Itämeri

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Itämeren vaiheet)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Itämeri
Itämeren kartta
Itämeren kartta
Koordinaatit 59°N, 21°E
Sijainti Eurooppa
Merialue Atlantti
Pinta-ala 392 000 km²
Suurin syvyys 459 m
Keskisyvyys 54 m

Itämeri on Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän välissä. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen.[1] Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeri on erikoinen meri alhaisen suolapitoisuutensa (keskimäärin 7 promillea), vuoroveden heikkouden sekä mannerlaatan päällä sijaitsemisen ja siitä johtuvan mataluuden takia.

Itämeren keskisyvyys on 54 metriä ja syvin kohta 459 metriä. Meren pinta-ala on noin 392 000 neliökilometriä. 4 000–6 000 vuotta sitten Tanskan salmet olivat syvemmät ja leveämmät kuin nykyisin, ja silloin Itämeren suolapitoisuus oli kahdeksankertainen nykyiseen verrattuna. Tuota merellistä ajanjaksoa kutsutaan Litorinameren kaudeksi.

Itämeren suomenkielinen nimi on todennäköisesti käännöslaina meren ruotsinkielisestä nimestä Östersjön, ja samaa tarkoittavat myös tanskan kielen Østersøen ja hollannin Oostzee – näiden kielten alueelta katsottuna meri onkin idässä. Myös meren saksankielinen nimi on Ostsee. Suomen kielen kannalta nimi on tavallaan harhaanjohtava, sillä Itämeri sijaitsee suomen kielialueen länsi- ja eteläpuolella. Vironkielinen nimi merelle onkin Läänemeri (”Länsimeri”).

Muissa Itämeren alueen kielissä, kuten myös kauempana puhutuissa kielissä, Itämeri tunnetaan myös paremmin yksilöivänä ”Baltian merenä” (ven. Балтийское море, Baltijskoje more, puol. Morze Bałtyckie, liett. Baltijos jūra ja latv. Baltijas jūra sekä engl. Baltic Sea ja ransk. Mer Baltique), poikkeuksena uusnorjaksi Austersjøen ja islanniksi Eystrasalt (Itämeri).

Suomessa Itämeri-nimitys on aiheuttanut keskustelua nimen oikeellisuudesta ja sen muuttamisesta, aina eduskunnassa asti (mm. talousarvioaloitteet TAA 1037/2009 ja TAA 1068/2010).[2][3] Osin taustalla on ajatus harhaanjohtavuudesta, kun meri on Suomesta katsoen lännessä, lounaassa ja etelässä; osin virheellinen oletus Ruotsin herruuteen liittyvästä painolastista. Vaikka Ruotsissa nimi nykyään on Östersjön, se on siellä 1400-luvulla tunnettu myös nimellä Saltsjön (suom. suolajärvi). Suomessa on ennen Itämeri-nimen vakiintumista, 1800-luvun puolimaissa, käytetty merestä myös nimeä Saksanmeri. Samaa nimeä tosin sanomalehdissä pyrittiin käyttämään vain Pohjanmerestä. Merenkulkijoiden ja tanskalais-hollantilaisten kartografien näkökulmasta meri on sijainnut idässä eli se on ollut meritie itään (Mare Orientale). Heidän puheensa ja karttansa ovat vaikuttaneet nimen vakiintumiseen saksan ja ruotsin kieleen. Koska 1500- ja 1600-luvuilla Itämerestä oli käytössä useita nimiä, se oli hankalaa painettujen karttojen kannalta. Vuonna 1638 amiraali Erik Ottesen Orning sai Tanskan hallitukselta tehtävän määrittää meren oikea nimi. Amiraali haastatteli merenkulkijoita ja asiantuntijoita, jotka vahvistivat nimeksi Itämeri.[2]

