Suuret nälkävuodet

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pulavuodet)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee nälkävuosia 1866–1868. Suomessa on ollut suuria nälkävuosia aiemminkin, erityisesti vuoden 1601 suuri olkivuosi ja 1690-luvun suuret kuolonvuodet.
Kerjäläisperhe maantiellä. Robert Wilhelm Ekmanin maalaus vuodelta 1860.

Suuret nälkävuodet vuosina 1866–1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa.[1] Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä.[2] Vain vuosien 1695–1697 suuret kuolonvuodet tiedetään vielä tuhoisammiksi. Myös Ruotsissa kärsittiin nälästä samaan aikaan.[3]

Nälkävuosien aikana lasketaan väestönmenetys noin 150 000 hengeksi.[4] Mutta eräiden arvioiden mukaan näiden kolmen vuoden aikana nälkä ja taudit – jotka tarttuvat herkemmin aliravittuihin – tappoivat jopa 200 000 henkeä, eli noin kymmenesosan Suomen silloisesta väestöstä.[5] Suomen väkiluku oli seitsemänä vuonna (1866–1872) pienempi kuin vuonna 1865. Verrantona Suomen historian muista mullistuksista vuoden 1918 sisällissota painoi väkilukua kahtena vuonna, talvisota yhtenä. Jatkosodan aikana väkiluku kasvoi joka vuosi.[6]

Vaikka kuolonuhreja oli hyvin paljon, Suomen historiankirjoituksessa nälkävuosista on kuitenkin verrattaen vähän mainintoja ja tutkimusta. Irlantilainen akatemiatutkija Andrew G. Newby on vertaillut Suomen ja Irlannin suhtautumista omiin nälkäkatastrofeihinsa. Hän on todennut näyttävän siltä, että Suomi on pitkälti unohtanut suuren nälänhätänsä, kun Irlannissa vastaavat tapahtumat määrittävät koko kansakuntaa. Syynä voi olla se, että Suomi toipui Irlantia nopeammin.[5]

Ensimmäiset askeleet kohti katastrofia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurten nälkävuosien juuret ulottuvat 1850-luvulle saakka, Krimin sotaan. Tuolloin Yhdistynyt kuningaskunta pommitti Oolannin sodassa (1854–1856) Suomen länsirannikkoa ja tuhosi viljavarastoja. Ensimmäinen ponnistus nälänhädän helpottamiseksi oli tuolloin. Toipuminen tuhoista oli erityisen vaikeaa, koska sadot olivat heikkoja sodasta alkaen, seuraavan kymmenen vuoden ajan. Myöhemmin britit kuitenkin potivat Krimin sodan takia huonoa omaatuntoa, ja he avustivat suomalaisia. Myös Pohjoismaat ja Venäjän keskiluokka ja aristokraatit tukivat Suomea. Lisäksi unkarilaiset tukivat suomalaisia heimoaatteen hengessä.[5]

Vuosi 1857

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kato oli tullut Pohjois-Suomessa ja Oulun läänissä Lappia myöten. Nälkiintyneitä varten kerättiin avustuksia Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa.[7][8]

Vuosi 1862

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Suomessa oli huono sato. Pohjanmaalta ja Savosta lähteneet nälkiintyneet kerjäläislaumat saivat ruokaa Keski- ja Etelä-Suomesta, missä sato oli ollut melko hyvä.[9]

Vuosi 1865

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Suomessa elokuun puolessavälissä mahdollisuus hyvään satoon vaikutti vielä hyvältä, kunnes elokuun 23. päivänä tullut halla tuhosi tuleentumattoman viljan laajoilla alueilla. Jonkin verran asukkaita muutti Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan nälkää pakoon. Kajaanin kihlakuntaan kuuluvasta Kuhmosta muutti 745 henkeä Venäjälle Aunuksen kuvernementtiin. Heinää saatiin niukalti, ruista vain siemeneksi, ja pakkaseen turmeltui myös ohran nelinkertainen sato.[10][11]

Lavantautiin kuoli 57 000, punatautiin 7 500 ja hinkuyskään yli 3 000 henkeä. Paikasta toiseen kiertelevät kerjäläiset säästyivät paremmin taudeilta kuin pysyvämpään olopaikkaan kuten työ­laitoksiin tai talollisten palvelukseen jääneet. Myös monet nälkiintyneitä auttaneet sairastuivat. Maan väestöstä kuoli noin 7,9 prosenttia.[12]

Vuosi 1866

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pettuleipää syötiin yleisesti Suomessa 1860-luvun nälkävuosina, mutta se ei ollut vierasta muulloinkaan. Kartta pettuleivän kulutuksesta tavallisina vuosina 1830-luvulla. Alueet, joilla osa asukkaista söi pettuleipää myös tavallisina vuosina, on merkitty lilalla. Viininpunainen merkitsee alueita, joilla asukkaiden enemmistö söi tavallisinakin vuosina pettuleipää.

