Tämä on suositeltu artikkeli.

Jesuiittojen historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Jesuiittaveljeskunnan perustajan Ignatius Loyolan patsas

Jesuiittojen historia eli jesuiittaveljestön vaiheet ulottuvat sen perustamisesta vuonna 1534 nykypäivään. Koska jesuiitat ovat katolisen kirkon sääntökunta, liittyy järjestön toiminta koko katolisen kirkon historiaan ja paaviuden historiaan.

Yksi sääntökunnan erityispiirteistä on, että sen jäsenet ovat suoraan paavin alaisia. Jesuiittojen historiassa tämä on esimerkiksi aiheuttanut joitain riitatilanteita paikallispiispojen ja jesuiittojen välille.[1] Toisaalta paaville uskollinen veljeskunta oli vastauskonpuhdistuksen aikaan merkittävä voimavara katoliselle kirkolle, ja osittain juuri jesuiittojen voimakkaan lähetystoiminnan seurauksena kirkko säilytti valta-asemansa alueilla, joilla protestantismi uhkasi syrjäyttää perinteisen katolilaisuuden.[2]

Uudella ajalla jesuiitat joutuivat kuitenkin valistusajan ajattelussa kovien syytösten uhriksi. Euroopan maallisissa hoveissa jesuiittaveljeskunta joutui paikoin epäsuosioon. Maallisista valtioista riippuvainen Kirkkovaltio käytännössä pakotettiin lakkauttamaan jesuiittaveljeskunta vuonna 1773.[2] Poliittisen tilanteen helpotettua paavi Pius VII perusti sääntökunnan uudelleen 1800-luvun alussa.[3]

Järjestön perustaminen ja alkuvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ignatius Loyola oli järjestön ensimmäinen johtaja.

Jesuiittaveljeskunta kehittyi Pariisissa opiskelleiden nuorten miesten ryhmästä, jonka johtajana toimi entinen ritari Inigo López de Loyola, tunnetummalta nimeltään Ignatius Loyola (1491–1556).[4]

Loyola sai kolmenkymmenen ensimmäisen elinvuotensa aikana hyvän ritarikasvatuksen, ja jo kahdenkymmenen vuoden iässä hänestä tuli kuninkaallinen sotilas.[4] Haavoituttuaan vaikeasti Pamplonan taistelussa 1521 hän muutti elämänsä suuntaa.[4] Loyola perehtyi aikansa hengelliseen kirjallisuuteen, mutta koki myös oman maallisen sivistyksensä riittämättömänä. Hän matkusti Pariisiin, jossa hän alkoi opiskella muun muassa teologiaa ja filosofiaa.[4] Pariisin yliopistossa syntyi opiskelijoiden liike, ja seitsemän perustajajäsentä perustivat seuran Societas Jesu, (suom. Jeesuksen Seura) 15. elokuuta 1534.[4] Perustajajäsenet antoivat lupauksen köyhyydestä, naimattomuudesta ja kuuliaisuudesta ja keskittyivät köyhien, sairaiden ja vangittujen auttamiseen. Seuran jäsenistössä eli voimakkaana myös ajatus Pyhän maan vapauttamisesta muslimien käsistä.[5]

Jesuiittaveljeskunnan perustaminen osui aikakauteen, jolloin kirkko oli joutunut kovien paineiden alle.[6] Martti Luther oli julkaissut 95 teesiään vuonna 1517 katolisen kirkon anekauppaa vastaan. Luther oli joutunut pian väittelyyn muiden teologien kanssa, ja paavi oli uhannut 1520 häntä kirkonkirouksella. Luther oli julistettu pannaan 1521. Kiistat johtivat uskonpuhdistukseen, jonka seurauksena syntyi protestanttinen kirkko. Muutamaa vuotta uskonpuhdistuksen alun jälkeen paavi Hadrianus VI oli esittänyt kirkon "synnintunnustuksen", jossa hän oli luvannut ryhtyä korjaamaan Rooman paavillista hovia ja siten ottanut vastauskonpuhdistuksen ensiaskeleet.[6] Jesuiittaveljeskunnan perustaminen osuikin vastauskonpuhdistuksen kynnykselle, ja Trenton kirkolliskokous ehti alkaa jo Ignatius Loyolan elinaikana.[6]

Vuonna 1540 paavi Paavali III antoi vahvistuksensa ja siunauksensa kuusi vuotta aikaisemmin perustetulle jesuiittajärjestölle.[4] Uskonpuhdistuksen aikakaudella jesuiitat olivat paaville uskollisia, ja he halusivatkin palvella kirkkoa.[4] Jesuiitoilla oli myös oma sotilaallinen organisaatio, jonka johtaja toimi paavin alaisuudessa. Jesuiitat eivät muiden hengellisten seurojen tapaan olleet sidottuja luostareihin tai muihin keskuksiin, mikä mahdollisti jäsenille liikkuvan elämän.[4] Jäsenmäärä kasvoikin huomattavasti vuoden 1556 tuhannesta jäsenestä, ja vuonna 1750 jesuiittoja olikin jo 22 590.[4]

Jesuiittoja alettiin pian järjestön perustamisen jälkeen syyttää siitä, että se noudatti "tarkoitus pyhittää keinot" -tyyppistä toimintamallia, ja että järjestön tavoitteenaan ilmoittama "sielujen pelastumisen auttaminen" sisälsi myös joukon muita päämääriä.[4] Jesuiitat toimivat ympäri Eurooppaa erilaisten katolisten ruhtinaiden hoveissa, mutta harjoittivat myös laajaa käännytystyötä varsinkin Amerikassa ja itäisessä Aasiassa.[4]

Veljeskunnan voimistuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jesuiittaveljeskunnan jäsenilleen asettamat vaatimukset olivat kovat. Sääntökunnan koulutusta on kuvailtu pitkäksi ja vaativaksi.[7] Vaikka jesuiitaksi tuleminen vaatikin ankaraa työtä, kasvoi veljeskunnan jäsenmäärä jo alkuvuosina runsaasti. Veljeskunnan voimavaroina pidettiin sekä vahvaa sotilaallista kuria että sopeutumiskyvykkyyttä.[7]