Vanhin tunnettu nimi on ensimmäisellä vuosisadalla käytetty lat. Sinus Codanus (Sinus=lahti, Codanus=Codanovia eli Scatinavia, siis Skandinavia). Merestä tai sen osista on käytetty myös nimiä Suebicum mare (”Sveevien meri”), Oceanus Germanicus tai Mare Germanicum (”Germaanienmeri”), Mare Barbarum ja Pelagus Sciticum (”Barbaarienmeri” tai ”Skyyttienlahti”, joilla viitataan virolaisiin). Aikojen kuluessa nimissä on ollut huojuntaa, sillä esimerkiksi Mare Germanicum on yleisempi Pohjanmeren nimityksenä. 1400- ja 1500-luvuilla on meren nimenä kartoissa muun muassa eri versioina Mare Gotticum, joka viittaa joko Gotlantiin tai gootteihin. Nimien perusteena on ollut sijainti, ranta tai alueilla asuneet kansat (Venedicus sinus l. ”Vendienlahti”).[2]

Virolaiset ovat käyttäneet merestä useita nimiä, esimerkiksi pelkästään 1800-luvulla nimiä Eesti-merri (Est=Ost eli itä), Hommiko-merri (aamunkoinmeri eli itämeri), Läänemeri tai Läne-merri (Länsimeri), Rootsi merri (Ruotsinmeri) ja Palti-merri (Baltian meri).[2]

Kirjallisuudessa ”Itämeret” ovat vanhempaa perua kuin ”Baltianmeret”, vaikka jälkimmäinen on levinnyt laajemmalle ja kansainvälisesti englannin kielen vaikutuksesta. Omakielistä suomalaista nimeä Itämerelle ei ole tiedossa. Merien osia on nimetty paikantavammin, esimerkiksi Raumanmeri, tai Viron länsipuolella Väinameri. Suurille merialuille on rannikon asukkailla ollut joku kokoa kuvaava sana, kuten liiviläisten Itämerta kuvaava nimi ”Suurmeri” (liiviksi Sūŗ meŗ). Itämeri-nimitys ei kytkeydy oletettuun huonoon itsetuntoon tai Ruotsin nöyristelyyn, vaan merenkulkuun ja laajempaan historiaan sekä germaanisen kulttuuripiirin vaikutukseen.[2]

Itämeren osat valuma-alueineen:
1) Perämeri
1.5) Merenkurkku
2) Selkämeri
3) Saaristomeri
4) Ahvenanmeri
5) Suomenlahti
6) Pohjoinen Gotlannin allas
7) Läntinen Gotlannin allas
8) Itäinen Gotlannin allas
9) Riianlahti
10) Gdanskinlahti
11) Bornholmin allas
12) Arkonan allas
13) Kattegat
14) Belttienmeri
15) Juutinrauma.

Itämeren määrittely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeri voidaan perustellusti määritellä eri tavoin. Määrittelyn näkökulma voi olla muun muassa maantieteellinen, historiallinen, taloudellinen tai kulttuurinen.

Laajimman määritelmän mukaan Itämeri on Pohjanmeren jatkeena oleva Atlantin valtameren sivumeri sisältäen kaikki merialueet Kattegatin pohjoisrajalta Suomenlahden ja Pohjanlahden perukoille asti[4]. Tästä merialueesta käytetään myös nimitystä Itämeren alue (engl. Baltic Sea Area)[5]. Suppeamman määritelmän mukaan Itämeri (eli varsinainen Itämeri, ruots. egentliga Östersjön, engl. Baltic Sea Proper) rajautuu pohjoisessa Pohjanlahteen, eli Saaristomereen ja Ahvenanmereen, ja Suomenlahteen sekä lounaassa Tanskan salmiin eli Juutinraumaan ja Fehmarnin Beltiin[4] tai Juutinraumaan sekä Isoon-Beltiin ja Vähään-Beltiin[6]. Suppeimmassa määrittelyssä Riianlahti ei kuulu Itämereen ja lounaassa Itämeri rajautuu Belttienmereen[7].

