Jean de Brienne
| Jean de Brienne | |
|---|---|
 Jean de Briennen ja ensimmäisen puoliso Maria de Monferraton kruunajaiset Tyroksessa 3. lokakuuta 1210, 1200-luvun käsikirjoituksen miniatyyri | |
| Latinalainen keisari | |
| Valtakausi | 1229–1237 |
| Kruunajaiset | 1231 |
| Edeltäjä | Balduin II |
| Seuraaja | Balduin II |
| Sijaishallitsija | kanssahallitsija Balduin II:n kanssa |
| Jerusalemin kuningas | |
| Valtakausi | 1210–1225, Isabella II sijaishallitsija vuodesta 1212 |
| Kruunajaiset | 3. lokakuuta 1210 Tyyros |
| Edeltäjä | Maria de Monferrato |
| Seuraaja | Isabella II ja Fredrik II |
| Sijaishallitsija |
kanssahallitsijat: |
| Briennen kreivi | |
| Valtakausi | 1205/06–1221 |
| Edeltäjä | Gaultier III de Brienne |
| Seuraaja | Gaultier IV de Brienne |
| Syntynyt |
Jean de Brienne n. 1170 |
| Kuollut |
19.–23. maaliskuuta 1237 (ikä 66–67) Konstantinopoli |
| Hautapaikka | Hagia Sofia, Konstantinopoli |
| Puoliso |
Maria de Montferrato, Jerusalemin kuningatar (naim. 1210; k. 1212) |
| Lapset |
Isabella II, Jerusalemin kuningatar |
| Suku | Brienne |
| Isä | Érard II, Briennen kreivi |
| Äiti | Agnès de Montfaucon |
| Uskonto | roomalaiskatolilaisuus |
Jean de Brienne, muissa kielissä myös Johannes[1] (n. 1170 – 19.- 23. maaliskuuta 1237 Kostantinopoli, Latinalainen keisarikunta) oli nimellä Jean I Jerusalemin kuningas avioliittonsa Jerusalemin kuningatar Maria de Monferraton kautta eli jure uxoris vuosina 1210–1225 ja Latinalaisen keisarikunnan keisari vuosina 1229–1237.[2]
Suku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jean oli nuorin varakkaan champagnelaisen Briennen kreivi Érard II:n ja Agnès de Montfauconin neljästä pojasta.[2][3][4] Vuonna 1231 hän vaikutti "äärimmäisen vanhalta ... noin 80-vuotiaalta" 14-vuotiaan Georgios Akropoliteksen mukaan.[5] Jos Akropoliteksen arvio oli oikea, Jean syntyi noin vuonna 1150.[6][7] Kukaan muu 1200-luvun kirjoittaja ei kuitenkaan kuvaillut Jeania vanhaksi mieheksi.[6] Hänen isänsä viittasi Jeanin veljiin "lapsina" vuonna 1177 ja mainitsee Jeanin vanhimman veljen Gaultier III:n opettajan vuonna 1184. Tämä viittaisi siihen, että Jeanin veljet syntyivät 1160-luvun lopulla.[8][9] Nykyhistorioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Jean syntyi vuoden 1168 jälkeen, luultavasti 1170-luvulla.[10][11] Jean oli alun perin tarkoitettu kirkolliselle uralle. Hänet lyötiin kuitenkin ritariksi ja hän omisti pieniä maakartanoita Champagnessa noin vuonna 1200. Veljensä Gaultier III:n kuoleman jälkeen hän hallitsi Briennen maakuntaa alaikäisen, Etelä-Italiassa asuvan veljenpoikansa Gaultier IV:n puolesta.[2]
Vaikka isä määräsi Jeanin papin uralle, 1200-luvun lopulla julkaistun kronikan Récits d'un ménestrel de Reims au XIIIe sièclen mukaan hän "ei ollut halukas". Sen sijaan Jean pakeni äidin puoleisen setänsä luo Clairvaux'n luostariin. Tovereittensa rohkaisemana hänestä tuli ritari ja hän ansaitsi mainetta turnajaisissa ja taisteluissa.[11] Vaikka osia kronikasta Récits d'un ménestrel de Reims au XIIIe siècle[12] on ilmeisesti keksitty, Jeanilla ei ollut äidinpuoleista setää Clairvaux'ssa, kronikka saattaa sisältää yksityiskohtia Jeanin elämästä. Kirkollinen ura ei ollut epätavallista 1100-luvun aateliston nuorimmille pojille Ranskassa. Kuitenkin, jos isä lähetti Jeanin luostariin, hän lähti sieltä pois ennen kuin saavutti luostarilupauksen antamisen alaikärajan.[13] Jean "selvästi kehitti nuoruudessaan taistelemiseen tarvittavan sotilaan ruumiinkunnon", koska 1200-luvun lähteet Akropolites ja italialainen fransiskaaniveli Salimbene di Adam (1221– n. 1290) korostavat hänen fyysistä vahvuuttaan.[14]
Isä Érard II lähti kolmannelle ristiretkelle ja kuoli Pyhässä maassa vuonna 1191.[15] Vanhin poika Gaultier III seurasi häntä Briennen kreivinä.[14] Jean mainittiin ensimmäisen kerran veljensä vuonna 1192 tai 1194 antamassa käskykirjeessä, mikä osoittaa, että hän oli merkittävä henkilö Gaultierin hovissa.[5][14] Vaikka Récits d'un ménestrel de Reims au XIIIe siècle[12] kronikassa väitetään, että häntä kutsuttiin "Jean Maattomaksi", aikalaisdokumenttien mukaan Jean omisti Jessainsin, Onjonin, Trannesin ja kaksi muuta kylää Champagnen kreivikunnassa noin vuonna 1200. [14] Vuonna 1201 Champagnen kreivi Thibaut III myönsi hänelle lisää maaomaisuutta Mâconissa, Longsolsissa sekä muualla.[16]