Vuoden 1865 Kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin; peruna ja juurekset mätänivät peltoon. Syysvilja jouduttiin kylvämään vaikeiden olosuhteiden vallitessa, ja sääolosuhteet pysyivät epäedullisina rukiin kasvulle. Talvi oli pitkä ja ankara. Etelä-Suomessa oli paksu lumipeite vielä toukokuun alussa, ja kesä tuli kuukauden myöhässä. Kevätkylvöt myöhästyivät ja karjanrehusta tuli suuri puute. Sadon kypsyminen ennen syyskylmiä ei ollut varmaa, ja huonon sadon mahdollisuuteen varauduttiin. Toukokuussa Johan Vilhelm Snellman ryhtyi toimiin, jotta maahan saataisiin tuotua viljaa ulkomailta. Kansalle jaettiin myös tietoa sienten käytöstä ruokana, hätä­leivän valmistuksesta sekä karjalle sopivasta hätäleivästä.

Elokuussa oli ensimmäinen halla, joka ei vielä aiheuttanut tuhoja. Syyskuun 3. päivänä alkoi pakkanen, joka hävitti kypsymättömän viljan melkein kokonaan etenkin maan pohjoisosissa. Tämän jälkeen tuli vielä useita muita hallaöitä, ja loputkin sadosta tuhoutui.[13] Perunasato turmeltui runsaiden syyssateiden vuoksi.[14]

Viljaa jaettiin käsitöitä, airoja, villoja, lankoja, ruoteita, lankkuja, vasikannahkoja ja lampaannahkoja vastaan.[15] Kun ruokavarastot loppuivat, suurten väkijoukkojen oli lähdettävä Pohjois- ja Itä-Suomesta kerjuulle pysyäkseen hengissä.[16][14]

Vuonna 1866 astui Suomessa voimaan viinan kotipolton kieltävä laki.[17] Virallinen perustelu oli raittiusaate, mutta todellisuudessa kysymys oli viljan saatavuudesta. Talonpojat ansaitsivat enemmän polttamalla viljan viinaksi kuin myymällä sen jauhettavaksi. Tämä pahensi ennestäänkin heikkoa elintarviketilannetta ja niinpä senaatti kielsi viinan kotipolton. Olojen parantuessakaan ei Suomessa enää saanut valmistaa laillisesti kotipolttoista viinaa ja laki on samankaltainen tänäkin päivänä.[18][19]

Vuosi 1867

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvi 1866–1867 oli ankara ja kevät tuli myöhässä. Esimerkiksi Helsingin toukokuun keskilämpötila oli normaalin kymmenisen asteen sijaan +1,8 astetta.[14] Jäät lähtivät monin paikoin vasta kesäkuussa, ja kesä alkoi vasta kesäkuun puolivälissä.[14][20] Esimerkiksi Etelä-Suomessa järvet olivat jäässä ja pellot paksujen lumikinosten peittäminä vielä toukokuussa.[21][22]

Edellisenä syksynä kylvetyn rukiin oraat olivat kovin kehnoja, ja jo varhain huomattiin, että kaura ja ohra olivat hallan vuoksi tulleet itämättömäksi pohjoisissa lääneissä. Elokuun lopun ja syyskuun alun ankarat hallat koettelivat satoa. Myös perunasato epäonnistui. Kaikkia edellisiä vuosia täydellisempi kato koetteli koko Suomea Ahvenanmaata ja lounaisia ja eteläisiä osia lukuun ottamatta. Sato ei riittänyt edes siemenviljaksi.[14][20][23][24] Karjaa jouduttiin teurastamaan runsain määrin rehun puutteen vuoksi ja ruuaksi.[23]

Talvi tuli aikaisin, ja viljalaivat jäivät siksi vieraisiin satamiin. Venäjän, Ruotsin ja muiden maiden avustukset olivat vähäisiä.[14]

Syksyllä ihmisiä alkoi kuolla tuhansittain. Satakunta, Häme, Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala menettivät eniten väestöstään, jopa 20 prosenttia. Useimmat kuolemat aiheuttivat taudit, joille kaupunkeihin paenneet ja tilapäismajoitukseen päätyneet altistuivat.[25] Syyskuussa kuoli noin 5 000, joulukuussa 6 500 ihmistä.[26] Kulkutaudit levisivät koko maahan ja tappoivat nälkiintyneitä ihmisiä laumoittain.[27]