Itämeren osat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren alueen pinta-ala on Tanskan salmet mukaan luettuna 392 978 neliökilometriä[8] ja Kattegat mukaan luettuna 415 266 neliökilometriä[7]:

Merialue Pinta-ala
km²
Tilavuus
km³
varsinainen Itämeri 211 069 13 045
Pohjanlahti 115 516 6 389
Suomenlahti 29 600 1 100
Riianlahti 16 300 424
Belttienmeri ja Kattegat 42 408 802
Itämeri yhteensä 415 266 21 721

Itämeren pääaltaan pituus Tanskasta Suomen lounaisosaan on noin 1 600 kilometriä, ja keskileveydeltään se on noin 190 kilometriä.[9] Tanskan salmien kaakkoispuolelta alkaa varsinainen Itämeri Arkonan altaasta Bornholmin saaren länsipuolella. Sen itäpuolella ovat Bornholmin allas ja Gotlanninmeri, joka jaetaan Gotlannin altaaseen ja Gdańskinlahteen. Arkonan allas, Bornholmin allas ja Gotlanninmeri muodostavat Itämeren pääaltaan, varsinaisen Itämeren, jonka itäpuolella on kaksi lahtea: Suomenlahti ja Riianlahti. Suomenlahti on pitkänomainen, eikä sen ja pääaltaan välillä ole erottavaa kynnystä. Riianlahti sen sijaan on hieman eristyksissä. Itämeren pääaltaan pohjoispuolella on suuri Pohjanlahti, joka jakautuu vielä Perämereen, Selkämereen, Ahvenanmereen ja Saaristomereen.[8]

Itämeri on matala meri, ja sen keskisyvyys on 54 metriä. Sen tilavuus on noin 21 000 kuutiokilometriä.[10] Itämeren pääallas on selvästi syvintä aluetta, ja siellä on laajoja yli 200 metrin syvyisiä alueita. Pääaltaan ja koko Itämeren syvin kohta on Gotlannin altaan länsiosassa Landsortin syvänteessä, 459 metriä. Perämeri on syvimmillään 146 metriä ja Selkämeri 293 metriä. Ahvenanmeri on siirrosvyöhykkeellä ja sen pohjanmuodot ovat jyrkkiä. Märketin lähellä, Ruotsin ja Ahvenanmaan välisellä Ahvenanraumalla on 301 metriä syvää, ja se on Itämeren ainoa paikka, jossa maan läheisyydestä huolimatta on näin syvää.[11]

Itämeren suurimmat saaret ovat Ruotsin Gotlanti ja Öölanti, Viron Saarenmaa ja Hiidenmaa, Saksan Rügen ja Usedom sekä Suomen Ahvenanmanner. Tanskan salmet ja Kattegat huomioon ottaen koko Itämeren alueen suurimmat saaret suuruusjärjestyksessä ovat Sjellanti, Vendsyssel-Thy, Gotlanti, Fyn ja Saarenmaa.

Kuurinkynnäksen hiekkarantoja ja dyynejä.

Suomen ja Ruotsin rannikot ovat kallioisia ja saarisia, erityisesti Tukholman edustalla ja Suomen lounaisrannikolla. Eteläisen Itämeren rannikot ovat huomattavasti tasaisempia. Rannikko Tanskan Djurslandista etelään on rikkonaista, ja sille ovat tyypillisiä monet niemekkeet ja matalat lahdet. Tällaisissa lahdissa sijaitsee muun muassa Tanskan ja Saksan raja sekä Kielin kaupunki. Mecklenburg-Etu-Pommerin alueella rannikko muuttuu huomattavan alavaksi, ja siellä Itämereen työntyy kapeita hiekkaniemiä, jotka saattavat myös erottaa avomerestä matalia laguuneja, joita kutsutaan haffeiksi. Tällaisia ovat Puolan ja Saksan rajalla sijaitseva Oderinhaffi, Veikselinhaffi sekä Kuurinhaffi, jonka erottaa Itämerestä 100 kilometriä pitkä Kuurinkynnäs.[9]

