensa, s. 353. Helsinki: Art House, 2018. ISBN 978-951-884-662-1
  25. ↑ Peter von Bagh, Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 406. Helsinki: Otava, 1986.
  26. ↑ a b Kivioja & Cantell 1970, s. 29–32.
  27. ↑ Kivioja & Cantell 1970, s. 30.
  28. ↑ Kivioja & Cantell 1970, s. 32.
  29. ↑ Virolainen 1996, s. 207.
  30. ↑ Virtanen 2018, s. 124.
  31. ↑ Enävaara 1979, s. 45.
  32. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1971, s. 116. Helsinki: Otava, 1970.
  33. ↑ Poutiainen 1972, s. 179–183.
  34. ↑ Virtanen 2018, s. 248.
  35. ↑ Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä, s. 401. Helsinki: Into, 2019. ISBN 978-952-351-149-1
  36. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1973, s. 156. Helsinki: Otava, 1972.
  37. ↑ Martti Häikiö: Presidentin valinta, s. 236–237. Porvoo: WSOY, 1993.
  38. ↑ Poutiainen 1972, s. 210.
  39. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 191. Helsinki: Otava, 1973.
  40. ↑ Häikiö 1993, s. 238.
  41. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 192.
  42. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 191–192.
  43. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 56. Helsinki: Otava, 1974.
  44. ↑ Tuure Junnila: Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla, s. 126. Rauma: Kustannus Oy Länsi-Suomi, 1973.
  45. ↑ Enävaara 1979, s. 64.
  46. ↑ Lauri Sivonen: Presidentin tekemiset, s. 42. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  47. ↑ Junnila 1973, s. 61.
  48. ↑ Mitä Missä Milloin - kansalaisen vuosikirja, s. 192. Helsinki: Otava, 1974.
  49. ↑ Aarni Virtanen: Vennamo: mies ja hänen puolueensa, s. 225. Helsinki: Art House, 2018. ISBN 978-951-884-662-1.
  50. ↑ a b Enävaara 1979: 11.
  51. ↑ a b Enävaara 1979, s. 52.
  52. ↑ Räisänen 1989, s. 9–11, 33, 45, 53.
  53. ↑ Enävaara 1979, s. 58, 66, 73.
  54. ↑ Virtanen 2018, s. 230–233.
  55. ↑ a b Virtanen 2018, s. 238.
  56. ↑ Virtanen 2018, s. 242.
  57. ↑ Virtanen 2018, s. 257.
  58. ↑ a b Virtanen 2018, s. 268.
  59. ↑ Virtanen 2018, s. 261.
  60. ↑ Räisänen 1989, s. 14, 20.
  61. ↑ Virtanen 2018, s. 262.
  62. ↑ Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 211. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1.
  63. ↑ Virtanen 2018, s. 263.
  64. ↑ Räisänen 1989, s. 7–8, 16.
  65. ↑ Räisänen 1989, s. 24–25.
  66. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1984, s. 171. Helsinki: Otava, 1983.
  67. ↑ Virtanen 2018, s. 272–274.
  68. ↑ Virtanen 2018, s. 271.
  69. ↑ Meri Vennamo: Lähikuvassa Veikko Vennamo, s. 60. Helsinki: Otava, 2009.
  70. ↑ Neuvostojohto huolestui Koivistosta Helsingin Sanomat 6.9.2009
  71. ↑ Virtanen 2018, s. 282.
  72. ↑ Antti Blåfield − Pekka Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 178. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985.
  73. ↑ Virolainen 1996, s. 206–207.
  74. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 111. Otava 1987, Helsinki.
  75. ↑ Räisänen 1989, s. 42–45.
  76. ↑ Jukka Tarkka - Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi - Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 293. Otava 1987, Helsinki.
  77. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1988, s. 162.
  78. ↑ Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 90. Otava 1991, Helsinki
  79. ↑ Smp:lle äkkilähtö hallituksesta Helsingin Sanomat 27.8.1990
  80. ↑ SMP jätti hallituksen 1990 – puolueen ainoa ministeri ei suostunut eroamaan (Uutinen SMP:n erosta) Elävä arkisto. Yle. Viitattu 2.7.2015.