Vuosi 1868

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nälänhätä oli pahimmillaan vuoden 1868 alussa. Tammikuussa kuoli 8 000, helmikuussa 9 400 henkeä, maaliskuussa 14 500 henkeä, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Vuoden aikana kuoli yhteensä 137 700 henkeä.[26][28][27][29][20][30] Pahimmin kärsivät Kuopion, Vaasan ja Oulun läänit sekä Turun ja Porin läänin pohjoisosat eli Satakunta.[29]

Riittävä määrä siemenviljaa saatiin ostettua Itämeren­maakuntien (Viron ja Liivinmaan) vuoden 1866 sadosta, joka oli toimitettu jo Hollantiin, jossa se oli tarkoitus käyttää olutpanimoissa, mutta Adolf Wasenius ja valtionagronomi Karl Johan Forsberg ostivat 40 000 tynnyriä Itämeren­maakuntien ohraa Hollannista Schiedamin kaupungista. Ohratynnyrit päätettiin lähettää höyry­laivoilla Suomeen. Itämeren­maakuntien ohra oli tarkoitettu siemenohraksi, se oli epäpuhdasta ja sisälsi runsaasti myös ruohonsiemeniä. Tanskasta ja Etelä-Ruotsista ostettiin 6 000 tynnyriä.[31] Kevätkylvö päästiin tekemään ajoissa ja syksyn sadosta tuli hyvä Pohjois-Suomessa ja kohtalainen muualla Suomessa. [32][29] Kesällä sää oli hyvä, ja sato onnistui, mutta kerjäläisten levittämät kulku­taudit tappoivat yhä ihmisiä. Nälkävuosien jälkeen Suomen maataloutta monipuolistettiin ja sekä infrastruktuuria että teollisuutta kehitettiin, jotta vastaavanlaiset nälänhädät – joka sai ihmiset jopa varastamaan ruokaa[5] – voitaisiin tulevaisuudessa torjua tehokkaammin. Käytännössä maatalouden monipuolistuminen näkyi karja­talouden aseman parantumisena. Nälkävuodet lisäsivät kiinnostusta parempien kulkuyhteyksien kehittämiseen, mikä myötävaikutti rauta­teiden rakentamiseen.[33][34]

Suomen senaatin toimet nälkävuosina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Vilhelm Snellman kääntyi tunnetun frankfurtilaisen pankkiirin, vapaaherra C. von Rothschildin puoleen, pyytäen tätä järjestämään kuuden miljoonanselvennä lainan. Rothschild ehdotti tavanomaista käytäntöä – obligaatioiden myymistä – mutta Snellman totesi, että siihen menisi aikaa niin paljon, että Suomen kansa ehtisi kuolla nälkään. Rothschild antoi sitten lainan omista varoistaan.[35]

Pietarista ostettiin jauhoja helsinkiläisen suurkauppias Adolf Vaseniuksen kautta, mutta satamat jäätyivät jo lokakuun lopussa ja ankara lumentulo vaikeutti jauhojen kuljetusta. Pietarista lähti kaksi suurta höyrylaivaa niitä kuljettamaan, mutta meren jäätymisen vuoksi laivakuljetuksista jouduttiin pian luopumaan. Maan pohjoisosiin saatiin kuitenkin kuljetetuksi jonkinlaisiksi varastoiksi noin 40 000 tynnyriä viljaa.[36][29]

Suomen uusi kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg suhtautui tilanteeseen vakavasti ja uskoi enemmän Helsingfors Dagbladissa huhtikuussa 1867 julkaistua laajaa raporttia kuin paikallisten kuvernöörien raportteja, jotka eivät paljastaneet tilanteen koko vakavuutta.[29]

Nälkävuoden aikana työttömyys kasvoi suuresti. Valtio järjesti hätä­apu­töitä eri puolilla Suomea. Rakennettiin teitä ja kanavia sekä kuivattiin järviä.[37]

Heti syyshallojen jälkeen oli Venäjällä muodostettu Aleksanteri II:n johdolla hätäapukomitea Pohjois-Venäjän ja Suomen hädänalaisten auttamiseksi.[38]

Suomeen saapui viljaa avustuksina melkein kaikista Euroopan maista.[39] Venäjällä oli ollut myös laaja kato ja miljoonittain nälkää näkeviä, ja viljan hinta oli noussut nopeasti.[29]

