Georgi Ivanov (kirjailija)

Georgi Ivanov vuonna 1921.

Georgi Vladimirovitš Ivanov (ven. Гео́ргий Влади́мирович Ива́нов; 10. marraskuuta (J: 29. lokakuuta) 1894 Sedan volosti, Kaunasin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 26. elokuuta 1958 Hyères, Ranska) oli venäläinen kirjailija, runoilija ja esseisti.

Suku ja koulutus

Georgi Ivanovin isä oli everstiluutnantti Vladimir Ivanovitš Ivanov (1852–1907), joka kuului Vitebskin aatelisiin sotilassukuihin, ja äiti majurin tytär Vera Mihailovna Brenstein, joka kuului myös aateliseen sotilassukuun. Vuonna 1880 syntyi ensimmäinen lapsi Vladimir. Georgin isä oli komennettuna Sofiaan Bulgariassa, jossa syntyivät seuraavat kaksi lasta Natalia 1881 ja Nikolai 1884. Georgi oli perheen nuorin lapsi.

Ivanov syntyi Puke-Barštšen kartanossa nykyisellä Mažeikiain alueella Liettuassa. Hän vietti lapsuutensa kartanossa ja perheen vuonna 1899 ostamalla Studenkan suurtilalla Minskin kuvernementissa. Talvella perhe asui Kaunasin varuskuntakaupungissa, jossa Georgin isä palveli vuoteen 1902 saakka. Vuonna 1905 perhe muutti Pietariin ja vietti kesän vuonna 1902 ostamassaan Sorokpolin kartanossa lähellä Vilnaa.

Vuonna 1905 Georgi ilmoittautui Jaroslavlin kadettikouluun. Opiskelijana hän oli keskinkertainen. Parhaat arvosanat hän sai uskonnosta, maantiedosta ja piirtämisestä. Tammikuussa 1907 hänet siirrettiin isänsä pyynnöstä 2. kadettijoukkoon Pietariin. Akateeminen menestys heikkeni, mikä ei liittynyt pelkästään huonoon terveyteen, vaan myös haluttomuuteen noudattaa tiukkaa sotilaallista kurinalaisuutta.

Yksityiselämä

Ivanovin ensimmäinen avioliitto oli ranskalaisen tanssijatar Gabrielle Ternizienin kanssa vuosina 1915–1918. Ivanov meni syyskuussa 1921 (asiakirjojen mukaan vuonna 1931) toisen kerran naimisiin kirjailija Irina Odojevtsevan kanssa. He olivat naimisissa 37 vuotta ja elivät pääosan tästä ajasta Pariisissa. Avioliittoa on luonnehdittu epätavalliseksi.

Juri Pavlovitš Annenkovin piirros Ivanovista (1921).

Toisen maailmansodan puhjettua pariskunta lähti Pariisista ja asui Biarritzin rannikkokylässä sijaitsevassa huvilassa, jonka he olivat ostaneet vuonna 1932 Odojevtsevan saatua suuren perinnön isänsä kuoltua. Saksalaiset joukot miehittivät kaupungin kesällä 1940. Vuonna 1943 Saksan armeija takavarikoi heidän talonsa, mutta he jäivät Biarritziin vuoteen 1946 asti. Heidän talonsa oli ryöstetty ja myöhemmin tuhoutunut amerikkalaisten pommituksissa. Ivanovien sosiaalinen asema sotavuosina johti myöhemmin siihen, että Georgi Ivanovia syytettiin natsisympatioista. Erityisesti häntä syytti entinen ystävä Georgi Adamovitš.

