Siirry sisältöön

Juho Rainio

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Jussi Rainio)
Juho Rainio
Kansanedustaja
1.2.1911–1.2.1914
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Turun pohjoinen
Henkilötiedot
Syntynyt5. huhtikuuta 1878
Maaria
Kuollut10. toukokuuta 1918 (40 vuotta)
Pori
Ammatti toimittaja

Juho (Jussi) Reino Rainio (vuoteen 1897 Johan Reinhold Lundén, 5. huhtikuuta 1878 Maaria – 10. toukokuuta 1918 Pori) oli suomalainen toimittaja, osuustoimintamies ja poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1911–1914.[1] Hän oli yksi Vähäväkisten Osuusliikkeen (nyk. Turun Osuuskauppa) ja Suomen Osuuskauppojen Keskusosuuskunnan (SOK) perustajista. Vuosina 1906–1917 Rainio työskenteli Porissa ilmestyneen Sosialidemokraatin toimitussihteerinä ja päätoimittajana.

Rainio edusti läheisten työtoveriensa Eetu Salinin ja Väinö Tannerin tavoin SDP:n revisionistista oikeistosiipeä, joka tuomitsi aseellisen vallankumouksen.[2] Tannerin mukaan Rainio oli Otto Wille Kuusisen, Yrjö Mäkelinin, Yrjö Sirolan ja Edvard Valppaan ohella puolueen lahjakkaimpia sanomalehtimiehiä.[3] Helsingin Sanomien perustajan Eero Erkon kerrotaan pitäneen Rainion toimittamaa Sosialidemokraattia maan parhaana maakuntalehtenä.[4]

Sisällissodan aikana Rainio ei osallistunut punaisten toimintaan, mutta hänet vangittiin siitä huolimatta ja surmattiin Porin raatihuoneen vankityrmässä koko yön jatkuneen pahoinpitelyn päätteeksi. Syynä on yleisesti pidetty Rainion kärkeviä lehtikirjoituksia.[5]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juho Rainion vanhemmat olivat Pöytyästä kotoisin ollut itsellinen Reinhold Rainio (s. Lundén, 1841-1917) ja Maarian Raunistulassa syntynyt Augusta Serafia Liisantytär (1853-1937). Kansakoulun käytyään hän työskenteli 1890-luvun alusta lähtien Turussa Auran kirjapainossa ja myöhemmin Länsisuomen Työmiehen latojana Ammattilaisten Kirjapainossa.[1][6] Rainio oli Suomen Kirjaltajaliiton Turun osaston aktiiveja.[7] Vuonna 1896 Rainio oli perustamassa Maarian työväenyhdistystä ja hän kuului vuosisadan vaihteessa myös paikallisen nuorisoseuran johtokuntaan.[8][9]

Osuustoimintaliikkeessä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pellervo-Seuran luennoitsijan Väinö Axelsonin esitelmän kuultuaan Rainio sai ajatuksen maanviljelijöiden harjoittaman osuustoiminnan soveltamisesta kaupunkien työväestön keskuuteen.[10] Vuonna 1902 Raunistulassa perustettiin hänen aloitteestaan Vähäväkisten Osuusliike.[8] Rainio toimi sen johtokunnan puheenjohtajana 1902-1903 ja oli jäsenenä osuuskauppojen valtakunnallista keskusosuuskuntaa suunnitelleessa Pellervon komiteassa. Kesällä 1903 hän osallistui seuran järjestämälle opintomatkalle Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan.[1][10] Kotimaahan palattuaan Rainio palkattiin Pellervon kiertäväksi osuuskauppaneuvojaksi.[8] SOK:n aloitettua hän kuului sen sisällä toimineeseen Väinö Tannerin johtamaan pellervolaisten vastaiseen oppositioon. Vastavoimaksi syntyi lyhytikäiseksi jäänyt Lounais-Suomen Osuuskauppojen Liitto, jonka äänenkannattaja oli Rainion toimittama Auta Itseäsi -lehti.[11][12] Jouduttuaan jättämään Pellervon hän työskenteli 1904-1905 Riihimäen Osuuskaupan johtajana, kunnes siirtyi Tannerin apulaiseksi Vähäväkisten Osuusliikkeen toiseksi johtajaksi.[6][13] Suurlakon aikana Rainio ja Tanner olivat Pietarissa, jossa he seurasivat Venäjän vallankumouksen tapahtumia.[14]

