Suomen kansalaisuus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Suomen kansalainen)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Finland passport 2018.jpg
Suomen kansalaisuus mahdollistaa Suomen passin saamisen.

Suomen kansalaisuus tarkoittaa Suomen kansalaisuuslain mukaan ”lainsäädännöllistä sidettä, joka määrittää yksilön aseman valtiossa ja jolla määritetään yksilön ja valtion välisiä keskeisiä oikeuksia ja velvollisuuksia”.

Ennen Suomen itsenäistymistä ja maan tasavallaksi muuttumista käytettiin niistä Venäjän keisarin alamaisista, joita hallittiin Suomen suuriruhtinaskunnan lakien mukaisesti nimitystä keisarin suomalainen alamainen tarkoittaen sitä, että heillä olivat ne oikeudet, jotka Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiasta johtui esimerkiksi valtiopäivämiesedustajuutena tai oikeutena tulla nimitetyiksi virkamiehiksi.

Kansalaisuuden saaminen syntymällä tai ilmoituksella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansalaisuuden voi saada syntymässä, ilmoitusmenettelyllä tai hakemuksesta. Suomen kansalaisuuden saamisesta päättää Maahanmuuttovirasto. Kansalaisuus voidaan myöntää vain, jos kansalaisuutta hakevan henkilön henkilöllisyydestä ei ole epäselvyyttä. Joissakin tapauksissa Maahanmuuttovirasto voi selvittää henkilön kansalaisuusaseman.

Kansalaisuuden saaminen syntymällä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalaisuuden saavat syntymällä lapset, jotka täyttävät vähintään yhden seuraavista ehdoista:

  • lapsi, jonka äiti on Suomen kansalainen.
  • lapsi, jonka isä on Suomen kansalainen ja avioliitossa lapsen äidin kanssa tai
  • Suomessa avioliiton ulkopuolella syntyvä lapsi, jos Suomen kansalaisen miehen isyys lapseen vahvistetaan
  • lapsi, jonka isä on lapsen syntyessä kuollut, mutta joka oli Suomen kansalainen ja avioliitossa lapsen äidin kanssa tai
  • Suomessa avioliiton ulkopuolella isänsä kuoleman jälkeen syntynyt lapsi, jos Suomen kansalaisena kuolleen miehen isyys lapseen vahvistetaan
  • lapsi syntyy Suomessa saamatta mitään muuta kansalaisuutta eikä hänellä ole oikeutta saada edes toissijaisesti minkään muun valtion kansalaisuutta.
  • lapsi syntyy Suomessa ja hänen vanhemmilleen on vahvistettu Suomessa pakolaisen asema tai heille on muutoin myönnetty suojelua kansalaisuusvaltionsa viranomaisia vastaan eikä lapsella ole mahdollisuutta saada vanhempiensa kotimaan kansalaisuutta ilman tämän maan viranomaisten myötävaikutusta. Jos vain toinen vanhemmista saa suojelua, lapsi saa Suomen kansalaisuuden vain, jos hän ei saa toisenkaan vanhempansa kansalaisuutta syntyessään eikä hänellä ole oikeutta saada sitä edes toissijaisesti.

Alle 12-vuotias ottolapsi saa Suomen kansalaisuuden siitä hetkestä, kun lapseksi ottaminen on Suomessa pätevä. Jos avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen isä on Suomen kansalainen ja menee naimisiin lapsen muunmaalaisen äidin kanssa, lapsesta tulee Suomen kansalainen joko avioliiton solmimispäivästä tai isyyden vahvistamispäivästä lukien. Suomesta löytynyttä lasta pidetään Suomen kansalaisena, kunnes toisin osoitetaan. Suomessa syntyneeksi katsotaan myös lapsi, joka on syntynyt suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa Suomen ulkopuolella. Samoin Suomen kansalaisina pidetään Suomessa syntyneitä lapsia, joiden vanhempien kansalaisuus on tuntematon. Lapsen kansalaisuus voi selvitä ja hänet voidaan todeta muun valtion kansalaiseksi. Jos tällaisen lapsen kansalaisuusasema ei ole selvinnyt viiden vuoden ikään mennessä, Suomen kansalaisuus kuitenkin säilyy.