Jean otti Briennen kreivin arvonimen ja aloitti maakunnan hallitsemisen alaikäisen veljenpoikansa Gaultier IV:n puolesta vuonna 1205 tai 1206.[17] Champagnen kreivin johtavana vasallina Jean kävi usein Navarran prinsessa Blanchen hovissa, joka hallitsi Champagnea poikansa Thibaut IV:n alaikäisyyden aikana.[18] Ernoulin kronikan erään version mukaan hän rakasti Jeania "enemmän kuin ketään miestä maailmassa", mikä ärsytti Ranskan kuningas Filip II:ta.[6][18]
Ernoulin kronikan kaksi versiota kertovat erilaisia tarinoita Jeanin noususta Jerusalemin valtaistuimelle.[19] Erään version mukaan Jerusalemin johtavat aateliset laittoivat matkaan Ranskaan lähettiläitä vuonna 1208 pyytäen Filip II:ta valitsemaan ranskalaisen aatelisen puolisoksi kuningatar Marialle. [6][18] Filip II ehdotti Jeania päästäkseen tästä eroon.[19] Toisessa versiossa nimeämätön ritari yllytti jerusalemilaisia valtaherroja valitsemaan Jeanin, jotka hyväksyivät tarjouksen Filipin suostumuksella.[19] Jean vieraili paavi Innocentius III:n luona Roomassa.[20] Paavi antoi 40 000 hopeamarkkaa Pyhän maan puolustamiseen ja määräsi, että Jean sai käyttää rahat vain Jerusalemin latinalaisen patriarkan sekä Temppeliherrojen ja Johanniittojen suurmestarien suostumuksella.[21] Hyvin karkeasti tämä valtava summa voidaan yrittää käsittää, jos lähtökohdaksi otetaan 1200-luvulla yleisesti käytetty Kölnin markka eli Kölner Mark, joka sisälsi noin 230 grammaa hopeaa.[22] Nykyisessä arvometallien kaupassa marraskuussa 2024 hopean hinta oli hieman yli 29 euroa / 31,1 grammaa[23] eli nykyrahassa 40 000 hopeamarkkaa (noin 9 200 kiloa hopeaa) on noin 8,6 miljoonan euron arvoinen.
Jerusalemin kuningas
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kanssahallitsija
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningatar Maria de Monferraton kuoleman jälkeen vuonna 1212 Jean hallinnoi valtakuntaa heidän pienen tyttärensä Isabella II:n valtionhoitajana.[2] Vaikutusvaltainen aatelinen Jean d'Ibelin yritti syrjäyttää hänet. Jean oli viidennen ristiretken johtaja. Vaikka hänen vaatimustaan ristiretkeläisarmeijan ylimmästä johdosta ei koskaan tunnustettu yksimielisesti, hänen oikeutensa hallita Damiettaa (Egypti) vahvistettiin pian sen jälkeen, kun kaupunki joutui ristiretkeläisten käsiin vuonna 1219. Hän vaati Armenian Kilikian kuningaskuntaa toisen puolisonsa Stephanien puolesta vuonna 1220. Sen jälkeen kun puoliso Stephanie ja heidän nelivuotias poikansa Jean[2] kuolivat samana vuonna, Jean palasi Egyptiin. Viides ristiretki päättyi epäonnistumiseen, johon kuului egyptiläisten tekemä Damiettan valtaus vuonna 1221.[2]
Jean nousi maihin Akkossa 13. syyskuuta 1210. Jerusalemin patriarkka Albert Vercelli vihki hänet kuningatar Marian kanssa 14. syykuuta 1210.[24] Jean ja Maria kruunattiin Tyroksen katedraalissa 3. lokakuuta 1210. [2][24] Marian edeltäjä Aimery de Lusginanin ja Aijubidi-sulttaani Al-Adil I:n solmima aselepo oli päättynyt Jeanin saapuessa.[25] Vaikka Al-Adil oli halukas uusimaan sen, Jerusalemin paronit eivät halunneet allekirjoittaa uutta sopimusta ilman Jeanin suostumusta. Jeanin ja Marian kruunaamisen aikana Al-Adilin poika Al-Mu'azzam Isa ryösti Akkon ympäristöä, mutta ei hyökännyt kaupunkiin.[24] Palattuaan Akkoon Jean teki rankaisuretken läheisiin muslimisiirtokuntiin kostoksi.[26]
Vaikka noin 300 ranskalaista ritaria seurasi häntä Pyhään maahan,[27] yksikään vaikutusvaltainen aatelinen ei liittynyt hänen joukkoihinsa. He halusivat osallistua Ranskan albigenssiristiretkeen tai eivät nähneet häntä riittävän merkittävänä.[28] Jeanin serkku Gaultier de Montbéliard liittyi hänen joukkoihinsa vasta sen jälkeen, kun hänet karkotettiin Kyprokselta.[28] Montbéliard johti laivaston tutkimusmatkaa Egyptiin ryöstääkseen Niilin suistoa.[26] Kun useimmat ranskalaiset ristiretkeläiset lähtivät Pyhästä maasta, Jean solmi uuden aselevon Al-Adilin kanssa vuoden 1211 puoliväliin mennessä [2][26][24] ja laittoi matkaan lähettiläitä paavi Innocentiuksen luo kehottamaan tätä saarnaamaan uudesta ristiretkestä.[24]
Konfliktit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maria kuoli pian synnytettyään heidän tyttärensä Isabellan loppuvuodesta 1212. [28] [29] Hänen kuolemansa laukaisi oikeudellisen kiistan, kun Jean d'Ibelin, joka oli hallinnut Jerusalemia ennen Jeanin kruunausta, kiisti leskeksi jääneen kuninkaan oikeuden hallita. [28] [30] Kuningas lähetti Sidonin piispa Raoul de Merencourtin Roomaan pyytämään apua Pyhältä istuimelta. [31] Paavi Innocentius III vahvisti Jeanin Pyhän maan lailliseksi hallitsijaksi vuoden 1213 alussa ja kehotti prelaatteja tukemaan tätä tarvittaessa kirkollisilla sanktioilla. [32] Useimmat Jerusalemin paroneista pysyivät uskollisina kuninkaalle ja tunnustivat hänen oikeutensa hallita valtakuntaa pienen tyttärensä puolesta. [33] Jean d'Ibelin lähti Pyhästä maasta ja asettui Kyprokselle. [34]
