Tämä on lupaava artikkeli.

Sergei Eisenstein

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sergei Eisenstein
Nuori Sergei Eisenstein 1910-luvulla.
Nuori Sergei Eisenstein 1910-luvulla.
Henkilötiedot
Syntynyt23. tammikuuta 1898
Riika, Venäjän keisarikunta
Kuollut11. helmikuuta 1948 (50 vuotta)
Moskova, Neuvostoliitto
Ammatti elokuvaohjaaja
Ohjaaja
Aktiivisena 1923–1946
Tunnetuimmat ohjaukset Panssarilaiva Potemkin (1925),
Lokakuu (1927),
Aleksanteri Nevski (1938),
Iivana Julma (1944)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Sergei Mihailovitš Eisenstein (ven. Серге́й Миха́йлович Эйзенште́йн, Sergei Mihailovitš Eizenštein; 23. tammikuuta (J.: 10. tammikuuta) 1898 Riika, Venäjän keisarikunta – 11. helmikuuta 1948 Moskova, Neuvostoliitto) oli neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja ja elokuvateoreetikko. Eisenstein tunnustetaan yhdeksi vaikutusvaltaisimmista elokuvaohjaajista, vaikka hän tekikin vain seitsemän pitkää elokuvaa. Hänen elokuviaan olivat muun muassa löyhästi tositapahtumiin perustuvat Panssarilaiva Potemkin (1925) ja Lokakuu (1927).

Eisenstein kirjoitti elokuvateoriasta ja kehitti elokuvaleikkausta ja tutki montaasia. Hänen ajatuksensa oli niin sanottu ”attraktioiden montaasi”, jossa hän pyrki liittämään otokset toisiinsa mahdollisimman suuren psykologisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Eisenstein oli lähellä venäläisiä formalisteja, sillä hän korosti elokuvan muotoa sen sisällön sijaan.

Nuoruus ja opiskelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eisenstein vanhempiensa kanssa vuonna 1900.

Sergei Eisenstein syntyi Riiassa, Venäjän keisarikunnassa 23. tammikuuta 1898.[1] Hänen isänsä Mihail Eisenstein oli baltiansaksalainen juutalainen arkkitehti ja insinööri. Suvussa oli myös ruotsalaista taustaa. Äiti Julija Ivanovna (o.s. Konetskaja) oli etninen venäläinen. Äiti rakasti matkustamista, kävi katsomassa Egyptin pyramideja ja vieraili usein poikansa Sergein kanssa Pariisissa. Vanhemmat erosivat 1909, jolloin Sergei jäi asumaan isänsä luokse. Isä teki pitkän uran arkkitehtina ja insinöörinä, mutta hänen suunnittelemisensa rakennusten runsaiden koristeiden ja yksityiskohtien takia häntä kutsuttiin ”hulluksi leivostentekijäksi”, ja art nouveau -tyyliä pidettiin liian ylenpalttisena.[2]

Sergei Eisenstein kertoo muistelmissaan, että kesäisin isä kävi Pariisissa ja toi sieltä runsaasti ”pariisilaisia tuotteita” ystäville ja tutuille. Niitä olivat postikortit ja albumit, joissa kaunottaret poseerasivat, ja albumit, joissa hieman uskaliaat ja hyvin sentimentaaliset nuorten neitojen mullistavat kohtalot paljastuivat kuvasarjoissa elokuvan esimuotona. Valokuvat kuuluisista pariisilaista tähdistä aikakauden puvuissa, kuten myös ylemmän yhteiskunnan naisista ja herroista, antoivat näkökulman kosmopoliittiseen ja kevytmieliseen Belle Époquen puoleen, joista eivät ainoastaan isä Mihail ja hänen ystävänsä nauttineet. Se herätti myös Sergein kiinnostuksen montaasiin.[3]

Eisenstein aloitti vuonna 1915 opiskelut teknillisessä akatemiassa tarkoituksenaan seurata isänsä jalanjälkiä. Opinnot keskeytyivät helmikuussa 1917, kun hänet kutsuttiin asepalvelukseen ja lähetettiin rintamalle. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Eisenstein palasi kouluun, mutta jo seuraavana vuonna hän liittyi punaisten puolelle käynnissä olevassa sisällissodassa (hänen isänsä taisteli vastakkaisella puolella). Eisenstein kotiutettiin 1920. Hän muutti Moskovaan, missä hän osallistui Proletkult-nimisen järjestön toimintaan Proletkult pyrki luomaan proletariaatin taidetta.[4]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterista elokuvaohjaajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eisensteinin ensimmäinen elokuva, lyhytelokuva Dnevnik Glumova.

