Tämä on suositeltu artikkeli.

Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli on Helsingissä sijaitsevasta patsaasta, muissa kaupungeissa sijaitsevat löytyvät täsmennyssivulta.
Mannerheimin ratsastajapatsas
Nimi Mannerheimin ratsastajapatsas
Tekijä Aimo Tukiainen, Oskari Jauhiainen, Heikki Häiväoja, Kain Tapper ja Osmo Sipari
Valmistumisvuosi
Julkistettu
Taiteenlaji Julkinen taide ja ratsastajapatsas
Teostyyppi Muistomerkki, patsas ja veistos
Materiaali Pronssi (patsas) ja graniitti (perustus)
Kokoelma HAM Helsingin taidemuseo
Sijainti Mannerheiminaukio
Koordinaatit 60°10′18″N 24°56′11″E / 60.17156°N 24.9364°E / 60.17156; 24.9364

Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas Helsingissä on kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen veistämä monumentti, jossa Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim istuu hevosensa selässä. Se sijaitsee marsalkan nimikkokadulla Mannerheimintiellä Helsingissä.[1] Patsas paljastettiin 4. kesäkuuta 1960[2] Mannerheimin syntymäpäivänä.

Mannerheim oli Suomen presidenteistä ensimmäinen, jolle alettiin suunnitella patsasta. Helsingin patsas on Mannerheimin patsaista kuitenkin järjestyksessä vasta neljäs. Lauri Leppäsen Mannerheimin patsas paljastettiin 4. kesäkuuta 1955 Seinäjoella, Evert Porilan jo 1939 veistämä Mannerheimin patsas 4. kesäkuuta 1956 Tampereella ja Veikko Leppäsen Mannerheimin ratsastajapatsas 19. joulukuuta 1959 Lahdessa. Kaikkein ensimmäinen Mannerheim-muistomerkki oli Sveitsin Montreux’ssä sijaitseva obeliskimainen muistopaasi, joka paljastettiin 14. toukokuuta 1955, pari viikkoa ennen Seinäjoen patsasta.[3] Lisäksi presidenteistä K. J. Ståhlberg ehti saada patsaan Helsinkiin ennen Mannerheimia vuonna 1959.[4] Ratsastajapatsaan valintaa veistostyypiksi perusteltiin paitsi sillä, että Mannerheim oli ratsumies, myös sillä, että maailmalla ratsastajapatsaita on pystytetty hallitsijoille ja suurille sotapäälliköille.[5] Suomalaisessa kuvanveistossa niitä ei juuri ollut ennen Helsingin ja Lahden Mannerheim-patsaita.[6]

Nimet ja nimitykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Veistoskilpailun voittaneen ja toteutetun ehdotuksen nimi oli Suomen Marsalkka vapaaherra C. G. Mannerheim. Teos vihittiin paljastustilaisuudessa Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaaksi, josta tuli sen virallinen nimi. Sitä on kutsuttu myös Mannerheimin ratsastajapatsaaksi, Mannerheimin patsaaksi ja Marskin patsaaksi.

Monumentin osat ja mallit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ratsastajapatsas taivasta vasten.
Veikko Leppänen, Mannerheimin ratsastajapatsas Lahdessa, 1959.

Itse 5,4 metriä korkea pronssinen ratsukko lepää 6,3 metriä korkean ja 6,3 pitkän sekä 2,72 metriä leveän punagraniittisen jalustan päällä, ja niiden yhteiskorkeus on 11,7 metriä.[7] Jalustan sisään on sijoitettu rasia, joka sisältää mikrofilmeille tallennettuna kaikkien patsaskeräykseen osallistuneiden nimet.[2]

Muistomerkki on melko yksityiskohtainen ja totuudenmukainen. Veistoksen hevosen sanotaan usein olevan marsalkan viimeinen ratsu Käthy, vaikka hevonen ei periaatteessa esitä mitään tiettyä hevosyksilöä. Ensimmäistä kilpailuluonnosta tehdessään syksyllä 1953 Tukiainen käytti mallinaan everstiluutnantti Eero-Eetu Saarista ja puolustuslaitoksen tallilta tilattua hevosta, jonka piti muistuttaa mahdollisimman paljon Mannerheimin hevosta.[8] Armeija lainasi malliksi bessarabialaisen hevosen, jonka piirteitä muokkaamalla Tukiainen tosin sai veistosversiosta hannoverilaisen.[9] Patsaan hevosen peruslähtökohta on kuitenkin Käthy-tamma, jonka askellajiksi valittiin niin sanottu vapaa käynti ratsastajapatsaille yleisen laukan tai ravin sijasta.[10] Ennen kilpailun ratkaisemista pohdittiin, onko Mannerheimin hevosen astunta patsaan tapaan ylipäätään mahdollista, joten patsastoimikunta perehtyi hevosten jalkojen liikeratoihin muun muassa hidastetun filmin avulla.[2] Lopullista patsasluonnosta tehdessään Tukiainen käytti apuna kuva- ja filmimateriaalia.lähde?

Ratsuväenkenraalin asun sijasta Mannerheim haluttiin kuvata marsalkan asussa kunniamerkkeineen. Patsaan Mannerheimille valittiin vaatetukseksi turkislakki ja virkapuku (m/36, napit näkyvissä, taskut), vyö ja komentohihna, kunniamiekka, koristeiksi rivi täydellisiä kunniamerkkejä ja pari rintatähteä.[11] Aluksi asuna oli ollut kevyt kenttätakki (m/41), mutta siihen ei käytännössä yhdistetty turkislakkia.[11] Tukiainen ei veistänyt patsaalle niin paljon kunniamerkkejä kuin toivottiin, koska niitä olisi tullut liikaa. Attribuutit on kuitenkin toteutettu tarkasti, koska Tukiaisen periaatteiden mukaan patsaan kaikkien yksityiskohtien tuli kestää myös tarkastelua läheltä, vaikka niitä ei alhaalta päin välttämättä näekään.lähde?