Kansalaisuuden saaminen ilmoituksella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Suomen ulkopuolella syntynyt avioliiton ulkopuolinen lapsi, jonka isä tai ei-synnyttänyt äiti on lapsen huoltaja sekä Suomen kansalainen ja jonka isyys, tai ei-synnyttäneen äidin äitiys on vahvistettu
  • alle 18-vuotias lapsi, joka on otettu Suomen kansalaisen ottolapseksi hänen täytettyään 12 vuotta
  • 18–22-vuotias nuori, jota ei ole tuomittu vankeusrangaistukseen ja
    • jonka vakinainen asunto on ollut Suomessa vähintään kymmenen vuotta, joista kaksi juuri ennen ilmoituksen tekemistä tai
    • joka on syntynyt Suomessa ja asunut Suomessa (tai tietyin rajoituksin muissa Pohjoismaissa) vähintään kuusi vuotta

eikä hän ole vihollisvaltion kansalainen tai entinen kansalainen jos puolustustila on astunut voimaan. Hän ei ole myöskään voinut menettää Suomen kansalaisuuttaan väärien tietojen antamisen vuoksi.

  • entinen Suomen kansalainen, joka ei ole menettänyt kansalaisuutta väärien tietojen antamisen vuoksi tai isyyden kumoamisen vuoksi
  • muutoin kuin kansalaistamalla pohjoismaan kansalaisuuden saanut henkilö, joka on asunut Suomessa viisi vuotta juuri ennen ilmoituksen tekemistä eikä häntä ole tänä aikana tuomittu vapausrangaistukseen.

Ilmoituksella saatava kansalaisuus katsotaan alkaneeksi ilmoituksen tekopäivänä tai kansalaisuuden saamisen edellytysten täyttymispäivänä.

Suomen kansalaisuuden saaneet 1990–2007

Kansalaisuuden saaminen hakemuksella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Normaali menettely kansalaisuuden saamiseksi syntymän jälkeen on hakemus. Hakemuksella kansalaisuus voidaan pääsääntöisesti myöntää, jos

  1. hakija on täyttänyt 18 vuotta tai sitä ennen avioitunut
  2. hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa on ja on ollut Suomessa (asumisaika)
    • viimeksi kuluneet viisi vuotta keskeytyksettä (yhtäjaksoinen asumisaika) tai
    • seitsemän vuotta 15 ikävuoden täyttämisen jälkeen, joista viimeksi kuluneet kaksi vuotta keskeytyksettä (kerätty asumisaika)
  3. hän ei ole syyllistynyt muulla kuin rikesakolla rangaistavaan tekoon eikä häntä ole määrätty lähestymiskieltoon (nuhteettomuusedellytys)
  4. hän ei ole olennaisesti laiminlyönyt elatusvelvollisuuttaan tai julkisoikeudellisia maksuvelvoitteitaan
  5. hän pystyy luotettavasti selvittämään, miten saa toimeentulonsa ja
  6. hänellä on suomen tai ruotsin kielen tyydyttävä suullinen ja kirjallinen taito tai näiden sijasta vastaavan tasoinen suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen taito (kielitaitoedellytys)

Kansalaisuutta ei kuitenkaan myönnetä

  • jos epäillään, että kansalaistaminen voi vaarantaa valtion turvallisuutta tai yleistä järjestystä, tai
  • jos kansalaisuutta haetaan vain kansalaisuudesta seuraavan edun saamiseksi ilman, että hakija aikoisi asettua Suomeen, tai
  • jos kansalaistaminen muusta painavasta syystä hakijan tilanteen kokonaisvaltaisen tarkastelun perusteella on vastoin valtion etua.

Kansalaisuuden voi saada jo neljän vuoden yhtäjaksoisen (tai kuuden vuoden katkonaisen) maassa asumisen jälkeen, jos

  • hakija täyttää kielitaitoedellytyksen ja hänellä on kiinteät siteet Suomeen
  • hakija on Suomen kansalaisen aviopuoliso tai leski, mikäli aviopuolisot ovat asuneet yhdessä kolme vuotta.
  • hakija on saanut Suomesta pakolaisaseman tai suojelua tai hän on tahtomattaan kansalainen.

Pohjoismaiden kansalaiset voivat saada kansalaisuuden asuttuaan maassa kaksi vuotta yhtäjaksoisesti.