Proletkultissa Eisenstein osallistui alkuun teatterituotantoihin. Hän työskenteli muun muassa avantgarde-ohjaaja Vsevolod Meyerholdin kanssa ja tutustui moniin tuleviin elokuvaohjaajiin ja kirjailijoihin.[4] Eisenstein aloitti teatterissa koristetaiteilijana ja apuohjaajana ja suunnitteli teatteriesityksiin useita puvustuksia sekä lavastuksia. Hän kiinnostui myös japanilaisesta kabuki-teatterita, joka vaikutti hänen näkemykseensä elokuvista.[1]

Ensimmäisen kosketuksensa elokuva-alaan Eisenstein sai vuonna 1923, kun hän ohjasi lyhytelokuvan Dnevnik Glumova ja avusti Esfir Šubia Fritz Langin elokuvan Tri Mabuse – ihmispeto leikkaamisessa Neuvostoliiton markkinoille.[4] Dnevnik Glumova oli osa Eisensteinin ensimmäistä teatterituotantoa, joka oli versio Aleksandr Ostrovskin näytelmästä.[5] Hänen tunnetuin teatteriohjauksensa oli suuressa tehdassalissa näytelty versio Sergei Tretjakovin Kaasunaamareista.[6]

Panssarilaiva Potemkinin kuuluisa Odessan portaiden kohtaus.

Eisensteinin ensimmäinen kokopitkä elokuva oli Lakko, joka sai ensi-iltansa vuonna 1925. Hän toteutti siinä montaasiteoriaansa, jota oli jo kehittänyt Dnevnik Glumovaa varten. Lev Kulešov oli ensimmäisenä kehittänyt elokuvallista montaasia, mutta Eisenstein käytti omaa teoriaansa ”attraktioiden montaasista”, jossa synteesi syntyy erilaisten elementtien välisestä ristiriidasta.[5] Eisensteinilta valmistui samana vuonna toinenkin elokuva, kun kommunistinen puolue tilasi vuoden 1905 vallankumouksen muistoksi elokuvan.[7] Hän kirjoitti kumouksen veteraanin kanssa laajan käsikirjoituksen, mutta lopulta siitä kuvattiin vain yksi suunnitelluista episodeista.[8] Panssarilaiva Potemkin nosti Eisensteinin mainetta, ja elokuva oli erityisen suosittu Saksassa.[5] Sitä pidetään yhtenä merkittävimmistä elokuvista, ja esimerkiksi vuonna 1958 se valittiin kriitikkojen äänestyksessä historian parhaaksi elokuvaksi.[7] Lisäksi sen Odessan portaiden kohtaus on ehkä elokuvahistorian tunnetuin kohtaus.[9]

Panssarilaiva Potemkinin jälkeen Eisenstein alkoi tehdä kollektiivista maataloutta käsittelevää elokuvaa Vanhaa ja uutta, mutta keskeytti tuotannon tehdäkseen elokuvan Lokakuu lokakuun vallankumouksen 10-vuotismuistoksi. Lokakuu oli Eisensteinin ensimmäinen elokuva, josta hän joutui vaikeuksiin auktoriteettien kanssa. Se jakoi myös kriitikoiden mielipiteet: osa kriitikoista piti sitä uuden ”intellektuellisen elokuvan” alkuna, mutta osaa kriitikoista häiritsi ylenmääräinen abstrakti symbolismi.[5]

Eisenstein viimeisteli elokuvan Vanhaa ja uutta vuonna 1929, mutta kommunistisen puolueen näkemys maataloudesta oli muuttunut, joten hän joutui muokkaamaan elokuvaa näiden muutosten takia. Eisenstein lähti samana vuonna kumppaneidensa Grigori Aleksandrovin ja Eduard Tissen kanssa ulkomaille opiskelemaan uutta äänielokuvaa.[5]

Vierailu Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eisenstein Rotterdamin-vierailulla 1930.