Jesuiittaveljeskunta oli selvästi erilainen kuin muut pappissääntökunnat, kuten esimerkiksi benediktiinit, fransiskaanit ja dominikaanit. Jesuiitan ei esimerkiksi tarvinnut pukeutua munkinkaapuun, minkä lisäksi he olivat vapaita luostarielämästä.[7] Lisäksi munkkilupausta antaessaan jesuiitta sitoutui olemaan ehdottoman uskollinen paavia kohtaan. Jesuiittaveljeskunta olikin lojaali suoraan paaville, eivätkä siten esimerkiksi paikallispiispat päässeet sekaantumaan veljeskunnan toimintaan. Jesuiittaveljeskunnan ainutlaatuisuus suhteessa muihin katolilaisiin sääntökuntiin mahdollisti sen erikoistumisen juuri tietynlaisiin tehtäviin. Jesuiitoista tulikin uuden ajan alkupuoliskolla merkittävä tekijä koulutus- ja lähetystyön saralla.[7]

Koulutustyö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Cincinnatin St. Xavier High School -oppilaitos 1800-luvulta peräisin olevassa piirroksessa.

Jo alusta asti jesuiittaveljeskunnan ihanteisiin kuului opillinen sivistys. Tämä seikka nousi merkittävään rooliin, kun vuonna 1563 päättynyt Trenton kirkolliskokous päätti tehostaa pappiskoulutusta. Jesuiitat paransivatkin voimakkaalla toiminnallaan alennustilaan joutunutta pappiskoulutuksen tasoa.[7]

Uuden ajan sarastaessa ja kuluessa jesuiitat panostivat ympäri Eurooppaa laajaan koulutustyöhön, jonka seurauksena perustettiin satoja uusia oppilaitoksia. Jesuiittojen koulutusta arvostettiin yleisesti korkeatasoisena ja tehokkaana, minkä lisäksi se oli ilmaista ja avoinna myös protestanteille.[7] 1700-luvulle tultaessa jesuiitat olivat perustaneet ympäri Eurooppaa satoja korkeatasoisia oppilaitoksia. Professori Simo Heinisen mukaan "he olivat kouluttaneet katolisen Euroopan älymystön Voltairea ja muita valistusmiehiä myöten".[7]

Jesuiittaveljeskunnan koulutustyö on jatkunut satoja vuosia ja on nykypäivänäkin voimissaan. Koulutustyön historiasta voidaan poimia useita menneisyyden ja nykyisyyden suurnimiä, jotka ovat saaneet koulutuksensa jesuiitoilta. Näiden oppilaita ovat olleet esimerkiksi Cervantes, Torquato Tasso, Molière, Alfred Hitchcock, Luis Buñuel, Zubin Mehta, James Joyce, Bill Clinton ja Fidel Castro.[8] Näiden tunnettujen kuuluisuuksien lisäksi jesuiittojen kasvatustyö on ollut vielä merkittävämpää useiden uskonnollisten johtajien osalta, sillä jesuiittaveljeskunta on ollut kouluttamassa tulevia paaveja, piispoja ja muita suuria kirkonmiehiä.

Jesuiittojen kasvatus- ja koulutustyö on kiistämättä kasvattanut useita historian suurmiehiä ja taiteellisia lahjakkuuksia, mutta sekin on saanut osansa jesuiittoihin kohdistuneesta arvostelusta. Esimerkiksi Peter Petersenin vuodelta 1944 oleva tutkimus nimeltään Jesuitenerziehung suhtautuu negatiivisesti jesuiittojen opetustyöhön. Yksi tutkimuksen ajatus on se, että jesuiittojen koulut olisivat kouluja juuri lahjakkaalle eliitille.[9] Kritiikkiä saivat osakseen myös koulujen sotilaallinen kuri ja oppilaiden välinen kilpailu opetusmenetelmänä, minkä lisäksi Petersenin mielestä kasvatukseen liittyy "tahdon kidutusta".[9] Tutkimuksen lopussa kirjoittaja toteaa jesuiitoista: "Heissä ei ole lämmintä rakkautta, vaan heidän luonteensa on jäänkova."[9]

Toiminta Euroopassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Eurooppa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi jesuiittaveljeskunnan alkuperäisistä tavoitteista oli päästä "valtaamaan" takaisin katolilaisuudelle sen protestantismille menettämät alueet Euroopasta. Euroopassa tapahtuvan työn keinoina oli koulutustyö sekä diplomatian käyttö.[7] Jesuiittojen toiminta Euroopassa oli osaltaan pysäyttämässä protestantismin leviämistä Puolaan, Itävaltaan ja eteläiseen Saksaan.[7]

Espanja ja Portugali

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jesuiittaveljeskunnan leviäminen suureksi eurooppalaiseksi voimatekijäksi oli alkanut jo sääntökunnan ensivuosina. Neljä vuotta Paavali III:n antaman hyväksynnän jälkeen eli 1544 isä Aroaz, Ignatius Loyolan serkku, matkusti kuuden kumppaninsa kanssa Espanjaan. Vaikka moni jesuiittaveljeskuntaa perustamassa ollut mies olikin juuriltaan espanjalainen, ei järjestö ollut ottanut Espanjaa kokoontumispaikakseen.[10] Siispä isä Aroazin matka Espanjaan aloitti nopean prosessin, joka johti jesuiittojen onnistumiseen. Jesuiitat saivat nopeasti jalansijaa Espanjassa. Tosin nuorelle sääntökunnalle ilmaantui myös vastustajia, ja muun muassa Melchior Cano -niminen espanjalainen teologi asettui veljeskuntaa vastaan.[10]

Joka tapauksessa Espanjasta muodostui jesuiitoille tärkeä alue. Ignatius Loyolan kuollessa maassa oli jo kolmesataa jesuiittaa, ja alle kahdessakymmenessä vuodessa määrä nelinkertaistui.[10] Kun järjestö lopulta lakkautettiin, jäseniä oli Espanjassa 2171.[10] Espanjasta myös suuntautui useita lähetysmatkoja Euroopan ulkopuolelle, muun muassa Etelä-Amerikkaan ja Filippiineille. Jesuiittaoppineet osallistuivat myös maallista hallintoa koskeviin keskusteluihin, ja heistä osa kannatti ajatusta, jonka mukaan kuninkaan valta oli peräisin Jumalalta, mutta tuli kuninkaalle kansan kautta.[11] Tällaisten ajatusten esittäminen hankaloitui syvästi Espanjan siirtyessä 1600-luvulla itsevaltiuteen.

