Läskikapina

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Läskikapina
Kartta Läskikapinan tapahtuma-alueesta
Kartta Läskikapinan tapahtuma-alueesta
Päivämäärä:

2. helmikuuta – 7. helmikuuta 1922

Paikka:

Kuolajärvi, Savukoski

Lopputulos:

kapinalliset ylittivät rajan Venäjälle

Osapuolet

Tukki- ja metsätyöläiset

Paikalliset yritykset

Komentajat

Jahvetti Moilanen

-

Vahvuudet

400–500

-

Tappiot

1 haavoittunut

-

Läskikapina oli helmikuussa 1922 Kuolajärven ja Savukosken välisellä seudulla tapahtunut tukkityöläisten pienimuotoinen aseellinen kapina, jota johti Neuvosto-Venäjältä tullut suomalaissyntyinen punaupseeri Jahvetti Moilanen. Vallankumousta julistanut Moilanen sai koottua pataljoonan suuruisen joukon, jonka kanssa hän kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua vetäytyi, takavarikoituaan sitä ennen muutaman metsätyömaan elintarvikevarastot ja kassat.

Kapina alkoi 2. helmikuuta Savukoskella Kemi Oy:n Värriön tukkityömaalla Itä-Karjalasta tulleen punaupseerin Jahvetti Moilasen värväyspuheesta ja päättyi 7. helmikuuta, kun joukot ylittivät rajan ja palasivat Neuvosto-Venäjälle. Kapina oli Moskovassa 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen vastaveto itäkarjalaisten kansannousulle.[1] Jossakin vaiheessa oli tarkoitus perustaa Suomen punaisen kaartin Ruotsin pataljoonan avulla erityinen Pohjolan kommunistinen neuvostotasavalta, johon olisi kuuluneet Pohjois-Suomi, -Ruotsi ja -Norja sekä Neuvosto-Karjala, mutta jostakin syystä suunnitelmista luovuttiin.[2][3] Nimityksen läskikapina arvellaan saaneen alkunsa joukkion elintarvikkeiden ryöstön jäljiltä löytyneestä suuresta määrästä siankylkisilavaa eli läskiä.[4][5] Toinen mahdollinen selitys nimelle on se, että Moilanen luki kapinan manifestin läskilaatikon päällä seisten.[6]

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapinan johtaja Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen.

Eino Rahja oli Pietarin sotilasneuvoston jäsen. Hän esitteli 18. tammikuuta ajatuksen, että Itä-Karjalan kansannousuun osallistuneiden suomalaisten vapaaehtoisten joukon vastavoimaksi Neuvosto-Venäjän piti lähettää rajan yli Pohjois-Suomeen vapaaehtoisjoukko. Neuvostojohto ilmoitti heti sähkeitse tukevansa ajatusta. Idea toteutui jo samana päivänä, ja pohjoiseen lähetettiin suuri joukko puna-armeijan upseereita ja sotakoulukurssilaisia. Rahja seurasi adjutanttinsa kanssa perässä 20. tammikuuta.[7]

Toisen version mukaan tapahtumat olisivat alkaneet jo syksyllä 1919 kun Jahvetti Moilanen eli Myyryläinen ilmestyi Sallaan erääseen taloon pitämään palopuhetta pian alkavasta kapinasta.[3] Kapinaa valmisteltiin tiiviisti järjestämällä erilaisia aseharjoituksia ja hankkimalla aseita punaupseeri Vilho Honkasen johdolla aina vuoteen 1920 saakka pääasiassa Kuhmoniemen alueella.[3] Vuoden 1921 kesäkuussa ”Moilanen” saapui uudestaan Sallaan ja matkusteli Lapin alueella, mutta hänen tiedetään käyneen myös Helsingissä.[8]

Retkikunnan johtajaksi nimitettiin Frans ”Janne” Myyryläinen, joka käytti salanimeä Jahvetti Moilanen. Myyryläinen oli valmistunut syksyllä 1921 Pietarin punaupseerikoulusta, ja hänet tiedettiin erinomaiseksi organisaattoriksi. Hän oli toiminut Suomen sisällissodan aikana punakaartissa Kajaanissa ja hänet oli vangittu, mutta hän oli päässyt pakenemaan Hennalan vankileiriltä Lahdesta lokakuussa vuonna 1918.[9][10] Retkikuntaan kuului 67 poliittisesti valikoitua punaupseeria ja Pietarin kansainvälisen punaupseerikoulun kurssilaista, jotka olivat aikaisemmin osallistuneet taisteluihin niin sanotun Muurmannin legioonan joukoissa.[11][10] Retkelle valittiin myös jääkärit Petter Järventaus ja Emil Kvick. Retkikunnan jäsenet järjestettiin pataljoonaksi, joka koostui useista noin kymmenen miehen vahvuisista joukkueista. Retkikunta vaihtoi univormunsa siviilivaatteisiin.[7]

