Mannerheim-risti

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Mannerheim-ristin ritarit)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mannerheim-ristejä: yllä 1. lk ja alla 2. lk, Ristikkäiset marsalkansauvat merkitsevät toiseen kertaan myönnettyä II luokkaa.

Mannerheim-risti on suomalainen kunniamerkki. Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ritarikunnan sisäisessä järjestyksessä 1. luokan Mannerheim-risti on toisena Vapaudenristin Suurristin (VR SR) jälkeen. 2. luokan Mannerheim-risti on järjestyksessä neljäs. 1. ja 2. luokan väliin sijoittuu Vapaudenristin 1. luokka rintatähtineen (VR 1 rtk.)

Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin jatkosodan aikana ja välittömästi sotien jälkeen 191 sotilasta.[1] Puolustusvoimien komentajina toimi sotien jälkeen kolme Mannerheim-ristin ritaria: kenraalit Erik Heinrichs (1945), Kaarlo Heiskanen (1954–1959) ja Yrjö Keinonen (1965–1969). Viimeinen puolustusvoimien palveluksessa ollut ritari oli merivoimien komentajana vuosina 1966–1974 toiminut vara-amiraali Jouko Pirhonen.[2] Ritariksi nimitettyjen keski-ikä oli 32 vuotta.

Viimeisenä elossa ollut ritari, Tuomas Gerdt, kuoli 1. marraskuuta 2020. Hänen hautajaisiinsa osallistui tasavallan presidentti Sauli Niinistö.[3] [4]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim-risti oli jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin mukaan ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin oma ajatus. Mannerheim halusi kunniamerkin, joka voitiin samanlaisena – ilman aikaisempaa "luokkajakoa" – antaa niin kenraalille kuin sotamiehellekin. Ristin piirsi Oskar Pihl Vapaudenristien pohjalta, jotka Akseli Gallen-Kallela oli suunnitellut.[5] Ensimmäinen ritari oli 5. divisioonan komentaja, eversti Ruben Lagus, jonka nimityspäivä oli 22. heinäkuuta 1941. Seuraava ritari oli VI armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Paavo Talvela, kolmas 14. divisioonan komentaja, eversti Erkki Raappana ja neljäs jalkaväkirykmentti 27:n panssarintorjuntatykin ampuja, sotamies Vilho Rättö.lähde?

Lisäyksiä ja muutoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1940 joulukuussa tehtiin lisäys Vapaudenristin ja Vapaudenmitalin kunniamerkeistä 8. joulukuuta 1939 annettuun asetukseen, jolloin sen 4. pykälä totesi: "Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi."[6]

  • 1. luokan nauha
  • 2. luokan nauha

Ristin myöntämistä koskeviin säädöksiin tehtiin sodan aikana kaksi huomattavaa muutosta. Laki kunniapalkinnon suorittamisesta... annettiin 14. toukokuuta 1943, jolla ristiin liitettiin valtion varoista maksettava 50 000 markan kunniapalkinto, joka suuruudeltaan vuonna 1943 vastasi vakinaisessa palveluksessa olevan luutnantin vuosipalkkaa. Toisena muutoksena 18. elokuuta 1944 lisättiin asetukseen mahdollisuus palkita sotilas uusista ansioista toistamiseen.lähde?

Koska Mannerheim-risti oli korkein sotilaallisista ansioista myönnettävä kunnianosoitus, sen jakaminen haluttiin heti alussa rajoittaa pieneksi, ja tässä myös pysyttiin: Mannerheim-ristin sai kaikista sotilaista noin 0,03 prosenttia. Esitykset kulkivat monen seulan läpi, ja jokaisessa portaassa karsinta oli ankaraa. Ensimmäisenä esityksen saattoi tehdä komppanianpäällikkö, minkä jälkeen pataljoonan komentaja suositti sitä eteenpäin rykmentin komentajalle, sieltä edelleen divisioonan komentajalle ja seuraavaksi armeijakuntaan. Lopullinen leikkuri oli Päämajan komentoesikunnassa, jossa ainakin 109 sotilaan tie ritariksi katkesi. Vielä viimeisen seulan läpäisseiden listan kävi henkilökohtaisesti läpi marsalkka Gustaf Mannerheim, joka saattoi puuttua – ja hyvin usein puuttuikin – suosituskirjelmien esityksiin. Ilman Mannerheim-ristiä jäivät näin ollen esimerkiksi kenraalimajuri Hannu Hannuksela, eversti Armas Kemppi, kapteeni Kyösti Karhila, luutnantti Vladi Marmo ja vääpeli Alfons Almi.[7]

