Eino Poutiainen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Tarkennus: Ainoa lähteistys liittyy muistolaatan paljastukseen

Eino Poutiainen vuonna 1968.

Eino Poutiainen (11. lokakuuta 1917 Leppävirta – 12. syyskuuta 1979 Joensuu) oli suomalainen poliitikko ja pienviljelijä. Hän oli Suomen Maaseudun Puolueen (alun perin Suomen Pientalonpoikien Puolueen) kansanedustaja vuosina 1970–1972 sekä 1979 Pohjois-Karjalan vaalipiiristä.

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Poutiaisen vanhemmat olivat maanviljelijä ja kauppias Otto Poutiainen ja Hilja Kilpeläinen. Perheessä oli seitsemän lasta, joista Eino oli nuorin. Kansakoulun käytyään Eino Poutiainen työskenteli maatalous- ja metsätöissä sekä kaivosmiehenä ja suoritti kanta-aliupseerikoulun jatkosodan aikana. Vuonna 1944 Poutiainen solmi avioliiton Polvijärveltä kotoisin olleen Laina Rädyn kanssa. Heille syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta. Vuonna 1956 Poutiaiset vuokrasivat Kiihtelysvaaran Keskijärveltä pientilan, jonka he lunastivat omakseen pari vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin Eino Poutiainen päätti siirtyä politiikan pariin ja hän osallistui Suomen Pientalonpoikien Puolueen perustamiseen vuonna 1959.

Poutiainen toimi SPP:n järjestösihteerinä 1959–1961, SPP:n/SMP:n puoluesihteerinä 1961–1970 ja sen pää-äänenkannattajan Suomen Uutisten päätoimittajana 1961 ja 1964–1968. Presidentin valitsijamiehenä Poutiainen oli vuoden 1968 presidentinvaalissa. Kotikunnassaan Kiihtelysvaarassa Poutiainen oli kunnanvaltuuston ja -hallituksen jäsen. Hänet muistetaan erityisesti pappamopolla tehdystä vaalityöstä. Sotilasarvoltaan Poutiainen oli reservin vääpeli.

Vuonna 1961 Poutiainen vastusti entisen oikeuskanslerin Olavi Hongan valintaa SPP:n, SDP:n, kokoomuksen, Suomen Kansanpuolueen ja Ruotsalaisen kansanpuolueen yhteiseksi presidenttiehdokkaaksi. Poutiainen piti Honkaa liian oikeistolaisena ehdokkaana SPP:lle. SPP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo puolestaan hyväksyi vaaliliiton ehdokkaaksi kaikista esillä olleista nimistä ainoastaan Hongan. Ainoa hajanaista vaaliliittoa koossa pitänyt voima oli Urho Kekkosen ja Maalaisliiton hegemonian vastaisuus.[1] Veikko Vennamon vuoden 1968 presidentinvaalissa saamat 33 valitsijamiestä, mikä ylitti rohkeimmatkin ennakko-odotukset, oli hyvin suurelta osin Poutiaisen organisoiman kenttätyön ansiota.[2]

Poutiainen on muistettu siitä, että vuoden 1970 eduskuntavaalien vaalivalvojaisissa hän ennusti täysin oikein SMP:n saaman 18 kansanedustajan määrän, vaikka Yleisradion tietokoneohjelmat olivat povanneet puolueen saavan enintään kahdeksan eduskuntapaikkaa. Vaalien ääntenlaskentaa selostanut Ylen politiikan toimittaja Pentti Lumme on myöhemmin tunnustanut, ettei SMP:lle ollut tietokoneohjelmoinnissa ladattu mahdollisuutta kuusinumeroiseen äänimäärään. Poutiainen ja SMP:n järjestösihteeri Olavi Tupamäki puolestaan perustivat arvionsa maakunnista saamiinsa radiotietoihin. Toimittaja Annamaija Kataja luonnehti vaalien jälkeen Apu-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa:

» Jos Veikko Vennamo on ollut tämän poliittisen herätysliikkeeen Messias, joka henkensä hurmalla kiehtoo kansanjoukkoja, on Eino Potiainen ollut Pietari, se kallio, jonka varaan organisaatio on rakennettu.[3][4]»

Poutiainen ei koskaan ollut erityisen hyvissä väleissä puolueen puheenjohtajan Veikko Vennamon kanssa. Poutiainen analysoi suhdettaan Vennamoon samassa Apu-lehden artkkelissa:

» Vennamoa on helpompi kestää epäonnen kuin menestyksen päivinä. – – – Kun kymmenen vuotta tehdään yhteistyötä, tulee tietysti riitaa. – – – Minä tunnen pienviljelijän huolet ja aseman kokemusperäisesti. Minä olen ollut teollisuustyöläisenä ja tunnen työmiehen ongelmat kokemusperäisesti. Veikko Vennamo on rikkaan perheen poika ja lakimies, ei hänellä ole sellaista näkemystä näistä asioista. Ilman asutustoiminnan pitkää kautta hän ei olisi koskaan tullut tajuamaan mistä on kysymys. Minä sanon näin: en osaa puhua niin kuin tohtorit ja maisterit enkä tunne heidän ongelmiaan, vaikka niitä varmasti on. Eikä ne tykkäisi, jos minä menisin niihin puuttumaan. Sen vuoksi minä olen sitä mieltä, etteivät tohtorit ja maisterit pysty meikäläisen asiaa auttamaan, heiltä puuttuu kokemusperäinen tieto.[4]»

Vuonna 1970 Poutiainen joutui jättämään puoluesihteerin tehtävät hänen ja Vennamon välille syntyneiden erimielisyyksien vuoksi. Professori Kari Hokkasen mukaan Poutiainen oli noussut puolueen kentällä liian suosituksi ja Vennamo oli sen vuoksi alkanut tuntea asemansa puolueen johdossa uhatuksi.[5] Vuoden 1972 puoluekokouksessa Kouvolassa Vennamo esti hänen uudelleenvalintansa puoluesihteeriksi huolimatta siitä, että puolueen kenttä ja eduskuntaryhmän enemmistö tukivat Poutiaista. Puheessaan Vennamo hyökkäsi rajusti Poutiaista vastaan, koska hänen mielestään "puoluetoimiston asiat olisivat menneet sekaisin", mikäli Poutiainen olisi valittu.[6] Vuoden 1972 vaaleissa Poutiainen putosi eduskunnasta. Kun Vennamoa vastustanut SMP:n eduskuntaryhmän enemmistö perusti vuoden 1972 lopulla Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen, Poutiainen ei lähtenyt mukaan uuteen puolueeseen, vaan pysyi SMP:n jäsenenä.[7]

Poutiainen yritti paluuta eduskuntaan vuoden 1975 eduskuntavaaleissa,mutta hänen uudelleenvalintansa jäi 111 äänen päähän.[8] Poutiainen palasi kansanedustajaksi vuoden 1979 vaaleissa, ja saman kesän puoluekokouksessa Porissa hänet valittiin SMP:n ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi.[9] Hän kuoli kuitenkin uuden eduskuntakautensa kestettyä vain vajaat puoli vuotta. Poutiaisen kuolema merkitsi SMP:lle myös yhden eduskuntapaikan menetystä, kun hänen tilalleen kansanedustajaksi tuli vaaliliittokumppani Suomen Kristillisen Liiton ehdokas, rehtori Erkki Korhonen.[10]

Vuonna 1972 toimittaja Hannu Karpo teki Eino Poutiaisesta televisio-ohjelman Vaiennut viulu. Samana vuonna Poutiainen julkaisi muistelmateoksen Melkoisen kovaa leikkiä.

Muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Poutiaisen muistolaatta paljastettiin Kiihtelysvaaran Keskijärven kylätalolla 23. heinäkuuta 2005. Sen on suunnitellut kuvanveistäjä Reetta Gröhn-Soininen.[11]

Eino Poutiaisen kotitalo Kiihtelysvaaran Keskijärvellä poltettiin Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen harjoituksessa maaliskuussa 2014. Pelastuslaitoksen mukaan kyseessä oli purkukuntoinen rintamamiestalo.[12]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Aarni Virtanen: Veikko Vennamo: mies ja hänen puolueensa, s. 108. Helsinki: Art House, 2018. ISBN 978-952-884-662-1.
  2. ↑ Unohdetun kansan siivellä, s. 29. Helsinki: Otava, 1970.
  3. ↑ Annamaija Kataja: Unohdetun kansan sankari omiensa parissa. Apu 14/1970, s. 18–21. Helsinki: A-lehdet.
  4. ↑ a b Halonen, Jukka: Jytky 50 vuotta: Suomen Maaseudun Puolue SMP yllätti kaikki vaaleissa 1970 – mies rökälevoiton takana oli Eino Poutiainen Löytöjärveltä 19.3.2020. Apu.
  5. ↑ Virtanen 2018, s. 104.
  6. ↑ Martti Häikiö: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 238. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-19058-6.
  7. ↑ Virtanen 2018, s. 198.
  8. ↑ Virtanen 2018, s. 225.
  9. ↑ Virtanen 2018, s. 259.
  10. ↑ Virtanen 2018, s. 238.
  11. ↑ Karjalainen 24.7.2005
  12. ↑ Sivukari, Pekka: Eino Poutiaisen entinen kotitalo poltetaan 26.3.2014. Yle.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Poutiainen, Eino: Melkoisen kovaa leikkiä. Toimittanut Irja Kortelainen. Helsinki: Tammi, 1972. ISBN 951-30-2237-4.
  • Urpilainen, Reijo: Eino Poutiaisen elämää sanoin ja kuvin. Hamina, 1979 (omakustanne). ISBN 951-99238-3-7.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eino_Poutiainen&oldid=22722065”