Jean de Briennen ja Kyproksen kuningas Hugues I:n suhde oli jännittynyt. [35] Hugues määräsi Jeanin kannattajien vangitsemisen Kyproksella ja vapautti heidät vain paavi Innocentiuksen käskystä. [35] Antiokian perimyssodan aikana Jean asettui Antiokian ruhtinas Bohemond IV:n ja temppeliherrojen puolelle Antiokian Raymond-Roupenia ja Kilikialaisen Armenian kuningas Leo I :tä vastaan, joita Hugues ja Johanniitat tukivat. [35] Jean lähetti kuitenkin vain 50 ritaria taistelemaan armenialaisia vastaan Antiokiaan vuonna 1213. [36] Leo I teki rauhansopimuksen temppeliherrojen kanssa saman vuoden lopulla, [37] ja hän ja Jean tekivät sovinnon. [37] Jean avioitui Leon vanhimman tyttären, prinsessa Stephanian (Rita) kanssa vuonna 1214[2] [37] ja Stephania sai 30 000 kultabesantin myötäjäiset. [38] Jeanin, Leo I:n, Hugues I:n ja Bohemond IV:n väliset riidat dokumentoidaan paavi Innocentius III:n kirjeissä, joissa heitä kehotettiin sovittamaan erimielisyytensä ennen kuin viides ristiretki saavutti Pyhän maan. [38]
Viides ristiretki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paavi Innocentius julisti viidennen ristiretken alkaneeksi vuonna 1213, jonka päätavoitteena oli "Pyhän maan vapauttaminen" eli Jerusalemin takaisinvalloitus. [39] [40] Ensimmäiset ristiretkeläisjoukot, joita komensi Itävallan herttua Leopold VI, nousivat maihin Akkossa syyskuun alussa 1217. [41] Unkarin kuningas Andreas II ja hänen armeijansa seurasivat samassa kuussa, [41] ja Kyproksen Hugues I ja Antiokian Bohemond IV liittyivät pian ristiretkeläisiin. [38] [42] Sadat ristiretkeläiset palasivat kuitenkin pian Eurooppaan edellisen vuoden huonoa satoa seuranneen nälänhädän vuoksi. [43] Sotaneuvosto pidettiin Andreas II:n teltassa, joka piti itseään ristiretkeläisarmeijan ylimpänä komentajana. [44] Muut johtajat, erityisesti Jean, eivät tunnustaneet Andreaksen johtajuutta. [42] Ristiretkeläiset tekivät ryöstöretken läheiselle Al-Adil I:n hallitsemalle alueelle saadakseen ruokaa ja rehua, mikä pakotti sulttaanin vetäytymään marraskuussa 1217. [45] [46] Joulukuussa Jean piiritti Aijubidien linnoituksen Tabor-vuorella, joukolla johon oli liittyneenä vain Antiokian ruhtinas Bohemond IV joukkoineen. [42] [47] Hän ei pystynyt valloittamaan linnoitusta, mikä "kannusti vääräuskoisia".[42] [48]
Andreas II päätti palata kotiin jättäen ristiretkeläisten leirin Hugues I:n ja Bohemond IV:n kanssa vuoden 1218 alussa [49] Vaikka sotatoimet keskeytettiin heidän lähtönsä jälkeen, ristiretkeläiset paransivat linnoitteita Kesareassa ja Château Pèlerinissä Atlitissa. [50] Kun uudet joukot saapuivat Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta huhtikuussa, he päättivät hyökätä Egyptiin. [51] [52] He valitsivat Jeanin ylipäälliköksi, mikä antoi hänelle oikeuden hallita maata, jonka he valloittivat. [53] Hänen johtajuutensa oli ensisijaisesti nimellinen, [54] koska hän pystyi harvoin kohdistamaan valtaansa useiden maiden joukkojen armeijaan. [55]
Ristiretkeläiset piirittivät Damiettan kaupungin Niilin varrella toukokuussa 1218. [56] Vaikka he valtasivat strategisesti tärkeän puolustustornin läheisellä saarella 24. elokuuta, [54] [53] Al-Kamil, sulttaani Al-Adil I:n seuraaja, kontrolloi liikennettä Niilillä. [57] Syyskuussa paavi Honorius III:n legaatin, itseään ristiretken ylipäällikkönä pitävän kardinaali Pelagiuksen komentamat vahvistusjoukot saapuivat Italiasta. [58]
Egyptiläisten joukot yrittivät tehdä yllätyshyökkäyksen ristiretkeläisten leiriin 9. lokakuuta, mutta Jeanin vartiosotilaat huomasivat heidän liikkeensä. [57] Hän ja hänen joukkonsa hyökkäsivät egyptiläisten etujoukon kimppuun ja tuhosivat sen estäen pääjoukkojen etenemistä. [57] Ristiretkeläiset rakensivat kelluvan linnoituksen Niilille Damiettan lähelle, mutta myrsky puhalsi sen lähelle egyptiläisten leiriä. [57] Egyptiläiset valloittivat linnoituksen ja tappoivat lähes kaikki sen puolustajat. [57] Vain kaksi sotilasta selvisi hyökkäyksestä; heitä syytettiin pelkuruudesta, ja Jean määräsi heidät teloitettaviksi. [57] Kardinaali Pelagius alkoi puuttua strategisiin päätöksiin hyödyntämällä uusia italialaisia joukkoja. [59] Hänen neuvottelunsa Jeanin kanssa suututtivat tämän joukot. [60] Sotilaat murtautuivat egyptiläisten leiriin 29. elokuuta 1219 ilman käskyä, mutta heidät lyötiin nopeasti ja tuhottiin lähes kokonaan. [60] Seuranneen paniikin aikana vain Jeanin, Temppeliherrojen, Johanniittojen ja aatelisten ristiretkeläisten yhteistyö esti egyptiläisiä tuhoamasta heidän leiriään. [60]