Pariisissa Eisenstein ohjasi elokuvaesseen Romance sentimentale, jossa hän käsitteli kuvan ja musiikin kontrapunktia.[1] Vuonna 1930 Paramount Pictures tarjosi Eisensteinille Hollywoodista 100 000 dollarin sopimusta.[10] Hän työsti Hollywoodissa elokuvaversiota muun muassa Blaise Cendrarsin teoksesta Kulta ja Theodore Dreiserin Amerikkalaisesta murhenäytelmästä.[1] Paramount katkaisi lopulta Eisensteinin sopimuksen monen keskeytetyn elokuvaprojektin jälkeen.[5]

Monien kaatuneiden suunnitelmien jälkeen kirjailija Upton Sinclair järjesti Eisensteinille rahoituksen Meksikossa kuvattavaan elokuvaan ¡Que viva México!, joka kertoisi Meksikon historiasta, nykyisyydestä ja tulevasta. Suunnitelma oli suurisuuntainen, ja Eisenstein tutki meksikolaista kulttuuria. Sinclair keskeytti kuitenkin työt 11 kuukauden kuvauksien jälkeen, ja Eisenstein joutui palaamaan Neuvostoliittoon. Kuvatusta materiaalista on koottu joitakin puolinaisia versioita.[11] Meksikon-matkasta kertoo Peter Greenawayn vuonna 2015 ohjaama fiktiivinen elokuva Eisenstein in Guanajuato.[1]

Paluu Neuvostoliittoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sergei Eisenstein vuonna 1935.

Eisenstein palasi muuttuneeseen Neuvostoliittoon. Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma oli vaikuttanut myös Neuvostoliiton elokuvaan, jota johti Boris Šumjatski, jonka tavoitteena oli luoda ”elokuvaa miljoonille”. Useat Eisensteinin tuotannot, kuten elokuvaversio Karl Marxin Pääomasta, keskeytyivät. Vuonna 1935 hän alkoi tehdä ensimmäistä äänielokuvaansa, Bežinin niityt. Šumjatski keskeytti kuitenkin sen tuotannon maaliskuussa 1937.[5] Elokuvaa ei koskaan julkaistu, koska sitä pidettiin formalistisena, sillä se kuvasi todellisuutta runollisesti.[1] Eisenstein sai jatkaa elokuvaamista vasta, kun hän oli tunnustanut tekemänsä virheet julkisesti.[5]

Kun Saksaa kohtaan tunnettu vihamielisyys oli korkeimmillaan, Eisenstein sai tehtäväkseen ohjata elokuvan Aleksanteri Nevskistä, novgorodilaisruhtinaasta, joka löi saksalaiset kalparitarit Peipsijärven taistelussa vuonna 1242. Sen tarkoituksena oli nostattaa kansallista henkeä saksalaisten sotaisuutta vastaan.[12]

Aleksanteri Nevskissä Eisenstein keskittyi enemmän mise-en-scèneen, kuten puvustukseen ja valaistukseen, kuin leikkauksen tekniikkaan.[13] Elokuvassa on kuitenkin myös hänen parhaimmat osoitukset tekniikasta, jota hän kutsui nimellä ”orkestraalinen kontrapunkti”. Aleksanteri Nevski toi Eisensteinille myös mainetta hovielokuvaajana, sillä hän sai sen jälkeen Leninin kunniamerkin.[5] Vain hiukan sen jälkeen, kun elokuva oli päässyt teattereihin, Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat yllättäen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen Puolan offensiivin kynnyksellä elokuussa 1939. Elokuva joutui esityskieltoon. Uudessa ystävyyden hengessä Eisenstein palkattiin ohjaamaan Richard Wagnerin ooppera Valkyyria Moskovan Bolšoi-teatteriin.[14]

Eisensteinin hauta.