Mannerheim-ristin myöntäminen tuli esille vielä yli 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen vuonna 1967. Silloinen puolustusvoimain komentaja kenraalimajuri Yrjö Keinonen suunnitteli esittävänsä Suomen 50-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi annettavan kolme Mannerheim-ristiä, yhden upseerille, yhden aliupseerille ja yhden miehistöön kuuluvalle. Upseeristoon kuuluvana ehdokkaana olisi ollut sodan aikainen kapteeni Aimo Raassina. Asia ei edennyt kuitenkaan toteutukseen; olisi vaatinut lain muutoksen eduskunnassa.[8]

Osallistuminen Linnan juhliin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki Mannerheim-ristin ritarit kutsuttiin itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuodesta 1994 lähtien. Ritarit tulivat vastaanotolle ensimmäisinä. Viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari, Tuomas Gerdt kuoli 1. marraskuuta 2020 98 vuoden ikäisenä. Hän osallistui itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuosina 2008–2010, 2012 ja 2014–2015.lähde?

1. luokan ritarit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mannerheim-ristin ritareita: vasemmalta kapteeni Eero Kivelä, kenraalimajuri Aaro Pajari, kapteeni Juho Pössi, alikersantti Vilho Rättö vuonna 1945.

1. luokan ritariksi nimitettiin kaksi henkilöä; ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim ja yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs. Mannerheim sai samalla kertaa sekä 1. ja 2. luokan Mannerheim-ristit 7. lokakuuta 1941. Tämä tapahtui presidentti Risto Rytin ja siihen mennessä nimitettyjen 17 ritarin esityksestä.lähde?

1. luokan Mannerheim-ristejä valmistettiin vain kahdeksan kappaletta; viisi numeroitua ja kolme numeroimatonta.[9]

Toistamiseen ritariksi nimetyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen kerran Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin 3. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari, Jalkaväkirykmentti 50:n komentaja, eversti Martti Aho, Hävittäjälentolaivue 24:n lentueen päällikkö, kapteeni Hans Wind ja Hävittäjälentolaivue 34:n ohjaaja, lentomestari Ilmari Juutilainen.lähde?

Jakauma aselajeittain ja puolustushaaroittain

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimitetyistä ritareista 165 palveli maavoimissa, 19 ilmavoimissa ja seitsemän merivoimissa. Maavoimien ritareista 159 palveli jalkaväessä (näistä 18 panssarintorjunnassa), neljä kenttätykistössä ja kaksi pioneerijoukoissa.lähde?

Sosiaalinen ja maakunnallinen tausta sekä sotilasarvot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes puolet ritareista eli 81 oli syntyisin maanviljelijäperheistä. Toiseksi eniten oli virkamiesten (32) ja kolmanneksi eniten liikkeenharjoittajien poikia (30). Eniten ritareita oli kotoisin Karjalasta (49), toiseksi eniten Pohjanmaalta (34) ja kolmanneksi eniten Savosta (30). Neljä ritaria oli syntynyt ulkomailla. Suomessa syntyneistä ritareista 141 oli kotoisin maalaiskunnista ja 46 kaupungeista. Jääkäreitä oli ritareista 20. Suojeluskuntajärjestöön kuului 121 ritaria eli liki kaksi kolmasosaa kaikista ritareista. Nimityshetkellä oli ritareista upseereja 110, aliupseereja 58 ja miehistöä 23.[10]

Kaatuneet ja sodan aikana kuolleet ritarit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

28 ritariksi nimitettyä kaatui, yksi teki itsemurhan ja yhdeksän kuoli muista syistä jatkosodan aikana. Ensimmäisenä kaatui korpraali Arvid Janhunen, joka kuoli Karhumäen lähistöllä 26. marraskuuta 1941.[11] Viimeinen kaatunut ritari oli kapteeni Paavo Kahla, joka sai surmansa tiedustelulennolla Kittilässä 23. lokakuuta 1944.[12]

Luettelo ritareista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavassa ensimmäisenä nimitysnumero, nimen jälkeen sotilasarvo nimityshetkellä (kahdesti nimitettyjen kohdalla jälkimmäisen nimityksen hetkellä), sekä nimityspäivämäärä.

Erik Heinrichs.