Lokakuun lopulla Al-Kamil lähetti ristiretkeläisille sanansaattajia, tarjoten palauttamaan heille Jerusalemin, Betlehemin ja Nasaretin, jos he vetäytyisivät Egyptistä. [61] Vaikka Jean ja muut maallikko aateliset olivat valmiita ottamaan vastaan sulttaanin tarjouksen, Pelagius ja hengellisten ritarikuntien päälliköt vastustivat. He sanoivat, että muslimit voisivat helposti valloittaa takaisin nämä kolme kaupunkia. [61] [62] Ristiretkeläiset kieltäytyivät lopulta tarjouksesta. [62] Al-Kamil yritti lähettää elintarvikkeita Damiettaan heidän leirinsä halki, mutta hänen miehensä vangittiin 3. marraskuuta. [63] Kaksi päivää myöhemmin ristiretkeläiset hyökkäsivät Damiettaan ja valloittivat kaupungin. [64] Pelagius vaati sitä kirkolle, mutta hänen oli pakko tunnustaa Jeanin oikeus hallita sitä ainakin tilapäisesti, kun Jean uhkasi lähteä joukkoineen ristiretkeläisten leiristä. [64] Jean de Joinvillen mukaan Jean takavarikoi kolmanneksen Damiettan saaliista; [65] rahat, jotka lyötiin siellä seuraavien kuukausien aikana, kantoivat hänen nimeään. [66] Al-Mu'azzam, Damaskoksen emiiri ja al-Kamilin veli, hyökkäsi Jerusalemin kuningaskuntaan ja ryösti Kesarean ennen vuoden 1219 loppua [67]
Johanneksen appi, Armenian kuningas Leo I kuoli useita kuukausia ennen kuin ristiretkeläiset valloittivat Damiettan. Hän testamenttasi valtakuntansa pienelle tyttärelleen Isabellalle. [68] Jean ja Leon veljenpoika Antiokian Raymond-Roupen kyseenalaistivat testamentin laillisuuden, ja kumpikin vaati itselleen Kilikian armenialaista kuningaskuntaa. [66] Helmikuussa 1220 lähettämässään kirjeessä paavi Honorius julisti Jeanin Leon lailliseksi perilliseksi. [69] Jean sanoi haluavansa näyttää oikeutensa Kilikiaan, ja lähti Damiettasta Jerusalemin kuningaskuntaan pääsiäisen 1220 aikoihin. [70] [71] Vaikka Al-Mu'azzamin menestyksekäs sotaretki edellisenä vuonna myös painosti Jeania lähtemään Egyptistä, Jacques de Vitry ja muut viidennen ristiretken kronikoitsijat kirjoittivat, että hän hylkäsi ristiretkeläisten armeijan. [72]
Stephania kuoli pian Jeanin saapumisen jälkeen. [73] Aikalaislähteet syyttivät Jeania tämän äkillisen kuoleman aiheuttamisesta. Hänen väitetään pahoinpidelleen puolisoaan vakavasti kuultuaan, että tämä yritti myrkyttää hänen tyttärensä Isabellan, joka oli hänen ensimmäisestä avioliitostaan. [72] Heidän ainoa poikansa kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin, mikä laittoi lopun Jeanin vaatimukselle Kilikiaan. [73] Pian sen jälkeen, kun paavi Honorius sai tietää Stephanian ja tämän pojan kuolemasta, hän julisti Raymond-Roupenin Kilikian lailliseksi hallitsijaksi ja uhkasi Jeanin ekskommunikaatiolla, jos tämä taistelee edesmenneen vaimonsa perinnöstä. [74]
Jean ei palannut Egyptin ristiretkeläisten luo moneen kuukauteen. [75] Pyhän maan prelaattien Filip II:lle lähettämän kirjeen mukaan varojen puute esti Jeania jättämästä valtakuntaansa. [75] Koska hänen veljenpoikansa Gaultier IV oli lähestymässä täysi-ikäisyyttä, Jean luovutti tälle Briennen kreivikunnan vuonna 1221. [76] Jeanin poissa ollessa Egyptistä Al-Kamil tarjoutui jälleen palauttamaan Pyhän maan Jerusalemin valtakunnalle kesäkuussa 1221, Pelagius kieltäytyi tästä ehdotuksesta. [77] Jean palasi Egyptiin ja liittyi uudelleen ristiretkelle 6. heinäkuuta 1221 paavi Honoriuksen käskystä. [78] [77]
Ristiretkeläisarmeijan komentajat päättivät jatkaa hyökkäystä Egyptiin huolimatta, Philip d'Aubignyn mukaan, Jeanin voimakkaasta vastustuksesta. [78] [79] Ristiretkeläiset lähestyivät Al-Mansuraa, mutta egyptiläiset saarsivat heidän leirinsä. [80] Pelagius sopi kahdeksan vuoden aselevosta Al-Kamilin kanssa vastineeksi Damiettan kaupungista 28. elokuuta. [81] Jean oli Al-Kamilin panttivankina pitämien ristiretkeläisjohtajien joukossa, kunnes ristiretkeläisarmeija vetäytyi Damiettasta 8. syyskuuta. [81]
Neuvottelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viidennen ristiretken päätyttyä "jättimäisesti ja lopullisesti epäonnistuneena", Jean palasi valtakuntaansa. [82] [83] Genovan ja Pisan kauppiaat hyökkäsivät pian toistensa kimppuun Akkossa tuhoten merkittävän osan kaupungista. [83] Genovalaisen kronikan mukaan Jean tuki pisalaisia ja genovalaiset lähtivät Akkosta Beirutiin. [83]
Jean oli ensimmäinen Jerusalemin kuningas, joka vieraili Euroopassa [84] ja oli päättänyt hakea apua kristityiltä kuningaskunnilta ennen paluutaan Egyptistä. [85] Hän halusi myös löytää sopivan aviomiehen tyttärelleen varmistaakseen kristityn hallitsijan säilymisen Pyhässä maassa. [83] Jean nimitti Odo de Montbéliardin bailliksi hoitamaan Jerusalemin valtakuntaa hänen poissa ollessaan. [86] [87]