Toimittaja ja kansanedustaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvella 1906 Rainio muutti Eetu Salinin kutsusta Poriin, jossa hän oli perustamassa Osuuskunta Kehitystä ja sen julkaisemaa Sosialidemokraattia.[15][16] Rainiosta tuli nimellisesti lehden toimitussihteeri, mutta hän vastasi suuresta osasta toimitustyöstä itse laatien muun muassa pääkirjoitukset.[3] Vuosina 1908-1914 Rainio oli myös lehden päätoimittaja.[1] Sanomalehtimiehenä hän oli aikaansa edellä. Rainion filosofian mukaan lehden piti herättää huomiota, oli se sitten hyvää tai pahaa. Hän panosti maakuntakirjeenvaihtajiin, monipuoliseen uutistarjontaan sekä erityisesti faktapohjaisiin uutisiin ja niiden tuoreuteen. Esimerkiksi Viaporin kapinan aikana Rainio ei jäänyt odottamaan uutistoimistojen raportteja, vaan lähetti Kehityksen toimitusjohtajan Tahvo Ruotsalaisen seuraamaan tapahtumia paikan päälle.[4] Nimimerkillä ”Jäärä” julkaistut pakinat eivät usein miellyttäneet kaupungin porvaristoa. Hän kävi kiivasta sananvaihtoa muun muassa Satakuntaan kirjoittaneen Algot Untolan sekä Satakunnan Sanomien päätoimittajan Antero Lammisen kanssa.[17] Sosialidemokraatissa kolme vuotta työskennelleen Väinö Tannerin mukaan Rainion vika oli juuri hänen liian kärkevä kirjoitustapansa.[3]

Rainio oli Porin Työväen Osuuskaupan (PTO) johtokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 1908 lähtien. Liikkeen 1910-luvulla tapahtunutta voimakasta laajenemista eri puolille Satakuntaa pidetään pitkälti hänen ansionaan.[8] Rainio toimi myös kahteen otteeseen Satakunnan sosialidemokraattisen piirijärjestön puheenjohtajana ja oli muun muassa Porin työväenyhdistyksen sekä Porin työväenopiston johtokuntien jäsen.[18][19] Hän kieltäytyi useita kertoja kansanedustajaehdokkuudesta, kunnes viimein lähti vuoden 1911 vaaleihin. Rainio istui eduskunnassa ainoastaan yhden vaalikauden 1911-1914.[1][20]

Kumousvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen keväällä 1917 Rainio valittiin Porin työväenneuvoston jäseneksi.[21] Maaliskuun lopussa hän puhui kauppatorilla järjestetyssä vallankumousuhrien muistojuhlassa ja johti Eetu Salinin kanssa mielenosoitusta, joka kävi esittämässä vaatimuksiaan kaupunginvaltuustolle sekä pormestari Torsten Malinille. Elokuussa heidän väitettiin kiihottaneen väkijoukkoa poliisilaitoksella tapahtuneen mellakan yhteydessä.[22][23][24] Rainio kuitenkin tuomitsi kaiken väkivaltaisen toiminnan piirijärjestön kokouksessa laaditussa julkilausumassa.[25] Syyskuussa hänestä tuli työväestön edustajilla laajennetun kaupunginvaltuuston jäsen.[26] Myöhemmin syksyllä Rainio vastusti työväen järjestyskaartin perustamista ja tuomitsi Sosialidemokraatin palstoilla yleislakon aikaiset veriteot. Väkivaltaisuuksiin pettyneenä hän erosi syntyneen luottamuspulan takia lehden toimituksesta ja siirtyi PTO:n toiseksi johtajaksi.[18][27][28] Marraskuussa pidetyssä SDP:n ylimääräisessä puoluekokouksessa Rainio asettui tiukasti parlamentaristiselle linjalle. Vuodenvaihteessa hän julkaisi Sosialidemokraatin etusivulla poliittisen testamenttinsa, jossa niin ikään painotettiin työväenliikkeen parlamentaristisia saavutuksia.[29]

