Kirjasalon tasavalta
| Kirjasalon tasavalta |
|||
|---|---|---|---|
1919–1920 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Johtaja |
Ensimmäinen: Santeri Termonen Viimeinen: Jukka Tirranen |
||
| Pääkaupunki | Kirjasalo | ||
| Väkiluku (1919) | 400 | ||
| Kansallislaulu | ”Nouse, Inkeri” | ||
| Edeltäjä |
 Neuvosto-Venäjä |
||
| Seuraaja |
Neuvosto-Venäjä |
||
Kirjasalon tasavalta oli lokakuun vallankumouksen jälkeen inkeriläisten kansannousussa Suomen tuella inkeriläisten joukkojen hallitsema alue Venäjän puolella Suomen rajan tuntumassa Karjalankannaksella vuosina 1919–1920. Inkeriläisten ja suomalaisten aktivistien tarkoituksena oli joko saavuttaa alueelle autonomia, tai liittää se osaksi Suomea. Kirjasalo sijaitsi Pohjois-Inkeriin lukeutuvassa Lempaalassa. Se muodosti niin sanotun Kirjasalon kulmauksen, joka näkyi lovena Suomen vanhassa itärajassa Raudun ja Kivennavan välissä. Tarton rauhassa Suomi luovutti alueen Neuvosto-Venäjälle ja inkeriläiset joukot poistuivat Kirjasalosta Suomen puolelle 5. joulukuuta 1920.
Asutus ja tasavallan toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjasalo oli noin 30 km² laaja alue Lempaalan pitäjässä Karjalankannaksella Raudun ja Kivennavan kohdalla. Alueeseen kuului viisi kylää ja noin 400 vakinaista asukasta. Kirjasalo oli Repolan ja Porajärven ohella yksi kolmesta Suomen rajantakaisesta liitosalueesta ja leikillisesti siihen viitattiin tasavaltana.[1]
Kirjasalolla oli oma suojeluskunta ja sanomalehti Kirjasalon Sanomat, jota julkaisi Pohjois-Inkerin Hoitokunta. Muutaman kuukauden ajan Kirjasalossa toimi myös kunnanvaltuusto. Pohjois-Inkerin Hoitokunta julkaisi myös Pohjois-Inkerin postimerkkejä. Postimerkeillä kerättiin varoja Inkerin vapaustaistelun tukemiseksi. Aluetta puolusti Pohjois-Inkerin rykmentti, joka muuttui myöhemmin erikoispataljoonaksi. Kirjasalon itsehallintokauden loppuaikoina Suomi maksoi joukkojen ylläpidosta ja niitä käytettiin rajavartiostona.[1]
Kapteeni E. I. Haapakosken suunnittelema Inkerin lippu vihittiin käyttöön Kirjasalossa 8. syyskuuta 1919. Haapakoski suunnitteli myös Inkerin vaakunan vanhemman vaakunan pohjalta. Pohjois-Inkerillä oli myös oma kunniamerkki, Inkerin Valkoisen Muurin risti.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Inkeriläisten kansannousu
Jännitteet Pohjois-Inkerissä olivat kasvaneet bolševikkien vallankumouksen ja Aunuksen retken myötä. Alue oli bolševikeille tärkeä Pietarin puolustamisen kannalta ja alueelle odotettiin suomalaisten hyökkäystä. Pohjois-Inkerissä oli syttynyt yhteenottoja, joiden aikana bolševikit oli karkotettu Kirjasalon sopukasta. Samaan aikaan inkeriläisiä pakolaisia oli siirtynyt Suomen puolelle. Heinäkuussa 1919 pakolaiset perustivat Suomen puolella Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan, jonka tavoitteena oli luoda autonominen Inkeri, tai jopa liittovaltio Suomen, Viron ja Karjalan kanssa. Suomi tarjosi pakolaisille aseistusta ja suomalaiset aktivistit antoivat joukoille koulutusta. Yrjö Elfvengrenistä tuli inkeriläisten komentaja. 