Hän lähti Italiaan lokakuussa 1222 osallistuakseen uutta ristiretkeä koskevaan kokoukseen. [86] [87] Jeanin pyynnöstä paavi Honorius julisti, että kaikki ristiretken aikana valloitetut maat tulisi yhdistää Jerusalemin kuningaskuntaan. [88] Suunnitellakseen sotaretkeä paavi ja keisari Fredrik II tapasivat Ferentinossa maaliskuussa 1223 [89] ja myös Jean osallistui kokoukseen. [90] Hän suostui antamaan tyttärensä Fredrik II:n puolisoksi, kun tämä lupasi antaa Jeanin hallita Jerusalemin kuningaskuntaa loppuelämänsä ajan. [90]
Jean lähti tämän jälkeen Ranskaan, vaikka Filip II suuttui siitä, että hänet jätettiin pois Isabellan avioliitosta tehdyistä päätöksistä. [91] Neversin kreivitär Matilda I, Erard II de Chacenay, Vauluisantin luostarin apotti Albert ja muut paikalliset mahtihenkilölt pyysivät Jeania puuttumaan konflikteihinsa, mikä osoitti, että häntä arvostettiin kotimaassaan. [92] Jean osallistui Filip II:n hautajaisiin Saint-Denis'n basilikassa heinäkuussa. [91] Filip testamenttasi yli 150 000 markkaa Pyhän maan puolustamiseen. [88] [91] Jean vieraili tämän jälkeen Englannissa yrittäen välittää rauhansopimusta Englannin ja Ranskan välillä. [93]
Hän teki pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan maaliskuussa 1224. [94] [95] Chronica latina regum Castellaen (Latinalaisen Kastilian kuninkaiden kronikan) mukaan Jean matkusti Leónin kuningaskuntaan avioituakseen toisen Leónin kuningas Alfonso IX:n vanhemmista tyttäristä, joko Sanchan tai Dulcen kanssa, koska Alfonso oli luvannut hänelle valtakunnan "yhdessä tämän kanssa". [95] Avioliitto saatoi vaarantaa Sanchan ja Dulcen velipuoli Ferdinand III:n Kastilialaisen oikeuden Leóniin. [95] Suojellakseen poikansa etuja Ferdinandin äiti Berengaria de Castilla päätti antaa tyttärensä Berengaria de Leónin puolisoksi Jeanille.[2] [95] Vaikka nykyiset historioitsijat eivät hyväksy yksimielisesti kronikan kertomusta Jeanin suunnitelmasta avioitua Sanchan tai Dulcen kanssa, he ovat yhtä mieltä siitä, että Ranskan kuningatar Blanche de Castile, Berengaria de Castilen sisar, oli tärkeässä roolissa vakuuttaessaan Jeania naimaan veljentytärtään. [94] [95] Leónin prinsessa Berengarian ja Jeanin häitä vietettiin Burgosissa toukokuussa 1224. [96]
Noin kolme kuukautta myöhemmin hän tapasi keisari Fredrikin pojan, tulevan Henrik VII:n Metzissä ja vieraili Henrikin huoltajan, Kölnin arkkipiispa Engelbertin luona. [97] Saksasta Jean meni Etelä-Italiaan, jossa hän suostutteli paavi Honoriuksen sallimaan keisari Fredrikin lykätä ristiretkeään kahdella vuodella. [97] Fredrik avioitui Jeanin tyttären, Jerusalemin kuningattareksi kruunatun Isabellan kanssa 9. marraskuuta 1225. [98] Jeanin ja Fredrikin suhteesta tuli jännittynyt. [99] Kronikoitsija Ernoulin mukaan Jean joutui erimielisyyksiin uuden vävynsä kanssa, koska Fredrik vietteli Isabellan veljentyttären, joka oli tämän hovinainen. [99] Kronikan toisessa versiossa Jean usein "moitti ja nuhteli" vävyään, joka tästä päätteli, että Jean halusi vallata Sisilian kuningaskunnan veljenpojalleen Gaultier IV de Briennelle. Hän yritti murhata Jeanin, joka pakeni Roomaan. [99] Fredrik julisti, että Jean oli menettänyt oikeutensa Jerusalemin kuningaskuntaan Isabellan avoituduttua hänen kanssaan. Hän kutsui itseään Jerusalemin kuninkaaksi ensimmäisen kerran joulukuussa 1225. [99] [100] Balian de Sidon, Simon de Maugastel, Tyroksen arkkipiispa ja muut jerusalemilaiset ylimykset, jotka olivat saattaneet Isabellan Italiaan, tunnustivat Fredrikin lailliseksi kuninkaakseen. [101]
Palvelus paaville
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paavi Honorius ei hyväksynyt Fredrikin yksipuolista tekoa ja piti Jeania edelleen Jerusalemin laillisena kuninkaana. [102] Jean matkusti Bolognaan yrittäessään hyödyntää uudelleen elvytettyä Lombardian-liittoa eli Pohjois-Italian kaupunkien liittoa Fredrik II:ta vastaan. [103] Ernoulin kronikan version mukaan hän kieltäytyi Lombardian-liiton edustajien tarjouksesta valita hänet Italian kuninkaaksi. [103] Vaikka tämä kertomus oli sepitetty, Jean viipyi Bolognassa yli puoli vuotta. [104] Kuoleva paavi Honorius nimitti Jeanin 27. tammikuuta 1227 Patrimonium Sancti Petri alueen rektoriksi Toscanaan, joka oli osa Kirkkovaltiota [105] [106] ja kehotti Fredrik II:ta palauttamaan tämän Jerusalemin kuningaskunnan valtaistuimelle. [103] Honoriuksen seuraaja Gregorius IX vahvisti Jeanin aseman Kirkkovaltiossa 5. huhtikuuta [107] ja määräsi Perugian kansalaiset valitsemaan hänet podestàkseen eli ylimmäksi hallintovirkamiehekseen. [107]