Taustatyö ja ideointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheimin elinaikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset ajatukset patsaasta esitettiin sisällissodan jälkeen, ja idea oli lähtöisin mahdollisesti Mannerheimin esikunnan piiristä.[12] Ratsastajapatsashanke liittyi alun perin 1910-luvun lopulla suunniteltuihin pääkaupungin itsenäisyys- ja vapaudenpatsassuunnitelmiin.[13] Erilaisia ratsastajapatsaita suunniteltiin sodan muistomerkiksi myös muualle Suomeen. Asia ei kuitenkaan edennyt vuosiin. Kymintehtaan johtaja Julius Polin lahjoitti vuonna 1928 pohjarahastoksi 100 000 markkaa patsasta varten, mutta asetti ehdoksi, että hanke saataisiin alulle 15 vuoden kuluessa.[14] Mannerheimin ratsastajapatsaan suunnittelu aloitettiin 1930-luvulla.[1] 1937 tuli Suomen Teollisuusliitolta 500 000 markan lahjoitus.[14] Sen jälkeen alettiin valmistella patsaskomiteaa. Komiteaan tuli yhteensä 49 jäsentä.[14] Patsaskomitean perustamisen jälkeen suoritettiin yleinen varainkeruu 1938.[1] Koska komitea ei ollut sellainen yhteisö, joka olisi voinut saada keräysluvan, luvan hankki Itsenäisyyden liitto.[15]

Mannerheim itse suhtautui patsashankkeeseen vähän epäröiden: ilmeisesti hän epäili suomalaisten taiteilijoiden osaamista ja piti myös sisäpoliittista tilannetta liian arkana tämänkaltaiselle monumentille.[16] Samalla häntä kuitenkin vaivasi, tuleeko patsaan hevosesta ja ratsastusasennosta aidon näköisiä.[16] Suomessa ei taiteilijoilla ollut mahdollisuuksia tehdä suurikokoisia hevosveistoksia, koska niistä ei ollut tilauksia ja vireillä olleitakaan hankkeita ei ollut toteutettu.[17]

Talvisodan syttyminen oli yksi syistä, joka johti patsashankkeen jäädyttämiseen.[1] Silloin rahankeruu lopetettiin Mannerheimin itsensä toiveesta, ja sittemmin hän kielsi koko hankkeen toteutuksen hänen elinaikanaan.[16] Sodan alkaessa keräyksissä oli saatu kokoon puoli miljoonaa markkaa, joka oli kasvanut vuoteen 1941 mennessä 1,7 miljoonaan korkojen ja uusien lahjoitusten ansiosta.[15] Patsaalle etsittiin sijoituspaikkaa myös aatekilpailun avulla, mutta mihinkään ratkaisuihin ei vielä päästy.lähde?

Mannerheimin kuoltua

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheimin kuoltua Helsingin yliopiston ylioppilaskunta perusti 1951 Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunnan.[13] Sen puheenjohtajina toimivat ensin Helsingin yliopiston kansleri Antti Tulenheimo, sitten kyseisen yliopiston rehtori Erik Lönnroth.[1] Jäsenenä oli myös eversti Adolf Ehrnrooth. Mannerheim itse oli kerännyt kuvia erilaisista ratsastajapatsaista, joita patsasvaltuuskunta käytti apuna patsaan ideoinnissa.[16]

Tammikuussa 1952 muistojuhlallisuuksien yhteydessä aloitettiin toinen varainkeräys.[18] Silloin kerättiin 737 503 lahjoittajalta yhteensä 78 miljoonaa markkaa[1][19] eli noin 2,3 miljoonaa euroa nykyrahassa.[20] Lisäksi saatiin lahjoituksia listakeräyksen ulkopuolelta. Keräyslistat nimikirjoituksineen mikrofilmattiin ja mikrofilmit sijoitettiin 1959 patsaan jalustan perustuksiin. Itse keräyslistat oli kirjoiksi sidottuina lahjoitettu Mannerheim-museoon.[19]

Varainkeruu onnistui niin hyvin, että lopuilla rahoilla kyettiin ostamaan myös Mannerheimin synnyinkoti, Louhisaaren kartano Askaisissa. Kartano lahjoitettiin valtiolle ja siitä tehtiin Museoviraston alainen museo.[7]

Suunnittelukilpailut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratsastajapatsaasta järjestettiin kaksi suunnittelukilpailua. Vaativampia tehtäviä Suomessa ei ollut kuvanveistäjille aikaisemmin tarjottu, ja molemmat kilpailut työllistivätkin monet heistä noin kolmeksi vuodeksi.[21] Ennen kilpailuja tosin ajateltiin yleisesti, että patsas tilattaisiin kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselta joko suoraan tai kilpailun tuloksena, koska hänellä oli tarvittavaa kokemusta jo ennestään.[21]

Ensimmäinen kilpailu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Marsalkan ratsastajapatsaskilpailu julistettiin joulukuussa 1952,[22] ja ensimmäinen osa ratkesi vuoden 1954 helmikuussa.[23] Kilpailu oli avoin kaikille suomalaisille kuvanveistäjille ja arkkitehdeille. Osallistujilta vaadittiin patinoimaton kipsimalli (mittakaava 1:5), pohjapiirros sijoituspaikasta järjestelyineen (1:200), kirjallinen selostus materiaaleista ynnä muusta sekä suurpiirteinen kustannusarvio.[24] Tarkoituksena oli myöntää kolme palkintoa (I palkinto 750 000 mk, II palkinto 500 000 mk ja III palkinto 300 000 mk), lunastaa kolme luonnosta (150 000 mk kappale) ja myöntää kunniamainintoja.[24] Esimerkiksi Mannerheimin asusta ja hevosesta ei annettu ohjeita, tosin Käthy-hevosesta oli liitetty kuvia mukaan kilpailuohjelmaan. Koska kilpailuohjelma oli väljä, ehdotukset olivat hyvin erilaisia. Palkintolautakunta esittikin toiveensa, että mahdollisesti tulevassa uudessa kilpailussa kiinnitettäisiin huomiota aitouteen.[24] Monet Kuvanveistäjäliiton jäsenet kritisoivat sitä, ettei etukäteen tehty selväksi, millaista patsasta haluttiin.[25]

Mitään saapuneista ehdotuksista ei pidetty ensimmäisen palkinnon arvoisena. Toinen palkinto jaettiin Wäinö Aaltosen (teos Pyhä Vala) ja kuvanveistäjä Heikki Konttisen (teos CGEM) kesken.[4][24] Kolmannen palkinnon sai kuvanveistäjä Pekka Alava ehdotuksellaan Pro Finlandia 3, jonka lisäksi valittiin erimielisyyksien jälkeen vielä kolme lunastettavaa työtä.[24] Aaltonen suuttui ratkaisusta, koska hän oli pitänyt itseään selvänä voittajana. Hän sai kuitenkin myöhemmin tehtäväkseen Mannerheimin hautamuistomerkin suunnittelun Hietaniemen hautausmaalle.[26] Patsasehdotukset olivat esillä Ritarihuoneella ja aiheuttivat keskustelua. Koska kilpailu käytiin nimimerkkien suojissa, ei tiedetä täsmälleen, ketkä loppujen lopuksi osallistuivat kilpailuun, mutta mukana oli ammattilaisten lisäksi myös harrastajakuvanveistäjiä. Ehdotuksia tuli yhteensä 46 kappaletta 44 nimimerkiltä, esimerkiksi Aaltosen tiedetään lähettäneen kaksi työtä eri nimimerkeillä.[24]