  81. ↑ Kyösti Pekonen, Pertti Hynynen & Mari Kalliala: The New Radical Right Taking Shape in Finland. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos. Arkistoitu 12.2.2012.
  82. ↑ hs.fi - Smp:n johtajat: Somalit palautettava kotimaahansa − 4.5.1991
  83. ↑ Virtanen 2018, s. 329–330.
  84. ↑ a b c d Raija Kaikkonen: Tina Mäkelä Smp:n johtoon Helsingin Sanomat 5.8.1991
  85. ↑ Raija Kaikkonen: Veikko Vennamo vaatii Smp:n puoluesihteeriä eroamaan Helsingin Sanomat 14.2.1992
  86. ↑ a b Raija Kaikkonen: Smp:lle uusi johtaja täpärässä äänestyksessä Helsingin Sanomat 2.8.1992
  87. ↑ a b c d Pekka Väisänen: Urpo Leppäsen paluuyritys sähköisti Smp:n puoluekokouksen Helsingin Sanomat 4.7.1993
  88. ↑ Pekka Väisänen: Aittoniemi oli helppo valinta Helsingin Sanomat 5.7.1993
  89. ↑ Valtiopäivät 1993. Hakemisto, täysistuntojen ilmoitukset (Edita 1996), s. 363; Valtiopäivät 1994. Hakemisto, täysistuntojen ilmoitukset (Edita 1997), s. 441.
  90. ↑ Virolainen 1996, s. 198.
  91. ↑ Virolainen 1996, s. 207.
  92. ↑ a b Virtanen 2018, s. 334.
  93. ↑ a b c Pekka Väisänen: Smp:n lehtiyhtiö konkurssiin, puoluekin lähellä vararikkoa Helsingin Sanomat 19.4.1995
  94. ↑ Virtanen 2018, s. 336.
  95. ↑ a b Pekka Väisänen: Smp haetaan konkurssiin Helsingin Sanomat 18.5.1995
  96. ↑ Jaakko Hautamäki: Vistbacka Vennamosta: Jumalauta, että kehtaakin Helsingin Sanomat 26.11.1995
  97. ↑ Virtanen 2018, s. 124.
  98. ↑ Smp:n tilalle uusi ”Perussuomalaiset” Helsingin Sanomat 17.5.1995
  99. ↑ Puoluerekisteriin merkityt ja siitä poistetut puolueet (Oikeusministeriö 2006)
  100. ↑ Lasse Lehtinen: Timo Soini oli Veikko Vennamolle pojan korvike (Ilta-Sanomat 5.7.2003)
  101. ↑ Smp:n sisäpiiri jakeli keskenään herjaussyytteitä Helsingin Sanomat 5.6.1995
  102. ↑ Raastuvanoikeus hylkäsi Marita Jurvaa vastaan nostetun herjauskanteen Helsingin Sanomat 11.9.1992
  103. ↑ Räisänen 1989, s. 40.
  104. ↑ Räisänen 1989, s. 15.
  105. ↑ Räisänen 1989, s. 66–67.
  106. ↑ Smp jättää Suomen rauhanpuolustajat Helsingin Sanomat 1.4.1990
  107. ↑ Veikko Vennamo oli innokas EU-fani? Aamulehti 12.11.2011, s. B16.
  108. ↑ Virtanen 2018, s. 350.
  109. ↑ Virtanen 2018, s. 351.
  110. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2020, s. 158. Helsinki: Otava, 2019. ISBN 978-952-1-34399-8.
  111. ↑ Räisänen 1989, s. 38.
  112. ↑ [http://www.kolumbus.fi/taglarsson/dokumentit /finparti2.htm#smp][vanhentunut linkki]
  113. ↑ Enävaara 1979
  114. ↑ Räisänen 1989

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Veikko Vennamo, Reijo Enävaara, Rainer Lemström, Urpo Leppänen, Olavi Tupamäki ja Pekka Vennamo: Asialinjalla. Helsinki: Weilin+Göös, 1970.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Maaseudun_Puolue&oldid=22812616”