Gregorius IX asetti Fredrik II:n 29. syyskuuta 1227 ekskommunikaatioon syyttäen tätä valan rikkomisesta, luvatessaan johtaa ristiretki Pyhään maahan. [108] Keisari oli lähettänyt kaksi laivastoa Syyriaan, mutta rutto pakotti heidät palaamaan takaisin. [109] Puoliso Isabella kuoli synnytettyään pojan, tulevan Konrad IV:n, toukokuussa 1228. [110] Fredrik piti edelleen itseään Jerusalemin kuninkaana Jeanin Isabellan alaikäisyyden aikana asettamien määräysten mukaisesti. [110]
Keisarillinen armeija Rainald von Urslingenin komentamana hyökkäsi Kirkkovaltioihin lokakuussa 1228 ja aloitti niin kutsutun Avainten sodan. [111] Vaikka Jeanin joukot voittivat hyökkääjät useassa taistelussa, tarvittiin toisenkin paavin armeijan vastahyökkäys Etelä-Italiassa, jotta Rainaldin armeija ajettiin takaisin Sulmonaan. [112] Jeanin joukot piirittivät Perugian ennen kuin palasi sinne vuoden 1229 alussa saattaakseen päätökseen neuvottelut Latinalaisen keisarikunnan lähettiläiden kanssa, jotka tarjosivat hänelle keisarillista kruunua. [112]
Latinalaisen keisarikunnan keisari
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaali
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Latinalaisen keisarikunnan keisari Robert I kuoli tammikuussa 1228. [113] Hänen veljensä Balduin II seurasi häntä, mutta valtionhoitaja tarvittiin hallitsemaan Latinalaista valtakuntaa, koska Balduin oli vasta 10-vuotias. [113] Bulgarian tsaari Ivan Asen II (k. 1241)[29] oli valmis ryhtymään sijaishallitsijaksi, mutta Latinalaisen valtakunnan paronit epäilivät, että hän halusi yhdistää Latinalaisen imperiumin Bulgariaan. [114] He tarjosivat keisarillista kruunua sen sijaan Jeanille, Pyhän istuimen liittolaiselle. [114][2]
Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen Jean ja Latinalaisen keisarikunnan lähettiläs allekirjoittivat Perugian sopimuksen, jonka paavi Gregorius vahvisti 9. huhtikuuta 1229. [115] [116] Jean valittiin Latinalaisen keisarikunnan elinikäiseksi keisariksi vanhemmaksi kanssahallitsijaksi Balduin II:n kanssa, joka antoi lupauksen avioitua Jeanin nelivuotiaan tyttären Marie de Briennen (n. 1224–1275) kanssa. [115] [116] Sopimuksessa määrättiin myös, että vaikka Balduin hallitsisi latinalaisia maita Vähä-Aasiassa ollessaan 20-vuotias, hänestä tulisi ainoa keisari vasta Jeanin kuoleman jälkeen. [115] [116] Jean määräsi myös, että hänen poikansa perivät Epeiroksen ja Makedonian, vaikka molemmat alueet kuuluivat edelleen Thessalonikan keisari Theodoros Angelos Doukasille. [115]
Allekirjoitettuaan sopimuksen Jean palasi Sulmonaan. [112] Aikalaiskronikoitsija Matthew of Parisin mukaan hän antoi sotilaittensa ryöstää läheisiä luostareita saadakseen rahaa. [112] Jean päätti Sulmonan piirityksen vuoden 1229 alussa liittyäkseen kardinaali Pelagiuksen joukkoihin, joka aloitti sotaretken Capuaa vastaan. [117] Fredrik II, joka oli kruunannut itsensä Jerusalemin kuninkaaksi Pyhän haudan kirkossa, palasi Italiaan pakottaen paavin joukot vetäytymään. [118] [119]
Jean lähti Ranskaan värväämään sotureita mukaansa Konstantinopoliin. [120] Paavi Gregorius ei julistanut Jeanin matkaa Latinalaiseen keisarikuntaan ristiretkeksi, mutta lupasi paavillisia ristiretkeläisten etuoikeuksia niille, jotka liittysivät Jeanin joukkoihin. [120] Ranskassa oleskelunsa aikana Jean toimi jälleen välittäjänä paikallisten vallanpitäjien välillä [121] ja allekirjoitti rauhansopimuksen Ranskan kuningas Ludvig IX:n ja Hugues X de Lusignanin välillä. [121] Hän palasi Italiaan vuoden 1230 lopulla. [122] Jeanin lähettiläät allekirjoittivat sopimuksen Venetsian doge Jacopo Tiepolon kanssa, joka suostui kuljettamaan hänet ja hänen 500 ritarin ja 5 000 jalkamiehen seurueet Konstantinopoliin vastineeksi siitä, että Jean vahvisti venetsialaisten omistukset ja etuoikeudet Latinalaisessa keisarikunnassa. [123] Pian sen jälkeen, kun Jean lähti Konstantinopoliin elokuussa, paavi Gregorius IX tunnusti keisari Fredrik II:n vaatimuksen Jerusalemin kuningaskuntaan. [124]
Hallitsija