Keskustelu muistomerkistä keskittyi hippologisiin yksityiskohtiin.[13] Keskeisenä kysymyksenä pidettiin hevosen asentoa ja sitä, millainen siitä tulisi tehdä.[25] Keskusteltiin hevosen askelen ja anatomian luonnonmukaisuudesta sekä marskin virkapuvusta ja kunniamerkeistä.[13] Kilpailuun tulleita ehdotuksia ja myös palkittuja kritisoitiin vilkkaasti muun muassa lehtien yleisönosastoilla. Monista hevosista löydettiin jotain vikaa, eikä Mannerheimin hahmoa pidetty onnistuneena missään ehdotuksessa.[27] Keskustelut osoittivat, että realismin uskottiin fokusoituvan kohteeseensa ja tarjoavan aiheen läpinäkyvänä todellisuutena, eikä tyylinä tai genren tulkintana. Wäinö Aaltonen kyseenalaisti tällaiset näkemykset ja huomautti, että eivät renessanssinkaan aikana hevoset näyttäneet Verrocchion teoksilta.[13]

Toinen kilpailu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvanveistäjäliitto ehdotti uutta vapaampaa kilpailua, joka olisi sekä kutsu- että yleinen kilpailu.[28] Patsasvaltuuskunta päätti järjestää sen saman tien. Edellisen kilpailun palkitut kritisoivat sitä, että toisen kilpailun aikana muut pääsevät hyötymään ensimmäisen kilpailun työstä ja tuloksista.[29] Kilpailu ratkaistiin syksyllä 1954. Siihen saapui 58 ehdotusta, joista kymmenen jouduttiin poistamaan esimerkiksi väärän mittakaavan vuoksi.[30] Muun muassa kuvanveistäjät Wäinö Aaltonen, Matti Haupt, Yrjö Liipola ja Eila Hiltunen jättäytyivät pois uudesta kilpailusta.[30][31] Aaltonen ja Hiltunen olivat molemmat pyytäneet kilpailuajan pidennystä, mutta saivat kielteisen vastauksen.[30]

Wäinö Aaltonen perusteli vetäytymistään uusintakilpailusta kohtuuttomalla vaatimuksella naturalismista. Hänen mielestään vuosisadat kestävää taidetta ei luoda naturalismin voimin, vaan ylivertainen vakuuttamiseen tähtäävänä kielenä oli klassismi. Aaltosen vetäytyminen on tulkittu myös siten, että vanha mestari joutui myöntämään syrjäyttämisensä kirvelevän pettymyksen.[13]

Tällä kertaa kilpailuohjelmassa oli määritelty tarkemmin toiveita Mannerheimin ja hevosen suhteen. Osallistujilta vaadittiin kipsimallit koko patsaasta (mittakaava 1:4, oletuksella että patsaan korkeus olisi 5–5,5 metriä) ja erikseen Mannerheimin päästä (mittakaava 1:2), mutta myös toisen detaljin teko oli sallittua.[30] Jalustan korkeutta ei määritelty, koska sen olisi oltava tietyssä suhteessa muuhun patsaaseen nähden ja se jouduttaisiin kuitenkin tarkistamaan sijoituspaikalla. Luonnos piti tarjota erillisenä, vailla jalustaa.[13]

Palkintolautakunnassa ei tällä kertaa ollut arkkitehtijäseniä, koska nyt ei toivottu suunnitelmia sijoituspaikasta. Sen sijaan mukana oli kuvanveistäjiä, tosin heistä yksikään ei ollut ulkomailta, vaikka Kuvanveistäjäliitto olisi niin halunnut.[30] Palkintoja oli varattu jaettavaksi kolme 300 000 markan suuruista, mutta rahamäärä päädyttiin jakamaan kuitenkin erisuuruisina palkintoina: 400 000 (I palkinto), 300 000 (II palkinto) ja 200 000 markkaa (III palkinto).[30] Parhaaksi lautakunta valitsi Aimo Tukiaisen ja Oskari Jauhiaisen tekemän ehdotuksen, josta toteutettavan version tosin teki Tukiainen yksinään.[2] Ehdotuksen nimi oli Suomen Marsalkka vapaaherra C. G. Mannerheim. Avustajina olivat olleet kuvanveistäjä Heikki Häiväoja ja hevosasiantuntijana eversti Viljo Forssell.[32] Toisen palkinnon sai kuvanveistäjä Kalervo Kallio ehdotuksellaan Kansan kanssa ja kolmannen kuvanveistäjä Jyrki Sailo Talismanilla.[30] Kolmas palkinto olisi alun perin myönnetty Jauhiaisen ja Tukiaisen toiselle ehdotukselle, josta Jauhiainen oli tehnyt pääosan, mutta se ei saanut palkintoa, koska kilpailuohjelmassa oli pyydetty jättämään saman tekijän työt samalla nimimerkillä.[30]

Suunnittelukilpailujen seurauksena syntyivät julkisina teoksina ainakin Veikko Leppäsen Lahden Mannerheimin ratsastajapatsas (1959) Lahteen, sekä Nina Ternon Tampereen yhteiskoulun käytävällä oleva Marsalkan ratsukuva (1961).[33]

Sijoituspaikan valinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijoituspaikaksi olivat ehdolla esimerkiksi Tähtitorninmäki, Hesperianesplanadi Mannerheimintien kohdalla ja Eduskuntatalon edusta.[2] 1930-luvulla mietittiin paikaksi esimerkiksi Senaatintoria ja Hankkijan liiketalon edustaa,[34] joka sijaitsee Mannerheimintien ja Arkadiankadun kulmassa. Vaihtoehdoista Eduskuntatalon ympäristöä oli mietitty eniten. Patsastoimikunta järjesti 1930-luvun lopussa aatekilpailun sijoituspaikasta, mutta kaikissa 17 ehdotuksessa oli paikaksi ehdotettu juuri Eduskuntatalon aukiota, jolle kilpailulla oltiin nimenomaan yritetty hakea vaihtoehtoa.[35] Tosin Mannerheim itse oli toivonut, ettei mahdollisen patsaan sijoituspaikkana olisi Hankkijan aukio eikä Eduskuntatalon ympäristö.[36]

1950-luvulla asia otettiin uudelleen esille. Useita erilaisia vaihtoehtoja mietittiin ja tutkittiin. Kansallismuseon edustaa pidettiin silloin parhaana ratkaisuna, tosin sillä ehdolla, että kaksi siellä jo olevaa muistomerkkiä saataisiin siirretyksi muualle.[37] Esimerkiksi arkkitehti, professori Otto-Iivari Meurman arvosteli valintaa, sillä hänen mukaansa kokonaistaiteellinen vaikutelman jäisi heikoksi ja Eduskuntatalon ympäristön puita jouduttaisiin kaatamaan.[38] Myöhemmin saatiin myös valtioneuvostolta kielteinen päätös patsaan sijoituksesta Kansallismuseon luokse. Suomen kuvalehti järjesti syksyllä 1951 lukijoidensa keskuudessa äänestyksen, ja yli puolet vastanneista kannatti lehdessä esitettyjä joko Kansallismuseon tai Presidentinlinnan edustaa, mutta myös uusia ehdotuksia esitettiin.[36] Hesperianpuiston kallioalue oli se paikka, jonne ensimmäisen suunnittelukilpailun osanottajien tuli ensisijaisesti muotoilla oma patsasehdotuksensa.[39] Esimerkiksi yliarkkitehti Ilmari Launis arvosteli paikkaa ja esitti useita omia ehdotuksiaan sijoituspaikasta järjestelyineen.lähde?