Pääartikkeli: Itämeren valuma-alue

Itämeren valuma-alue ulottuu laajalle sitä ympäröivälle alueelle Norjan tuntureilta Ukrainaan ja Jyllannin niemimaalta Äänisen taakse. Alueella asuu kaikkiaan yli 85 miljoonaa ihmistä.[12] Valuma-alue on neljä kertaa itse altaan kokoinen ja ulottuu 14 valtion alueelle. Alue käsittää käytännössä kokonaisuudessaan Ruotsin, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan sekä Venäjän Kaliningradin alueen. Lisäksi siihen kuuluu suuri osa Suomesta ja osia Venäjästä, Valko-Venäjästä, Saksasta ja Tanskasta sekä pieniä alueita Norjasta, Ukrainasta, Slovakiasta ja Tšekistä.[13]

Sateet ovat Itämeren valuma-alueella suhteellisen runsaita. Siihen tuleekin joista ja sateista enemmän makeaa vettä kuin siitä haihtumalla poistuu. Yhteensä makean veden ylijäämä on noin 450 km³ vuodessa. Tanskan salmien kautta Itämereen virtaa keskimäärin yli kaksi kertaa tämä määrä, noin 1 200 km³. Jotta Itämeren vesimäärä pysyisi vakiona, noin 1 700 km³ vettä virtaa vuosittain pois Itämerestä.[14] Keskimäärin virtauksen suunta on siis kohti Pohjanmerta. Itämeren koko vesimäärän vaihtuminen on kuitenkin hidasta, ja sen arvioidaan vievän 30–50 vuotta.[15]

Itämeren suolapitoisuus on keskimäärin 7 promillea, kun maailman merien keskimääräinen suolaisuus on noin 35 promillea. Suolapitoisuus kuitenkin vaihtelee paljon alueittain. Yleisesti ottaen Itämeren suolaisuus kasvaa lähempänä valtamerta. Jokisuistojen vesi voi olla lähes makeaa, ja Pohjanlahden ja Suomenlahden perukoilla suolapitoisuus on noin 0–3 promillea. Itämeren vesi on kerrostunutta ja sen lämpötila ja suolapitoisuus saattavat muuttua vesipatsaassa huomattavasti.[16][17]

Ajoittain veden virtauksen suunta kääntyy päinvastaiseksi ja syntyy niin sanottu suolapulssi, jolloin Pohjanmereltä virtaa Itämereen huomattavasti suolaisempaa vettä. Tällaisessa pulssissa suolaisempaa ja raskaampaa vettä siirtyy muutaman viikon kuluessa huomattavia määriä pohjaa pitkin Itämereen. Saapuvan veden määrä vaihtelee ja se sekoittuu makeampaan veteen vain heikosti. Se työntää tieltään pohjan vähähappista tai hapetonta vettä. Pulssit ovat suhteellisen harvinaisia, 1900-luvulta lähtien niitä on havaittu vuosina 1913, 1921, 1951, 1976, 1993 ja 2003. Suolapulssit pitävät yllä Itämeren suolapitoisuutta ja niiden vuoksi se säilyy murtovesialtaana.[18]

Itämeren suolaisuus on voimakkaasti kerrostunutta. Vesi on sitä raskaampaa, mitä suolaisempaa se on, joten Itämereen Tanskan salmien kautta tuleva suolainen vesi painuu pohjan tuntumaan runsassuolaiseksi kerrokseksi. Noin 70–80 metrin syvyydessä veden suolapitoisuus kasvaa nopeasti, ja tätä vyöhykettä kutsutaan halokliiniksi. Se syntyy, kun myrskyjen aiheuttamat vedenliikkeet eivät pääse vaikuttamaan niin syvälle, jolloin vesikerrokset eivät pääse sekoittumaan. Veden happipitoisuus on korkea halokliiniin saakka. Sen alapuolelle ei kuitenkaan pääse happea, jota virtaa sinne vain, kun Itämereen tulee tarpeeksi suuri virtaus Pohjanmereltä. Parin vuoden välein hapekasta vettä pääsee Itämereen niin, että matalien syvänteiden hapeton vesi väistyy uuden hapekkaan veden edeltä, jolloin myös autioituneet pohjakerrokset heräävät uudelleen eloon.[19]

Merentutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren tilaa seurataan jatkuvasti mittaamalla muun muassa veden happi- ja typpipitoisuutta vakioiduilla mittausalueilla.