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jean kruunattiin keisariksi Hagia Sofiassa syksyllä 1231. [125] Tuolloin hänen alueensa rajoittui Konstantinopoliin ja sen läheisyyteen. [126] Venetsialaiset kehottivat häntä käymään sotaa Nikean keisari Johannes III Doukas Vatatzesta vastaan, joka tuki kapinaa heidän hallintoaan vastaan Kreetalla. [127] Kronikoitsija Filippos Mouskesin (1220–1282) Chronique riméen[30] mukaan Jean "ei voinut sotia eikä tehdä rauhaa",[125] koska ei vallannut Nikean keisarikuntaa. Useimmat ranskalaiset ritarit, jotka olivat olleet hänen mukanaan matkalla Konstantinopoliin, palasivat kotiin hänen kruunauksensa jälkeen. [125] Latinalaisen keisarikunnan taloudellisen aseman vahvistamiseksi Jeanin vaikutusvaltaisin vasalli Geoffroy II d'Achaea antoi tälle kruunauksen jälkeen 30 000 hyperpyran vuotuisen tuen. [126] [127]
Keisari Johannes III Vatatzesin hyökkäystä Rodokselle hyödyntämällä Jean käynnisti sotatetken Bosporinsalmen yli Nikean keisarikuntaa vastaan vuonna 1233. [128] [129] Hänen 3-4 kuukauden sotaretkensä "saavutti vähän tai ei mitään". Latinalaiset valtasivat vain Pegain, nykyisen Bigan Turkissa. [128] Jeanin suostumuksella kaksi fransiskaania ja kaksi dominikaaniveljeä halusivat välittää aselevon Latinalaisen keisarikunnan ja Nikean välillä vuonna 1234, mutta sitä ei koskaan allekirjoitettu. [130] Kirjeessä, jossa he kuvailivat neuvottelujaan, veljet kuvasivat Jean "rutiköyhäksi", jonka palkkasoturit hylkäsivät. [131]
Johannes III Vatatzes ja Bulgarian tsaari Ivan Asen II tekivät sopimuksen Latinalaisen keisarikunnan jakamisesta vuoden 1235 alussa. [132] Vatatzes valtasi pian valtakunnan viimeiset etuvartioasemat Vähä-Aasiassa ja Gallipolissa, ja Ivan Asen II:n joukot miehittivät latinalaiset alueet Traakiassa. [132] Konstantinopolia piiritettiin jotta puolustajat saatiin kokoontumaan yhteen paikkaan, mikä mahdollisti hyökkäyksen toisaalle. [133] Vaikka piirittäjiä oli enemmän kuin puolustajia, Jeanin joukot torjuivat kaikki hyökkäykset kaupungin muureja vastaan. [134] Kronikoitsija Filippos Mouskes vertasi häntä kronikassaan Chronique rimée Hectoriin, Rolandiin, tanskalaisen Ogieriin ja Judas Maccabeukseen korostaen hänen rohkeuttaan. [134]
Venetsialainen laivasto pakotti Vatatzesin laivastojoukot vetäytymään, mutta venetsialaisten kotimatkan jälkeen kreikkalaiset ja bulgarialaiset piirittivät Konstantinopolia uudelleen marraskuussa 1235. [135] Jean lähetti kirjeitä Euroopan hallitsijoille ja paaville anoen apua. [135][2] Koska Latinalaisen keisarikunnan selviytyminen oli vaarassa, paavi Gregorius IX kehotti ristiretkeläisiä puolustamaan Konstantinopolia Pyhän maan sijasta. [136] Venetsian tasavallan, Genovan ja Pisan tasavallan sekä Geoffroy II d'Achaian yhdistetyt merivoimat murtautuivat saarron läpi. [135] Bulgarian tsaari Ivan Asen II hylkäsi pian liittonsa Vatatzesin kanssa, joka joutui lopettamaan piirityksen vuonna 1236. [137]
Kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kolmen 1200-luvun kirjoittajan, Matthew of Parisin, Salimbene di Adamin ja Bernard von Bessen, mukaan Jean de Briennestä tuli fransiskaanimunkki ennen kuolemaansa. [138] He ovat yhtä mieltä siitä, että Jeanin heikentynyt terveys vaikutti hänen kääntymykseensä. Bernard kuvaili myös että Jean oli saanut useita kertoja näyn, jossa vanha mies kehotti keisaria liittymään fransiskaaniveljiin. [139]
Useimmat 1200-luvun lähteet viittaavat siihen, että Jean de Brienne kuoli noin 66-67 -vuotiaana 19.–23. maaliskuuta 1237 Konstantinopolissa. [140] Hän ainoa Konstantinopolissa kuollut latinalainen keisari. [140]
Tales of the Minstrel of Reims kronikan mukaan hänet haudattiin Hagia Sofian kirkkoon. [141] Hänet on myös saatettu haudata Franciscus Assisilaiselle omistettuun kirkkon, joka rakennettiin Galatian hänen hallituskautensa aikana. [141] Kolmannen Giuseppe Gerolan esittämän teorian mukaan Briennen kreivi Gaultier VI on saattanut rakentaa Jean de Briennelle Latinalaisen keisarikunnan vaakunalla koristetun haudan Pyhän Fransiskuksen basilikaan. [142]
Avioliitot ja jälkeläiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jeanin ensimmäinen puoliso oli Maria de Monferrato,[2] joka oli Jerusalemin kuningatar Isabella I:n ja tämän toisen puolison Konrad de Montferraton ainoa lapsi. [143] Maria peri Jerusalemin kruunun äidiltään vuonna 1205. [144]
Heille syntyi yksi lapsi, jonka synnytyksessä Maria kuoli 20-vuotiaana:
- Isabella II (1212 lopulla - 1228) [29] [28][2]
Armenian prinsessa Stephaniasta[2] (1195 jälkeen – kesäkuu 1220) tuli Jeanin toinen puoliso vuonna 1214. [28] Hän oli Armenian kuningas Leo II:n ja tämän ensimmäisen puoliso Isabellan, Antiokian ruhtinas Bohemond III:n kolmannen puolison Sibyllen veljentyttären, ainoa tytär. [145]
Heille syntyi yksi poika:[2]
- Jean (1216–1220), Stephania ja poika kuolivat samana vuonna. [73]