Päätös patsaan sijoittamisesta Postitalon edessä olevalle aukiolle tehtiin 1956, ja nykyään aukiota kutsutaankin Mannerheiminaukioksi.[2] Paikkaa olivat ehdottaneet kuvanveistäjät Tukiainen ja Jauhiainen osallistuessaan toiseen suunnittelukilpailuun.[40] Useita muita ehdotetuista paikoista oli karsittu pois epäkäytännöllisyyden vuoksi, koska patsaan ympärillä piti olla riittävästi väljyyttä ja tilaa muun muassa kunniakäynneille. Myös keskeistä sijaintia pidettiin paikan valinnan kriteerinä.lähde?

Työvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnokset ja lopullinen versio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aimo Tukiaisen pienoismalli veistoksesta siirrettiin Vaasan kaupungintaloon vuonna 1990.

Kilpailun ratkettua 1954 sovittiin, että molemmat kuvanveistäjät tekevät ensin pelkät kipsiluonnokset. Lopulliseksi korkeudeksi sovittiin 5,5 metriä ilman jalustaa.[41] Kipsimallille mittakaavassa 1:3 annettiin tekoaikaa vuosi, jonka jälkeen olisi kolme vuotta aikaa tehdä malli luonnollisessa koossa.[41] Tukiainen ja Jauhiainen tekivät myös kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan molemmat aloittaisivat työn itsenäisesti ja yhteistyötä jatkettaisiin myöhemmin. Kuvanveistäjien näkemykset sekä yhteistyön tekemisestä että taiteellisista ratkaisuista poikkesivat kuitenkin suunnittelutyön edetessä niin, että sopimus purettiin. Jauhiainen sanoutui irti ratsastajapatsastyöstä kesäkuussa 1956.[42]

Molempien luonnosten tarkastamisen jälkeen päätettiin, että lopullisen version tekee Tukiainen, koska Jauhiaisen luonnos ei ollut loppuun asti viety.[10] Tukiainen oli kierrellyt keväällä 1955 ympäri Eurooppaa tutustumassa ratsastajapatsaisiin.[32] Hänelle rakennettiin ratsastajapatsaan työstöä varten uusi ateljeerakennus Lauttasaaren, joka valmistui loppuvuodesta 1956.[43] Mukana työssä avustajina olivat Heikki Häiväoja ja Kain Tapper.[44] Tukiaiseen kohdistettiin suuria paineita, työ sai tekovaiheessaan poikkeuksellisen paljon julkisuutta ja sitä "valvottiin" korkeammilta tahoilta.[45][46] Suomessa työhön tutustumassa käynyt italialainen kuvanveistäjä Francesco Messina tosin neuvoi Tukiaista pitämään kiinni omista suunnitelmistaan.[46] Suuritöinen projekti esti Tukiaista ottamasta vastaan muita suurempia töitä.

Tukiaisen työskentelyolosuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Aimo Tukiaisen poika Heikki Tukiainen muisteli haastattelussaan, että alun perin teos suunniteltiin tehtäväksi Tukiaisten kotona Lauttasaarentiellä. Talosta purettiin yläkerroksen huoneita, jotta patsas olisi mahtunut ateljeehen. Mittakaavasuhteiden takia todettiin kuitenkin, että olisi parempi rakentaa ateljee, jossa teos saataisiin kuusi metriä korkealle jalustalle. Suurin osa teoksesta tehtiinkin paikassa, joka oli noin puolentoista kilometrin päässä Tukiaisten kotoa.

Heikki Tukiaisen mukaan marsalkka Mannerheimin viimeinen hevonen Käthy oli ainakin kerran heillä kotona mallina ja se kävi myös useammin itse ateljeessa. Heikki Tukiainen muisteli kävelleensä kymmenvuotiaana pikkupoikana silloin tällöin isänsä ateljeehen, jossa teosta tehtiin. ”Eipähän isää paljon kotona näkynyt. Aamulla hän lähti kuuden-seitsemän maissa ja teki usein töitä iltamyöhään.”

Heikki Tukiainen kertoi miettineensä jälkeenpäin, minkälaiseen rääkkiin isä joutui patsasta tehdessään. ”Kyllähän siinä on ollut valtava haaste, sekä henkisesti, että fyysisesti. Aikataulut olivat tiukat ja kansallisesti niin merkittävässä patsashankkeessa neuvojia on varmasti ollut sekä vasemmalla että oikealla.” Heikki Tukiainen kertoi, että hänen isänsä ei kuitenkaan paljon neuvoja kuunnellut. Marskin patsaan paljastuksen jälkeen 1960-luvulla Aimo Tukiaisen taiteellinen suuntaus meni esittävästä taiteesta enemmän abstraktiin suuntaan.

Valutyöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Plastoliinimalli valmistui vuoden 1959 alussa, mutta kunnollista kipsivalun tekijää oli vaikeaa löytää. Tukiainen itse olisi halunnut kipsivalun tekijäksi tanskalaisen Paul Ferdinandsenin, mutta kun tämän hinta-arvio oli liian kallis, tekijäksi tuli lopulta suomalainen valaja Yrjö Ruutu.[47] Patsas valettiin pronssista Elias Halosen valimossa Lapinlahdella.[2] Tosin ensin oli selvitetty myös muita vaihtoehtoja ulkomailta. Tukiainen olisi nimittäin halunnut, että patsas valettaisiin yhtenä kappaleena, mutta koska ei ollut riittävän suurta masuunia, patsaan pronssiin valanta piti suorittaa osina.[48] Valetut osat yhdistettiin toisiinsa Helsingissä myöhemmin keväällä.[44] Valimo paloi muutama viikko ratsastajapatsaan paljastusjuhlallisuuksien jälkeen ja patsaan valumuotit tuhoutuivat, mutta kipsimuotit oli talletettu varastoon Kirkniemen kartanon maille.[49]

Jalusta ja patsasalue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Patsas Mannerheimintien takana Kiasmaa vasten. Museorakennus on nyttemmin laajalti hyväksytty osaksi patsasmiljöötä.