Jo yksi jesuiittaveljeskunnan perustajista, Simão Rodrigues, oli portugalilainen. Espanjan tavoin jesuiitat saivat jalansijaa myös Portugalista, mistä käsin harjoitettiin lähetystyötä Kaukoitään ja eteläiseen Afrikkaan. Samalla Portugalissa jatkui jesuiittojen opillinen tutkimustyö, ja kuuluisia jesuiittatutkijoita olivat muun muassa Pedro da Fonseca ja Luis Molina. Loppujen lopuksi jesuiittojen syvä alamäki 1700-luvulla alkoi kuitenkin juuri Portugalista, missä maan pääministeri hyökkäsi voimakkaasti veljeskuntaa vastaan.

Ruotsi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jesuiitoilla oli jonkin verran vaikutusta myös protestanttisen uskon omaksuneeseen Ruotsin valtakuntaan. Heidän toimintaansa helpotti Juhana III:n katolilainen vaimo Katariina Jagellonica. Aikanaan paavi jopa toivoi voivansa käännyttää kuninkaan jesuiittojen avulla, mutta lopulta ajatus kaatui kuninkaan alettua asettaa paaville ehtoja. Vaikka neuvottelut paavin ja kuninkaan välillä katkesivatkin, kasvatettiin tuleva kuningas Sigismund katolilaisuuteen. Tämäkään toimi ei loppujen lopuksi tuonut suurempaa hyötyä, sillä kruunu pysyi kuninkaalla suhteellisen lyhyen aikaa.[12]

Konkreettisesti jesuiittojen toiminta Ruotsissa näkyi kuningatar Kristiinan kääntymisenä katolilaisuuteen.[12] Tapauksen suora merkitys jäi vähäiseksi, koska Kristiina luopui kruunustaan. Myöhemmin Kristiina muutti Roomaan, ja hänet on haudattu Vatikaanin Pietarinkirkkoon.

Nykyään Suomessa ei työskentele jesuiittoja, mutta Ruotsissa on kaksi jesuiittayhteisöä.[12] Maassa työskentelee noin 15 jesuiittaa erilaisissa ammateissa filosofian opettajista spirituaalisiin ohjaajiin.[12]

Lähetystyö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetystoiminnan perusteita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jesuiitat osoittautuivat perustamisensa jälkeen tehokkaiksi käännyttäjiksi. Järjestö oli paitsi vapaa luostarielämästä, harjoitti se myös akkomodaation perusteita käännytystyössään eli pyrki mukautumaan paikalliseen kulttuuriin.[13] Tällainen mukautuminen ei kuitenkaan saanut yksinomaan ihastunutta vastaanottoa kristikunnassa. Jyrkkää vastustusta ilmeni dominikaanien ja fransiskaanien taholta. Nämä pitivät jesuiittojen toimintaa "pakanuuteen sopeutumisena" ja siten paholaisen palvontana.[13] Edes jesuiittaveljeskunta ei ollut yksimielinen toimintansa oikeutuksesta. Akkommodaation tuomitseva päätös saatiin paavilta vuonna 1704, ja ei-kristilliset riitit saivat lopullisen hylkäyksen 1744. Muutos kirkon kantaan annettiin vasta 1938 akkommodaation hyväksi.[13] Kiisteltyjen menetelmiensä ansiosta jesuiitat harjoittivat vuosisatoja tehokasta käännytystyötä niin Etelä-Amerikassa kuin Aasiassakin.

Etelä-Amerikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jesuiittojen lähetyskirkko Latinalaisessa Amerikassa

Vuonna 1549 isä Numbrega seurueineen matkusti Brasiliaan harjoittamaan lähetystyötä paikallisten parissa.[10] Toiminta oli alkuun hidasta, mutta kielten opettelun jälkeen se alkoi nopeutua. Vähitellen jesuiittojen lähetystyö Keski- ja Etelä-Amerikassa lisääntyi, vaikka osa lähetyssaarnaajista kuoli marttyyrina työnsä takia. Lähetystyö kuitenkin tuotti tulosta, ja vuoteen 1630 mennessä mantereella oli jo 70 000 käännynnäistä.[10] Ennen Klemens XIV:n päätöstä lakkauttaa jesuiittaveljeskunta vuonna 1773 pelkästään Brasiliassa toimi jo 445 jesuiittaa.

Puhuttaessa jesuiittojen toiminnasta Etelä-Amerikassa mainitaan yleensä Paraguay, jossa jesuiitoilla on ollut merkittävä vaikutus maan kehitykseen ja historiaan. Vuonna 1609 jesuiitat aloittivat valtion alueella voimakkaan lähetystyön ja perustivat sen itäosaan käytännössä oman valtionsa.[7] Sen tarkoituksena oli suojella intiaaneja espanjalaisten siirtolaisten ja virkamiesten hallinnolta ja riistolta.[7] Jesuiittojen hallitsemilla alueilla elinolosuhteet, aineellinen ja henkinen kulttuuri saivat kehittyä, ja jopa jesuiittoja voimakkaasti arvostellut valistusfilosofi Voltaire myönsi, että jesuiittojen avulla oli saavutettu "sellainen sivilisaation aste kuin niissä oloissa oli mahdollista".[14]

Jesuiittojen hallinnoimaa Paraguayta on kuvattu "kristillis-sosialistiseksi" ja "puolikommunistiseksi".[15] Suurin osa viljelymaasta ja koko karja pidettiin yhteisomistuksessa, vaikka intiaanien sallittiinkin omistaa pieniä maapaloja. Yhteisomistuksen piiriin luettiin myös varastoitu ruoka, jota jaettiin kulloisenkin tarpeen mukaan sillä edellytyksellä, että saaja oli myös tehnyt työtä.[15]

Jesuiitat opiskelivat itsekin intiaanien äidinkieltä.[16] Intiaaneille taas opetettiin espanjaa ja hiukan myös latinaa. Jumalanpalvelukset olivat kansankielellä.[16] Hallinnon osalta kyseessä oli jonkinasteinen demokratia, sillä intiaanit saivat äänestää keskuudestaan "pormestarin" ja muita virkamiehiä.[16] Jesuiitoilla oli kuitenkin valtaa ehdokkaiden valintaan liittyen.

