Suitsuke
Suitsuke on aromaattinen aine, joka palaessaan suitsuttaa eli levittää ympäristöönsä tuoksua. Suitsukkeita on käytetty muun muassa lääkinnässä, uskonnollisissa riiteissä, seremonioissa ja juhlissa. Suitsuke voidaan polttaa käsissä pitäen tai telineessä, jolloin suitsuke on yleensä joko pieniä alustalla poltettavia kakkuja tai bambutikun ympärille liima-aineella koottua hajuainetta.
Materiaalit ja valmistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suitsukkeita tehdään kasvien osista. Aineena käytetään esimerkiksi pihkaa, kaarnaa, yrttiä, maustetta tai öljyä. Usein suitsukkeeseen on käytetty useampaa kuin yhtä ainetta. Ainekset kuivataan ja hienonnetaan jauheeksi tai sekoitetaan tahnaksi. Jotta suitsuke palaisi tasaisesti, seokseen lisätään hiiltä tai jotain muuta palamisen edistäjää.[1]
Suitsukkeiden tuoksut voidaan jakaa kuuteen pääryhmään: kukat, hedelmät, yrtit, puut, pihkat ja mausteet. Kukkatuoksuja ovat esimerkiksi laventeli, ruusu, orvokki, ylang-ylang ja jasmiini. Hedelmätuoksuja ovat esimerkiksi sitronella, omena, appelsiini, kookospähkinä ja persikka. Yrttituoksuihin kuuluvat salvia, sitruunaruoho, kamomilla ja aloe vera. Metsäisiä puutuoksuja ovat santeli, setri, mänty, agarpuu ja eukalyptus. Pihkaisia tuoksuja ovat olibaanihartsi eli frankinsensi, mirha ja lohikäärmeen veri. Mausteisiin tuoksuihin kuuluvat esimerkiksi kaneli, rosmariini ja neilikka.[1]
Suitsukkeet tehdään usein tikun, kartion tai spiraalin muotoon. Suitsuketikku on yleensä suitsukejauheella päällystetty bambupuusäle. Suitsukekartiot ja -spiraalit sekä kirkkojen rituaalikynttilät valmistetaan painamalla suitsuketahna muotin läpi tai kiertämällä se spiraalin muotoon. Suitsuke poltetaan paloturvallisessa telineessä.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suitsukkeiden varhaisimmasta käytöstä ei ole tietoa, mutta niitä on poltettu iät ja ajat palvonnan ja parantamisen yhteydessä monessa kulttuurissa eri puolilla maailmaa.[2] Varhaisin historiallinen kirjattu käyttö tunnetaan Kiinasta, jossa poltettiin seremonioissa erilaisia yrttejä ja kasveja kuten soijasennaa ja kanelia.[3] Suitsukkeita käytettiin varhain myös Babyloniassa, Egyptissä, Arabiassa ja Intiassa, ja Arabiasta muodostui suitsukkeiden kauppareitti muualle maailmaan. Yhden teorian mukaan polttohautauksissa käytetty aromaattinen puu saattaisi olla yksi varhaisimmista suitsukkeiden käyttötavoista. Niiden jälkeen alettiin polttaa temppeleissa myös tuoksuvia hartseja ja kumeja, osittain peittämään eläin- ja ihmisuhrien löyhkää. Sitten suitsukkeet saivat uskonnollisen merkityksen ja niitä alettiin polttaa hengellisen valaistumisen vuoksi.[2]
Uskonnoissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Idän uskonnoissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Intiassa suitsukkeita käytetään sekä buddhalaisissa että hindulaisissa rituaaleissa. Hindutemppeleissä suitsukkeita poltetaan kunnioituksen merkkinä jumalpatsaiden edessä sekä rukousten aikana ja demonien karkottamiseksi.[4]
Kiinassa suitsukkeita käytettiin uskonnollisessa esi-isien palvonnassa taolaisuudessa ja kungfutselaisuudessa jo ennen buddhalaisuuden leviämistä maahan.[5] Muinaisessa taolaisuudessa poltettiin kumeja ja hartseja muun muassa manauksessa, loitsinnassa ja maagisissa rituaaleissa.[6] Suitsukkeiden polttamisella karkotettiin pahaa ja lepytettiin jumalia. Suitsukkeita käytettiin myös sairauksien parannusrituaaleissa pyytämään apua ”kolmelta taivaalta”. Suitsukkeita poltettiin lisäksi sairauksien ehkäisyrituaaleissa. Taolaisissa jiao-rituaaleissa keskitytään temppelissä poltettavaan suitsukkeeseen, jonka kautta viestitään jumalien kanssa muun muassa pappisvihkimysten, jumalten syntymäpäivien juhlinnan tai onnettomuuksien torjunnan yhteydessä.[4]