Jalustan ja patsaan pystytysalueen suunnittelivat yhdessä Aimo Tukiainen ja arkkitehti Osmo Sipari. Alueen maaperässä oli hiekan lisäksi myös savea, joten vajoamisen estämiseksi perustuksiin juntattiin savikerroksen läpi ulottuvia betonipaaluja.[50] Alun perin paikalle suunniteltiin puistoa, mutta puiden määrä jäi kolmeen lehmukseen.[50] Tasanne, jolla patsas sijaitsee, päällystettiin punaisilla graniittilaatoilla. Maaston kaltevuuden takia tehtiin myös graniittinen tukimuuri, joka jatkuu kauempana betonisena. Kivimateriaali on Balmoral Red -nimistä punaista graniittia, jota kutsutaan myös rapakivigraniitiksi.[51]

Patsasvaltuuskunnan puheenjohtaja, professori ja rehtori Erik Lönnroth suunnitteli aluksi, että jalusta voisi olla yhdestä kivilohkareesta hakattu, mutta idea hylättiin korkean hinnan ja vaikean kuljetuksen takia.[52] Jalusta tehtiin useasta lohkareesta. Sen pohjapinta-ala on 2,72 × 6,3 metriä ja myös korkeus on 6,3 metriä.[52] Kivet muodostavat vain jalustan ulkopinnan, sisäosa on täytetty teräsbetonilla. Jalustaan on kiinnitetty tekstiksi nimi "Mannerheim" ja marsalkan elinvuodet, lisäksi alimmassa kivessä on patsaan tekijän nimi ja valmistumisvuosi. Tekstien sijoittelusta oli erimielisyyksiä. Paljastamisen jälkeen jo heti ensimmäisenä kesänä jalustaan oli tullut läiskiä sadeveden, patsaan patinoitumisprosessista tulleiden kuparisuolojen ja betonin yhteisvaikutuksesta, mutta läiskät saatiin puhdistetuksi ja jalusta saumattiin uudelleen.[52] Tukiaisen mielestä betonilla täyttö oli virhe. Hänen mielestään jalusta olisi kestänyt vesien liikkumisen, jos siihen olisi vain tehty kaivo, kun nyt vedet valuvat saumoista ja likaavat graniitin.[9]

Patsaan paljastaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paljastustilaisuus ja yleisöä. Vasemmalla television kuvausryhmä, kankaaseen kääritty patsas ja kolme leijonalippua.

Patsas paljastettiin 4. kesäkuuta 1960. Tilaisuutta oli alun perin kaavailtu johonkin Mannerheimin merkkipäivään, mutta tasavuodet osoittautuivat liian aikaisiksi.[53] Jalusta oli ollut valmiina edellisestä syksystä lähtien, mutta itse patsas siirrettiin paikalleen viikkoa ennen tilaisuutta, 27. ja 28. toukokuuta välisenä yönä.[53]

Jo aamulla Mannerheimin haudalle oli tehty kunniakäynti ja se oli kukitettu. Paljastustilaisuus oli mediatapahtuma, joka radioitiin ja televisioitiin maanlaajuisesti.[13] Tilaisuus alkoi klo 15 ja kesti tunnin verran.[54] Paljastustilaisuudessa presidentti Urho Kekkonen piti puheen ja vastaanotti 5 000-henkisen joukko-osaston ohimarssin Suomen sotilasjohtajien kanssa. Tilaisuudessa unohdettiin mainita patsaan tekijän nimi.[31]

Patsaan ympäristö oli jaettu erilaisiin alueisiin vieraiden ja tilaisuuden ohjelman mukaan:[55]

  1. Tasavallan presidentti, valtioneuvosto, ulkomaiden lähettiläät, marsalkan omaiset, valtuuskunnat (400 henkilöä)
  2. Nimekästä suomalaista siviiliyleisöä (2 500 henkilöä)
  3. Sotainvalideja (2 500 henkilöä)
  4. Mannerheim-ristin ritarit (100 henkilöä)
  5. Kenraalikunta ja muita upseereita (170 henkilöä)
  6. Sanomalehdistö (150 henkilöä)
  7. Paraatin vastaanottopaikka, ulkomaiset sotilasasiamiehet
  8. Laulajat, soittokunta
  9. Edellisen vuosisadan sotaväen veteraanit (100 henkilöä)
  10. Marsalkan nimikkojoukko-osasto (1 500 henkilöä)
  11. Kutsuvieraita ja veteraaniosastoja (5 000 henkilöä)
  12. Muu yleisö (5 000 henkilöä)

Paikalla oli yleisöä kuitenkin selvästi enemmän. Arviot vaihtelevat: Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen mukaan väkeä oli noin 50 000 henkilöä, mutta patsasvaltuuskunnan puheenjohtaja Lönnroth arvioi paikalla olleen jopa 100 000 henkilöä.[56]

Lönnroth oli valmistuttanut kolme leijonalippua, ja ne nostettiin lipputankoihin huolimatta valtioneuvoston kiellosta, ettei saisi käyttää muita kuin tavallisia siniristilippuja.[57] Kutsukilpailun tuloksena oli saatu aikaan muistomitali, joka jaettiin kutsuvieraille. Kutsuvieraita oli Kalastajatorpalla iltajuhlassa 600 henkilöä.[58]

Helsingin Sanomat uutisoi paljastushetken:

"Verho lipui syrjään ja uljas patsas tuli koko monumentaalisuudessaan kymmenentuhantisen yleisöjoukon nähtäväksi. Tasavallan presidentti jatkoi puhettaan:"

Uljas patsas, joka mahtavana nousee kivijalustaltaan ja näkyy meille vasten Suomen sinistä taivasta, kuvaa sotapäällikköä ja ratsuväen kenraalia, siksi se on ratsastajapatsas. Mutta tämä ei ole yksin Suomen Marsalkan muistomerkki. Se on yhtä hyvin kohotettu hänen sotilaittensa kunniaksi, kaikkien niiden, jotka taistelivat hänen johdollaan, ja erityisesti niiden, jotka uhrasivat henkensä maan vapauden puolesta.[59]  

Poliittinen tausta ja kritiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen lisäksi, että patsas oli suunniteltu Mannerheimin muistoksi, sen ajateltiin symboloivan myös itsenäisyyttä, johon liittyvää muistomerkkiä Helsingissä ei vielä ollut. Mannerheim oli ollut sisällissodassa valkoisen armeijan ylipäällikkönä. 1930-luvun lopussa patsas liitettiinkin valkoisten voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta 1918.[60] Patsas sijaitsee melkein samalla paikalla, jolla Mannerheim otettiin vastaan marssin jälkeen. 1950-luvulla puolestaan haluttiin korostaa Mannerheimin merkitystä talvi- ja jatkosodan johtajana.[61] Tosin sodanjälkeisenä aikana patsaan toteutus oli ongelmallisempaa kuin ennen sotia, koska sitä voitiin pitää poliittisesti arkaluontoisena asiana.[62]

Vastaavia monumentteja pidettiin myös taiteellisesti vanhanaikaisina ja aikakaudelle vieraina.[62] Pystytyksen jälkeen patsas sai kritiikkiä vanhanaikaisuudesta: realistisen patsaan sijasta olisi haluttu tuoreempi modernistinen teos. Pian huomio muuttui pääosin positiiviseksi, joskin itse Mannerheimia koskevat näkemykset ovat vaikuttaneet myös siihen, miten hänen muistomerkkinsä on tulkittu.

