Neljäs ristiretki
| Neljäs ristiretki | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa ristiretkiä | |||||||||
 Konstantinopolin valtaus. Miniatyyri 1200-luvulta.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
Ristiretkeläiset: 10 000 miestä |
Bysantti: 30 000 miestä | ||||||||
.svg){kind=small}
- Ensimmäinen ristiretki (1095–1099)
- Toinen ristiretki (1147–1149)
- Kolmas ristiretki (1187–1192)
- Neljäs ristiretki (1202–1204)
- Viides ristiretki (1217–1221)
- Kuudes ristiretki (1228–1229)
- Seitsemäs ristiretki (1248–1254)
- Kahdeksas ristiretki (1270)
- Yhdeksäs ristiretki (1271)
- Ristiretket vendejä vastaan (1100-luku)
- Ristiretket Baltiaan (1200-luku)
- Ristiretket Suomeen (1100- ja 1200-luku)
- Albigenssiristiretki (1209–1229)
- Lasten ristiretki (1212)
Neljäs ristiretki oli vuosien 1202–1204 välillä käyty sotilaallinen konflikti. Ristiretken tarkoituksena oli alun perin vallata muslimien hallitsema Jerusalem hyökkäyksellä Egyptin läpi. Valtauksen kohteeksi joutui kuitenkin lopulta vuonna 1204 Bysantin pääkaupunki Konstantinopoli. Valtauksen jälkeen kaupunkia ryöstettiin ja tuhottiin useiden päivien ajan, mikä aiheutti katkeruutta idän kristityissä ja sinetöi lopullisesti katolisen ja ortodoksisen kirkon eron. Ristiretkeläiset perustivat Latinalaisen keisarikunnan (1204–1261) ja muita ristiretkivaltioita.
Ristiretken valmistelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Euroopassa ei ollut paljon intoa lähteä uudelle ristiretkelle muslimeja vastaan sen jälkeen, kun kolmas ristiretki oli epäonnistunut yrityksessä vallata Pyhä Maa takaisin. Euroopassa valittiin kuitenkin uusi paavi vuonna 1198. Paavi Innocentius III alkoi pian saarnata uuden ristiretken puolesta. Innocentius III:n mielestä jokaisen kristityn tuli ottaa osaa ponnisteluihin uuden ristiretken aikaansaamiseksi ja taistelemaan kykenemättömien tuli rukoilla ja paastota. Hän määräsi kaikissa kirkoissa kerättäväksi kolehteja, ja jopa pappien ja luostarien tuli lahjoittaa osa tuloistaan ristiretken tukemiseksi.[1]
Paavi lähetti kaksi legaattia kokoamaan ristiretken osanottajia. Kardinaali Pietro Capuano lähetettiin Ranskaan hieromaan rauhaa Ranskan kuninkaan Filip II Augustin ja Englannin kuninkaan Rikhard I Leijonamielen välille. Kardinaali Soffredo matkusti puolestaan Venetsiaan, mikä viittaa siihen, että paavi Innocentius oletti ristiretken kulkevan Lähi-itään meriteitse.[1]
Rikhard I Leijonamieli oli keskeyttänyt kolmannen ristiretken osittain sen vuoksi, että Filip oli tunkeutunut hänen läänityksilleen Ranskassa. Rikhard ja Filip kieltäytyivät aluksi yhteistyöstä, mutta solmivat myöhemmin viiden vuoden aselevon. Rikhard sai kuitenkin yllättäen surmansa erään linnan piirityksessä Ranskassa vuonna 1199. Rikhardin kuolema uhkasi koko hankkeen toteutumista, joten paavi Innocentius lähetti saarnaajia ympäri Eurooppaa nostamaan kristittyjen mielialoja.[1]
Yksi ristiretkikutsuun vastanneista oli Champagnen kreivi Thibaut III, jonka veli Henrik II oli ollut Jerusalemin kuningas vuoteen 1197 asti. Thibautin serkku Blois’n kreivi Louis vastasi myös kutsuun. Helmikuussa vuonna 1200 Flanderin kreivi Balduin otti myös ristin tunnuksen.[1]