Buddhalaisuuden levittyä Tiibetiin, Kiinaan, Japaniin ja Koreaan alueelle tuli Intiasta monia uusia tuoksuja ja suitsukeaineita. Suitsukkeita alettiin käyttää buddhalaisuudessa uskonnollisten rituaalien lisäksi moniin muihinkin tarkoituksiin, minkä myötä suitsukkeiden merkitys buddhalaisuudessa kasvoi.[7]
Korean buddhalaisissa seremonioissa suitsukkeita poltetaan muun muassa pappien vihkimysrituaaleissa. Palava suitsuke polttaa papin käsivarteen arven, joka edustaa papin omistautumista ja pyhyyttä. Suitsukkeita poltetaan Koreassa myös esi-isien palvontarituaaleissa.[4]
Japanilaisissa buddhalaistemppeleissä suitsukkeita käytettiin 1800-luvulle saakka mittaamaan aikaa rukoukseen kutsuvan kellon lyöntien välillä. Tapa oli omaksuttu Kiinasta, jossa sitä oli käytetty ainakin 500-luvulta asti.[4]
Lähi-idän muinaisissa uskonnoissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muinaiset egyptiläiset käyttivät suitsukkeita runsaasti rituaaleissaan. He polttivat suitsukkeita auringon kunniaksi kolmesti päivässä lehmäpatsaan edessä. Suitsukkeita poltettiin myös faaraon kruunajaiskulkueessa ja uhrilahjana faaraolle sekä hautajaisissa. Myös mesopotamialaisten Gilgameš-eepoksessa mainitaan suitsukkeet.[4]
Abrahamilaisissa uskonnoissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muinaisten heprealaisten kirjoituksissa suitsukkeita kutsutaan pyhiksi aineiksi, jotka on varattu Jahvelle. Laulujen laulussa kerrotaan suitsukkeilla hajustetun kuningas Salomon sohvaa.[4]
Sanalla "suitsuke" viitataan usein olibaanihartsiin: esimerkiksi Raamatussa (Matt. 2:11) mainittu suitsuke tarkoittaa olibaanihartsia ja todennäköisesti Boswellia sacra -puusta saatavaa, jota pidetään laadulta parhaana.[8]
Suitsuttaminen on Vanhan testamentin jumalanpalveluksesta periytyvä kristillinen tapa. Idän kirkossa suitsuttamista alettiin käyttää 400-luvulla ja läntisen kirkon piirissä kaksisataa vuotta myöhemmin. Se on käytössä etenkin katolisessa ja ortodoksisissa kirkoissa. Myös protestanttisissa kirkoissa, etenkin anglikaanisessa kirkossa suitsuttaminen on säilynyt käytössä lähes keskeytyksettä. Luterilaiset kirkot Ruotsissa ja USA:ssa ovat 1900-luvun lopulta alkaen ottaa tämän tavan uudelleen käyttöön jumalanpalveluselämässään. Martin Lutherille suitsuttaminen kuului jumalanpalvelustapana samaan ryhmään kuin kellojen soitto ja alttarikynttilöiden käyttö; se oli niin sanottu adiafora – vähemmän tärkeä asia. Myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on annettu ohjeita miten suitsuttaminen voi tapahtua.[9][10]
Suitsuttaminen tapahtuu yleensä siten, että pappi ottaa vasemmalla kädellä kiinni suitsuttimen ketjun päästä ja oikealla kädellä kiinni ketjusta noin puolivälistä tai lähempää kohti suitsuttimen astiaa. Heilauttamalla oikeaa kättään eteenpäin liturgi tekee pieniä heilautuksia suitsuttimella. Kun avustaja suitsuttaa, avustaja pitää kiinni oikealla kädellään suitsuttimen ketjun päästä ja heiluttaa suitsutinta pitkässä kaaressa edestakaisin.[10]
Ortodoksinen kirkko käyttää suitsuketta, joka on tehty puun pihkasta, johon on sekoitettu hajuaineita. Tämä suitsuke esiintyy pieninä palasina, jotka asetetaan erityisessä suitsutusastiassa olevan hehkuvan hiilen päälle. Suitsuke alkaa palaa ja kehittää hyväntuoksuista savua; varsinaisen suitsutuksen tekee pappi tai diakoni heiluttamalla suitsutusastiaa ristinmuotoisessa kuviossa edessään. Suitsutus kuvaa rukousta. Jumalanpalveluksissa suitsutetaan ikoneille, ikonostaasille ja kirkkokansaan päin. Suitsuttaminen kuuluu erityisen vahvasti eukaristian sakramentin toimittamiseen, kun ehtoollislahjoja valmistetaan ja pyhitetään. Suitsuttamisia tapahtuu palveluksen aikana useita.[11] Läntisissä kirkoissa suitsuttamiselle jumalanpalveluksessa on kolme eri kohtaa: jumalanpalveluksen alussa, evankeliumin lukemisen yhteydessä sekä ehtoollisosan aikana, ennen ehtoollisen viettämistä.