Sisällissodan käynnistyttyä Rainio yritti saada osapuolia neuvottelupöydän ääreen aseellisten yhteenottojen välttämiseksi, mutta kaupungin porvaristo ei kiinnostunut ajatuksesta pitäessään tarjousta hänen virittämänään ansana.[23] Kansanvaltuuskunnan tarjotessa Rainiolle vallankumoushallinnon tehtäviä hän kieltäytyi ainakin Työväen pääneuvoston jäsenyydestä.[18] Rainio valittiin kuitenkin punaisten nimittämän uuden kaupunginvaltuuston sekä Suomen Pankin Porin haarakonttorin diskonttokomitean jäseneksi. Hänen osallistumisestaan niiden toimintaan ei ole tietoa.[30][31] Rainio jatkoi PTO:n johtajana ja vieraili Tampereella, jossa hän keskusteli sotatilanteesta Eetu Salinin ja kaupungin punaisen poliisimestarin Pekka Lönngrenin kanssa.[32] Tietokirjailija Pertti Rajala mainitsee vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassaan Satakunta 1918, että Rainio oli aiemmin luultua tiiviimmässä yhteydessä punaisiin, mutta on myöhemmin korjannut kyseessä olleen Porin punakaartin huolto-osastoon kuuluneen räätäli Juho Edvard Rainion (1873-1918).[33]

Pakomatka ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juho Rainion hauta Käppärän hautausmaalla.

Punaiset aloittivat vetäytymisensä Porista 11. huhtikuuta, jolloin Rainio lähti kaupungista samalla junalla muun muassa Aino ja Verner Forstenin, Otto Peitsalon, Oskari Peltomäen ja Tahvo Ruotsalaisen kanssa.[34][35] PTO:n edustajana toimineella Rainiolla ja elintarvikelautakunnan puheenjohtajalla Peltomäellä oli valtuutus hankkia viljaa ja muita elintarvikkeita pääkaupunkiseudulta, mutta on epäselvää oliko heidän tarkoituksenaan vielä palata Poriin.[36] Tampereen ollessa valkoisten hallussa he jatkoivat Äetsästä hevoiskyydillä Urjalaan ja sieltä jälleen junalla kohti Helsinkiä. Saksalaisten etenemisen myötä matka katkesi Riihimäelle, josta Rainio lopulta päätyi 18. huhtikuuta punapakolaisten mukana Viipuriin.[31][37] Toukokuun alussa Rainio lähetti Väinö Tannerille kirjeen, jossa hän kertoi piileskelleensä punakaartin pakko-ottoa ja saaneensa kaupungin valtauksen jälkeen matkustusluvan komendantti G. A. Finneltä.[18][36] 6. toukokuuta Rainio suuntasi Peltomäen kanssa kohti Helsinkiä, mutta heidät vangittiin Kouvolassa. Turkuun matkalla olleet Peitsalo ja Ruotsalainen pidätettiin Tampereella seuraavana päivänä.[38][39] Myöhemmin Kouvolassa vangittuna ollut Paavo Leppänen kertoi löytäneensä sellinsä seinästä Rainion perheelleen kirjoittamat jäähyväiset.[40]