Kaikki avustustoiminta osoittautui kuitenkin riittämättömäksi. Suomen viljantuotanto oli ollut normaalisti neljä miljoonaa tynnyriä, mutta vuonna 1867 vain 2,4 miljoonaa tynnyriä.[39]

Senaattorina ja finanssitoimituskunnan 1. päällikkönä toiminutta Johan Vilhelm Snellmania on joskus pidetty syypäänä tilanteen pahentumiseen. Uudempi tutkimus on kuitenkin osoittanut, että ulkomaisen velan saanti ei enää tahtonut onnistua vuoden 1865 rahauudistukseen sisältyneen revalvaation ja siitä seuranneen rahapulan vuoksi[40] ja että pelottavan suuri osa maatiloista ja metsistä oli jo menossa pakkomyyntiin. Poliittisen eliitin arvomaailmassa ”vastikkeettoman avun” antaminen rahvaalle nähtiin kansakunnan moraalia rappeuttavana siveellisyyskysymyksenä. Samanlainen asenne esiintyi brittiläisen yläluokan mietteissä Irlannin nälänhädän aikana 1840-luvulla.[41]

Muuan keskeinen syy oli alkeellisen maanviljelyn joustamattomuus ja tilattoman väestön valtavasti kasvanut määrä – molemmat asioita, joista juuri Snellman oli vuosikymmeniä varoitellut. Hätäaputyöt osoittautuivat ongelmaksi, sillä nälkiintyneiden ihmisten kerääntyessä paikkakunnille etenkin lavantauti riehui niin, että Riihimäki–Pietari-rautatien rakentajista viidenneksen arvioidaan menehtyneen vuoden kuluessa.

Snellman totesi eräässä sanomalehtikirjoituksessaan:

»Käy hyvin laatuun hoitaa esim. siemenviljan ostoa ja lainausta murhemielin, mutta kuitenkin alistuen ja tyynesti. Mutta kun nälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku hautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin kauhu valtaa sydämen. Saa raataa kuin mies paloruiskun ääressä liekkien vallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan. Jolla on siinä asiassa ollut jotakin vastuunalaisuutta, hänelle nuo kalpeat haamut saattavat ilmestyä kummittelemaan; ja hänen omatuntonsa saattaa yhä uudestaan asettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä enemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin, ja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi? Jos nuo 7 miljoonaa, jotka olivat käytettävissä, – ja tämä summa, vastaten puolen vuoden tuloja yleisessä valtionrahastossa, jonka suoritettavana olivat avustusmenot, tyydyttänee ankarankin valtiontilintarkastajan vaatimuksia – jos koko tämä summa olisi käytetty yksinomaan, työttömien, nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemenviljaan y.m., ehkä silloin kaikki olisivat olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.[42]»

Suomen taloushistoriallisen tilaston mukaan rukiin vienti Suomesta kasvoi vuonna 1867 ollen noin 16 prosenttia vuosikymmenen keskiarvoa suurempaa. Viennin osuus koko ruissadosta, joka oli pienin vuosikymmeniin, oli kaksi prosenttia (edellisen vuoden sadosta yksi prosentti). Määrällisesti siitä olisi riittänyt noin 1,5 kg viljaa kuukaudessa 150 000 ihmiselle vuodeksi. Myös kauraa, voita ja kalaa vietiin ulkomaille normaalia enemmän.[43]

Suurten nälkävuosien perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nälkävuosien uhrien muistomerkki Liperin Ylämyllyllä.

Suomessa on arvioitu olevan noin sata nälkävuosien muistomerkkiä.[5]

Fennomaanien retoriikassa nälkävuosien jälkeen rakennettuja rautateitä pidettiin muistomerkkeinä. Heidän mukaansa patsaita ei tarvittu, koska rautatie oli muistutus Suomen ahkerasta ja kärsivästä kansasta. Samalla rautateiden katsottiin hyödyttävän tulevia sukupolvia.[5]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Oma maa VI. WSOY, 1911.
  • Häkkinen, Antti – Ikonen, Vappu – Pitkänen, Kari – Soikkanen, Hannu: Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Helsinki: WSOY, 1991.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII. Otava, 1935.
  • Koskinen, Yrjö: Suomen kansan historiasta. Helsinki, 1869–1873.
  • Korhonen, Arvi (toim.): Suomen historian käsikirja II. WSOY, 1949.
  • Newby, Andrew G.: ”Acting in their appropriate and wanted sphere: The Society of Friends and Famine in Ireland and Finland c. 1845–68.” Irish Hunger & Migration: Myth, Memory & Memorialization. Toimittaneet C. Kinealy, P. Fiztgerald ja G. Moran. Quinnipiac UP, 2015.
  • Turpeinen, Oiva: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866–1868. Suomen historiallinen seura, 1986. ISBN 951-9254-82-X
  • Klinge, Matti: Keisarin Suomi. Schildts. 1997. ISBN 951-50-0682-1
  • Karpio, Vihtori (toim.): Raittiusasiain tietokirja. Porvoo: WSOY, 1934.
  • Dahl, Päivi – Hirschovits, Tanja: Tästä on kyse – tietoa päihteistä. Helsinki: Youth Against Drugs ry., 2002. ISBN 951-97615-2-7
  • Rein, Th: Juhana Vilhelm Snellmanin elämä: Jälkimmäinen osa, Helsinki: Otava, 1899