Jean avioitui kolmannen kerran espanjalaisen Leónin prinsessa Berengarian[2] (n. 1204–1237) kanssa vuonna 1224, [146] joka oli Léonin kuningas Alfonso IX:n ja Kastilian prinsessa Berengarian tytär. [147] [148]
Heille syntyivät lapset:
- Marie de Brienne (n. 1224–1275), Latinalaisen keisarikunnan keisarinna keisari Balduin II:n de Courtnayn (1217–1273) puolisona.[2] Toimi valtionhoitajana vuosina 1237–1239 ja 1243–1257. He pakenivat Konstantinopolista vuonna 1261 Sisilian kuningas Kaarle I:n hoviin, jossa elivät myymällä etuoikeuksiaan ja maaomistuksiaan Namuriin ja Thessalonikan kuningaskuntaan. Heidän ainoa lapsensa oli nimellinen keisari Philippe de Courtenay (1243–1283).[97]
- Blanche, kuoli lapsena
- Alphonse de Brienne (n. 1225/1228 – 14. syyskuuta 1270). [84] hänen äitinsä serkku Ludvig IX teki hänestä Ranskan hovin ylikamariherran, avioitui Eun kreivitär Marie I de Lusignanin kanssa, jonka ansiosta hänestä tuli Eun kreivi. Kuoli kahdeksannella ristiretkellä Tunisissa samassa tautiepidemiassa kuin kuningas Ludvig XI.[149]
- Louis de Brienne, Louis d'Acre (n. 1230–1285 jälkeen tai 1297), avioitui Agnès de Beaumontin kanssa, jonka ansiosta hänestä tuli Beaumont-sur-Sarthen ja Fresnay et Sainte-Suzanne varakreivi Mainessa [84]
- Jean de Brienne (n. 1230 alkupuoli - n. 1296), Ranskan hovin ylihovimestari. [150]
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Deutsche Biographie: Johann - Deutsche Biographie www.deutsche-biographie.de. Viitattu 24.11.2024. (saksa)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r John | Eastern Roman Empire, Iconoclasm, Reformer | Britannica www.britannica.com. Viitattu 24.11.2024. (englanniksi)
- ↑ Buckley 1957, ss. 316–318
- ↑ Perry 2013, s. 16
- ↑ a b Georgios Akropolites: The History (luku 27.), s. 184
- ↑ a b c d Buckley 1957, s. 316
- ↑ Runciman 1989, s. 132
- ↑ Buckley 1957, ss. 318–319
- ↑ Perry 2013, ss. 25–26
- ↑ Buckley 1957, s. 319
- ↑ a b Perry 2013, s. 26
- ↑ a b Wailly, Natalis de (toim.): Récits d'un ménestrel de Reims au treizième siècle, 1876 (BNF 31615446, luettavissa verkossa [arkistoitu]).
- ↑ Perry 2013, s. 27
- ↑ a b c d Perry 2013, ss. 29–30
- ↑ Perry 2013, s. 24
- ↑ Perry 2013, s. 33
- ↑ Perry 2013, s. 36
- ↑ a b c Perry 2013, s. 39
- ↑ a b c Perry 2013, s. 42
- ↑ Perry 2013, s. 47
- ↑ Perry 2013, ss. 47–48
- ↑ Kölner Mark | BTN Münzen Btn Münzen Shop. Viitattu 24.11.2024. (saksa)
- ↑ LBMA Precious Metal Prices LBMA. Viitattu 24.11.2024. (englanti)
- ↑ a b c d e Runciman 1989, s. 133
- ↑ Runciman 1989, ss. 103, 133
- ↑ a b c Perry 2013, s. 56
- ↑ Perry 2013, s. 55
- ↑ a b Perry 2013, s. 49
- ↑ Ivan Asen II | Byzantine Empire, Second Bulgarian Empire, Golden Age | Britannica www.britannica.com. Viitattu 24.11.2024. (englanniksi)
- ↑ Chronique rimée, Hayez, 1836, Bruxelles. Commission royale d'histoire, coll. « Collection de chroniques belges inédites publiée par ordre du gouvernement », 1836 — "publiée pour la première fois avec des préliminaires, un commentaire et des appendices" par le baron de Reiffenberg. nide 1, nide 2
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Akropolites, Georgios: The History. Translated with an Introduction and Commentary by Ruth Macrides. Oxford University Press, 2007. ISBN 978-0-19-921067-1.
- Bianchini, Janna: The Queen's Hand: Power and Authority in the Reign of Berenguela of Castile. University of Pennsylvania Press, 2012. ISBN 978-0-8122-4433-5.
- Buckley, James Michael: "The Problematical Octogenarianism of John of Brienne". Speculum. 32 (2). The University of Chicago Press, 1957: 315–322. doi:10.2307/2849122. JSTOR 2849122. S2CID 164094491. Lock, Peter (1995). The Franks in the Aegean, 1204–1500. Longman. ISBN 0-582-05140-1.
- Perry, Guy: John of Brienne: King of Jerusalem, Emperor of Constantinople, c. 1175–1237. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-04310-7.
- Runciman, Steven: A History of the Crusades, Volume III: The Kingdom of Acre and the Later Crusades. Cambridge University Press, 1989. ISBN 0-521-06163-6.
- Treadgold, Warren: A History of the Byzantine State and Society. Stanford, California: Stanford University Press, 1997. ISBN 0-8047-2630-2.
- Van Cleve, Thomas C.: "The Fifth Crusade; The Crusade of Frederick II". Teoksessa: Setton, Kenneth M. & Wolff, Robert Lee & Hazard, Harry W. (toim.). A History of the Crusades, Volume II: The Later Crusades, 1189–1311 (2. p.). Madison, Milwaukee, and London: University of Wisconsin Press 1962, 1969. ss. 377–462. ISBN 0-299-04844-6.
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
