Nikolai Gumiljov

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikolai Gumiljov
Henkilötiedot
Syntynyt3. huhtikuuta 1886
Kronstadt, Venäjä
Kuollut26. elokuuta 1921 (35 vuotta)
Pietari, Neuvosto-Venäjä
Kansalaisuus Venäjä
Ammatti kirjailija
Puoliso Anna Ahmatova
Kirjailija
Äidinkielivenäjä
Tuotannon kielivenäjä
Kirjallinen suuntausakmeismi
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Venäjän ja Neuvostoliiton avantgarde
Kazimir Malevitš Musta neliö 1913 tai 1920–1930.
Kazimir Malevitš Musta neliö 1913 tai 1920–1930.

Nikolai Stepanovitš Gumiljov (ven. Никола́й Степа́нович Гумилёв;[1] 3. huhtikuuta (J: 15. huhtikuuta) 1886 Kronstadt, Venäjän keisarikunta – 26. elokuuta 1921 Pietari Neuvosto-Venäjä) oli merkittävä venäläinen runoilija, joka oli akmeismiliikkeen perustajajäsen.[2]

Gumiljov oli naimisissa Anna Ahmatovan kanssa vuosina 1910–1918. Nikolai Gumiljov teloitettiin kommunisminvastaisesta toiminnasta elokuussa 1921.[2][3]

Suku ja koulutus, nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gumiljov syntyi aatelisperheeseen Kronstadtissa Pietarin edustalla. Hänen vanhempansa olivat laivaston sotilaslääkäri Stepan Jakovlevitš Gumiljov (1836–1910)[4] ja Anna Ivanovna Lvova (1854–1941). Lapsena Nikolai oli heikko ja sairas lapsi: häntä piinasivat jatkuvasti päänsäryt, eikä hän sietänyt melua. Hänellä oli sisarpuoli Aleksandra (1872-1952) isän ensimmäisestä avioliitosta ja vanhempi veli Dmitri (1884-1922), joka sotilasuransa jälkeen palveli hallinnollisena virkamiehenä Tverin kuvernementissa.[5]

Isän siirryttyä eläkkeelle vuonna 1887 perhe muutti Tsarskoje Seloon. Nikolai opiskeli vuonna 1898 muutaman kuuukauden Tsarskoje Selon kymnaasissa, jossa hänen opettajanaan toimi runoilija Innokenti Annenski, mutta siirtyi sitten liikarasituksesta sairastuttuaan kotiopetukseen.[5] Myöhemmin Gumiljov kertoi Annenskin vaikuttaneen siihen, että hän ryhtyi runoilijaksi.lähde?

Hän siirtyi Pietariin Gurevitšin lukioon ja kiinnostui maantiedosta sekä eläimistä. Hänellä oli kotonaan marsuja, valkoisia hiiriä sekä lintuja ja oravia elätteinään. Poika rakasti lukemista (Mayne Reid, Jules Verne, James Fenimore Cooper, Gustave Aimard, Kapteeni Grantin lapset, Kapteeni Hatteras) ja harrasti myös sotahistoriaa tinasotilailla koulukavereittensa kanssa sekä perusti luokkakavereidensa kanssa salaseura, joka teki seikkailuretkiä autiotaloihin, kellareihin, ullakoille jne. Tarinoita meri- ja kaukomatkoilta hän kuunteli innokkaasti isältään ja sedältään.[5]

Lukion kolmannella luokalla 12-vuotiaana Nikolai innostui Aleksandr Puškinista, jota pakotti kaikki toverinsakin lukemaan. Luokka kävi matineanäytöksissä teattereissa katsomassa Aleksandr Ostrovskin, Gerhart Hauptmannin ja William Shakespearen näytelmiä ja hän lisäsi henkilökohtaiseen kirjastoon Puškinin ja Mihail Lermontovin lisäksi Vasili Žukovskin. Luettavaksi tulivat myös Longfellow’n ”Laulu Hiawathasta”, John Miltonin Kadotettu paratiisi ja Paradise Regained, Samuel Taylor Coleridgen ”Vanhan merimiehen tarina”, jonka Gumiljov myöhemmin käänsi itse, ja Ludovico Arioston Raivoisa Roland.[5]

Vuonna 1900 koko perhe muutti Kaukasukselle Tbilisiin, kun vanhemmalla veljellä todettiin tuberkuloosi. Nikolai jatkoi koulunkäymistä paikallisessa poikalukiossa. Tbilisin kouluvuosinaan hän kiinnostui vähäksi aikaa politiikasta ja luki Karl Marxin Pääoman.[5]

Kirjallisen uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gumiljov vuonna 1906.