Eisensteinin viimeinen elokuva jäi keskeneräiseksi. Iivana Julman kuvaaminen alkoi 1943 Alma-Atassa, johon Moskovan elokuvastudiot oli siirretty sodan takia. Se julkaistiin 1945 ja oli todella suosittu. Sen ansiosta Eisensteinille ja hänen kumppaneilleen myönnettiin Stalin-palkinto. Eisenstein sai sydänkohtauksen helmikuussa 1946, minkä takia hän pyrki kiireesti saamaan valmiiksi muistelmansa ja Iivana Julman toisen osan. Se esitettiin elokuvissa kuitenkin ensimmäisen kerran vasta 1958, sillä siinä esitettiin Iivana Julman ja Josif Stalinin väliset yhteydet liiankin selvästi. Iivana Julman kolmas osa jäi valmistumatta, kun Eisenstein kuoli.[5]

Eisenstein kuoli helmikuussa 1948 saatuaan toisen sydänkohtauksen.[5] Hän oli tuolloin palaamassa kuvaamaan Iivanan Julman kolmatta osaa kärsittyään usaemman kuukauden angina pectoriksesta.[1] Kolmannen osan filmimateriaalista suuri osa on tuhottu.[15]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eisenstein oli naimisissa Pera Ataševan kanssa. He menivät naimisiin vuonna 1934. Heidän liittonsa oli kuitenkin platoninen, eivätkä he asuneet missään vaiheessa yhdessä. Eisensteinin seksuaalisesta suuntautumisesta on keskusteltu pitkään, ja hän meni Ataševan kanssa naimisiin kahdeksan kuukautta homoseksuaalisuuden kieltäneen lain jälkeen. Eisensteinin ystävä ja elämäkerturi Marie Setonin mukaan Eisenstein ei pitänyt itseään homoseksuaalina.[16] Peter Greenaway esittää elokuvassaan Eisenstein in Guanajuato Eisenstein homoseksuaalina. Hänen mukaansa liitto Ataševan kanssa tehtiin puhtaasti homouden kieltäneen lain takia.[17]

Tyyli ja teoriat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eisenstein tutki kirjoituksissaan montaasia taiteidenvälisenä ilmiönä. Hänen mukaansa elokuvallinen montaasi on vain yksi esimerkki yleisestä montaasiperiaatteesta, joka on taiteen sisäinen ominaisuus.[18]

Eisenstein ajatukset elokuvasta ovat pitkälti yhtenäisiä venäläisen formalistisen kirjallisuusteorian suuntauksen kanssa. Hänen elokuvan muotoa korostavat pohdintansa liittivätkin hänet formalistiseen perinteeseen, vaikka hän ei varsinaisesti edustanut koulukuntaa. Eisenstein korosti kirjoituksissaan elokuvan muotoa sen sisällön sijaan.[19]

Eisensteinin elokuvateorian keskeisin asia oli montaasi eli kuvien välinen ja sisäinen rytmi.[19] Hän esitti oman ”attraktioiden montaasinsa” jo vuonna 1924 Vladimir Majakovskin toimittamassa LEF-lehdessä. Siinä hän kirjoitti, että mielivaltaisesti valittuja kuvia ei pitäisi esittää kronologisesti vaan siinä järjestyksessä, joka tarjoaisi suurimman psykologisen efektin.[1]

Eisensteinin montaasiperiaatteensa mukaan leikkauksen tavoitteena ei ole sujuva siirtyminen otoksesta toiseen, vaan otosten törmäys, joka saa aikaan uusia mielleyhtymiä ja ideoita. Eisensteinin mielestä elokuvallinen merkitys syntyy aina siitä yhteydestä, johon merkitykset on asetettu. Otos ei Eisensteinin ajattelussa ollut pelkistettävissä yksimerkitykseksi, vaan se oli aina monimerkityksinen.[19]

Montaasin periaatteet ohjasivat Eisensteinia koko tämän uran ajan. Jo Lakossa hän kokeili teorioitaan. Siinä hän muun muassa esitti rinnakkain kohtauksen, jossa tsaarin sotilaat ampuivat työläisiä, ja toisen kohtauksen, jossa karjaa teurastetaan teurastamossa.[1]