Myönnetyt Suomen kansalaisuudet Tilastokeskuksen mukaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosi Suomen kansalaisuuden saaneet Yhteensä vuodesta 1990 alkaen
1990 899 899
1991 1 215 2 114
1992 876 2 990
1993 838 3 828
1994 651 4 479
1995 668 5 147
1996 981 6 128
1997 1 439 7 567
1998 4 016 11 583
1999 4 730 16 313
2000 2 977 19 290
2001 2 720 22 010
2002 3 049 25 059
2003 4 526 29 585
2004 6 867 36 452
2005 5 535 41 987
2006 4 433 46 420
2007 4 824 51 244
2008 6 682 57 926
2009 3 413 61 339
2010 4 334 65 673
2011 4 558 70 231
2012 9 087 79 318
2013 8 930 88 248
2014 8 260 96 508
2015 7 921 104 429
2016 9 375 113 804
2017 12 219 126 023
2018 9 211 135 234
2019 9 649 (10 062a) 144 883
2020 7 816 (8 744a) 152 699
2021 7 596a 160 295
2022 10 510 170 805
2023 11 972a

[1][2][3]
a = Maahanmuuttoviraston mukaan[4][5][6]

Tilaston huippuvuosi on lihavoitu.

Lapsi voi saada kansalaisuuden yhdessä huoltajansa kanssa kanssahakijana. Yksin lapsi voi saada kansalaisuuden huoltajan tai edunvalvojan tekemällä hakemuksella, jos

  • hakemuksen tekijä on Suomen kansalainen ja lapsi asuu tämän luona
  • kansalaistamiseen on muutoin lapsen edun kannalta painava syy.

Lapsen kansalaistamisen edellytykset määräytyvät tämän iän mukaan.

Nuhteettomuusedellytyksen tarkoituksena on estää rikollisia saamasta Suomen kansalaisuutta. Edellytystä tulkitaan laajasti: myös rikos, josta ei ole tuomittu rangaistusta voidaan ottaa huomioon, jos hakija on siihen syyllistynyt. Pelkät rikesakot eivät vaikuta kansalaisuuden saamiseen. Maahanmuuttovirasto voi määrätä odotusajan, joka hakijan on elettävä nuhteettomasti ennen kansalaistamista.

  • Ehdottoman vankeusrangaistuksen odotusaika on kolmesta seitsemään vuotta vankeusrangaistuksen suorittamisesta eli ehdonalaisen vapauden koetusajan päättymisestä
  • ehdollisen vankeusrangaistuksen, yhdyskuntapalvelun ja nuorisorangaistuksen osalta odotusaika on kahdesta neljään vuotta rikoksen tekopäivästä ja
  • sakkorangaistuksen osalta yhdestä kolmeen vuotta rikoksen tekopäivästä.

Odotusaika voi useiden rangaistuksen takia pidentyä kuitenkin enintään kyseisestä lajista annettavaan maksimiaikaan. Odotusaika ulottuu aina vähintään ehdollisen vankeusrangaistuksen koeajan tai lähestymiskiellon loppuun. Odotusajan jälkeen on tehtävä uusi hakemus.

Hakemuksen hyväksymisestä ilmoitetaan tekstiviestillä.[7]

Kansalaisuudesta vapautuminen ja kansalaisuuden menettäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansalainen, joka on vieraan valtion kansalainen tai haluaa tulla sellaiseksi, voidaan hakemuksesta vapauttaa Suomen kansalaisuudesta. Hakemusta ei hyväksytä, jos hakijalla on Suomessa kotikunta ja hän pyrkii välttämään Suomen kansalaisuudesta aiheutuvia velvollisuuksia luopumalla Suomen kansalaisuudesta. Jos hakija ei ole minkään maan kansalainen, hänet vapautetaan Suomen kansalaisuudesta vain sillä ehdolla että hän saa jonkun muun kansalaisuuden ja tieto toisesta kansalaisuudesta toimitetaan määräaikaan mennessä. Maahanmuuttovirasto antaa todistuksen ehdon täyttymisestä eli kansalaisuudesta vapautumisesta vasta, kun selvitys vieraan valtion kansalaisuuden saamisesta on toimitettu Maahanmuuttovirastoon.