Kansanedustaja Toivo Rintalan mukaan Rainio tuotiin Porin raatihuoneelle myöhään illalla 10. toukokuuta ja ammuttiin yöllä kellarissa sijainneessa vankityrmässä.[41] Sosialidemokraatin seuraajaksi perustettu Uusi Aika kirjoitti syksyllä 1919, että häntä pahoinpideltiin sellissään läpi yön ja viimein voimien loputtua surmattiin revolverinlaukauksella.[28] Myös Rintala mainitsi eduskunnassa pitämässään puheessa, että Rainiota ”pilkattiin, häväistiin ja todennäköisesti myös rääkattiin”.[41] Pekka Lönngrenin mukaan Rainiossa oli kymmenittäin pistimenreikiä ja Uusi Aika jopa väitti porvareiden käyneen iloisena pällistelemässä hänen silvottua ruumistaan.[32][42] Erään kertomuksen mukaan Rainion verinen päällystakki heitettiin perheen kotipihaan lasten silmien eteen.[2] Päätoimittaja Vilho Rantanen sanoi vuonna 1966 Tauno Judinin haastattelussa surmaajien olleen Luvian murretta puhuneita suojeluskuntalaisia.[43]

Seurakunnan kirjoihin Rainion surman motiiviksi merkittiin valtiolliset syyt.[44] Väinö Tanner arvelee muistelmissaan syyksi Rainion lehtikirjoituksia, joilla hän oli hankkinut itselleen runsaasti vihollisia.[39] Toivo Rintala puolestaan kertoi erään raatihuoneella vartioineen suojeluskuntalaisen sanoneen, että Rainio päätettiin murhata, koska häntä ei pystytty syyttämään mistään oikeudessa. Rintalan päättelyn mukaan Rainion henki olisi säästynyt, mikäli hän olisi osallistunut kapinaan ja näin ollen voitu asettaa syytteeseen.[41] Surmapäivänä ilmestyneessä Uudessa Aurassa lehden kirjeenvaihtaja tiesi kertoa, että vastikään Poriin tuoduista punaisista Ruotsalainen oli edelleen vangittuna, mutta Peitsalo, Peltomäki ja Rainio todennäköisesti jo saaneet tuomionsa.[37] Uusi Aika piti vastuullisena Satakunnan Kansaa, joka oli toukokuun alkupäivinä hyökännyt Rainiota vastaan kirjoituksissaan ja kysynyt muun muassa, oliko punaisten johtajilla oikeutta elää.[28] Satakunnan Kansa taas piti Rainion ja Sosialidemokraatin kiihotusta suurimpana syyllisenä sisällissodan tapahtumiin Porissa, mutta myönsi ettei hän ollut tekemisissä punaisten kanssa.[23][35] Rainion kohtalo järkytti pahasti Helsingissä Tannerin perheen luona piileskellyttä Eetu Salinia ja sai hänet pois tolaltaan.[45] Salin totesi Tannerille Rainion murhan osoittaneen, että myös hänet tullaan tappamaan.[46]