Islamissa suitsukkeilla ei ole erityistä uskonnollista merkitystä. Suitsukkeita poltetaan, jotta palvontapaikoissa tuoksuisi hyvältä. Intian muslimit käyttävät suitsukkeita merkittävissä tilaisuuksissa, kuten häissä, syntymissä ja uskonnollisissa juhlissa.[4]
Terveysvaikutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suitsukkeiden polttamisen on todettu heikentävän sisäilman laatua ja olevan siten mahdollinen terveyshaitta. Palavista suitsukkeista vapautuu ilmaan haitallisia orgaanisia yhdisteitä ja formaldehydiä.[12] Suitsukkeista keuhkoihin päätyvät kemikaalit voivat aiheuttaa tulehdusreaktioita, ja suitsukkeiden käyttöä onkin väitetty jopa vaarallisemmaksi kuin tupakointi.[13]
Jotkut käyttävät suitsukkeita parantamaan mielialaansa. Eri tuoksujen sanotaan olevan esimerkiksi virkistäviä, rentouttavia, rauhoittavia, tai aisteja tai mielikuvitusta herätteleviä.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hughes, Kerry: The Incense Bible. Routledge, 2007. ISBN 978-0-7890-2169-4
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Tietoa suitsukkeista Suitsukekauppa.fi. Viitattu 2.8.2023.
- ↑ a b Hughes 2007, s. 11–12.
- ↑ Stoddart, D. Michael: The scented ape: The biology and culture of human odour, s. 169. Cambridge: Cambridge University Press, 1990. ISBN 978-0-521-37511-5 Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d e f g Rahim, Habibeh (toim. Jones, Lindsay): ”Demons: An Overview”, Encyclopedia of Religion, osa 7, s. 4418–4420. Thomson Gale, 2005. ISBN 0-02-865733-0
- ↑ Hughes 2007, s. 65.
- ↑ Hughes 2007, s. 67.
- ↑ Hughes 2007, s. 66–69.
- ↑ Päivi Arvonen: Suitsukkeen syntysijoilla Omanissa Kirkko ja kaupunki. 20.12.2005. Viitattu 10.8.2008. (suomeksi)
- ↑ Suitsutus lisääntyy kirkoissa rauhantervehdys.fi. Arkistoitu 24.9.2020. Viitattu 20.4.2020.
- ↑ a b Ohjeita jumalanpalveluksiin Suitsuttaminen evl.fi. Viitattu 20.4.2020.
- ↑ Tuohus, lampukka ja suitsutus oph.fi. Viitattu 20.4.2020.
- ↑ Riikka Jokinen: Ruuanlaitto, kynttilät ja suitsukkeet – nämä 10 yllättävääkin asiaa pilaavat sisäilman Vantaan Sanomat. 11.5.2020. Viitattu 2.8.2023.
- ↑ Sisustustuoksut kasvattavat syöpäriskiä – tällaisia oireita ne aiheuttavat 21.12.2015. MTV uutiset. Viitattu 2.8.2023.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Historiaa ja valmistustapoja (Arkistoitu – Internet Archive). Arno Forsius.
- Burning Incense Is Psychoactive: New Class Of Antidepressants Might Be Right Under Our Noses. Science Daily 2008.