26. heinäkuuta 1919 Elfvengren antoi joukoilleen hyökkäyskäskyn, jonka yhtenä tarkoituksena oli provosoida sota Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Hyökkäys tyrehtyi 10–15 kilometrin päähän Suomen rajasta sen jälkeen kun Suomi sulki rajansa Inkeriin ja kielsi niiden avustamisen, koska hyökkäys oli toteutettu vastoin maan virallista lupaa. Elfvengren joutui vetäytymään joukkoineen puolustusasemiin Kirjasalon tuntumaan elokuussa. Suomessa syttyneen arvostelun takia Elfvengren erotettiin tehtävästään. Toimikunta muutettiin Pohjois-Inkerin hoitokunnaksi, jonka puheenjohtajana toimi Juho Kokko. Vapaajoukkojen johtoon nousi Elja Rihtniemi.[1]
Rihtniemi aloitti linnoitustyöt Kirjasalon alueella ja sai myös aseita Suomesta, jossa Pohjois-Inkeriä oli alettu pitää hyödyllisenä puskurivyöhykkeenä. Rihtniemi erosi tehtävistään jo kahden kuukauden kuluttua. Lokakuussa Pohjois-Inkerin Hoitokunta kutsui rykmentin komentajaksi takaisin aiemmin erotetun Elfvengrenin. Elfvengren aloitti 21. lokakuuta 1919 uuden hyökkäyksen Venäjän valkoisten joukkojen kenraali Nikolai Judenitšin kanssa solmimansa sopimuksen mukaisesti. Valkoisilta oli saatu huomattava summa rahaa, jota käytettiin inkeriläisten varustamiseen. Hyökkäys eteni Lempaalan itäpuolella Grusinan eli Kuivaisten rautatieasemalle ja rajalta Tapparista Vuolejärvelle asti. Edellisen hyökkäyksen tapaan lopulta 25. lokakuuta inkeriläisten oli kuitenkin aloitettava vetäytyminen. Viikon taistelujen jälkeen oltiin jälleen lähtöasemissa. Hyökkäys oli herättänyt jälleen arvostelua ja monet suomalaiset aktivistit lopettivat yhteistyön inkeriläisten kanssa. Hoitokunnan puheenjohtaja Kokko ja sota-asianhoitaja Paavo Tapanainen erosivat. Inkeriläiset alkoivat saada helmikuussa 1920 määrärahaa Suomesta ja heistä tuli osa Suomen rajavalvontaa. Samalla Elfvengren erotettiin ja hänen tilalleen nousi Alfred Wansén. Inkeriläisten viimeisenä komentajana toimi syyskuussa 1920 nimitetty Jussi Sihvo. Suomessa ajatus Inkerin vapauttamisesta alkoi jäädä taka-alalle. Tarton rauhassa Suomi suostui luovuttamaan Kirjasalon Neuvosto-Venäjälle. Venäjä oli taannut inkeriläisille kulttuuriautonomian, jota ei kuitenkaan lopulta toteutettu.[1]
Kirjasalossa pidettiin 5. joulukuuta 1920 surujuhla, jossa laskettiin Inkerin lippu. Erik Heinrichs piti puheen, jonka jälkeen laulettiin ”Nouse, Inkeri” ja ”Porilaisten marssi”. Lopuksi Sihvo antoi määräyksen Suomen puolelle siirtymisestä. Erikoispataljoona ylitti Suomen rajan kello 10.33.[1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922, s. 192–209. (2. painos) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISBN 978-952-222-846-8
- ↑ Inkerin tunnukset Web Archive: Suomen Inkeri-liitto. Arkistoitu 25.3.2016. Viitattu 10.3.2023.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Engman, Max: RAJA: Karjalankannas 1918–1920, s. 202. Helsinki: WSOY, 2007.