Toisen maailmansodan jälkeen Ivanov ja Odojevtseva muuttivat takaisin Pariisiin, jossa heidän suuri komeasti kalustettu vuokra-asuntonsa asuntonsa Bois de Boulognen lähellä oli tuhoutunut. He elivät enemmän tai vähemmän epätoivoisessa köyhyydessä, he saivat tuloja ainoastaan New Yorkissa ilmestyvän emigranttilehti Novyi žurnal (ven. Новый журнал, Uusi lehti) kanssa vuodesta 1950 lähtien tehdystä yhteistyöstä ja Ivanov alkoholisoitui. Aviovaimon terveys heikkeni kosteissa halvoissa hotelleissa ja lääkäri määräsi vaihtamaan lämpimämpään ilmanalaan. Heidän onnistui pääsemään köyhien emigranttien hoivakotiin eli ”venäläiseen taloon” Juan-les-Pinissä Etelä-Ranskassa, ja talvella 1953 he muuttivat Ranskan valtion omistamaan Montmorency vanhainkotiin Hyèresiin etelärannikolle. Georgi Ivanov kuoli Hyèresissä vuonna 1958. Etelä-Ranskan kuumat kesät olivat rasittaneet hänen sydäntään, ja myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokkuuden häviäminen Boris Pasternakille masensi häntä (Pasternak painostettiin luopumaan palkinnostaan). Vuonna 1963 Ivanovin jäännökset haudattiin uudelleen Sainte-Genevieve-des-Bois’n venäläiselle hautausmaalle Pariisin lähellä (hauta nro 6695).

Kirjallinen ura

Ivanov aloitti jo nuorena kirjoittaa runoja, jotka jäljittelivät Charles Baudelairea ja ranskalaisia ​​symbolisteja. Vaikka hänen versiointitekniikkansa oli moitteeton, hänellä ei ollut elämänkokemusta, josta hän voisi ammentaa sisältöä. Hänen varhaisen runoutensa suosikkiaiheita olivat rokokoo-manerismi ja uljaat juhlat. Hän antoi kahdelle kirjalleen nimen Lähtö Kytheran saarelle (Отплытье на о. Цитеру) viitaten Antoine Watteaun kuuluisaan rokokoo-maalaukseen. Ivanov ehti julkaista runojaan ennen emigroitumistaan vuonna 1922, mutta kehittyi omintakeiseksi kirjailijaksi vasta myöhemmin. Egofuturistiseen tyyliin kirjoitetuttuja varhaisrunoja on luonnehdittu koulupojan harjoitelmiksi. Vuosina 1914–1922 ilmestyneissä ja akmeismin ihanteiden mukaan kirjoitetutuissa ja runoissa ilmaisu oli jo selvästi kehittyneempää ja oma tyyli löytyi kokoelmassa Rozy (Розы, Ruusu, 1931), jonka metafyysiset runot ovat lakonisia ja joissa tuonpuoleisuuden kokemus usein törmää johonkin arkiseen tapahtumaan.

Kokeiltuaan erilaisia venäläisen futurismin kirjallisuusteknisiä muotoja, joita Igor Severjanin tarjoili, Ivanov liittyi akmeismiliikkeeseen. Vaikka 20-vuotiasta nuorukaista ei pidetty suurena lahjakkuutena, Osip Mandelštam ja Anna Ahmatova puhuivat hänestä tai mainitsivat hänen runoissaan. Hänet pidettiin kuuluvan myös Nikolai Gumiljovin ja Sergei Gorodetskin järjestämän epävirallisen ”Runoilijoiden kilta” (Цех поэтов, Tšeh poetov) -koulun parhaiden oppilaiden joukkoon. Vuodesta 1916 Ivanov oli toisen ”runoilijoiden työpajan” jäsen. Kolmannessa ”runoilijoiden työpajassa”, jota johti Gumiljov, Ivanov oli näkyvästi esillä yhdessä kriitikko- ja runoilijatoverinsa Georgi Adamovitšin kanssa. Gumiljovin murhan jälkeen vuonna 1921 Ivanov johti työpajaa.

Georgi Ivanov oli tämän piirin ainoa merkittävä jäsen, joka muutti länteen. Hänen luontainen ylimielisyytensä ja järjettömät tuomionsa toivat hänelle helposti kunnioitusta ja ihailua nuorempien aikalaistensa keskuudessa. Hän mainosti itseään ainoana jäänteenä Venäjän hopeakauden hienostuneesta miljööstä. Vahvistaakseen asemaansa hän julkaisi muistelmat nimeltä Peterburgskije zimy (Петербургские зимы, Pietarin talvia, 1928, uusittu painos 1952), joka sisälsi fiktiivisen tai liioitellun selonteon hänen kokemuksistaan ​​akmeisteissa. Kirja vieraannutti Ivanovin hänen vanhemmista aikalaisistaan, mutta se sai välittömän suosion hänen opetuslapsiensa parissa.