1. luokka ja 2. luokka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 18. Mannerheim, Carl Gustaf Emil, sotamarsalkka, 7. lokakuuta 1941, (sai samalla myös 2. luokan ristin)
  • 48. Heinrichs, Axel Erik, jalkaväenkenraali, 31. joulukuuta 1944, (sai 2. luokan ristin 5. helmikuuta 1942)

2. luokka, kahdesti nimitetyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aaro Pajari.
  • 12. Pajari, Aaro Olavi, kenraalimajuri, 14. syyskuuta 1941 ja 16. lokakuuta 1944
  • 52. Aho, Martti Johannes, eversti, 1. maaliskuuta 1942 ja 16. lokakuuta 1944
  • 56. Juutilainen, Eino Ilmari, lentomestari, 26. huhtikuuta 1942 ja 28. kesäkuuta 1944
  • 116. Wind, Hans Henrik, kapteeni, 31. heinäkuuta 1943 ja 28. kesäkuuta 1944

2. luokka, 1941

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruben Lagus.

2. luokka, 1942

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pietari Autti.

2. luokka, 1943

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapteeni Birger Ek.

2. luokka, 1944

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eino Luukkanen.
Auno Kuiri.

2. luokka, 1945

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vilho Nenonen.

Joidenkin ritarien kohdalla saattaa eri lähteissä esiintyä kahta eri nimityspäivämäärää. Tämä johtuu eroavaisuuksista komentoesikunnan nimitysesittelylistoihin kirjattujen ja julkaistuissa luetteloissa ylipäällikön myöntämistä kunniamerkeistä olevien päivämäärien välillä.lähde?

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta – Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945, 4. painos. Ajatus kirjat, 2004. ISBN 951-20-6224-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Mannerheim-ristin ritarit – Suomen Marsalkka Mannerheimin perinnesäätiö www.mannerheiminperinnesaatio.fi. Arkistoitu 25.2.2021. Viitattu 22.1.2020.
  2. ↑ Marskin ritarit (2011), s. 53.
  3. ↑ Viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt on kuollut Yle Uutiset. 1.11.2020. Viitattu 26.8.2024.
  4. ↑ Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt haudattiin Lappeenrannassa, presidentti Niinistö: "Me kiitämme, me kunnioitamme ja me muistamme" – katso tallenne Yle Uutiset. 28.11.2020. Viitattu 26.8.2024.
  5. ↑ Perustaminen, Mannerheim-risti Mannerheim-ristin ritarit
  6. ↑ Mannerheim-ristin ritarit Veteraanien Perintö. Viitattu 4.8.2023.
  7. ↑ Pasi Jaakkonen: Viesti ei vanhene. Marskin ritarit: Ilta-Sanomien erikoislehti 2011, s. 80–81. Sanoma Media.
  8. ↑ Veikko Huuska: Miksi Suomen paras pataljoonankomentaja jäi ilman Mannerheim-ristiä? Uusi Suomi. Viitattu 7.9.2024.
  9. ↑ Erittäin harvinainen 1. luokan Mannerheim-risti myyntiin ensimmäistä kertaa koskaan – kunniamerkkejä myönnetty vain kaksi, tällainen rajoitus ristin omistamiseen liittyy MTV Uutiset. 9.2.2020. Viitattu 4.8.2023.
  10. ↑ Marskin ritarit: Ilta-Sanomien erikoislehti, s. 15. Helsinki: Sanoma News Oy, 2011.
  11. ↑ Pasi Jaakkonen: Ensimmäisenä kaatui punavankileirin Arvi. Marskin ritarit (2011), s. 68−70.
  12. ↑ Marskin ritarit (2011), s. 46.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Airo, A. F. (toim.): Mannerheim-ristin ritarit. Helsinki: Tuli Oy, 1952.
  • Hurmerinta, Ilmari: Mannerheim-ristin ritarien säätiö 50 vuotta. Helsinki: Mannerheim-ristin ritarien säätiö, 2001. ISBN 952-91-3324-3
  • Iisalo, Pentti: Ritarivänrikit. Määritä julkaisija! ISBN 952-91-4717-1
  • Lehtonen, Heikki: Mannerheim-ristin jääkäriritarit. Minerva Kustannus Oy, 2021. ISBN 978-952-375-324-2
  • Porvali, Seppo: Marskin ritarit : 191 ihmiskohtaloa. Helsinki: Valitut palat, 2001. ISBN 951-584-531-9
  • Sariola, Mauri: Viimeiset ritarit. Jyväskylä: Gummerus, 1983. ISBN 951-20-2486-1
  • Tuuri, Antti: Mannerheim-ristin ritarit. Paasilinna, 2013. ISBN 978-952-299-009-9

Lehdet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tapio Sadeoja (toim.): Marskin ritarit: Ilta-Sanomien erikoislehti 3.11.2011

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mannerheim-risti.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mannerheim-risti&oldid=22795143”