Espanjalaisia kehitys ei miellyttänyt. Jesuiittojen johtamia alueita kadehdittiin muun muassa niiden paremman taloudellisen tilanteen takia. Niinpä lopulta yli 150 vuotta kestäneen suotuisan kauden jälkeen Espanjan kuningas Kaarle III karkotti jesuiitat koko valtakunnasta. Intiaanien omistuksessa olleet maat ja omaisuus ryöstettiin.[17]

Vaikka Paraguayn "jesuiittavaltio" usein mainitaankin yhtenä jesuiittojen merkittävimmistä toimista Latinalaisessa Amerikassa, oli oikeastaan Meksikossa tapahtuva lähetystyö vielä laajempaa. Paraguayssa jesuiittojen hallintoalueella asui yli 113 000 alkuperäisasukasta, kun taas Meksikossa vastaava määrä oli noin 122 000.[10] Meksikon lähetysalueella, mihin myös Kalifornia luettiin, toimi noin 572 jesuiittaa.[10]

Jesuiittojen toiminta Etelä-Amerikassa noudatti akkommodaation periaatteita, eli veljeskunta pyrki mukautumaan paikalliseen kulttuuriin.[18] Esimerkiksi Jumalaa tarkoittavana käsitteenä käytettiin tupán -nimistä ukkoshenkeä.[18] Samoin vaikkapa suitsukekäytännön osalta suitsukkeet korvattiin paikallisella anguaypuulla, minkä lisäksi Jeesus apostoleineen esitettiin maalauksissa intiaaneina – lukuun ottamatta espanjalaiseksi maalattua Juudasta.[18]

Aasia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhä Francisco Xavier, yksi jesuiittaveljeskunnan perustajista ja laajaa käännytystyötä Kaukoidässä harjoittanut jesuiitta.

Jesuiittaveljeskunnan ensimmäisiä voittoja oli lähetystyön onnistuminen Japanissa, Kiinassa ja Intiassa.[7] Lähetystyön ohella jesuiitat myös keräsivät tietoa Euroopalle kaukaisista maista, ja heidän toimintansa olikin eurooppalaisten ensimmäisiä Aasian kulttuurin ja kielen tutkimuksia.[7]

Vuoteen 1537 mennessä Intian rannikkoseuduilla asuvat paravat kääntyivät kristinuskoon ja saivat samalla Portugalin armeijan suojeluksen. Pyhimykseksi myöhemmin julistettu jesuiittakäännyttäjä ja yksi veljeskunnan perustajajäsenistä, Francisco Xavier sai syvää arvostusta paravien keskuudessa kääntämällä uskon- ja synnintunnustuksen, kymmenen käskyä, Ave Maria-, Salve Regina- ja Isä meidän -rukouksen tamiliksi.[13] Paravien keskuudessa harjoitettu lähetystyö kantoi myös pitkäaikaisempaa hedelmää, sillä nämä pysyivät kristittyinä myös tulevat vuosisadat jesuiittojen lakkauttamisenkin jälkeen. Paravien lisäksi tällainen kristillisyys säilyi Malabarrannikolla elävien Tuomas-kristittyjen parissa.[13]

Jo ennen 1500-luvun puoliväliä olivat Francisco Xavierin lisäksi useat jesuiitat harjoittaneet laajamittaista käännytystyötä Kaukoidässä. Lähetystoiminta levisi myös Japaniin. Heidän saapumisensa osui aikakauteen, jolloin lääninherrat, daimiot, etsivät itselleen liittolaisia tehokkaiden muskettien ja kauppasuhteiden toivossa, eivätkä Japanin provinssit olleet enää tiiviisti shōgunin hallinnan alaisina. Jesuiittalähetyssaarnaaja Alessandro Valignano kannatti ja vaati lähetysmenetelmäksi voimakasta sopeutumista paikalliseen kulttuuriin, mikä oli aikaisemminkin tuonut jesuiitoille hyviä tuloksia. Kysymys voimakkaasta sopeutumisesta aiheutti kiistaa lähetyssaarnaajien välille.[19] Lähivuosikymmeninä jesuiittojen ongelmat jatkuivat, sillä shōgunien jälleen ottaessa Japanin haltuunsa valitsivat he valtionideologiaksi kungfutselaisuuden kristinuskon sijasta. Kristinuskoa alettiin vähitellen pitää valtiolle vaarallisena lahkolaisuutena, muun muassa sen vaatiessa muita uskontoja huomattavasti voimakkaampaa uskollisuutta Jumalaa kohtaan.[19] Kiristynyt tilanne näkyi jonkinasteisina kristittyjen vainoina sekä esimerkiksi Shimabaran kapinan muodossa. Kovat jesuiittavainot sen sijaan saattoivat alkaa vasta, kun katolilaisiin nyrpeästi suhtautuivat hollantilaiset ja britit aloittivat kaupan Japaniin 1600-luvun alussa, eikä japanilaisten enää tarvinnut pelätä kaupan katkeamista uskonnollisista syistä.[20][21] 1614 jesuiittoja alettiin syyttää salaliitosta ja vakoilutoiminnasta Portugalin ja Espanjan hyväksi, ja 1620 alkoivat kristittyjen vainot, jotka pakottivat jesuiitat luopumaan lähetystyöstään.[19]

Ranskalaisjesuiitta Nicolas Trigault kiinalaiseen asuun pukeutuneena.