Retkikunta ylitti Suomen rajan Ala-Kurtissa 29. tammikuuta. He liikkuivat suksilla, ja hevoset vetivät aserekiä. Aseistukseen kuului kivääreitä ja neljä Lewis-pikakivääriä. Retkikunta saapui 30. tammikuuta Sallaan, josta jatkettiin eteenpäin 31. tammikuuta kohti Kemi Oy:n suurta Värriön metsätyömaata. Retkikunta saapui tavoitteeseensa 1. helmikuuta. Retkikunnan saapumiseen ei kiinnitetty metsätyömaalla juurikaan huomiota.[7]

Kapinan kulku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alkuperäinen julistus

Retkikunta aloitti toimintansa Värriön metsätyömaalla varhain aamulla 2. helmikuuta. ”Moilaseksi” ja ”Kalle Karhuksi” esittäytyneet miehet tunkeutuivat konttorihenkilökunnan ja työnjohtajien pirttiin. Moilanen ilmoitti vallankumouksen puhkeamisesta koko Suomessa ja vaati johtajien antautumista. Nämä antautuivatkin, kun havaitsivat aseistautuneiden miesten piirittävän pirttiä. Myyryläinen ryösti työmaan tavaravarastot ja käteiskassan.[7]

Moilasen miehet kokosivat metsätyömaalla noin 600 metsätyömiestä, jotka kuuntelivat, kun Moilanen nousi sianlihalaatikon päälle esittämään työläisille ”Pohjolan Punaisen Sissipataljoonan taistelujulistuksen”. Julistuksessa käsiteltiin sekä metsätyöläisten asemaa että suomalaisten vapaaehtoisten heimosotaretkiä Itä-Karjalaan. Tilaisuudessa puhui myös ”Karhu”. Moilanen värväsi työmaan kassalla ja tavaroilla miehiä Pohjolan punaiseen sissipataljoonaan. Puheen seurauksena pataljoonaan liittyi noin kolmesataa työmiestä.[1][7]

Miehet aseistettiin Moilasen retkikunnan Venäjältä tuomilla aseilla, ja jalkamiehille maksettiin 150 markkaa ja hevosmiehille 350 markkaa. Pataljoona lähti 2. ja 3. helmikuuta välisenä yönä takaisin itään päin. Tässä vaiheessa kuormastoa veti noin 300 hevosta. Pääjoukosta erillään kulki noin 30 punaupseerin joukko, joka kävi Raahe-yhtiön, Yttersfors-Munksundin ja And. Kurth & Co -yhtiön työmailla. Työmaiden kassat ja varastot ryöstettiin, ja pataljoonaan liittyi lisää miehiä niin, että koko joukko kasvoi 400–500 henkeen.[7]

Pataljoona vangitsi paluumatkan aikana neljä yllätettyä rajavartijaa. Pataljoona saapui 5. helmikuuta Sallaan, jossa ammuttiin koko kapinan ainoa laukaus paikalliseen rajavartiohenkilökuntaan kuuluneen kanssa. Yksi pataljoonan miehistä haavoittui kaulaan, ja hänet jätettiin Sallan sairaalaan. Rajavartioesikunta vangittiin.[12] Sallaan tultaessa moni Moilasen värväämistä miehistä oli karannut joukosta. Sallassa pataljoonan vahvuudeksi saatiin 340 miestä ja 70 hevosta. Pataljoona ylitti rajan 7. helmikuuta. Rajan takana oli vastassa parinsadan miehen vahvuinen puna-armeijan vakinainen osasto. Rajan ylityksen jälkeen Moilasen joukon vahvuudeksi laskettiin 234 miestä, 15 naista ja yhdeksän lasta. Miehistä oli aseistettuja 180.[7] Yksi ”kapinan” omituisimmista piirteistä oli se, että Moilanen palautti yksikön pakko-ottamat hevoset takaisin ja lähetti henkilökohtaiset kiitokset ”lainasta”.[13]

Myöhemmin Moilasen joukko päätyi Muurmannin radan varrella olevaan Knäsöön, jossa 15. helmikuuta alettiin joukon asekuntoisille miehille antaa sotilaskoulutusta. Tarkoituksena oli muodostaa joukosta puna-armeijan osasto, joka voisi osallistua Itä-Karjalan kansannousua tukeneiden suomalaisten vapaaehtoisten karkottamiseen. Maaliskuussa 1922 Knäsöön saapui Eino Rahja, joka ilmoitti, että puna-armeija ei tarvinnut enää Moilasen kokoamia miehiä. Syynä oli se, että Toivo Antikainen oli jo lyönyt Itä-Karjalan kansannousua tukeneet suomalaiset. Rahja valitsi joukosta 215 miestä, jotka soveltuivat Pietarin kansainvälisen sotakoulun oppilaisiksi.[14] Puutteellisten tietojen mukaan valituista 156 valmistui koulusta punaupseereiksi.[7]

Kuolajärvelle sijoitetun Sallan rajakomppanian päällikkönä toiminut jääkäriluutnantti Jalmari Id (sukunimi myöhemmin Pajakka) miehineen antautui taisteluitta sen jälkeen, kun läskikapinalliset olivat katkaisseet komppanian viestiyhteydet ja väittäneet koko Lapin olevan kapinallisten hallussa.[12] Id sai tämän vuoksi myöhemmin 42 päivän arestirangaistuksen. Hän saattoi kuitenkin jatkaa uraansa rajavartiolaitoksessa ja toimi viimeksi 1935–1939 Petsamon rajakomppanian päällikkönä. Jalmari Pajakka pidätettiin syksyllä 1939 Petsamon suuren vakoilujutun yhteydessä.

Vaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läskikapina häiritsi Itä-Karjalan kansannousua tukeneiden suomalaisten vapaaehtoisten yhteyksiä selustaan ja tuki siten epäsuorasti puna-armeijan toimintaa kansannousun kukistamisessa. SKP toivoi, että Moilasen retki olisi muodostunut laajemmaksikin vallankumoukseksi, mutta tämä ei toteutunut. Retkikunnan toiminta sai kuitenkin Suomessa paljon huomiota ja herätti rajaseutujen väestössä pelkoa.[1]

Matti Lackman on kritisoinut Arvo Tuomista siitä, että tämän mukaan kapina oli Rahjan järjestämä ryöstöretki ja taustalla olisi ollut puolueessa käyty valtataistelu. Lackmanin mukaan siitä kuitenkin sovittiin keskuskomiteassa ja lupa tuli NKP:lta.[15]

Operaatiossa yhdistyivät käytännössä SKP:n poliittiset tavoitteet Suomessa ja suomalaisten punaupseerien sotilaallinen toiminta. Eino Rahjalle Läskikapina oli onnistuminen, joka osaltaan vaikutti siihen, että hänelle myönnettiin syyskuussa vuonna 1922 Punaisen Lipun kunniamerkki.[10]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005 ISBN 951-746-687-0.
  • Palokangas, Markku (toim.): Sotahistoriallinen aikakauskirja 21. Helsinki: Suomen sotahistoriallinen seura, 2002. ISSN 0357-816X
  • Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
  • Tigerstedt, Örnulf: Vastavakoilu iskee. Helsinki: Otava, 1943.
  • Tuominen, Arvo: Maan alla ja päällä, muistelmia vuosilta 1921-1933. Helsinki: Tammi, 1958.
  • Matti Lackman: Kullervo Manner – kumouksellisen muotokuva, s. 114–118. Somero: Amanita, 2017. ISBN 978-952-5330-84-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Niinistö 2005, s. 232.
  2. ↑ Tuominen 1958, s. 24
  3. ↑ a b c Tigerstedt 1943, s. 56
  4. ↑ Tigerstedt 1943, s. 65. Kirjoittaja arvelee läskikapinan saaneen nimensä kuormastossa olleesta läskistä
  5. ↑ Peltokangas 2002, s. 63–67. Suomalaiset punaupseerit Itä-Karjalan kansannousun kukistajana 1922 (Salomaa, Markku).
  6. ↑ Front, Hjalmar: Kremlin kiertolaisia, 1970, s. 125
  7. ↑ a b c d e f g h Salomaa
  8. ↑ Tigerstedt 1943, s. 58; Kirjailija selvittää aseiden salakuljetusta
  9. ↑ Tigerstedt 1943, s. 55.
  10. ↑ a b c Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 166-169. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
  11. ↑ Tigerstedt 1943, s. 62.
  12. ↑ a b Tigerstedt 1943, s. 66.
  13. ↑ Tuominen 1958, s. 111
  14. ↑ Rahjan valitsemiin Pietarin kansainvälisen sotakoulun kurssilaisiin kuului jääkäri Frans Kiiskilä ja yksi Lapin rajavartioston kersantti.
  15. ↑ Lackman 2017, s. 117

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aatsinki, Ulla: Tukkiliikkeestä kommunismiin: Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, s. 249. Tampere: University of Tampere, 2008. ISBN 951447574
  • Ali Alava: Punaiset etappimiehet. Hämeenlinna: Karisto, 1973. ISBN 951-23-0759-6
  • Hannu Heinänen (toim.): Asein, aattein, opein. Oulu: Oulun Historiaseura, 1996. ISBN 951-96266-5-4
  • Matti Lackman: Jahvetti Moilanen − läskikapinan johtaja: poliittinen elämäkerta (1881−1938). Oulu: Oulun Historiaseura, 1993. ISBN 951-96266-2-X
  • Matti Lackman: ”Suomen punaisen kaartin Ruotsin pataljoona (SPKRP)”, Kommunistien salainen toiminta Tornionlaaksossa 1918-1939, s. 17-36. Oulu: Pohjoinen, 1994. ISBN 951-749-146-8.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Läskikapina&oldid=22013453”