Suomalainen kansanmusiikki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomalainen kansanmusiikki sisältää huhuillen, resitoiden, laulaen, rallatellen, rummuttaen ja soittaen esitettyjä sävelaihelmia. Ne sisältävät usein motiiveja ja ennestään tuntemattomia sävelmiä.

Suomalainen laulumusiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen laulurunous oli tavallisesti kalevalanmittaisia muinaisrunoja, joita useimmiten esitettiin esi- ja jälkilaulajan vuorotellessa säkeittäin. Suomalaisen runosävelmän merkittävimmät ominaispiirteet ovat viisi-iskuinen (5/4) sävelmäsäkeen mitta, kuten myös viisilukuinen käyttöasteikko, laajuudeltaan yleisimmin mollipentakordi. Tavallisin ja tunnetuin käytetty sävelmä on niin kutsuttu Kalevalan sävelmä. Etelään päin Inkeriin ja Viroon mentäessä on neli-iskuisuus ja duurin sukuisuus yleisempää. Runosävelmiä on esitetty yleensä työ- ja riittilauluissa sekä erilaisissa loitsuissa, häissä sekä leikkilauluissa. Nykyaikana runosävelmät ovat säilyneet käytössä lähinnä lasten nukuttamiseen käytettävissä tuutulauluissa (”Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki, nuku nurmelle hyvälle, vaivu maalle valkealle.”)

Merkittävimmät tunnetut runonlaulajat ovat Itä-Karjalasta. Latvajärveläiseltä Arhippa Perttuselta kerättiin 1830-luvulla kaikkiaan 4 130 säettä, ja lauluja tallennettiin innokkaasti pitkän aikaa kansallisen heräämisen ajoista Kalevalaan ja Kantelettareen ja sittemmin aina 1950-luvulla saakka. Vielä nykyisinkin Venäjän puoleisessa Karjalassa elää joitakin vanhoja aitoja laulurunojen taitajia.

Pääartikkeli: Itkuvirsi

Itkuvirret ovat vanha Karjalan ortodoksien seremonioihin liittyvä herkkä laulurunouden laji. Itkuvirsien taitajat eli itkijät, olivat kypsään ikään ehtineitä naisia, jotka iän myötä olivat saavuttaneet oikeanlaisen laulutekniikan. Itkuvirsien esitystarkoitus on ollut yksilön henkisten purkausten kuvaaminen ja voimakkaitten, läsnä oleviin ihmisiin kohdistuneitten, tunnetilojen nostattaminen. Itkuvirsien aiheet ovatkin varsin tunteellisia, kuten suru, murhe ja kaipaus sekä haikeus. Kuolleitten ihmisten hautajaisissa ja heitä muistellessa on itkuvirsiä esitetty kirkolliseen tapaperinteeseen liittyen. Hääjuhlissa on itketty pyyntöjä, kiittämisiä, neuvontaa ja haikeutta. Lisäksi lyhempimuotoisia tilapäisiä itkuvirsiä on esitetty muina sopivina hetkinä kuten tervehdittäessä ja hyvästejä jätettäessä. Itkutekniikka perustui improvisointiin eikä aina ollut täysin kalevalaisen runomitan mukaista, samoin kuin rytmi saattoi olla poikkeusjakoista ja epäsäännöllistä.

Tunnettuja itkuvirsien taitajia olivat muiden muassa Matjoi Plattonen, Oksenja Mäkiselkä sekä vuonna 1963 kuollut suomussalmelainen Domna Huovinen, joka oli luultavasti viimeinen aito itkuvirsien taitaja Suomen puolella rajaa.

Laulusävelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulusävelmillä tarkoitetaan kansanlauluihin kuuluvia lyyrisiä ja loppusointuun riimitettyjä laulelmia, joiden käyttö alkoi Suomen länsiosassa olla yleistä 1800-luvun alkupuolella. Laulut ovat sisällykseltään lyyrisiä, ja niitä lauletaan säepareittain. Ensimmäisessä säeparissa esitettiin tai tulkittiin luonnonkuva, mietelmä tai jonkinlainen yleinen havainto, ja tähän vastattiin jälkimmäisessä parissa tunnelman tai toteaman muodossa. Sävelmä on tavallisesti nelisäkeinen parillinen lauseke, jota nimitetään rekirytmiksi. Sävelmää toistetaan säepareja kertaamalla ja toistamalla riimikohtia säkeistöluvun mukaan. Riimitetyissä lauluissa on jo selkeää ulkomaalaista vaikutetta, muun muassa saksalaisia balladeja sekä ruotsalaisia piiri- ja leikkilauluja.