Kansalaisuuslain tarkoituksena on ehkäistä kansalaisuudettomuutta. Tämän vuoksi kukaan ei saa menettää Suomen kansalaisuutta, jos siitä seuraisi se, ettei henkilö ole minkään maan kansalainen.

Lapsi voi menettää isyyden perusteella saadun Suomen kansalaisuuden, jos avioisän isyyden kumoamiseen johtanut kanne nostetaan ennen kuin lapsi on täyttänyt viisi vuotta tai jos isyys oli vahvistettu, ennen kuin on kulunut viisi vuotta isyyden vahvistamisesta. Arvioinnissa otetaan huomioon lapsen ikä ja siteet Suomeen.

Hakemuksesta saadun kansalaisuuden voi menettää, jos kansalaisuuden saamisen jälkeen käy ilmi että hakija on hakemuksessaan antanut vääriä tietoja tai salannut viranomaisilta joitakin tietoja. Väärän tai salatun tiedon on täytynyt olla sellainen, että kansalaisuutta ei olisi myönnetty, jos oikea asiantila olisi ollut tiedossa. Viranomaisen täytyy panna kansalaisuuden menettämistä koskeva asia vireille ennen kuin viisi vuotta on kulunut kansalaisuuden myöntämisestä. Suomen kansalainen, jolla on myös toisen valtion kansalaisuus, menettää Suomen kansalaisuuden täyttäessään 22 vuotta, jos hänellä ei ole riittäviä siteitä Suomeen. Riittäväksi siteeksi katsotaan, jos hänen täyttäessään 22 vuotta

  • hänellä on kotikunta Suomessa ja hän on syntynyt Suomessa tai
  • hänellä on ollut kotikunta Suomessa tai varsinainen asunto ja koti muussa pohjoismaassa yhteensä vähintään seitsemän vuoden ajan ennen 22 ikävuoden täyttämistä

hän on täytettyään 18 vuotta, mutta ennen 22-vuotispäivää

Maahanmuuttovirasto ohjeistaa vuosittain 18 vuotta täyttäviä henkilöitä siitä, mitä heidän tulee tehdä, jotta Suomen kansalaisuus säilyy heidän täyttäessään 22 vuotta. Ohje lähetetään niille sinä vuonna 18 vuotta täyttäville Suomen kansalaisille joilla ei ole ollut kotikuntaa Suomessa yhteensä vähintään seitsemää vuotta, ja joilla on väestötietojärjestelmään merkitty osoite, josta heidät voidaan tavoittaa. Kansalaisuuslain tarkoittama riittävä side Suomeen ei välttämättä tarkoita samaa kuin asevelvollisuuslain tarkoittama side Suomeen.

Kansalaisuuden seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansalaisuudesta seuraavat täydet poliittiset oikeudet, joista tärkein on oikeus äänestää ja asettua ehdolle valtiollisissa vaaleissa. Sosiaaliturvan osalta kansalaisuuden seuraukset eivät ole yksiselitteisiä. Useimmat sosiaaliturvaa koskevat lait rinnastavat maassa pysyvästi asuvan ulkomaalaisen kansalaiseen. Toisaalta ne sulkevat usein piiristään pois maan ulkopuolella asuvat kansalaiset. Euroopan unionin yhdentymiskehityksen johdosta useimpiin virkoihin ei tarvita enää Suomen kansalaisuutta, mutta poliisin, rajavartiolaitoksen, tullin, oikeuslaitoksen ja korkeimpien valtioelinten virkoihin kansalaisuutta edellytetään.

Suomen kansalaisuudesta seuraa aina automaattisesti Euroopan unionin kansalaisuus, joka oikeuttaa tietyin edellytyksin vapaasti liikkumaan, tekemään työtä ja nauttimaan asuinmaan sosiaaliturvaa Euroopan unionissa. Pohjoismaiden alueella nämä etuoikeudet ovat usein vielä unionisäädöksiäkin laajempia. Suomen passi, joka myönnetään ainoastaan maan kansalaiselle, oikeuttaa useissa maissa viisumivapauteen. Suomen kansalaisella on aina oikeus saapua Suomeen eikä häntä voida pääsääntöisesti luovuttaa vastoin tahtoaan toiseen valtioon.

