Palsasuo

Iiton palsasuo Käsivarressa Enontekiöllä. Etualalla iso palsakumpu. Taustalla palsojen sulamislampia.

Palsoja ilmakuvassa

Palsasuo on aapasoita muistuttava suoyhdistymätyyppi, jossa esiintyy routaytimisiä turvekumpuja, palsoja. Palsasuot koostuvat palsakummuista ja niiden väleissä olevasta aapasuosta. Palsasoita kutsuttiinkin aiemmin kumpusoiksi. Palsat ovat yleensä suon paksuimmalla alueella ryhminä. Palsan turve eristää kesällä lämpöä ja estää ytimen routaa sulamasta. Palsat kuitenkin sulavat, koska ne kasvavat, jolloin turvekerros halkeaa ja palsa sulaa kesällä romahtaen vesikuopaksi. Sana palsa (tässä merkityksessä) on peräisin saamelaiskielistä ja levinnyt moniin kieliin.

Palsasoita esiintyy pohjoisella pallonpuoliskolla tundran ja boreaalisen vyöhykkeen rajamailla. Palsasoita voidaan pitää aapasoiden muunnoksena. Suomessa palsasoita esiintyy lähinnä puurajan tienoilla pohjoisimmassa Lapissa. Palsasuon eteläraja on ikiroudan eteläraja, joka on jotakuinkin Enontekiön ja Utsjoen kuntien eteläraja.

Palsojen lisäksi on matalampia pounuja. Pounujen peittämää aluetta sanotaan pounikoksi. Pounikot ovat palsasoiden reunarämeitä. Lisäksi palsasoilla on rahkamättäitä, jänteenpätkiä, rimpiä, puroja ja juotteja. Palsasuot ovat aapasoiden muunnos, jossa vuoden keskilämpötila on alle −1 °C. Aapasoille tyypilliset rimmet ja jänteet saattavat kuitenkin puuttua palsasoilta. Palsoja on Suomen Lapissa eniten koivuvyöhykkeessä. Palsasoilla sataa vähän ja voimakas tuuli osaltaan ohentaa lumipeitettä joistain kohdista. Palsasoiden syntyalueella on katkonaista ikiroutaa.

Palsa

Palsa on turvekumpu, jonka sisällä on enimmäkseen jäätynyttä turvetta ja paikoin jäälinssejä.. Palsa on ikiroudan nostamaa saraturvetta. Palsassa voi olla myös kivennäismaata. Palsojen jään sulamisen estävä turve on aina noin 40–50 cm. Palsakummut voivat olla jopa 5–7 metriä ympäristöään korkeampia, tavallisimmin kuitenkin 2–4 metriä, ja kymmenien metrien levyisiä. Palsoilla kasvaa vaivaiskoivua ja hilloja.

Palsan synty ja kehitys

Jäälinssin kehittyminen palsassa.

Palsoja syntyy alueelle, jossa vuoden keskilämpötila on alle −1 °C ja joilla on vähäisen sademäärän takia ohut lumipeite, jota tuuli pyyhkii pois. Talvella palsakummut kasvavat ja lyhyen viileän kesän aikana ne eivät ehdi sulaa kuin enintään puolisen metriä pinnasta. Kevon tutkimusasemalla tuotettiin palsa kokeellisesti siten, että tietyltä kohdalta otettiin yhtenä talvena lumi säännöllisesti pois. Tämän jälkeen palsa alkoi nousta ja oli muutamassa vuodessa 15 cm korkea. Toisten näkemysten mukaan palsa voisi syntyä valoa ja lämpöä heijastavan jäkälän kohdalle tai paikkoihin, joihin vesi jäätyy turpeessa.

Palsan synty on mahdollista, koska talvella jäässä oleva turve johtaa hyvin lämpöä ja tällöin päästää pakkasen syvälle maaperään. Kesällä kuiva turve on puolestaan hyvä lämmön eriste ja estää palsan sisäistä routaa sulamasta.