Jesuiittojen työn lopputulokset vaihtelevat arvioista riippuen. Esimerkiksi Catholic Encyclopedia vuodelta 1913 sanoo, että vuonna 1582 pelkästään Japanin kristittyjen määrä olisi ollut jo 200 000 ihmistä, maahan olisi perustettu 250 kirkkoa ja siellä toimisi 59 lähetyssaarnaajaa.[10] Sen sijaan vuonna 1582 jesuiitta Alessandro Valignano raportoi Japanissa olevien kristittyjen määräksi noin 150 000 kristittyä ja kirkkoja olevan 200.[22][23] Catholic Encyclopedian mukaan kristittyjen määrä olisi jesuiittojen lähetysten aikana ollut korkeimmillaan ollut noin 1,8 miljoonaa,[10], kun taas luotettavammat lähteet puhuvat noin puolesta miljoonasta kristitystä.[24]

Katolinen lähetystyö alkoi 1200-luvulla Kiinassa. Se keskeytyi jo samalla vuosisadalla, mutta alkoi jesuiittojen johtamana uudelleen noin vuonna 1580. Tällöin organisoidusta lähetystyöstä vastasivat pääasiassa portugalilaiset jesuiitat.[10] Catholic Encyclopedian tietojen mukaan ensimmäiset maassa toimineet jesuiitat perustivat muun muassa neljä kollegiota ja yhden seminaarin.[10] Mukautumalla kiinalaisten katsantokantaan jesuiitat saivat jalansijaa Kiinassa: jesuiittojen Kiinan-lähetyksen aloittanut italialainen Matteo Ricci meni toimissaan niin pitkälle, että alkoi elää kiinalaisen elämäntyylin mukaisesti, pukeutui kiinalaisittain ja kasvatti itselleen tavan mukaan pitkät kynnet.[13] Hän pyrki myös löytämään yhtäläisyyksiä kiinalaisesta filosofiasta ja kristinuskosta. Tämän työn seurauksena hän esitti kristilliset tulkinnat kungfutsetselaisuuden käsitteille tie ("taivas") ja chang-ti ("ylhäinen herra" taikka "herra ylhäällä").[13] Riccin työn tulokset eivät kuitenkaan olleet täysin aukottomia ja kiinalaiseen filosofiaan istuvia: esimerkiksi chang-ti'n rinnastaminen persoonalliseen jumaluuteen ei istunut kiinalaiseen ajatteluun, joka näki käsitteen persoonattomana voimana ja "kosmisena alkusyynä".[13] Myöhempinä vuosina kiihtyneet kiistat riiteistä kärjistivät jesuiittojen asemaa Kiinassa, ja kulttuuriin mukautumisen heikettyä jesuiitat saivat käytännössä karkotustuomion 1723.

Joutuminen epäsuosioon ja lakkauttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Klemens XIII, joka ilmoitti "mieluummin hakkaavansa kätensä irti kuin allekirjoittavansa jesuiittaveljeskunnan lakkauttamismääräyksen".
Klemens XIV: "...täydellä vallalla, jonka olemme saaneet apostolilta, me hajotamme, tukahdutamme, lopetamme ja hylkäämme mainitun seuran".[25].

1700-luvulla nousussa ollut uusi valistusajattelu ja siitä virinnyt valistusaika horjutti kirkon aikanaan erittäin tiivistä valta-asemaa, joka nyt kyseenalaistettiin. Valistusajattelijat arvostelivat myös sokeaa uskoa valtion ja kirkon arvovaltaan. Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Myös tiedot muista maanosista vaikuttivat käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta.

Samalla, kun valistusaika horjutti kirkkoa, oli Kirkkovaltio ajautunut pahoihin vaikeuksiin. Paavista oli tullut heikko voimatekijä, eikä hänen valtionsa pysynyt enää pystyssä ilman Euroopan maallisten valtioiden tukea. Samalla paavinistuin asettui myös omia pappejaan vastaan, sillä se kieltäytyi uudistusmielisten ajatuksista muun muassa pitää messu kansankielellä. Samaan aikaan valistusfilosofit, esimerkiksi jesuiittojen koulua käynyt Voltaire, arvostelivat kirkkoa taantumukselliseksi ja taikauskoiseksi.[26] Valistusfilosofien kiihkeimmät hyökkäykset eivät kuitenkaan olleet tähdätty suoraan paavia vastaan, vaan kovinta kritiikkiä saivat osakseen jesuiitat. Jesuiitat leimattiin "vallanhimoisiksi, fanaattisiksi ja taantumuksellisiksi, moraaliltaan joustaviksi ja tekopyhiksi".[27] Samalla levisi huhuja, joiden mukaan jesuiitat olivat rikastuneet laittomin keinoin Etelä-Amerikan hallintoalueillaan.

Jesuiittojen tilanne paheni Portugalin pääministeri Sebastião José de Carvalho e Melon aloittaessa jesuiittainvastaisen toimintansa. Hän kuului valistusmiehiin. Syytteitä jesuiittoja kohtaan esitettiin niin laittomasta kaupankäynnistä kuin myös kuninkaan murhaamiseen tähtäävästä salaliitosta. Lisäksi jesuiittojen väitettiin kiihottaneen kapinaa intiaanien keskuudessa Paraguayssa.[27] Pääministeri e Melon toimiin kuului myös jesuiittojen omaisuuden kansallistaminen sekä näiden karkottaminen Kirkkovaltioon. Jesuiittojen epäonni ei loppunut tähän vuoden 1759 karkotukseen, sillä 1764 Ranska toimi samoin ja 1767 Espanja ja Napoli häätivät puolestaan maansa jesuiitat.[27] Toiminta ei jäänyt karkotuksiin, sillä 1769 neljän Euroopan mahtimaan Rooman-lähettiläät esittivät vaatimuksensa jesuiittaveljeskunnan lakkauttamiseksi. Vielä tällöin paavinistuin asettui jesuiittojen puolelle, ja paavi Klemens XIII:n mukaan hän "mieluummin hakkaisi kätensä irti kuin allekirjoittaisi lakkauttamismääräyksen".[27] Jo vuonna 1766 paavi oli julkaissut bullan Christianæ reipublicæ salus, joka oli tähdätty valistusta vastaan.