Gumiljovin ensimmäinen runo ”Pakenen kaupungista metsiin” (Я в лес бежал из городов) julkaistiin 8. syyskuuta 1902. Hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa Konkistadorien matka (Путь конквистадоров) vuonna 1905. Se koostui runoista, jotka käsittelivät eksoottisia kohteita Tšadjärven kirahveista Caracallan krokotiileihin. Vaikka Gumiljov oli ylpeä kirjasta, monet kriitikot arvostelivat sen tekniikkaa huonoksi.

Vuodesta 1907 lähtien Gumiljov matkusti laajasti Euroopassa, erityisesti Italiassa ja Ranskassa. Hänen runokokoelmansa Romanttisia kukkia (Романтические цветы) ilmestyi vuonna 1908.[6] Pariisissa hän julkaisi kolme numeroa kirjallisuuslehteä Sirius. Palattuaan Venäjälle hän toimitti ja kirjoitti Apollon-lehteä (1913–1917). Tällöin hän rakastui ”Cherubina de Gabriakiin”, joka oli itse asiassa kahden kirjailijan, Jelizaveta Dmitrijevan ja Maksimilian Vološinin käyttämä salanimi. Gumiljov tunsi tulleensa petetyksi ja haastoi Vološinin kaksintaisteluun.

Kuten aikaisemmin Gustave Flaubert ja Arthur Rimbaud, Gumiljov oli kiinnostunut Afrikasta ja matkusteli siellä ainakin kerran vuodessa.[7] Hän metsästi leijonia Etiopiassa ja toi Pietarin museoon antropologisesti ja etnografisesti laajan kokoelman afrikkalaista taidetta. Hänen kokoelmansa Teltta (1921) sisältää hänen parhaita runojaan afrikkalaisista aiheista.

Runoilijoiden kilta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gumiljov julkaisi kaksi uutta runokokoelmaa, Helmiä (Жемчуга) 1910 ja Vieras taivas (Чужое небо) vuonna 1912. Gumiljov perusti runoilijoiden akmeismiliikkeen nimeltä ”Runoilijoiden kilta” (Цех поэтов, Tseh poetov) vuonna 1911. Se toimi Pietarissa vuosina 1911–1914 ja 1921–1923. Vähemmälle huomiolle liikkeessä on jäänyt johtohahmona toiminut runoilija Sergei Gorodetski.[7]

Liikkeen merkittävämmäksi teokseksi muodostui kuitenkin Osip Mandelstamin runokokoelma Kivi (1912). Monet huomattavat runoilijat, kuten Georgi Ivanov ja Vladimir Nabokov, hylkäsivät Gumiljovin koulukunnan. Gumiljovin kenties kuuluisin yksittäinen runo on fragmentaarinen ja surrealistinen ”Zabljudivšisja tramvai” (Заблудившийся трамвай, ’Eksynyt raitiovaunu’, 1920).[7]

Sotakokemuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun ensimmäinen maailmansota alkoi, Gumiljov palasi Venäjälle ja liittyi jalkaväkirykmenttiin.[6] Hänet palkittiin ansioistaan kahdella Pyhän Yrjön ansioristillä 24. joulukuuta 1914 ja 5. helmikuuta 1915. Hänen sotarunonsa on julkaistu kokoelmassa Nuolikotelo (Колчан). Venäjän vallankumouksen aikana Gumiljov palveli upseerina Pariisissa. Varoituksista huolimatta hän palasi Venäjälle. Pietarissa hän julkaisi muutamia uusia kokoelmia, Tabernaakkelin ja Kokon.