Soissonsissa vuonna 1200 pidetyssä kokouksessa sovittiin että ristiretkeläiset käyttäisivät Rikhard I:n aiemmin ehdottamaa strategiaa. Ristiretkiarmeija purjehtisi suoraan Egyptiin, ja kun muslimivallan lähteenä pidetty Egypti olisi kristittyjen hallussa, uskottiin että Jerusalem olisi turvassa. Mutta koska ristiretkeläisillä ei ollut omaa laivastoa, pitäisi alukset vuokrata. Kuusihenkinen valtuusto lähetettiin tiedustelemaan alusten vuokrasta parhaaksi katsomastaan satamasta. Valtuutetut valitsivat Venetsian, jonka johtaja doge Enrico Dandolo otti neuvottelijat vastaan. Venetsian tasavalta suostui huolehtimaan 33 500 ritarin, aseenkantajan ja sotilaan kuljetuksesta ja muonituksesta 85 000 hopeamarkan korvausta vastaan sekä varustamaan veloituksetta 50 sotakaleeria, mikäli saisi sotasaaliista yhtä suuren osuuden kuin muutkin.[2]
Yksi ristiretken johtajista, Champagnen kreivin Thibaut III, kuoli toukokuussa 1201 pian Venetsian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Ristiretken päälliköksi värvättiin vaikutusvaltainen italialainen ylimys Montferratin markiisi Bonifatius. Ristiretkiarmeija alkoi saapua Venetsian edustalle kesällä vuonna 1202, mutta huomattavasti harvalukuisempana kuin oli sovittu, sillä paikalla oli tullut ainoastaan noin 11 000 ristiretkeläistä, kolmasosa sovitusta. Heinäkuussa doge vaati ristiretkeläistä maksamaan velkansa, sillä Venetsia ei voinut ylläpitää suurta armeijaa. Velasta jäi kuitenkin maksun jälkeen puuttumaan vielä 34 000 hopeamarkkaa, ja tilanteen kärjistyessä Dandolo ehdotti, että mikäli ristiretkeläiset auttaisivat valloittamaan Zaran, lainaisi Venetsia heille 34 000 hopeamarkkaa kunnes se maksettaisiin takaisin Egyptistä saadulla sotasaaliilla. Zara oli kuitenkin Unkarin kuninkaan Imren hallussa. Hänkin oli katolilainen ja oli antanut muutamaa vuotta aiemmin ristiretkilupauksen. Mutta koska kaupungin valtaus oli ristiretkeläisten ainoa mahdollisuus saada sekä lainaa että talvehtimispaikka ja välttää retken hajoaminen, suunnitelma hyväksyttiin.[3]
Ristiretken tapahtumat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Zaran valloitus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ristiretkeläiset nousivat maihin Zarassa 11. marraskuuta 1202. Kaupunki lähetti valtuuskunnan tarjoamaan antautumista kaupungin asukkaiden säästämistä vastaan. Enrico Dandolo hyväksyi tarjouksen, mutta sillä välin kun hän neuvotteli asiasta ristiretkiparonien kanssa, kertoi Zaran valloitusta vastustanut Simon IV de Montfort zaralaisille paavin kirjeestä, jossa tämä kirkonkirouksen uhalla kielsi hyökkäämästä Zaraan. Zaralaiset palasivat takaisin kaupunkiinsa, ja paavin ankara kirje pakotti ristiretkeläiset valitsemaan kirkonkirouksen ja ristiretken päättymisen väliltä. Simon IV miehineen irtautui armeijasta, mutta enemmistö ristiretkeläisistä hyökkäsi Zaraan, joka vallattiin 24. marraskuuta. Paavi julisti neljännelle ristiretkelle kirkonkirouksen, mutta perui sen myöhemmin pitäen kuitenkin voimassa venetsialaisten kirkonkirouksen.[4]
Zaraan saapui Bysantin vuonna 1195 syrjäytetyn Isaak II Angelosin poika Aleksios Angelos, joka lupasi ristiretkeläisille muonituksen, 200 000 hopeamarkkaa, liittyä 10 000 miehen voimin ristiretkeen, perustaa pysyvän varuskunnan Pyhään maahan sekä palauttaa ortodoksikirkon Rooman alaisuuteen mikäli ristiretkeläiset auttaisivat hänet ja hänen isänsä valtaistuimelle.[4] Aleksios vakuutti keisarin olevan vihattu ja tämän syrjäyttämisestä tulevan helppoa. Ristiretken johtajat saivat suostuteltua matkan pitkittymisestä turhautuneet joukot mukaansa vannomalla ettei pysähtyminen Konstantinopolissa kestäisi kauaa. Ristiretkeläiset lähtivät Zarasta huhtikuussa 1203 saapuen Konstantinopolin edustalle kesäkuussa.[5]