Paavi Klemens XIII ei kuitenkaan elänyt enää kauan, vaan menehtyi vielä samana vuonna. Seuraavassa konklaavissa ongelmia aiheutti Bourbon-sukuisten valtioiden uhkaus käyttää veto exclusionis -veto-oikeuttaan epämieluisan paavikandidaatin hylkäämiseen. Kolme kuukautta kestäneen kokouksen jälkeen kardinaalikollegio nosti paavinistuimelle fransiskaani Lorenzo Ganganellin, paavilliselta nimeltään Klemens XIV:n. Uusi paavi ei suhtautunut jesuiittoihin yhtä tinkimättömästi kuin edeltäjänsä, vaikkei toisaalta ollut myöskään lupautunut lakkauttamaan sääntökuntaa. Hän yrittikin aluksi antaa Euroopan valtioille myönnytyksillä vähentämällä jesuiittojen oikeuksia. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, ja kuten Espanjan Rooman-lähettiläs asian ilmaisi:

»Hammassärky voidaan parantaa vain vetämällä mätä hammas pois.[27]»

Uhkaukset paavinistuinta vastaan lisääntyivät: Kirkkovaltio oli vähällä menettää suhteensa Bourbon-johtoisiin katolilaisiin valtioihin, jolloin kaikki luostarit olisi suljettu, nuntiukset eli paavillisen lähettiläät karkotettu ja Kirkkovaltioon olisi hyökätty.[25] Viimeinen kuolinisku jesuiitoille oli se, kun jesuiittamyönteinen Maria Teresia sanoi, ettei vastustaisi sääntökunnan lopettamista. Klemens XIV julkaisi 16. elokuuta 1773 kirjeen Dominus ac Redemptor noster, jossa hän jesuiittoihin liittyen "täydellä vallalla, jonka olemme saaneet apostolilta, me hajotamme, tukahdutamme, lopetamme ja hylkäämme mainitun seuran".[25]

Kirjeessä esitettiin perusteiksi veljeskunnan lakkauttamiseksi se, että "kirkon tehtävä on tuoda rauha ihmiskunnalle, ja kaikki, mikä luokkaa rauhaa on uhrattava".[25] Kirjeessä myös sanottiin järjestön "herättäneen alusta asti epäsopua", ja siksi rauhan palauttamisen yksi edellytys olisi veljeskunnan lakkauttaminen. Paavin päätös lakkauttaa jesuiittojen sääntökunta sai osakseen suurta myönteistä kiitosta. Protestanttien tiedetään jopa todenneen, ettei kirkko olisi koskaan jakautunut, mikäli Klemens XIV olisi ollut paavi uskonpuhdistuksen aikaan.[25] Valistusfilosofitkin kiittelivät paavia, joka heidän mielestään pyrki tekemään sovinnon modernin maailman kanssa. Jesuiittojen keskuudessa ratkaisu ei luonnollisesti saanut innostunutta vastaottoa, mutta sääntökunta oli vannonut uskollisuuttaan paaville. Niinpä päätös ei saanut heiltäkään laajaa julkista arvostelua.[25] Jälkiseurauksina jesuiittojen kenraalia Lorenzo Ricciä syytettiin vielä perusteettomasti varkaudesta ja lukittiin kuolemaansa saakka Castel Sant'Angeloon.

Kun jesuiittaveljeskunta lopetettiin, kuihtui myös sen lähetystyö. Myös jesuiittojen oppilaitokset kärsivät, vaikkakin opettajista useat saivat uutta työtä kirkon kouluissa. Vaikka paavi olikin virallisesti lakkauttanut järjestön, oli sillä vielä muutamia tukilinnakkeita Euroopassa. Jesuiittoihin lämpimästi suhtautuneet Fredrik Suuri Preussissa ja Katariina Suuri Venäjällä kielsivät julkaisemasta paavin kirjettä. Preussissa jesuiittojen tarvitsi vain vaihtaa nimensä, kun taas Venäjällä he saivat pitää myös nimensä ja ulkoasunsa.

Vuodet 1773–1814 ja katolisen kirkon kaaos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavi Pius VII, jota Napoleon piti vuosia vankinaan.

Jesuiittaveljeskunnan lakkauttaminen oli ollut merkittävä isku katoliselle lähetystyölle.[28] Veljeskunnan toiminnan korvaaminen oli hankalaa, mutta samaan aikaan paavinistuin itsekin ajautui yhä syvempiin vaikeuksiin. Ranskan suuri vallankumous horjutti kirkon valtaa. Vallankumous johti Ranskan luostarien ja kirkkojen sulkemiseen. Kun papisto määrättiin vannomaan uskollisuutta uudelle hallinnolle, noin puolet papeista kieltäytyi. Paavi Pius VI julisti meneillään olevan skisman ja erotti kaikki uskollisuutta Ranskan uudelle hallinnolle vannoneet papit. Ranskan joutuessa sotaan muuta Eurooppaa vastaan paavi ja Kirkkovaltio asettuivat tukemaan Ranskaa vastustavaa liittoumaa. Vallankumousarmeijan valloittaessa Italiaa myös Kirkkovaltio alistettiin silloisen kenraali Napoléon Bonaparten johdolla. Paavi pakotettiin solmimaan Kirkkovaltion kannalta epäedullinen rauhansopimus, jossa se muun muassa joutui maksamaan suuret sotakorvaukset Ranskaan. Ranskalaisen upseerin kuoltua Roomassa syttyneissä mellakoissa jo kuolemansairas paavi vangittiin ja vietiin Alppien yli pieneen Valencian linnakkeeseen. Pius VI kuoli marttyyrina, ja paavinistuin käytännössä riisuttiin vuosiksi maallisesta vallasta. Kaiken lisäksi Napoleonin onnistui vangita myös Pius VI:n seuraajaksi valittu Pius VII.

Napoleonin kärsittyä tappion liittoutuneille paavi Pius VII pääsi palaamaan Napoleonin vankeudesta Roomaan 24. toukokuuta 1814. Wienin kongressin kokoontuessa järjestämään sekasortoista Eurooppaa Napoleonin jäljiltä paavilla oli nyt puolellaan aikakauden mukanaan tuoma muuttunut ilmapiiri. Kirkkoa vastustaneiden valistusfilosofien valistusaatteita pidettiin syynä vallankumoukseen ja sekasortoiseen kaaokseen Euroopassa.[29] 1800-luvun alun uudet aatesuuntaukset, kuten romantiikka, pitivät arvossa useita valistusaatteen halveksimia asioita kuten uskoa, historiaa, perinteitä ja arvovaltaa, mikä hyödytti juuri näitä ominaisuuksia edustavaa kirkkoa.[29]

Paavin onnistui Wienin kongressissa palauttaa Kirkkovaltiolle sille ennen kuuluneet alueet Avignonia lukuun ottamatta. Kirkkovaltion palauttaminen paaville sopi hyvin sekä Britannian että kukistetun Ranskan suunnitelmiin, sillä vahva Kirkkovaltio Apenniinien niemimaalla tasapainotti Itävalta-Unkarin ja muiden alueen valtioiden keskinäistä voimatasapainoa.[29]