Ivanovista tuli yhdessä vaimonsa Irina Odojevtsevan ja Georgi Adamovitšin kanssa venäläisen emigranttiyhteiskunnan pääasiallinen makutuomari, joka loi tai tuhosi kirjallista mainetta. Heidän kirjallinen makunsa oli kuitenkin jossain määrin puutteellinen: he hylkäsivät vahingossa Marina Tsvetajevan runot (hän oli lähettänyt ne nimettömänä runokilpailuun) luultuaan niitä Tsvetajevan karkeiksi jäljitelmiksi. He riitelivät innokkaasti venäläisten kirjailijoiden kanssa Berliinissä, ja Vladimir Nabokovista tuli heidän hyökkäysten suosikkikohde. Nabokov kosti satiirisoimalla Ivanovia yhdessä tunnetuimmista novelleistaan, Kevät Fialtassa, ja loi nerokkaan salajuonen, jonka seurauksena Adamovitš ylisti kohtuuttomasti Nabokovin salanimellä julkaistuja säkeitä. Ivanov kritisoi Nabokovia Jean-Paul Sartren ohella jäljittelystä ja ”tähteiden käyttämisestä”.

Vuonna 1938 Ivanov julkaisi proosarunon ”Atomin hajoaminen” (Распад атома), jonka useimmat emigrantit (mukaan lukien Nabokov ja Vladislav Hodasevitš) tuomitsivat ja jota hänen ihailijansa V. Zlobin ja Zinaida Hippius ylistivät. Hän oli Venäjän emigranttien johtava runoilija ja esseisti 1930–1950-luvuilla. Universaalien ja yleisinhimillisten kysymysten keinollisesti säästeliäänä pohtijana Ivanovia pidetään ”pariisilaisvireisen” (parižkaja nota) venäläisrunouden merkittävimpänä edustajana.

Alkoholisoituneena ja epätoivoisena Ivanov vajosi yhä alemmas. Hänen parhaat runonsa syntyivät järjettömässä köyhyydessä ja täydellisessä epätoivossa. Hänen taiteensa huipentui hänen viimeiseen runosarjaansa, joka kirjoitettiin hänen kuolemaansa edeltävinä päivinä. Yhdessä viimeisistä teoksistaan ​​Ivanov lupasi profeetallisesti ”palata Venäjälle runoina”. Hänen vaimonsa Odojevtseva palasi Leningradiin perestroikan aikana ja kuoli siellä vuonna 1990.

Perintö

Ivanovin kuoleman jälkeen hänen maineensa on parantunut tasaisesti. Hänen ”kirkkaan epätoivon runouttaan”, erään kriitikon mukaan, katsovat jotkut ennakoineen ranskalaisen eksistentialismin periaatteita. Hänen viimeisessä, runoilijan kuoleman jälkeen julkaistussa kokoelmassa Portret bez shodstva (Портрет без сходства, Muotokuva vailla näköisyyttä, 1950) aiemmat mystiset kokemukset ovat muuttuneet katkeraksi muistoksi. Eksistentiaalinen tyhjyyden kokemus ja kuoleman läheisyys saavat taustakseen menetetyn Venäjän ja siellä vietetyn nuoruuden muistot.

Aiheesta muualla

• Valikoima Georgi Ivanovin käännettyjä runoja (englanniksi, saksaksi)
• Kolme Georgi Ivanovin runoa käännettynä (englanniksi)
• Georgi Ivanovin runoja luettuna, äänite (englanniksi)
• Georgi Ivanovin runoja (venäjäksi)
• Georgi Ivanovin runoja (venäjäksi)
• Georgi Ivanovin runoja ja biografia (venäjäksi)