Aluksia jäissä Loviisan edustalla, Suomenlahdella.

Itämeri sijaitsee alueella, jonka ilmastoa hallitsevat Pohjois-Atlantilta tuleva länsivirtaus, Venäjän mantereinen ilmasto ja pohjoisen polaarinen vyöhyke. Länsivirtaus vaikuttaa voimakkaimmin lokakuusta helmikuulle ja heikoimmin huhtikuusta kesäkuulle. Polaaririntama puolestaan pysyttelee kesällä meren pohjoispuolella, mutta talvella se ulottuu Itämerelle asti. Kesäisin Itämeren pintaveden lämpötila on noin 20 °C, mutta talvella meri jäätyy ainakin pohjois- ja itäosistaan.[20] Ilman keskilämpötila on kesäaikaan 12–17 °C koko Itämeren alueella. Talvella lämpötilaerot ovat huomattavasti suurempia. Pohjoisessa se on –10 – –12 °C. Avoveden tuntumassa lämpötila on vain muutaman asteen pakkasella, kun jäättömällä Gotlannin altaalla se on 0–2 °C.[21]

Merijäätä esiintyy tavallisesti noin seitsemänä kuukautena vuodesta. Keskimäärin Itämeren pinta-alasta noin puolet saa jääpeitteen, leutoina jäätalvina ehkä vain neljäsosa. Eri vuosien väliset vaihtelut voivat olla suhteellisen suuria.[22] Normaalivuotena jäätalvi alkaa Kemin ja Tornion edustalla lokakuun lopulla. Perämeri jäätyy tammikuussa, Suomenlahti ja Selkämeri kuukautta myöhemmin. Jään raja on keskimäärin Tallinnan ja Tukholman välisen linjan kohdalla. Jää alkaa sulaa etelässä jo maaliskuun alussa, kun samaan aikaan pohjoisen jääpeite edelleen vahvistuu. Perämeren viimeiset jäälautat sulavat touko–kesäkuun vaihteessa.[23] Meriveden jäätymispiste riippuu suolaisuudesta ja vaihtelee Itämerellä välillä –1 – –0,1 °C.[24]

1900-luvun aikana Itämeri jäätyi kauttaaltaan neljä kertaa ja 1800-luvulla kymmenen kertaa. Vuoden 1947 jälkeen se ei ole kertaakaan saanut kokonaista jääpeitettä, vaikkakin vuonna 1987 se oli lähes kokonaan jäässä lukuun ottamatta pientä aluetta Ruotsin ja Puolan välissä.[25]

Suurin osa Itämeren alueen sateista on rintamasateita. Vuotuiset sademäärät ovat itärannikolla suuremmat kuin länsirannikolla. Puolan rannikolla sataa jopa yli 700 millimetriä vuodessa. Sen sijaan Itämeren pohjoisosien länsirannikolla matalapaineet ovat yleensä kuivuneet Skandien vaikutuksen takia. Ulkomerellä sataa yleensä vähemmän kuin rannikolla, noin 400–500 millimetriä vuodessa.[26]

Itämeren kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itämeren Litorinamerivaihe noin 7000 vuotta sitten.

Itämeren tunnettu historia liittyy vahvasti jääkauden päättymiseen ja maankohoamiseen. Ennen viimeistä suurta jääkautta niin sanotulla Eemin interglasiaalikaudella noin 125 000 vuotta sitten on Itämeren altaan vaiheilla lainehtinut Eem-meri. Tästä on muistutuksena sekä Ruotsissa että Suomessa esiintyviä suolavesitaskuja paikoissa, joiden ei tiedetä jääkauden sulamisen aikaan olleen merenpinnan alapuolella. Jääkauden aikaisten interstadiaalikausien lämpimähköjen jaksojen tilanteesta on vain vähän tietoa, mutta jääpeite lienee sulanut osittain Itämeren seudulle asti.