Juho Rainio on haudattu Poriin Käppärän hautausmaalle. Vuonna 1951 haudalle pystytettiin sosialidemokraattisten piiri- ja kunnallisjärjestöjen sekä Osuusliike Kansan ja Kehityksen hankkima muistomerkki, jonka jalustaan on kaiverrettu Eetu Salinin muistosanat Rainiosta.[18] Muistomerkki kunnostettiin vuonna 2018 Kansan Sivistysrahaston Eetu Salinin rahaston keräysvaroin.[47]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juho Rainion puoliso oli Liedon Taatilassa syntynyt Fanny Amanda Taateli (1880-1954), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1901. Pariskunnalla oli neljä lasta.[48] Aviomiehensä kuoleman jälkeen Fanny joutui pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, jolloin Väinö Tanner järjesti hänelle työpaikan Helsingistä Elannon keittiöstä.[39] Heidän tyttärensä Lyylin (1902–1968) puoliso oli Arvo ”Poika” Tuominen.[2] Nuorempi tytär Sirkka (1907-1986) puolestaan avioitui Leppävaarassa perheyritystä pyörittäneen leipurimestarin Veikko Mansikkalan kanssa.[49] Rainion sisar oli kansanedustaja Aino Forsten ja veli toimittaja Toivo Rainio.[50][51]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Muutamia piirteitä ”Vähäväkisten Osuusliikkeen” Turussa synnystä ja toiminnasta v. 1902. Turku: Vähäväkisten Osuusliike, 1903.
  • Alkutaipaleelta 1/11 1902 – 1/11 1912 : katsauksia Porin Työväen Osuuskaupan kymmenvuotiseen toimintaan. Pori: Porin Työväen Osuuskauppa, 1913.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Juho Rainio Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 7.6.2007.
  2. ↑ a b c Rajala, Panu; Rautkallio, Hannu: Petturin testamentti : Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä, s. 57–58. Porvoo; Helsinki; Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19806-4
  3. ↑ a b c Tanner, Väinö: Nuorukainen etsii sijaa yhteiskunnassa, s. 258–259. Helsinki: Tammi, 1951.
  4. ↑ a b Vigelius, G. B. [Kyösti B. Kivi]: ”Miten muinoin ”miehiä tehtiin””, Työväen Joulualbumi 1931, s. 120–128. Helsinki: Suomen Sosialidemokraattinen Sanomalehtimiesliitto, 1931. Kansalliskirjasto.
  5. ↑ Niemi, Tapio: Porilaisten sisällissota 1918, s. 144. Turku: Metallum, 2018. ISBN 978-952-68982-0-9
  6. ↑ a b Muistojulkaisu 1918 kumoustaisteluun sortuneista Porin ja lähiseudun työläisistä, s. 22–26. Pori: Kehitys, 1920. Työväenliikkeen kirjasto (PDF).
  7. ↑ Liittohallituksen kokoukset. Gutenberg, 1.8.1902, nro 15, s. 114. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  8. ↑ a b c d Rajala, Pertti: Mies, joka täytyi tappaa : kertomus toimittaja Juho Rainion kohtalosta, s. 3. Pori: tekijä, 2024. Teoksen verkkoversio (PDF).
  9. ↑ Nuorisoseura ”Auran” vuosikokouksessa. Uusi Aura, 4.1.1900, nro 1, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  10. ↑ a b Paavolainen, Jaakko: Nuori Tanner : menestyvä sosialisti. Elämäkerta vuoteen 1911, s. 156–158. Väinö Tannerin elämäkerta 1. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3258-2
  11. ↑ Paavolainen 1977, s. 186–187.
  12. ↑ Paavolainen 1977, s. 284.
  13. ↑ Paavolainen 1977, s. 197.
  14. ↑ Paavolainen 1977, s. 238, 243.
  15. ↑ Paavolainen 1977, s. 269.
  16. ↑ Seppälä, Aarne: Uusi Aika : sitoutunut mutta ei sidottu sanomalehti – Kehitys Oy : nykyaikainen mediatalo 1906–2006, s. 11–12. Pori: Kehitys; Ajan Sana, 2006. ISBN 952-99254-4-1
  17. ↑ Salmenperä, Eino: ”Sata vuotta satakuntalaista sanomalehteä”, Satakunnan Kansa ja sen edeltäjät 1873–2003, s. 131. Pori: Satakunnan Kirjateollisuus, 2003. ISBN 952-91-5391-0
  18. ↑ a b c d e Rajala, Pertti: Punaista on aate : Satakunnan Sosialidemokraatit ry 100 vuotta, s. 65–68. Pori: Satakunnan Sosialidemokraatit, 2005. ISBN 952-91-9693-8