Jesuiittojen tilanteeseen näkyi helpotusta jo ennen vuoden 1814 uudelleenperustamista: voimistuneen piispanistuimensa turvin Pius VII vahvisti jo 1801 Venäjän jesuiittaveljeskunnan.[30] 1804 vuorossa olivat Napolin ja Sisilian veljeskunnat. Paavi salli 1813 jesuiittojen taas toimia Irlannin ja Yhdysvaltain alueella.[30] Toisaalta jesuiittaveljesten elpyessä näillä alueilla se myös kärsi takaiskun toisaalla, sillä Venäjän tsaariksi vaihtunut Aleksanteri I suhtautui viileästi jesuiittoihin ja lopetti näiden toiminnan maassaan.[31]

Uudelleenperustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka jesuiitat olivat asteittain päässeet aloittamaan työtään uudelleen, vasta Napoleonin Ranskan kukistuttua Pius VII saattoi perustaa veljeskunnan uudelleen koko katolisen kirkon alueille. Paavi Pius VII julkaisi 7. elokuuta 1814 bullan nimeltä Sollicitudo omnium ecclesiarum, joka virallisesti perusti lakkautetun sääntökunnan uudelleen.[30]

Aikanaan voimakas veljeskunta oli kuitenkin kärsinyt vuosikymmeniä kestäneestä lakkautettuna olemisesta, eikä se palannut nopeasti vanhaan mahtiinsa. Lisäksi Eurooppaa 1800-luvulla ohjanneet liberaalit hallitukset suhtautuivat jesuiittoihin viileästi johtuen muun muassa järjestön konservatiivisista tavoitteista.[30] Paavinistuin sen sijaan alkoi tukea uudelleenperustettua veljeskuntaa luovuttamalla vuonna 1818 sen johdettavaksi pappeja kouluttavan Collegium Germanicumin. Pius VII:tä seurasivat ajatuksiltaan konservatiiviset paavit Leo XII ja Gregorius XVI.[32] Heistä Leo XII luovutti sääntökunnalle Rooman Collegiumin ja Gregorius XVI:n päätöksellä jesuiittaveljeskunnan käännytystyö ulottui vuodesta 1836 eteenpäin koskemaan kaikkea kirkon lähetystyötä – siis myös katolisesta kirkosta irtaantuneiden kristittyjen käännyttämistä.[30] Veljeskunnan elpyminen oli silti hidasta, ja vuoteen 1853 mennessä jäsenmäärä oli päälle viisituhatta. Seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana veljeskunnan vahvistuminen jälleen nopeutui, ja 1884 mennessä jäsenmäärä oli noin 11 500.[30]

Kritiikkiä ja syytöksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kritiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikaisen tutkimuksen valossa on alettu uudelleen tarkastella entisiä ennakkoluuloja jesuiittoihin liittyen sekä esitetyn arvostelun oikeudenmukaisuutta. Jesuiitat ovatkin saaneet historiansa aikana runsaasti arvostelua niin katoliselta kirkolta kuin sen ulkopuolisiltakin kriitikoilta. Nykyaikaisen katolisen kirkon jäsenten kritiikin kohteena on ollut käsitys jesuiittojen turhan liberaalista asenteesta.[33] On myös esitetty sellaisia näkemyksiä kuin, että jesuiitat olisivat "lähempänä Marxia kuin paavia".[33] Historiallisella ajalla syytöksiä ovat saaneet osakseen myös jesuiittojen käännytystyön menetelmät sekä tietyt piirteet heidän opetustyössään.

Jesuiittojen toimintaan liittyvä perätön, vaikkakin yleinen väite on väitetty 1600-luvun alussa käytössä ollut salainen ohjeistus ruhtinaiden palvelukseen soluttautumisesta. Väitteiden mukaan ohjeistus hyväksyisi myös väkivallan käyttämisen.[34] Tällainen ennakkoluulo liittyy jesuiittoihin jo lähes alusta asti liitettyyn "tarkoitus pyhittää keinot" -tyyppisen ajatteluun, jossa jesuiittoja syytetään "uskonnollisiksi machiavellisteiksi".[34] Jesuiittoja käsittelevässä Kasva vapaaksi : matka jesuiittojen kasvatusajatteluun -kirjassa esitetään aiheeseen liittyvä Isä Martti Voutilaisen pohdinta aiheesta:

»Ovatko jesuiitat koskaan itse käyttäneet tai virallisesti hyväksyneet lausetta 'Tarkoitus pyhittää keinot'. Sen tulkinta muotoon 'tarkoitus muokkaa keinot' sivuuttaa tuohon klassiseen muotoon sisältyvän erittäin vakavan ongelman. Olen itse monta kertaa sanonut hiukan liioitellen, että lause on tosi päinvastaiseksi käännettynä. Ongelmahan on yleisen ja ajatellun ja toisaalta konkreettisesti toteutetun välinen ongelma. Hyvällä toiminnalla eli hyvillä keinoilla ei voida toteuttaa pahoja päämääriä, koska hyvä toiminta toteuttaa hyvää, ja siksi sen tuloksetkin pyrkivät olemaan hyviä, tarkoituksesta huolimatta.[35]»

Ennakkoluulot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maallikoiden kuvaa jesuiitoista ovat näiden historian aikana leimanneet myös erilaiset ennakkoluulot. Esimerkiksi Uusi sivistyssanakirja vuodelta 1981 määrittelee jesuiitat: "Societas Jesu, lyh. S. J., katolisen kirkon vaikutusvaltaisin, Ignatius Loyolan perustama hengellinen veljeskunta. Kuv. jesuiitta, kavala, keinoista välittämätön henkilö."[34] Samanlaisia ennakkoluuloja esitti myös vuoden 1911 Tietosanakirja, jonka mukaan veljeskunnan jäsenet "ovat edistäneet taikauskoisten käsitysten leviämistä kirkossa".[34] Sama teos kertoi: "Ranskassa jansenismi asettui taistelemaan jesuiittojen huonoa siveysoppia vastaan, ja Pascal paljasti Maaseutukirjeissään heidän kurjan siveytensä."[34]