Hengellinen kansanmusiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen hengellinen kansanmusiikki pohjautuu pitkälti kirkkokoraaleihin. Ennen uskonpuhdistusta suomalainen kansanmusiikki sai vaikutteita liturgisista sävelmistä ja vuonna 1582 ilmestyneestä Piae Cantiones -kokoelmasta. Vanhin säilynyt käsin kirjoitettu koraalikokoelma on Kangasalan koraalikirja vuodelta 1624. Kirkkokoraaleista muodostui sittemmin kansan suussa varsin omaleimaisia toisintoja. Kansankoraaleja on tallennettu erityisesti merkittävimmiltä herännäisalueilta Suomesta.

Ortodoksisen kirkon anti on ollut huomattavasti mitättömämpää kuin luterilaisen. Toisintoja ei pahemmin päässyt syntymään sävelmien laadun sekä vieraan kielen vuoksi. Monet ortodoksit ovat kuitenkin tehneet merkittävää työtä karjalaisille omaleimaisen itkuvirsiperinteen parissa.

Kansanomainen soitinmusiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen perinteisen kansanmusiikin soittimisto on varsin niukka lähinnä luonnon karuuden ja maan syrjäisen sijainnin vuoksi. Kansanmusiikissa käytetyt soittimet lajitellaan vanhoihin kansallisiin soittimiin, joita ovat kantele ja erilaisen paimenten soittimet, sekä muualta lainattuihin soittimiin, joista kansanmusiikissa yleisesti käytettyjä ovat lähinnä jouhikantele eli jouhikko, viulu, klarinetti ja haitari.

Paimensoittimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lakuttimella hätisteltiin esimerkiksi petoja asumusten läheltä.

Suomalaisten paimensoittimia olivat erilaiset puhaltimet sekä kielisoittimet. Osaa tällaisista äänen tuottamiseen soveltuvista välineistä, kuten Lakutinta, käytettiin alkujaan arkisen elämän tarpeisiin tuottamaan kutsu- ja pelotusäänisignaaleita ja muita äänimerkkiä ihmisille ja eläimille, mutta myös henkiolennoille ja luonnonvoimille. Sittemmin paimensoitinten kehittyessä niitä ruvettiin käyttämään erilaisten laulu- ja tanssisävelten esittämiseen. Torvia käytettiin metsästyksessä, kalastuksessa, hälyttimenä ja ruokakellon sijaan. Länsi-Suomessa paimentorvia käytettiin myös rukoustorvena.

Torviksi rakenteensa puolesta lajiteltuja puhallinsoittimia olivat muiden muassa tuohitorvi eli tanatorvi, luikku, ämyri ja truba. Myös erilaisia sarvia, kuten pukin, pässin ja naudan sarvet, mutta myös puusarvet. Huilutyyppisiä soittimia olivat pajupillit, kuten pitkähuilu ja piisku, sekä erilaiset puu- ja savihuilut. Kielisoittimia olivat muiden muassa kasvien lehdet, kampa, kaide, ruokopilli, mäntypilli, kärjennoukka ja tärrätorvi. Helistimiä olivat mm. Rapapalli.

Tunnettu perinteisten paimensoittimien valmistaja oli inkeriläinen vuonna 1961 kuollut paimen Teppo Repo. Kirjailija ja tutkimusmatkailija Kaarle Aksel Gottlund oli aikanaan hyvin kiinnostunut perinteisistä paimensoittimista ja julkaissut aihetta käsitteleviä teoksia.

Pääartikkeli: Kantele

Kantele, eli kannel, on itämerensuomalaisten, balttilaisten ja slaavilaisten sekä eräiden muidenkin kansojen soitin. Vastaavanlainen soitin kuuluu mm. Volgan alueen kansojen musiikkiperinteeseen. Kantele kuuluu yleisemmin katsottuna eurooppalaiseen psalterium-soitinten yleisryhmään. Soittimen alkuperää ei tunneta. Sen ikä on arveltu olevan tuhansia vuosia ja ainakin kantasuomalaiselta kaudelta. Vanhimmat aineelliset todisteet erilaisista kantelaista ovat Novgorodin kaivauksista 1100–1300-luvulta sekä Puolasta 1200-luvulta.

Suomalaisessa kanteleessa ominaispiirre on alaspäin kaartuva ponsi, joka soitettaessa lepäsi oikean jalan reidellä, kun itse soitinta pidettiin polvien päällä poikittain. Paikoin eteläisillä seuduilla soittimen pitotapa oli syvemmällä sylissä, minkä johdosta ponsi oli turha. Yleisimmin vasemman käden sormilla tarpeettomat kielet suljetaan ja kieliä lyödään sormilla, nahkapalalla tai tikulla tms. soittolehdellä. Suomessa 1900-luvun alussa, ja Karjalassa jo paljon aikaisemmin, yleistynyt näppäilytekniikka pelkillä sormilla on nykyisin omaksuttu muissakin kantelemaissa vanhan soittotekniikan ohella rikastuttajana.