Konstantinopolin valloitus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun ristiretkeläiset saapuivat Konstantinopolin edustalle, huomattiin että kansa olikin tyytyväinen vallassa olleeseen keisariin Aleksios III:een, eikä halunnut olla tekemisissä länsimaalaisen kruununtavoittelijan kanssa. Ristiretkeläiset päättivät asettaa Aleksioksen keisariksi väkivalloin ja hyökkäsivät kaupunkia vastaan 17. heinäkuuta 1203. Aleksios III pakeni yllättäen kaupungista peläten mahdollista tyytymättömyyden aiheuttamaa vallankaappausta. Isaak II Angelos pääsi vapaaksi, otti jälleen kruunun ja avasi portit pojallensa Aleksiokselle, joka kruunattiin kanssakeisariksi nimellä Aleksios IV.[5]
Ilmeni, että valtakunnan kassakirstut ammottivat tyhjyyttään, eikä Aleksios pystynyt maksamaan kuin puolet lupaamastaan 200 000 hopeamarkasta. Aleksios pyysi ristiretkeläisiä talvehtimaan Konstantinopolissa saadakseen lisää maksuaikaa sekä vahvistuksia henkivartioonsa pelätessään vallankaappausta. Korvaukseksi hän lupasi pidentää venetsialaisen laivaston vuokra-aikaa. Keisari Aleksioksen suosio alkoi laskea ja länsimaalaisvastaisuus oli korkeimmillaan vuonna 1203 riehuneen, länsimaalaisten sytyttämän tulipalon jälkeen. Ristiretkeläiset alkoivat ryöstellä keisarin maita maksaakseen velan itse itselleen. Vuonna 1204 Aleksioksen syrjäytti palatsin virkamies Dukas, joka kruunautti itsensä keisariksi nimellä Aleksios V.[6]
Ristiretkeläiset hyökkäsivät Konstantinopoliin 9. huhtikuuta 1204, ja uudestaan 12. päivänä. Bysanttilaiset eivät halunneet taistella muuriensa sisäpuolella, vaan tarjosivat keisarin kruunua ristiretkeläisten johtajalle Montferratin markiisille Bonifatiukselle. Uusi keisari tultaisiin kuitenkin valitsemaan sopimuksen mukaan vasta myöhemmin. Aleksios V pakeni kaupungista.[7]
Ranskalainen ristiretkipäällikkö Geoffroi de Villehardouin on kirjoittanut valloituksesta kuvauksen La Conquête de Constantinople. Se julkaistiin painettuna vuonna 1585.[8]
Konstantinopolin ryöstö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ristiretkeläiset aloittivat seuraavaksi kolme päivää kestäneen ryöstelyn ja tuhoamisen, jonka aikana tuhottiin lukuisia taideteoksia, hävitettiin kirjastoja ja varastettiin vanhoja käsikirjoituksia.[9] Myös Konstantinopolin kirkot tyhjennettiin järjestelmällisesti niihin kerätyistä, kristikunnan suurimmista reliikkikokoelmista, ja useimmat Euroopan tunnetuimmista pyhäinjäännöksistä ovatkin peräisin Konstantinopolin ryöstöstä.[10][11] Kappaleita Jeesuksen rististä, Neitsyt Marian hiuksia sekä lukuisia pyhimysten ruumiinosia kuljetettiin Länsi-Eurooppaan.[11] Hagia Sofian kirkon alttari hajotettiin osiin ja sotilaat kantoivat ulos katedraalista kaiken arvoesineistön. Hagia Sofian häpäiseminen oli sekä poliittinen että uskonnollinen teko, jolla hyökättiin Bysantin keisarikuntaa sekä ortodoksista uskoa vastaan. Lisäksi useita sairaaloita tuhottiin, jonka seurauksena monipuolinen filantrooppinen toiminta lakkasi vuosikymmeniksi.[9]
»”Konstantinopolista saatu saalis oli niin suuri, että kukaan ei voinut sanoa sen määrää: kultaa ja hopeaa, maljoja ja jalokiviä, samettia, silkkikankaita, oravan- ja kärpännahkaviittoja, kaikkea kallista mitä maa päällään kantaa. Ja näin todistaa teille Geoffroy Villenhardouin, Champagnen marski, ettei koskaan sitten maailman luomisen ole tällaista sotasaalista saatu.”[11]»
Myös latinalaiset apotit ja munkit ottivat osaa ryöstelyyn. Esimerkiksi apotti Martin Pairislainen hankki itselleen erään luostarin reliikit kiduttamalla erästä vanhaa munkkia.[9][7] Martinin johtaman luostarin munkki Günther kuvailee:
»”Kun voittajat ryöstivät itselleen taistellen valloittamaansa kaupunkia, alkoi apotti Martin pohtia omaa sotasaalistaan ja, ettei jäisi ihan ilman muiden rikastuessa, päätti tarttua toimeen omin, pyhitetyin käsin. Mutta koska hänestä tuntui että noilla käsillä ei sopisi ottaa mitään maallista hyvää, päätti hän haalia itselleen jonkin verran kaupungissa niin runsain määrin olevia pyhäinjäännöksiä … Martinille ajatus pyhäinhäväistyksestä, paitsi pyhässä tarkoituksessa, oli kauhistus, ja niinpä hän etsiytyi syrjäisemmälle seudulle, jossa hän arvioi olevan noita haluttuja esineitä. [Martin kovisteli vanhaa pappia, joka näytti hänelle arkun täynnä pyhäinjäännöksiä.] Nähtyään sen apotti riensi arkun luokse ja he alkoivat kappalainensen kanssa ahnaasti kahmia esineitä viittojensa poimuihin.”[7]»
1200-luvun alussa Konstantinopolin väkiluku oli ollut yli 500 000 asukasta, mutta bysanttilaisten palatessa valtaan vuonna 1261, oli kaupungin väkiluku pudonnut noin 35 000 asukkaaseen.[7]
Neljännen ristiretken seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venetsian ja ristiretken johtajien välisen sopimuksen mukaan Konstantinopoliin perustettiin Latinalainen keisarikunta. Sen keisariksi ei kuitenkaan tullut ristiretken virallinen johtaja Montferratin markiisi Bonifatius, vaan venetsialaisten ja ristiretkeläisten muodostaman komitean valitsema Flanderin kreivi Balduin, joka kruunattiin Hagia Sofian kirkossa vuonna 1204.[12][13] Vanha keskushallinto korvattiin feodalistisilla ruhtinaskunnilla.[13]
Bonifatius kieltäytyi hänelle luvatuista maista ja perusti Thessalonikan kuningaskunnan.[14] Venetsialaiset perustivat omia saarivaltioitaan Egeanmeren saaristoon ja saivat haltuunsa muun muassa Kreetan. Muita ristiretkeilijöiden perustamia valtioita olivat Akhaian ruhtinaskunta ja Ateenan herttuakunta. Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan Nikean keisarikuntana, Epeiroksen despotaattina ja Trapezuntin keisarikuntana.
Oleellisin historiallinen seuraus oli kuitenkin Rooman ja Bysantin kirkkojen ero, siis katolisen ja ortodoksisen kirkkojen ero.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Madden, Thomas F. (toim.): Ristiretket. ((Crusades: The illustrated history, 2004.) Suomennos: Veikko Ahola) Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6800-1
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Ristiretket: Uusi paavi, uusi ristiretki, s. 100–101
- ↑ Ristiretket: Venetsia liittyy joukkoon, s. 102–103.
- ↑ Ristiretket: Rikotut lupaukset, s. 104–105.
- ↑ a b Ristiretket: Zaran valloitus, s. 106–107.
- ↑ a b Ristiretket: Armeliaisuuden osoitus, s. 108–109.
- ↑ Ristiretket: Suhteet viilenevät, s. 110–111.
- ↑ a b c d Ristiretket: Konstantinopolin ryöstö, s. 112–113
- ↑ Villehardouin, Geoffroy de. Tietosanakirja osa 10. Tietosanakirja-osakeyhtiö 1917
- ↑ a b c Konstantinopolin hävitys 1204 ortodoksi.net. Viitattu 27.3.2011.
- ↑ Kirkko ja Länsi-Eurooppa internetix. Viitattu 27.3.2011.
- ↑ a b c Ristiretket: Sodan saalis, s. 116–117
- ↑ Ristiretket: Latinalaisen keisarikunnan perustaminen, s. 114–115
- ↑ a b Timothy E. Gregory: ”The Aftermath of the Fourth Crusade”, A History of Byzantium, s. 330–347. Wiley-Blackwell, 2010. ISBN 9781405184717 Google Books (viitattu 28.3.2011). (englanniksi)
- ↑ Chapter XIV - The Fourth Crusade and the Latin Empire. Viitattu 29.3.2011. (Arkistoitu – Internet Archive) Some compensation had to be given to Boniface of Montferrat for having missed the imperial dignity. He was promised Asia Minor and continental Greece, but finally, despite the Emperor, he exchanged Asia Minor for Macedonia and the north of Thessaly, which formed the kingdom of Thessalonica held by him as vassal of the Empire.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Neljäs ristiretki Wikimedia Commonsissa