  19. ↑ Porin Työväenopisto 10 vuotias. Työväenopisto, 1927, nro 8, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  20. ↑ Paavolainen 1977, s. 343.
  21. ↑ Seppälä, Aarne: Valosta varjoon ja vaikuttajaksi. Työväenliikkeen nousu suomalaisessa yhteiskunnassa : Porin Työväenyhdistys ry 1887–2005, s. 137. Pori: Porin Työväenyhdistys, 2005. ISBN 952-91-9089-1
  22. ↑ Rajala, Pertti: Satakunta 1918, s. 11. Pori: PR-Kustannus, 2019. ISBN 978-952-94-1411-6 Teoksen verkkoversio (PDF).
  23. ↑ a b c Lisiä ”Uuden Ajan” väitöskirjaan. Satakunnan Kansa, 25.11.1919, nro 271, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  24. ↑ Eetu Salinin valtiopetosjuttu. Satakunnan Kansa, 6.10.1918, nro 173, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  25. ↑ Rajala 2005, s. 54.
  26. ↑ Kaupunginvaltuuston suurennusvaalit. Satakunta, 18.9.1917, nro 100, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  27. ↑ Matikainen, Juha: Parlamentarismin kannattajasta vallankumouksen äänitorveksi : Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen lehdistö 1917–1918, s. 194. Väitöskirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2018. ISBN 978-951-39-7322-3 Teoksen verkkoversio (PDF).
  28. ↑ a b c Mitä ”Satakunnan Kansa” on ollut. Uusi Aika, 22.11.1919, nro 49, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  29. ↑ Rajala 2024, s. 9–11.
  30. ↑ Porin kaupungin valtuutettujen kokous. Sosialidemokraatti, 22.3.1918, nro 63, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  31. ↑ a b Ruotsalainen, Tahvo Johan – Valtiorikosylioikeuden akti (21280) (s. 11, 25–26) Valtiorikosylioikeuden aktit. 8.10.1918. Kansallisarkisto. Viitattu 20.1.2025.
  32. ↑ a b Rajala 2024, s. 14–15.
  33. ↑ Rajala 2024, s. 13.
  34. ↑ Lamminen, Antero: Pari lisäpiirtoa muistelmiin ”Eräs punaisten ylipäällikkö”. Satakunnan Kansa, 12.6.1918, nro 74, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  35. ↑ a b Eräiden Porin punaisten johtomiesten pidätyksen johdosta. Satakunnan Kansa, 9.5.1918, nro 47, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  36. ↑ a b Rajala 2024, s. 16–17.
  37. ↑ a b Anarkistijohtajien paluu Poriin. Uusi Aura, 11.5.1918, nro 54, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  38. ↑ Tit. Rainio et consortes. Björneborgs Tidning, 11.5.1918, nro 19, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025. (ruotsiksi)
  39. ↑ a b c Paavolainen, Jaakko: Väinö Tanner : senaattori ja rauhantekijä. Elämäkerta vuosilta 1912–1923, s. 213–214. Väinö Tannerin elämäkerta 2. Helsinki: Tammi, 1979. ISBN 951-30-4991-4
  40. ↑ Leppänen, Paavo: Suomen terrorikauden ajoilta. Nykyaika, 15.2.1922, nro 4, s. 9. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  41. ↑ a b c Valtiopäivät 1919. Pöytäkirjat I : istunnot 1–53 valtiopäivien alusta heinäkuun 26 päivään, s. 331–332. Helsinki: Valtioneuvosto, 1920. Kansalliskirjasto.
  42. ↑ Työväenluokalla on oikeus vaatia amnestiaa. Uusi Aika, 25.1.1921, nro 18, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2025.
  43. ↑ Judin, Tauno: ”Rehentelivät välttävänsä vastuun” (Vilho Rantanen, Pori) (Haastattelu vuodelta 1966) Sisällissota 1918 – punaiset muistot. 5.1.2018. Yle Areena. Viitattu 9.1.2018.
  44. ↑ Raino, Johan Reinhold Sotasurmasampo 1914–1922. 20.11.2019. Kansallisarkisto. Viitattu 20.1.2025.
  45. ↑ Rajala 2005, s. 69–70.
  46. ↑ Rajala 2024, s. 19.
  47. ↑ Rajala 2024, s. 23.
  48. ↑ Rajala 2024, s. 2.
  49. ↑ Rajala & Rautakallio 1994, s. 470.
  50. ↑ Kahden valtakunnan vihollinen Naisia Porissa -verkkonäyttely. 2012. Satakunnan Museo. Arkistoitu 20.8.2013. Viitattu 24.11.2013.
  51. ↑ Seppälä 2006, s. 45.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Juho_Rainio&oldid=23021931”