Itämeren kanteleen perustyyppi on yksi- tai kaksipuolinen, jossa on viisi kieltä. Kanteleen pituus on ollut puoli metriä tai vähän päälle. Viisi kieltä on sopiva määrä suomalaistyyppisten runosävelten soittoon. Viimeisin tunnettu perinteen taitaja Antti Rantonen Haapavedeltä kuoli vuonna 1961. Karjalassa kanteleet säilyivät pitkään vähäkielisinä. Elias Lönnrot rakensi aikanaan jopa kromaattisia kanteleita, joissa kieliä oli yli 30. Suomalaisten talonpoikaisten kanteleiden kielimäärä on ollut hyvin vaihteleva. Yleensä noin 20 kieltä on riittänyt kansanmusiikin esittämiseen vanhaan tapaan lyhyet kielet soittajaa lähinnä. Alettaessa soittamaan kanteleella ns. taidemusiikkia 1800-luvun lopulla pitkät kielet soittajaa lähinnä, on kieliluku kasvanut sittemmin jopa yli 30. Alun perin kielet tehtiin vaskesta, sittemmin raudasta ja myöhemmin teräksestä. Kanteleita on kehitetty rakennetta vahvistamalla ja parantamalla virityslaitteita sekä muuttamalla viritys kromaattiseksi. Talonpoikaisilla kanteleilla on säestetty lauluja ja tansseja sekä soitettu hengellistä musiikkia. Nykyisin erilaisella kanteleilla esitetään kaikenlaista musiikkia.

Pääartikkeli: Jouhikko

Jouhikko eli jouhikantele on vanhimpia länsimaista suomalaiseen kansanmusiikkiin lainattuja soittimia. Jouhikossa kieliä on kahdesta neljään. Soittimen nimi tulee siitä, että kielet punottiin Suomessa hevosen häntäjouhista. Soitinta soitetaan pitämällä tartunta-aukossa kielet jakavaa vasenta kättä.

Jouhikkoa käyttivät germaanit nimellä Chrotta ja keltit nimellä crwth ennen viulun keksimistä. Suomeen jouhikko levisi alun perin Ruotsista Viron ruotsinkielisten rannikkoalueitten kautta Sortavalaan. Jouhikko on 1800-luvulla ollut tiettävästi käytössä eteläisen Savon alueella, mm. Savonlinnassa, Kerimäellä ja Mäntyharjulla sekä näiden läheisyydessä Karjalassa Kesälahdella, Kiteellä, Hiitolassa, Ilomantsissa ja Sortavalassa.

Pelimannimusiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisesti viulua soittaneista kansansoittajista käytetään nimitystä pelimanni. Valtaosa taitavimmista pelimanneista tuli Suomen länsiosasta sekä ruotsinkieliseltä alueelta. Tunnettuja pelimanneja ovat mm. Kalle Tastula ja Friiti Ojala Kaustiselta, Matts Lindbäck Oravaisista, Aleksanteri Ranta Ilmajoelta, Juokki Nousiainen Kuorevedeltä ja Kalle Lundgren Nummelta.

Pääartikkeli: Viulu

Uudemmista kansanmusiikissa käytettävistä soittimista viulu on kaikkein varhaisin. Ensimmäiset maininnat soittimen käytöstä ovat jo 1600-luvulta, mutta Itä-Suomeen laajempaan käyttöön viulu levisi vasta 1800-luvulla, ja joihinkin osiin Karjalaa haitari ja balalaikka ilmaantuivat jo ennen viulua. Viulumusiikin suurkautta olivat 1700- ja varsinkin 1800-luku, jolloin viulua käytettiin laajamittaisesti Suomen etelä- ja länsiosissa. Soitinta käytettiin myös paljon Karjalassa ja Savossa.

Viulua käytettiin erityisesti kruunuhäitten seremonioissa ja tansseissa. Pelimannit ja puusepät rakensivat yleisimmin viulunsa itse. Viulun soitto oli pääasiassa yksiäänistä. Kuitenkin jos pelimanneja oli häissä useampi kuin yksi, voitiin musiikkiesitys toteuttaa myös oktaavisoittona. Jousia käytettiin lyhyesti ja napakasti, millä saatiin aikaan tehostettu tanssin rytmi. Viulua käytettiin myös muissa seremonioissa, marssimusiikissa, sillä soitettiin käyntisoittoja, tanssimusiikkia sekä muuten vain ajanvietemusiikkia, joihin saattoi lukeutua myös laulusävelmiä ja myöhemmin myös nuoteilla kirjoitettua musiikkia.