Palsa syntyy alussa routakerroksena, joka on ympäristöään paksumpi. Sitten ohut routa sulaa, ja paksun roudan alueelle jää jäälinssi, joka nostaa maanpintaa kohdaltaan ylös. Tuuli pyyhkii talvella kumpumaisen turpeen helposti pakkaselta suojaavasta lumesta. Jäälinssi paksunee poikkileikkaukseltaan ympyrän muotoiseksi, jolloin palsan ympärille syntyy ojamainen vetinen painuma. Ajan kuluessa jäälinssi tavoittaa suoturpeen alla olevan pohjamaan, joka osaltaan nousee jäätyessään ja nostaa palsaa. Kun palsa kasvaa kyllin korkeutta, sen pinnan turve kuivuu ja alkaa halkeilla ja oja syventyä. Kun eristävä turvekerros halkeaa palsan ytimeen asti, palsa sulaa kesän lämmössä ja luhistuu. Palsan sulamista edesauttaa vesi- ja tuulieroosio. Sen paikalle syntyy lampimainen kuoppa, rimpipainanne, joka alkaa soistua umpeen.

Palsat ja pingot

Kanadassa ja Alaskassa on palsoja muistuttavia pingoja, mutta ne ovat enemmän kivi- ja soramuodostumia ei turpeisia. Siperian soraisia pingoja kutsutaan nimellä bulkunjak. Bulkunjakit ovat jopa 10 metriä korkeita. Jatkutskin ympäristössä esiintyy bulkunjakien lisäksi toisaalta myös arolaikkuja, joissa maa on vajonnut ja kuivunut.

Palsojen ikä

Vanhimmat voivat olla 2 000 vuoden ikäisiä. Kun ne repeilevät ja päästävät lämpöä sisälle, se lopulta romahduttaa kummun ja paikalle muodostuu pieni lampi. Tutkijoiden mielestä palsat ovat syntyneet Suomen Lappiin vasta atlanttisen lämpökauden huipun jälkeen 5 000–2 000 vuotta sitten.

Kasvillisuus ja eläimistö

Palsakumpujen kasvillisuus on puutonta rämettä ja välit nevoja. Lakka on yleinen kasvi, samoin sarat. Palsakummuissa kasvaa myös vaivaiskoivuja ja suopursuja. Palsojen välisissä rimmissä taas esiintyy muun muassa monitähkä- ja suovillaa aapasaran ohella. Palsasuon turvekerros on ohut ja pohjamaan ravinteet siksi helposti kasvien saatavilla. Palsasoilla on kesällä suuri lintutiheys, koska hyönteisiä on paljon.

Lähteet

• Iiris Lappalainen, Suomen luonnon monimuotoisuus,Edita 1998, ISBN 951-37-2380-1
• Harri Vasander (toim.), Suomen suot,Suoseura ry 1998, ISBN 951-97826-0-5
• Antero Järvinen, Seppo Lahti, Suurtuntureiden luonto, Palmenia-Kustannus 2004, ISBN 952-10-1142-4
• Matti Saarnisto, Käytännön maaperägeologia, Kirja-Aurora Turku 2002 ISBN 951-29-2247-9
• Paavo Kallio, Kevo. Mietteitä ja muistikuvia Kevosta ja pohjoisen luonnon tutkimuksesta, Karisto, 1990. ISBN 951-23-2521-7
• Juhani Päivänen, Suot ja suometsät – järkevän käytön perusteet. 2007, Metsäkustannus Oy, Helsinki ISBN 978-952-5694-02-4

Aiheesta muualla

• Retkipaikka.fi: Iiton palsasuo
• Miettinen M., Huhta V., Mikkola K., Häyrinen U., Kuronen I., Rapeli M. 1978. Suoaapinen. Julkaisija: Suomen luonnonsuojeluliitto, s. 38
• Ruuhijärvi, R. 1962. Palsoista ja niiden morfologiasta siitepölyanalyysin valossa. Terra 2, s. 58–68.
• Hyvönen, O. 1972. Palsojen morfologiasta ja esiintymisestä Fennoskandiassa. Terra 84, s. 72–77.

Metsätyyppiopin mukaiset Suomen metsien kasvupaikkatyypit, suotyypit ja suoyhdistymätyypit