Jo 1950-luvun alussa patsassuunnitelma repi punakaartilaisten mielestä vanhoja haavoja auki ja ärsytti työväenluokkaa.[63] Keväällä 1960 kansandemokraattien lehdessä Kansan Uutisissa hanketta vastustettiin vilkkaasti yleisönosastokirjoituksissa ja pidettiin muun muassa sotaprovokaationa.[63] Paria päivää ennen patsaan paljastamista Hakaniemen torilla oli osoittamassa mieltään eri vasemmistopuolueiden (ainakin SKP ja SKDL) edustajia, jotka suunnittelivat omaa muistomerkkiä punakaartin muistoksi.[64] Virallisesti mitään konkreettisia ehdotuksia Mannerheimin patsaan tuhoamiseksi ei tehty, vaikka vasemmistolehdissä vihjailtiinkin siihen suuntaan ja hyökättiin patsasvaltuuskunnan jäseniä vastaan.[64] Kansandemokraatit boikotoivat pajastustilaisuutta.[13]

Kesäkuussa 2020 Vasemmistonuoret ehdottivat kannanotossaan mietittäväksi "tuleeko historiaamme käsitellä sotaa ja sortoa ihannoivilla muistomerkeillä keskellä kaupunkeja". He esittävät eräiden muiden patsaiden lisäksi Mannerheimin ratsastajapatsaan poistamista "katukuvaa rumentamasta".[65]

Taiteellinen merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemmisto suhtautui torjuvasti Mannerheimin patsashankkeeseen jo ennen kilpailuja. Kilpailussa oli kyse toimeksiannon takaaman huomion lisäksi ammatin sisäisestä hierarkiasta. Aimo Tukiainen huomautti Sosialidemokraatin haastattelussa omista työväenluokkaisista taustoistaan. Hän selitti toimivansa tehtävässään ammattimiehen tavoin. Tukiaisen on korostettu suhtautuneen tehtävään tarkkojen odotusten sanelemana toimeksiantona, mutta kuvanveistäjä painotti myös halunneensa kuvata Mannerheimin muiden yläpuolelle nousevana johtajana.[13]

Kritiikki otti Tukiaisen luonnoksen (1954) positiivisesti vastaan, mutta vuonna 1960 nuori kriitikko- ja taiteilijapolvi torjui teoksen sekä poliittisista että esteettisistä syistä. Arveltiin, että vuoden 1956 Budapestin tapahtumat, joissa oli kadonnut Stalinin patsaita, sekä Neuvostoliitossa alkanut Stalin-kultin purkaminen saattoivat heittää kiusallisen varjon Mannerheimin henkilökulttiin. Suurmiesten palvonta koettiin yleisesti Euroopassa demokratian vastaisena ilmiönä.[13]

Mannerheimin ratsastajapatsaan eleetön realismi on nähty harkittuna poliittisena korrektiutena. Vaikka teoksesta puuttuu näyttävä retorinen ele, eleettömyys korostaa myös kyseenalaistamatonta johtajuutta. Teos on sidottu sijoituspaikan historiallisiin merkityksiin, sekä korkeaan jalustaan. Jalusta korostaa myös vanhojen käytösoppaiden tapaan korkea-arvoisen henkilön tarvitsevan laajan privaatin tilan.[13]

Mannerheimin 1950-luvun alussa käynnistynyt patsashanke poisti pidäkkeet suunnitelmilta pystyttää patsaat muillekin Suomen valtiomiehille.[13] Läheisyyteen nousivat jalustoilleen K. J. Ståhlbergin (Wäinö Aaltonen, 1959), P. E. Svinhufvudin (Wäinö Aaltonen, 1961) ja Kyösti Kallion (Kalervo Kallio, 1962) patsaat, ja ennen pitkää saivat muistomerkkinsä myös J. K. Paasikivi (Harry Kivijärvi, 1980), Risto Ryti (Veikko Myller, 1994), L. K. Relander (Matti Peltokangas, 1996), Urho Kekkonen (Pekka Jylhä, 2000) ja Mauno Koivisto (Kirsi Kaulanen, 2023).

Tukiaisen edustamassa realismissa on nähty muuttumattomuuteen perustuvaa turvallisuutta raskaine arkaaisoivine ja jäyhine muotoineen. Veistosten tyypitelty realismi rakensi kuvaa kollektiivisesta suomalaisuudesta, jossa sulottomuus merkitsi aitoutta, koruttomuus rehellisyyttä ja raskaus vakautta. Lehdissä näitä piirteitä saatettiin pilkata "kansanmiehen kestävyysrealismiksi". Aikalaiskirjoittajat näkivät kuitenkin realismin kuluttaneen itsensä loppuun ja Tukiaisenkin sen myötä oman realismin varantonsa raskaan ratsastajapatsaan toteutuksessa. Realismi oli osoittanut siteensä konservatiiviseen nationalismiin, eikä sen koettu enää liittyvän ajan suuren linjan demokraattisiin vapauden tunnuksiin. Modernistinen kuvanveistoteoria leimasi realismin jopa totalitaariseksi. Uuden retorisen perinteen muokkaamiseen tuntui löytyvän mahdollisuuksia varsinkin informalismissa, johon monien muidenkin kuvanveistäjien tapaan siirtyi myös Aimo Tukiainen.[13]

Nykytaiteen museo patsaan viereen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykytaiteen museo Kiasman rakentamista veistoksen lähelle vastustettiin 1990-luvulla. Vastustajat eivät katsoneet museota sopivaksi muistomerkin läheisyyteen ja sen rakennuksen ajateltiin uhkaavan patsaan sijaintia sekä näyttävyyttä.[2] Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin mukaan kiistassa oli kysymys siitä, että Mannerheimin ratsastajapatsas ja nykytaiteen museo eivät sovi yhteen, koska ne edustavat kahta eri maailmankatsomusta. Niiden yhdistämisestä tulisi sekasotku, jota kukaan ei ymmärrä. "Pitää muistaa, että paikka on pyhitetty Mannerheimin muistolle", Ehrnrooth lausui.[66]

Kiasman johtaja Tuula Arkio vastasi Ehrnroothin kritiikkiin:

»Oma sukupolveni ja toivottavasti myös nuoremmat ymmärtävät, että Marski ja Suomen kansa taistelivat nimenomaan säilyttääkseen itsenäisyytensä avulla oman kielensä ja kulttuurinsa. On absurdia sanoa – ja se kyseenalaistaa koko taistelun tarpeellisuuden – että suomalainen tämän päivän kulttuuri ei enää olisi sen taistelun arvoista ja siis ristiriidassa Mannerheimin edustaman arvomaailman kanssa. Mannerheim oli kosmopoliitti, joka tunsi aitoa kiinnostusta muita kulttuureja kohtaan ja joka aikanaan palkittiin niitä tutkivana tiedemiehenä. Jos Mannerheimin perinneyhdistys ei uskalla kohdata oman aikansa kulttuuria ja arvoja, on raukkamaista kätkeytyä Mannerheimin selän taakse. Lähinnä tuntuu, että Mannerheimia häväistään asiassa, jossa hän ei itse enää voi puolustautua. [67]»

Aimo Tukiaisen mielestä Kiasma tuli liian lähelle patsasta. "Ratsastajapatsas ja museo eivät sovi samalle tontille ahdistamatta toisiaan. Muistomerkillä täytyy olla joka puolelta katseltava reviirinsä ja sen takana pitää olla puisto", Tukiainen kirjoitti 1994.[68] Hänen mukaansa museon olisi saanut sijoittaa ennemminkin vaikka Töölönlahdelle ja yleensäkin olisi pitänyt kysellä enemmän kansalaisten mielipiteitä.[9] Marraskuussa 1995 korkein hallinto-oikeus hylkäsi Tukiaisen Kiasman asemakaavaa koskevan valituksen, jonka mukaan asemakaavapäätös loukkasi hänen oikeuttaan patsaan luoneena taiteilijana. Suomen Marsalkka Mannerheimin Perinnesäätiö puolestaan totesi valituksessaan, että Mannerheimin patsaan säilyminen arvokkaassa ympäristössä tulisi varmistaa, mutta myös tämän valituksen KHO hylkäsi.[69] Marsalkka Mannerheimin veljenpojan Augustin Mannerheimin aloitteesta museon seinään kuitenkin tehtiin ikkuna patsaan kohdalle.[70][71]

Kun Kiasman rakennustyöt aloitettiin vuonna 1996, työmaata kiertävä suoja-aita maalattiin vaaleanpunaiseksi taideopiskelijoiden toimesta. Aidan maalaus aiheutti kuohuntaa ja eräässä yleisönosastokirjoituksessa kirjoitettiin: "Pinkin punaista niin lähelle Marskia. Röyhkeätä, Halusiko arvostelulautakunta ärsyttää, Mauton värivalinta, Vastoin ihmisyyden rakentamista". Opetusministeriö rauhoitti keskustelun määräämällä Mannerheimin patsasta lähinnä olevan aitaosuuden maalattavan harmaaksi.[72][73][74]

Julkista keskustelua herätti myös keväällä 2006 Ars 06 -näyttelyn yhteydessä Kiasman kääriminen “teippauksiin” eli näyttelyn markkinointia varten laadittuihin tarrakuviin.[75] Tuomas Manninen totesi Ilta-Sanomissa, että “Eräiden ohikulkijoiden mielestä nyt on vihdoinkin toteutunut kenraali Adolf Ehrnroothin painajainen: Kiasma tukahduttaa Mannerheimin patsaan.” [76] Keskusteluun osallistui Helsingin rakennusvalvontaviraston virastopäällikkö Lauri Jääskeläinen, joka totesi Helsingin Sanomien yleisönosastolla teippauksista Mannerheimin patsaan taustalla: “Marsalkka Mannerheimin patsas kestänee kaikesta huolimatta taustansa määräaikaisen muutoksen.” [77]

Erik Kruskopf kirjoitti:

»Loppujen lopuksi museorakennuksen pystyttäminen oli parasta, mitä Mannerheimin patsaalle saattoi tapahtua: se sai itäpuolelle rauhallisen, kaikista lyhtypylväistä ja sikin sokin menevistä johdoista vapaan taustan, seisoo pohjoiseen päin edelleen vapaata taivasta vasten ja on kaiken kukkuraksi nähtävissä hevosen säkäkorkeuden tasolta museon sisältä.[78]»

Nähtävyytenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patsasta on kukitettu moneen otteeseen, kuten kunnianosoitukseksi Mannerheimille ja talvisodan alkamisen muistoksi.[79][80] Mannerheimin ratsastajapatsas on kuvattu myös postimerkkiin, joka ilmestyi 4. kesäkuuta 1967, marsalkan syntymän satavuotispäivänä. Ratsastajapatsas on kaupunkikuvan huomiopiste, ja ajan saatossa siitä on tullut yksi Helsingin tunnetuimmista nähtävyyksistä.[81][82]