Suomen kansalaisuudesta seuraa velvoitus noudattaa Suomen lakeja myös maan ulkopuolella. Suomalaisten toisiaan vastaan tekemät rikokset ovat tekopaikasta riippumatta Suomen rikoslain alaisia. Suomalaisella on myös velvollisuus noudattaa Suomen lainsäädäntöä toimiessaan kansainvälisillä merialueilla ja Etelänapamantereella. Verotuksessa ja kielitaitovaatimuksissa Suomen kansalaisia saatetaan kohdella ulkomaalaisista poikkeavasti. Asevelvollisuus koskee vain Suomen kansalaisia ja kansalaisuudettomia Suomessa asuvia, jotka on täällä julistettu asevelvollisiksi.

Suomessa nimitys kansalaisuus tuli perustuslakiin vasta vuonna 1919. Siihen asti Suomessa asuvia sekä muilla tavoin riippuvaisia, ryhmänä erotuksena niihin, jotka eivät Suomeen kuuluneet, kutsuttiin hallitsijan alamaisiksi tai kotimaisiksi, asiayhteydestä riippuen. Vuosina 1772–1919 voimassa ollut perustuslaki toki määritteli eräitä asemia kuuluviksi vain niille, joista nykyisin käytettäisiin nimitystä kansalainen: maan hallituksen jäsenet, virkamiehet ja upseerit. Lisäksi pian suuriruhtinaskunnan autonomiassa vakiintui, että ilman lupaa (jollainen oli muun muassa passi) Suomeen saivat tulla ja oleskella vain ne, jotka saatettaisiin luokitella Suomen kansalaisiksi: ne jotka olivat suomalaisuutensa puolesta kelvollisia edellä mainittuihin virkoihin. Laki ei käyttänyt nimitystä kansalainen, vaan asia ilmaistiin: neuvoksiksi, siis hallituksen jäseniksi (joille suuriruhtinaskunnassa vähitellen vakiintui Suomen senaattorin nimike) sai nimittää vain ritareita tai herrasmiehiä, joiden molempien oli oltava syntyperäisiä suomalaisia. Siviili- ja sotilasvirkoihin puolestaan ei saanut nimittää ulkomaalaisia, paitsi tapauksessa, jossa tällaisen ottaminen suomalaiseksi tuottaisi maalle suurta kunniaa ja merkittävää hyötyä loistavien ja suurten ominaisuuksiensa kautta. Naturalisointiprosessi toisin sanoen oli laissa järjestetty käyttöön, mutta edellytykset olivat kovat ja käytännössä merkitsivät, että sisääntulo tapahtui Suomen aateliseksi naturalisoinnin reittiä, koska suuri kunnia ja maan hallitsijalle tuotettu hyöty (loistavalla ja hyväominaisuuksisella herrasmiehellä) olivat tekijöitä, joiden nojalla keisari-suuriruhtinaat antoivat suomalaisia aatelisarvoja.

Toisaalta, Suomessa syntynyt ulkomaalaisen lapsi katsottiin syntyperäiseksi suomalaiseksi, mikäli hän täytti uskontokriteerin: alun perin vaadittiin evankelisluterilaisuutta, mutta autonomian aikana kelpasivat myös ortodoksit.

Suomella oli Pietarissa passivirasto, joka otti vastaan ja ratkaisi venäläisten ja muiden ulkomaalaisten hakemuksia saada matkustaa Suomeen, tai jopa asettua oleskelemaan. Hyvin usein keisarillisilla käskyillä rajoitettiin passien myöntämisiä venäläisille, näiden kun ei eräiden keisareiden mielestä ollut niin kovin tarpeellista kulkea Suomeen. Sen sijaan suomalaiset, keisarin alamaisina, saivat matkustaa ja oleskella Venäjällä yhtä vapaasti kuin venäläiset itsekin.

Ranskalaisten aatteiden levitessä Suomeen monet ryhtyivät kutsumaan näitä oikeuksia, jotka syntyperäisille suomalaisille kuuluivat, kansalaisuudeksi. 1900-luvun alkuun mennessä idea oli jo niin vakiintunut, että niinä vuosikymmeninä luonnostellut uudet perustuslakiehdotukset alkoivat sisältää asialle nimikkeen kansalaisuus.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]