Viimeiset vuodet ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumouksen jälkeen ensimmäisinä vuosina Vladimir Lenin hyväksyi ja suosi taiteilijoiden uusia kokeiluja. Aleksandr Blok, Nikolai Gumiljov ja muut merkittävät taiteilijat olivat salaisen poliisin Tšekan tarkkailtavina. Poliittiset erimielisyydet kasvoivat taiteilijoiden ja kommunistipuolueen viranomaisten välillä vuosien kuluessa. Gumiljov ei salannut kommunisminvastaisia mielipiteitään eikä halunnut liittyä bolševikkien kirjallisiin ryhmiin. Hän perusti yleisvenäläisen kirjailijaunionin vuonna 1920. Tšeka vangitsi hänet vastavallankumouksesta syytettynä 3. elokuuta 1921. Kaikkiaan 61 osallista, muiden muassa Gumiljov, teloitettiin elokuun 24. päivän aikoihin.[8][9] Tarkkaa päivämäärää ja paikkaa ei tiedetä.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gumiljov, Anna Ahmatova ja heidän poikansa Lev vuonna 1913.

Gumiljov ja Anna Ahmatova avioituivat 25. huhtikuuta 1910, ja heidän avioeronsa astui voimaan 5. elokuuta 1918.lähde? Heillä oli poika Lev Gumiljov (s. 1912). Gumiljovin toinen vaimo oli Anna Nikolajevna Engelhardt (1895–1942), ja heillä oli tytär Jelena Gumiljova (1919–1942). Anna ja Jelena kuolivat nälkään piiritetyssä Leningradissa vuonna 1942. Gumiljovilla oli lisäksi Olga Nikolajevna Visotskajan (1885–1966) kanssa poika Orest Nikolajevitš Visotski (1913–1992).[4]

Suomennettuja runoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähde[10]
  • Käärmeen onkalosta, Kiovan kaupungista, en vaimoa hakenut, vaan lumoojattaren, suomentaja Jukka Mallinen, julkaisussa: Nuori Voima, 2012; nro 2–3; s. 27. Omistettu runoilijan vaimolle Anna Ahmatovalle.
  • Toivo Flinkin suomentamia runoja teoksessa: Uuden runon Venäjä, toim. Toivo Flink, Petrozavodsk: Karjala 1989 ISBN 5-7545-0041-6
    • Ikuista (Вечное), suomentaja Toivo Flink
    • Kuudes aistin (Шестое чувство)
    • Musikka (Мужик)
    • Nainen (Она)
    • Perintökirja (Завещание)
    • Se toinen (Тот другой)
    • Tulevaisuuden ihmisille (Людям будущего)
    • Valinta (Выбор)

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Краткая литературная энциклопедия (КЛЭ) [1]
  2. ↑ a b Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Gumiljov, Nikolai”, Otavan kirjallisuustieto, s. 261. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X
  3. ↑ Dimitri Obolensk: Poetryloverspage.com viitattu 1.8.2011
  4. ↑ a b О происхождении Гумилёва // Gumiljovin alkuperästä. Литературная газета / Literaturnaja gazeta, nro 28,. 13. heinäkuuta 2001. Arkistoitu 14.2.2015. Viitattu 11.3.2023.
  5. ↑ a b c d e Лукницкая В. / Luknitskaja V.: Материалы к биографии Н. Гумилёва / Materiaalit N. Gumiljovin elämäkertaan gumilev.ouc.ru. Arkistoitu 16.10.2012. Viitattu 11.3.2023.
  6. ↑ a b Troitski, Artemi: Vastarintaa Venäjällä: Puškinista Pussy Riotiin, s. 102, 113. Suomentanut Anton Nikkilä. Into Kustannus, 2019. ISBN 978-952-351-042-5
  7. ↑ a b c Ekonen, Kirsti. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 5. Realismista modernismiin: 1900-luvun taite. Modernismin murros. Akmeismi ja sen perilliset”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 405-407. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  8. ↑ Петербургские историки установили дату гибели Николая Гумилева. Gazeta.ru 2014.
  9. ↑ На Ржевском полигоне почтили память жертв «красного террора», Predanie.org 2008.
  10. ↑ Gumiljov, Nikolai, (Arkistoitu – Internet Archive) Linkki maailman runouteen, runotietokanta, Lahden kaupunginkirjasto. Päivitetty 19.3.2021, viitattu 21.4.2021

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikolai_Gumiljov&oldid=22637858”