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän ja Neuvostoliiton avantgarde
Kazimir Malevitš Musta neliö 1913 tai 1920–1930.
Kazimir Malevitš Musta neliö 1913 tai 1920–1930.
  • Lakko (Стачка, 1925)
  • Panssarilaiva Potemkin (Броненосец „Потёмкин“, 1925)
  • Lokakuu (Октябрь: Десять дней, которые потрясли мир, 1927)
  • Vanhaa ja uutta (Генеральная линия aka Старое и новое, 1929)
  • ¡Que Viva Mexico! (1931, jäi kesken (elokuvan aineistosta on jälkikäteen tehty elokuvia))
  • Bežinin niityt (Бежин луг, 1937, jäi kesken)
  • Aleksanteri Nevski (Александр Невский, 1938)
  • Iivana Julma I–III (Иван Грозный, 1945–1946, toinen osa sai ensi-iltansa 1958, kolmas osa jäi kesken).

Suomennetut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Elokuvan muoto. ((Izbrannye proizvedenija v šestih tomah.) Suomentaneet Antero Tiusanen ym) Helsinki: Love kirjat, 1978. ISBN 951-835-004-3
  • Kolme mestaria: Chaplin, Ford, Disney. Suomentanut Antero Tiusanen. Love Kirjat, Helsinki 1989. ISBN 951-8978-06-9

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-14868-0
  • Gillespie, David C.: Early Soviet Cinema: Innovation, Ideology and Propaganda. London: Wallflower Press, 2013. ISBN 1-903364-04-3 Google-kirjat (viitattu 23.9.2012). (englanniksi)
  • Kivinen, Kati: Toisin kertoen – Kertomuksen tilallistaminen ja kohtaaminen liikkuvan kuvan installaatiossa. Helsinki: Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto, 2003. ISBN 978-951-53-3530-2 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 6.9.2015).
  • Rush, Solveiga: Mikhail Eisenstein. Riga: Neputns, 2003. ISBN 9984-729-31-1 (englanniksi)
  • Taylor, Richard: Eisenstein, Sergei Film Reference. Advameg. Viitattu 25.6.2014. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i Sergey Mikhaylovich Eisenstein Encyclopædia Britannica. 2014. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 25.6.2014. (englanniksi)
  2. ↑ Rush, s. 97.
  3. ↑ Rush, s. 25.
  4. ↑ a b c Gillespie, s. 35–36.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k Taylor.
  6. ↑ Bagh, s. 128.
  7. ↑ a b Sergei Eisenstein: The Art & Science of Cinema Russian Archives Online. Archive Media project. Viitattu 25.6.2014. (englanniksi)
  8. ↑ Bagh, s. 129.
  9. ↑ Bagh, s. 130.
  10. ↑ Donald T. Critchlow: When Hollywood Was Right, s. 18. New York, NY: Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-0-521-19918-6 Google-kirjat (viitattu 30.4.2017). (englanniksi)
  11. ↑ Bagh, s. 132.
  12. ↑ Greg Dolgopov: Alexander Nevsky Senses of Cinema. Viitattu 30.4.2017. (englanniksi)
  13. ↑ Sergei Eisenstein Gene Siskel Film Center. Arkistoitu 24.1.2015. Viitattu 25.6.2014. (englanniksi)
  14. ↑ Patrick Carnegy: Wagner and the Art of the Theatre, s. 227. Yale University Press, 2006. ISBN 9780300106954 s.601
  15. ↑ Chale Nafus: Ivan the Terrible, Parts I and II Austin Film Society. Arkistoitu 12.1.2016. Viitattu 30.4.2017. (englanniksi)
  16. ↑ David A. Gerstner (toim.): Routledge International Encyclopedia of Queer Culture. Abingdon: Routledge, 2006. ISBN 978-0-415-30651-5 Google-kirjat (viitattu 1.5.2017). (englanniksi)
  17. ↑ Carmen Gray: Greenaway offends Russia with film about Soviet director's gay love affair The Guardian. 30.3.2015. Guardian News and Media Limited. Viitattu 1.5.2017. (englanniksi)
  18. ↑ Kivinen, s. 145.
  19. ↑ a b c Kivinen, s. 146.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mukala, Jorma: ”Keskustelua Eisensteinin kanssa”. Filmihullu 1/1979, julkaistu aiemmin Näköala-lehdessä.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sergei_Eisenstein&oldid=22773507”