Suomalaiseen viulunsoittoon on suuresti vaikuttanut ruotsalainen kansansoitto, mitä edesauttoivat vilkkaat meriyhteydet Pohjanmaalta Tukholman eteläpuolelle. Pohjalaisia kirvesmiehiä oli 1700-luvulla paljon myös eteläruotsalaisissa laivanveistämöissä, jolloin sävelmistöä, pääasiassa alun perin puolalaiseen polskaan pohjautuvia, levisi maahan. Puolan tanssiperintö polskan, poloneesin, masurkan, varsoviennen ja krakowiakin muodossa olikin jo 1500-luvulta lähtien merkittävä vaikuttaja koko Itämeren alueella.

Viulunsoittajat olivat pääasiallisesti kiertäviä tai paikallisesti vaikuttavia kyläpelimanneja tai heikkotaitoisempia harrastelijoita.

Vuonna 2021 kaustislainen viulunsoitto hyväksyttiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.[1]

Pääartikkeli: Klarinetti

Viulun ohella myös klarinetti on peräisin länsimaista. Suomalaisessa kansanmusiikissa se on ollut käytössä pääasiassa tanssisoittimena, mutta klarinetilla on soitettu myös marsseja ja käyntisoittoja. Monien klarinetinsoittajien, eli pillipiiparien tai musikanttien, soittotaito on peräisin sotilassoittokunnista, joista he toivat oman lisänsä omille kotipaikkakunnilleen palatessaan. Klarinetinsoittotaito keskittyi pääasiassa Suomen länsiosiin.

Pääartikkeli: Harmonikka

Harmonikka tuli Suomeen 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tuolloin haitarit olivat kaksirivisiä semitonivireisiä, pääasiassa saksalaisvalmisteisia. Karjalaan harmonikka levisi myös Venäjältä, joihinkin osiin jo ennen viulua. Sittemmin 1900-luvulle tultaessa haitarit kehittyivät viisirivisiksi ja kromaattisiviritteisiksi.

Muita soittimia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs merkittävistä kansanmusiikin parissa käytetyistä soittimista on huuliharppu, jota pitkän aikaa käytettiin tanssi- ja ajanvietemusiikissa. Muita vähemmän merkityksellisiä ja harvemmin käytettyjä soittimia ovat kitara, mandoliini, sisteri, kontrabasso ja munniharppu, jotka ovat yleistyneet lähinnä nykyajan pelimannien käytössä. Samaten urkuharmooni on nykyajan pelimannien suosiossa, vaikka sillä on varsinaisessa kansanmusiikissakin jo vuosisadan perinne, joskin hengellisten laulujen piirissä.

Nykyaikainen kansanmusiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanmusiikiksi sanotaan myös samaan tyyliin sävellettyä musiikkia, joka käyttää kansanmusiikin elementtejä, yhdistäen siihen pop-, jazz- tai klassisen musiikin elementtejä. Usein muusikot aloittavat esittämällä perinteisiä sävelmiä, mutta jatkavat säveltämällä omia teoksiaan, esimerkiksi Konsta Jylhä, Värttinä.

Kansanmusiikki koki Suomessa ensimmäisen uuden suosion aallon 1940-luvulla pelimanniyhtyeiden perustamisen myötä. Toinen aalto oli 1960-luvulla eurooppalais-amerikkalaisen etnisyys-folklore-muodin myötä. Oman alueen kansanmusiikilla on ollut erityisen voimakas merkitys uhanalaisiksi itsensä tuntevien ryhmien, kuten suomenruotsalaisten, suomenvenäläisten ja karjalaisevakoiden keskuudessa. Kansanmusiikilla on ollut myös poliittisia vivahteita. Kolmas aalto alkoi 1980-luvulla, jolloin muun muassa Sibelius-Akatemiassa alkoi kansanmusiikin (1983) akateeminen opetus. Tätä aaltoa edustavat muun muassa JPP, Värttinä, Maria Kalaniemi, Timo Väänänen, Loituma sekä Frigg.

Monelle lastenlauluista tutut riimit ovat malliesimerkki suuhun kulkevasta kansanmusiikista: Suomalaiselle tuttuja ikivanhoja kansanmusiikista juurensa juontaneita rallatuksia ovat esimerkiksi ”hura hura häitä”, ”lällällälää lieruu”, ”tuu tuu tupakkirulla”.

  • ”Kansanmusiikki / Suomen kansanmusiikki länsimaisessa perinnekentässä”, Otavan Iso Fokus, osa 3, s. 1027–1632. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1975. ISBN 951-1-00051-9

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Asplund, Anneli & Hako, Matti (toim.): Kansanmusiikki. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 366) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1981. ISBN 951-717-234-6
  • Blomster, Risto (toim.): Kantele. (Kirjoittaneet Pekka Jalkanen, Heikki Laitinen ja Anna-Liisa Tenhunen. SKS:n teoksia 1225, Tiede) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-101-8
  • Heikkilä, Johannes & Virtanen, Hannu: Pilven piirtä myöten: suomietnon synty. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2011. ISBN 978-952-222-303-6.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]