Eila Hiltunen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eila Hiltunen
Eila Hiltunen ja Otso Pietinen vuonna 1944.
Eila Hiltunen ja Otso Pietinen vuonna 1944.
Henkilötiedot
Syntynyt22. marraskuuta 1922
Sortavala Suomi
Kuollut10. lokakuuta 2003 (80 vuotta)
Helsinki
Taiteilija
Ala kuvanveisto
Kuuluisimpia töitä Sibelius-monumentti (1967)

Eila Vilhelmina Hiltunen (22. marraskuuta 1922 Sortavala, Suomi – 10. lokakuuta 2003 Helsinki) oli suomalainen kuvanveistäjä. Hiltunen tunnetaan ennen kaikkea hitsatuista teräsveistoksistaan, joista tunnetuin on Sibelius-monumentti (1967) Helsingissä. Nuoruudentuotantonsa hän teki pronssista ja marmorista. Myöhemmin hän on soveltanut hitsaustekniikkaa teräksen lisäksi muun muassa kupariin ja alumiinipronssiin.

Suurten töiden ohella Eila Hiltunen tunnetaan muotokuvistaan, mitaleistaan ja koruistaan.[1]

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eila Hiltusen ateljee Munkkiniemessä.

Eila Hiltunen oli autoalan yrittäjä Usko Hiltusen ainoa lapsi. Hän teki ensimmäiset hitsauskokeilunsa kahdeksanvuotiaana salaa toisen tytön kanssa isän metalliverstaassa Haminassa. Isän työn perässä perhe muutti Lahteen ja sitten Helsinkiin, jossa Eila kävi Tyttönormaalilyseossa. Hän pääsi ylioppilaaksi keväällä 1942, sota-ajan vuoksi ilman ylioppilaskirjoituksia. Hänet valittiin Ateneumiin opiskelemaan kuvataidetta muun muassa Aale Hakavan johdolla. Eila Hiltunen sai vuonna 1948 osallistua Salzburgin seminaariin, amerikkalaiseen kesäyliopistokurssiin Itävallassa. Samana vuonna hän osallistui pohjoismaiseen naistaiteilijoiden näyttelyyn Tukholmassa. Kahta vuotta myöhemmin hän piti ensinäyttelynsä Suomessa ja vuonna 1952 Kööpenhaminassa.[1] Hiltusen teoksia ovat myös Pusulan vuonna 1947 ja Simpeleen vuonna 1953 julkaistut sankarimuistomerkit.

1950-luvun lopulla Eila Hiltunen alkoi työskennellä muovailun ja valamisen sijasta suoraan metalliin. Vaikka hän itse perehtyikin hitsaukseen, Hiltunen alkoi käyttää hitsaaja-avustajaa.[1] Vuonna 1967 paljastetun Sibelius-monumentin lisäksi Hiltusen tunnettuja julkisia teoksia ovat muun muassa suihkukaivo Veden alla Tampereella (1960), Suomen Pankin suihkukaivo Kuparikonstruktio (1961) – ensimmäinen abstrakti julkinen veistos Helsingissä –, kiistelty Sibelius-monumentti (1967), Ihmisiä aikojen saatossa Helsingin kaupungintalolla (1971) sekä Polyfonia Porin Etelärannassa (1984). Ulkomailla Hiltusen julkisia teoksia on muun muassa Montrealissa, New Yorkissa, Berliinissä, Roomassa, Teheranissa[2] ja Jeddassa.[3]

Palkintoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eila Hiltunen sai Pro Finlandian 1966 ja professorin arvonimen 1973. Vuonna 2000 Hiltuselle myönnettiin Suomi-palkinto ja seuraavana vuonna Taiteen valtionpalkinto. Samana vuonna 2001 Didrichsenin taidemuseo järjesti Eila Hiltusen töiden retrospektiivisen näyttelyn.[4] Ulkomaisia tunnustuksia olivat Italian tasavallan komentajamerkki 1982, Pariisin kaupungin hopeamitali ja Jeddan kaupungin kultamitali 1980.[3]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1944 Eila Hiltunen avioitui leskeksi jääneen valokuvaajan Otso Pietisen kanssa, ja he saivat kaksi lasta. 1950-luvulla valmistui ateljeetalo Helsingin Munkkiniemeen. 1960-luvun lopulla perhe hankki toiseksi asunnokseen keskiaikaisen linnoitustornin Monticchiellon kylästä Italian Toscanasta.[5]

Hiltunen kuoli pitkän sairauden uuvuttamana vuonna 2003, hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[6][7]

Kuvia teoksista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pusulan sankarimuistomerkki, 1947, Lohja.
    Pusulan sankarimuistomerkki, 1947, Lohja.
  • Simpeleen sankarimuistomerkki, 1953, Rautjärvi.
    Simpeleen sankarimuistomerkki, 1953, Rautjärvi.
  • Veden alla 1960, Tampere, Metso.
    Veden alla 1960, Tampere, Metso.
  • Eila Hiltunen Sibelius-monumentin pienoismallin kanssa vuonna 1965.
    Eila Hiltunen Sibelius-monumentin pienoismallin kanssa vuonna 1965.
  • Sibelius-monumentti, 1967, Helsinki.
    Sibelius-monumentti, 1967, Helsinki.
  • Palmulehto, 1974, Park Mellat, Tehran.
    Palmulehto, 1974, Park Mellat, Tehran.
  • Auringonkukkapelto, 1975.
    Auringonkukkapelto, 1975.
  • Kasvu ja liekki, 1981.
    Kasvu ja liekki, 1981.
  • Der Wuchs der Flammen, 1981, Berliinin Tiergartenissa.
    Der Wuchs der Flammen, 1981, Berliinin Tiergartenissa.
  • Crescendo, 1982, Helsinki.
    Crescendo, 1982, Helsinki.
  • Crescendo (tausta), 1982, Helsinki.
    Crescendo (tausta), 1982, Helsinki.
  • Polyfonia, 1987
    Polyfonia, 1987
  • Menneet ritarit, 2006.
    Menneet ritarit, 2006.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Sievänen-Allen, Ritva & Bélinki, Karmela (toim.): Suomalaisia vaikuttajanaisia: Kohti vuotta 2000. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22607-6
  2. ↑ Dahl, Päivi: Eila Hiltusen Palmulehto kohoaa taas kultaisena teheranilaispuiston kukkulalla Yle Uutiset. 13.9.2015. Viitattu 18.9.2015.
  3. ↑ a b Uimonen, Anu: Eila Hiltunen (Muistokirjoitus.) Helsingin Sanomat. 10.10.2003. Sanoma. Viitattu 8.1.2017.
  4. ↑ Eila Hiltunen – Biography eilahiltunen.net. Arkistoitu 17.5.2021. Viitattu 16.1.2012.
  5. ↑ Hujanen, Minna: Äidin outo unelma. Seura, 6.9.2012, s. 38–43. Otavamedia Oy.
  6. ↑ Taiteilijainmäki V21A (PDF) Helsingin seurakuntayhtymä. Arkistoitu 14.7.2021. Viitattu 25.4.2015.
  7. ↑ Eila Hiltunen kuollut mtvuutiset.fi. 11.10.2003. Viitattu 31.5.2022.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ahtola-Moorhouse, Leena: ”Hiltunen, Eila (1922–2003)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 821–823. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
  • Hiltunen, Eila: Ihmisen ääni. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-09463-3
  • Pietinen, Markku: Tulivuori ja marttyyri: Perhekuvassa Eila Hiltunen ja Otso Pietinen. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26229-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eila_Hiltunen&oldid=22660502”