Jesuiittoja koskevan uudemman kritiikin tärkeimpiä lähteitä ovat olleet historioitsija Edmond Paris (The Secret History of the Jesuits), Avro Mannhattan sekä entiset jesuiitat kuten Malachi Martin (The Jesuits) sekä Alberto Rivera (Alberto, Double Cross, The Godfathers). Eräät katoliset ja ekumeeniset lähteet ovat systemaattisesti pyrkineet kiistämään Alberto Riveran väitteet hänen roolistaan jesuiittana ja hänen soluttautumisestaan protestanttisiin seurakuntiin ja leimanneet Riveran shekkiväärentäjäksi. He perustelevat väitettään sillä, että Alberto Rivera ei vaikuta tuntevan katolista teologiaa. Hän esimerkiksi on väittänyt Neitsyt Marian olevan Jumalan sekä että pappisseminaarilaiset eivät saa lukea Raamattua. Alberto Rivera väitti olleensa katolinen piispa, mutta tästä hän ei ole voinut esittää mitään dokumenttia. Myöskään katolinen kirkko ei tunne tällaista pappia. Myöhemmin hän nimitti itsensä oman kirkkonsa (the Hispanic Baptist Church, Oxnard, California) piispaksi.[36]

Jesuiittaveljeskunta nykypäivänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maailman jesuiitat (2007)[37]
Alue Jesuiittoja Osuus
Eteläinen Aasia 4,018 20,9 %
Yhdysvallat 2 952 15,4 %
Etelä-Eurooppa 2 448 12,7 %
Länsi-Eurooppa 1 958 10,2 %
Itäinen Aasia-Oseania 1 672 8,7 %
Eteläinen Latinalainen Amerikka 1 513 7,9 %
Afrikka 1 430 7,4 %
Pohjoinen Latinalainen Amerikka 1 374 7,2 %
Itä-Eurooppa 1 119 5,8 %
Keski-Eurooppa 732 3,8 %

Tällä hetkellämilloin? jesuiittaveljeskunta muodostaa katolisen kirkon suurimman miessääntökunnan noin 22 000 jäsenellään.[38] Sen toiminta ulottuu 127 maahan kuudessa maanosassa.[38]

Jesuiittojen koulutus on edelleen pitkä ja perusteellinen. Peruskoulutukseen kuuluu ylioppilastutkinto tai jokin vastaava tutkinto. Sen jälkeen jesuiittaveljen koulutus kestää vielä noin 15 vuotta.[38] Useamman tohtorintutkinnon suorittaminen on aivan tavallista. Jesuiitoilla onkin vankka asema tieteellisessä keskustelussa eri puolilla maailmaa paitsi katolisen kirkon piirissä myös sen ulkopuolellakin.[38] Jesuiitat arvostavat hengellisten harjoitusten lisäksi myös opillista sivistystä, mikä näkyy veljestön toiminnassa. Opinnot koostuvatkin hengellisistä harjoituksista, humanistisista aineista, teologiasta ja filosofiasta.

Nykyaikana jesuiittojen toimintaa on yhä ympäri maailmaa, ja siksi jesuiitat ovat myös joutuneet ottamaan kantaa kirkon polttaviin kysymyksiin. Jesuiittojen toiminta varsinkin vapautuksen teologian parissa on herättänyt viime vuosina keskustelua niin kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin, varsinkin Johannes Paavali II:n tuomittua vapautuksen teologian marxistisena.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan. Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6515-7
  • Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2
  • Leena Kurki: Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun. Helsinki: Kirjapaja Oy, 2004. ISBN 951-607-036-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Heininen s. 78
  2. ↑ a b Heininen s. 76–80 ja Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 108
  3. ↑ Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 122
  4. ↑ a b c d e f g h i j k Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 42
  5. ↑ Leena Kurki, Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun, Kirjapaja 2004
  6. ↑ a b c Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 24–49
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m Heininen, Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 77
  8. ↑ Risto Laine: Jesuiitat ovat kasvatuksen asiantuntijoita Turun Sanomat. Viitattu 8. heinäkuuta 2008.
  9. ↑ a b c Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 54
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l Catholic Encyclopedia: History of the Jesuits Before the 1773 Suppression newadvent.org. Viitattu 8. heinäkuuta 2008. (englanniksi)
  11. ↑ Kristinuskon historia 2000: uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 109
  12. ↑ a b c d Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 27
  13. ↑ a b c d e f g h Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 108
  14. ↑ Kasva vapaaksi : matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 30
  15. ↑ a b Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 28
  16. ↑ a b c Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 29
  17. ↑ Historian ABC, kaikkien aikojen valtiot, osa 4, Paraguay
  18. ↑ a b c Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 109
  19. ↑ a b c Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 108
  20. ↑ Cortazzi, s. 133–134
  21. ↑ Fält, Olavi K. et al.: ”Japani kulttuurivirtojen suvantona”, Japanin kulttuuri. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-12746-8 s. 75–76
  22. ↑ Encyclopædia Britannica
  23. ↑ Cortazzi, Hugh: The Japanese Achievement. London: Sidgwick and Jackson, 1990. ISBN 0-283-99647-1 , s. 131–132
  24. ↑ Cortazzi, s. 133–134, Fält et al., s. 75–76
  25. ↑ a b c d e f Heininen, Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 79
  26. ↑ Heininen, Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 76
  27. ↑ a b c d e Heininen, Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 78
  28. ↑ Näkemystä edustaa esimerkiksi Simo Heininen kirjassaan Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 80
  29. ↑ a b c Heininen s. 90
  30. ↑ a b c d e f Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 122
  31. ↑ Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 26
  32. ↑ Heininen s. 92–97
  33. ↑ a b Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 55
  34. ↑ a b c d e Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 17
  35. ↑ Kasva vapaaksi : matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 17–18
  36. ↑ Gary Metz, "Alberto Rivera's False Anti-Catholic Story," Cornerstone-lehti, no. 148, 26.Gary Metz, "Jack Chick's Anti-Catholic Alberto Comic Book Is Exposed as a Fraud," Christianity Today, March 13, 1981
  37. ↑ Curia Generalis, Society of Jesus: News from the Curia (Vol. 11, N. 9) sjweb.info. Viitattu 10. heinäkuuta 2008.
  38. ↑ a b c d Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun s. 15
IHS
Jesuiitta-aiheiset artikkelit (
)
Historia
Hengellisyys
Tunnettuja jesuiittoja
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jesuiittojen_historia&oldid=22882157”