Mannerheimin patsaan takana, Kiasman edustan vesialtaassa sijaitsee toinen taideteos, Nina Beierin suihkulähdeveistos Women & Children, joka koostuu yhdestätoista itkevästä pronssipatsaasta. [83]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Riitta Konttinen: Suomen marsalkan ratsastajapatsas. Suomen marsalkka Mannerheimin perinnesäätiö, 1989.
  • Erik Kruskopf: Veistosten kaupunki – Taidetta Helsingin katukuvassa. Schildts, 2000.
  • Olli Valkonen: Aimo Tukiainen, kuvanveistäjä. Painatuskeskus, 1993.
  • Antero Rautio: Pääkaupunkiseudun julkiset muistomerkit ja taideteokset. Karisto, 1998.
  • Pekka Rönkkö: Oskari Jauhiainen. Ars Nordica 5, Pohjoinen, 1994.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Mannerheim.fi
  2. ↑ a b c d e f g h Rautio 1998, s. 76–77
  3. ↑ Antero Tuomisto: Suomalaiset sotamuistomerkit. Kustannus Oy Suomen Mies, Helsinki 1998, s. 269, 272.
  4. ↑ a b Kruskopf 2000, s. 70
  5. ↑ Konttinen 1989, s. 24
  6. ↑ Konttinen 1989, s. 25
  7. ↑ a b Julkiset veistokset, Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas 2001. Helsingin kaupungin taidemuseo. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 21.11.2013.
  8. ↑ Konttinen 1989, s. 111
  9. ↑ a b c Risto Lindstedt: Mannerheimin uusin taistelu. Suomen kuvalehti, 17/1994. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 21.11.2013.
  10. ↑ a b Konttinen 1989, s. 132
  11. ↑ a b Konttinen 1989, s. 141
  12. ↑ Konttinen 1998, s. 43
  13. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Lindgren, Liisa: ”Jälleenrakennettu kansanyhteys, Viimeinen sankari”, Monumentum, Muistomerkkien aatteita ja aikaa, s. 209–216. SKS, 2000. ISBN 951-746-170-4
  14. ↑ a b c Konttinen 1989, s. 52.
  15. ↑ a b Konttinen 1989, s. 54
  16. ↑ a b c d Konttinen 1989, s. 25–26
  17. ↑ Konttinen 1989, s. 51
  18. ↑ Konttinen 1989, s. 61
  19. ↑ a b Konttinen 1989, s. 62
  20. ↑ Kirjastot.fi
  21. ↑ a b Valkonen 1993, s. 57
  22. ↑ Rönkkö 1994, s. 118
  23. ↑ Kruskopf 2000, s. 72
  24. ↑ a b c d e f Konttinen 1989, s. 80–86
  25. ↑ a b Konttinen 1989, s. 99
  26. ↑ Kruskopf 2000, s. 72–73
  27. ↑ Konttinen 1989, s. 102
  28. ↑ Konttinen 1989, s. 104
  29. ↑ Konttinen 1989, s. 105
  30. ↑ a b c d e f g h Konttinen 1989, s. 106–110
  31. ↑ a b Kruskopf 2000, s. 73
  32. ↑ a b Valkonen 1993, s. 58
  33. ↑ Koulukierroksella Tampereella (asiantuntijan blogi) Patsaanmetsästäjä. 26.11.2016. Viitattu 22.11.2018.
  34. ↑ Konttinen 1989, s. 63–64
  35. ↑ Konttinen 1989, s. 65
  36. ↑ a b Konttinen 1989, s. 68
  37. ↑ Konttinen 1989, s. 66
  38. ↑ Konttinen 1989, s. 67
  39. ↑ Konttinen 1989, s. 70
  40. ↑ Konttinen 1989, s. 73
  41. ↑ a b Konttinen 1989, s. 129
  42. ↑ Rönkkö 1994, s. 119–126
  43. ↑ Konttinen 1989, s. 138–139
  44. ↑ a b Valkonen 1993, s. 59
  45. ↑ Kruskopf 2000, s. 92
  46. ↑ a b Valkonen 1993, s. 63
  47. ↑ Konttinen 1989, s. 145–146
  48. ↑ Konttinen 1989, s. 146
  49. ↑ Konttinen 1989, s. 150
  50. ↑ a b Konttinen 1989, s. 151–152
  51. ↑ Samaa kiveä kiillotettuna on muun muassa Havis Amandan graniittiallas Helsingissä. Satu Oksanen, Havis Amanda – suihkulähteen graniittiallas, kirjassa Teija Mononen, Kati Nenonen (toim.) Havis Amanda, Mon Amour 100 vuotta, Helsingin kaupungin taidemuseo 2008, s. 71.
  52. ↑ a b c Konttinen 1989, s. 153–156
  53. ↑ a b Konttinen 1989, s. 180
  54. ↑ Konttinen 1989, s. 185
  55. ↑ Konttinen 1989, s. 181
  56. ↑ Konttinen 1989, s. 186
  57. ↑ Konttinen 1989, s. 182
  58. ↑ Konttinen 1989, s. 190
  59. ↑ Masalkan ja hänen... nakoislehti.hs.fi. Viitattu 9.5.2021.
  60. ↑ Konttinen 1989, s. 49
  61. ↑ Konttinen 1989, s. 199
  62. ↑ a b Valkonen 1993, s. 62
  63. ↑ a b Konttinen 1989, s. 192
  64. ↑ a b Konttinen 1989, s. 194
  65. ↑ Vasemmistonuoret: On aika siirtää patsaat paraatipaikoilta puistoon! (kannanotto) Vasemmistonuoret. 16.6.2020. Viitattu 25.6.2020.
  66. ↑ Mannerheimin perinteen vaalijat haluavat äänestää Nykytaiteen museosta. Museon vastustajat aikovat kerätä 10000 helsinkiläisen nimet kansanäänestysaloitteen tueksi. Helsingin Sanomat, 26.5.1994.
  67. ↑ Mannerheimin omia arvoja häpäistään. Helsingin Sanomat, 30.5.1994.
  68. ↑ Kuvanveistäjä Aimo Tukiainen Marskin patsaan veistäjä ja Purnun leppoisa isäntä. Helsingin Sanomat, 4.6.1996.
  69. ↑ KHO hylkäsi Nykytaiteen museon valitukset. Helsingin Sanomat, 28.11.1995.
  70. ↑ Jussi Kuusanmäki, Vapaaherra Augustin Mannerheim. Helsingin Sanomat 12.9.2011 sivu C 5 Artikkelin verkkoversio
  71. ↑ Frilander, Aino: Arkkitehti haluaisi juhlia tänään 20 vuotta täyttävää Kiasmaa mutta kutsua ei tullut – haastattelussa Steven Holl muistelee Mannerheim-kiistaa ja rakennusta, joka mullisti hänen uransa Helsingin Sanomat. 31.5.2018. Viitattu 2.6.2019.
  72. ↑ Kiasman tarina Kiasma. Kansallisgalleria. Arkistoitu 3.3.2016. Viitattu 18.2.2016.
  73. ↑ Arja Miller: Historian lehtien havinaa Kiasma-lehti. 2008. Kiasma. Viitattu 18.2.2016.[vanhentunut linkki]
  74. ↑ Päivi Oja: Hurjaa ja herkkää kiasmasta Kiasma-lehti. 1997. Kiasma. Viitattu 18.2.2016.[vanhentunut linkki]
  75. ↑ Anu Uimonen: Kiasma pukeutuu Ars-käärepaperiin. (artikkeli) Helsingin Sanomat, 13.1.2006. Kulttuuri.
  76. ↑ Tuomas Manninen: Marskin patsas hukkuu maailman pahuuteen. Ilta-Sanomat, 20.1.2006.
  77. ↑ Lauri Jääskeläinen: Rakennusvalvonta ei puutu taideteoksen sisältöön. (yleisönosastokirjoitus) Helsingin Sanomat, 7.6.2006.
  78. ↑ Kruskopf, Erik: Veistosten kaupunki. Taidetta Helsingin katukuvassa, s. 73. Schildts, 2000. ISBN 951-50-1240-6
  79. ↑ Säätiön toiminta Mannerheimin perinnesäätiö. Viitattu 26.12.2016.
  80. ↑ Talvisodan alkamista muistettiin Helsingissä seppelein Salon seudun sanomat. 2014. Arkistoitu 27.12.2016. Viitattu 26.12.2016.
  81. ↑ 6 kuuluisinta patsasta Helsingissä – Montako näistä tunnistat? Iltasanomat. 2015. Arkistoitu 27.12.2016. Viitattu 26.12.2016.
  82. ↑ Mannerheim statue – A sacred symbol for Helsinki Stay.com. Viitattu 26.12.2016. (englanniksi)
  83. ↑ Kuvataide | Mannerheimin patsaan viereen on ilmestynyt suihkulähde, jossa naiset ja lapset itkevät valtoimenaan, tästä siinä on kyse Helsingin Sanomat. 30.5.2024. Viitattu 13.7.2024.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marsalkka Mannerheimin patsaat

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Marsalkka_Mannerheimin_ratsastajapatsas&oldid=22795459”