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tilastokeskus – Tieto&trendit www.stat.fi. Tilastokeskus. Viitattu 9.4.2013.
  2. ↑ Johdanto www.museo24.fi. Jämsän kaupunki. Viitattu 8.8.2008.
  3. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 205
  4. ↑ Oiva Turpeinen, s. takakansi
  5. ↑ a b c d e f 150 vuotta sitten 200 000 suomalaista menehtyi – muistatko syyn? Yle Uutiset. Viitattu 25.7.2017.
  6. ↑ Kaarina Vattula (toim.): Suomen taloushistoria 3, Historiallinen tilasto, s. 18. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1983. ISBN 951-30-5089-0
  7. ↑ Klinge, s. 237–238
  8. ↑ Newby, s. 110–111
  9. ↑ Juva, 8, s. 152
  10. ↑ Oiva Turpeinen, s. 13–15
  11. ↑ Klinge, s. 238
  12. ↑ Juva, 8, s. 170–171
  13. ↑ Juva, 8, s. 155
  14. ↑ a b c d e f Oma maa 5, s. 85
  15. ↑ Juva, 8, s. 157
  16. ↑ Juva, 8, s. 162
  17. ↑ Karpio, Raittiusasiain tietokirja, s. 788
  18. ↑ Dahl ja Hirschovits, Tästä on kyse – tietoa päihteistä, s. 436
  19. ↑ Alkoholilaki 1143/1993 ja 1/2001 4 § (Arkistoitu – Internet Archive)
  20. ↑ a b c Suomen kansan historiasta, s. 563
  21. ↑ Oiva Turpeinen, s. 19
  22. ↑ Rein, Juhan Vilhelm Snellmanin elämä – jälkimäinen osa, s. 601–602
  23. ↑ a b Klinge, s. 238
  24. ↑ Juva, 8, s. 174
  25. ↑ Korhonen, s. 205
  26. ↑ a b Oiva Turpeinen, s. 22
  27. ↑ a b Korhonen, s. 206
  28. ↑ Ignatius, K. V., Oma maa 5, s. 86
  29. ↑ a b c d e f Klinge, s. 239
  30. ↑ Zetterberg, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 503
  31. ↑ Rein, Juhan Vilhelm Snellmanin elämä – jälkimäinen osa, s. 617–618, 630
  32. ↑ Juva, 8, s. 174–176
  33. ↑ Oma maa 5, s. 86
  34. ↑ Klinge, s. 240, 242
  35. ↑ Th Rein, Johana Vilhelm Snellmanin elämä: Jälkimmäinen osa, s. 616–617
  36. ↑ Juva, 8, s. 156
  37. ↑ Juva, 8, s. 160
  38. ↑ Juva, 8, s. 161–162
  39. ↑ a b Juva, 8, s. 162
  40. ↑ Klinge, s. 237
  41. ↑ Heidi Hirvonen: Tiedon, tahdon vai resurssien puutetta? Suomen hallinto ja syksyn 1867 elintarvikekriisi Pro gradu, 2013, s. 89, Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos.
  42. ↑ Juva, 8, s. 175–177
  43. ↑ Kaarina Vattula (toim.): Suomen taloushistoria 3, Historiallinen tilasto, s. 188. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1983. ISBN 951-30-5089-0

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jussila, Tuomas & Rantanen, Lari (toim.): Nälkävuodet 1867–1868, s. 277. Helsinki: SKS, 2018. ISBN 978-951-858-015-0
  • Newby, Andrew G.: Finland's Great Famine, 1856-68. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 2023. ISBN 978-3-031-19473-3 (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suuret_nälkävuodet&oldid=22710103”