Itämeri on geologisesti nuori painauma. Sillä tarkoitetaan allasta, joka syntyi viimeisen jääkauden jälkeen, kun mannerjäätikkö oli perääntynyt nykyisen Itämeren etelärannikon seudulle noin 15 000 vuotta sitten. Mannerjäätikkö saavutti Salpausselän noin 11 000 vuotta sitten, jolloin sulamisvesistä muodostui Itämeren varhaisin vaihe, Baltian jääjärvi.[27]

Baltian jääjärven sulamisvedet virtasivat todennäköisesti länteen. Noin 10 000 vuotta sitten tapahtui suuri luonnonmullistus, kun järveen avautui meriyhteys Keski-Ruotsin halki. Järven pinta aleni nopeasti 26 metriä, ja Pohjanmerestä virtasi levenevää kanavaa pitkin suolaista vettä. Näin syntyi suolainen Yoldiameri, joka on saanut nimensä Yoldia arctica -simpukasta. Meriyhteys katkesi noin tuhat vuotta myöhemmin, kun maan kohoamisen takia salmi Pohjanmereen kuivui. Mannerjäätikkö ulottui edelleen Perämerelle asti, kun syntyi ancyluskotilon mukaan nimetty Ancylusjärvi.[27]

Maankohoaminen oli pohjoisessa voimakkaampaa, minkä seurauksena vesimassat työntyivät etelään. Samalla valtamerten pinta nousi, ja lopulta noin 7 500 vuotta sitten syntyi yhteys Pohjanmereen Tanskan salmien kautta. Tätä vaihetta kutsutaan litorinakotilon mukaan Litorinamereksi. Sen aikana suolapitoisuus oli korkeampi kuin nykyään. Suolapitoisuus alkoi kuitenkin hiljalleen laskea, ja Limneamerivaihe alkoi noin 4 000 vuotta sitten. Lopulta noin 2 000 vuotta sitten muodostui nykyisen kaltainen Itämeri, kun suolapitoisuus oli laskenut edelleen.[28]

Vaihe Suom.
lyhenne
Ajoitus (uusi kalibroitu). Vanha ajoitus Suolaa (promillea) Orgaanista hiiltä Muuta
Esi-Itämeri >15 000? ? Baltian jääjärveä edeltävä
pieni lahtea muistuttava Itämeri?
Baltian jääjärvi Bj 15 000–11 580 –10 160 Suolaton 0,5 Päättyi, kun mannerjäätikkö suli Vänernin länsipuolella Billingenin vuoren alueella, salmi avautui Atlanttiin.
Yoldiameri Ym 11 580–10 800 10 160–9 000 (10 300–?) 10 0,4 III Salpausselkä 11 300, jolloin Yoldiavaihe alkoi. Alueella kasvoi koivumetsää.
Echineismeri Em n. 10 800–9 800? 9 000–8 600 Yoldian ja Ancyluksen välissä noin 400–500 vuotta, Yoldian alkuvaihe.
Ancylusjärvi Aj 10 800–9 000 9 000–8 000 Suolaton 1,2 Oulujärvi syntyi.
Mastogloiameri Mas 9 000–8 000 8 000–7 500/7 000 (7 500–7 000?) Ancylusjärvi muuttuu vähitellen Litorinamereksi, 300–1 000 vuotta Tanskan salmien avauduttua.
Litorinameri Lm 8 000–4 000 7 500/7 000/6 500–5 000/4 000 jopa 20 3,0–5,5 Lämmin, atlanttinen kausi, joka päättyi noin 5 000 vuotta sitten. Lehtometsiä. Litorinameren alkuvaihe 8 500–8 000 Mastogloian jälkeen. Litorinameri oli suolaisempi kuin Itämeri nyt. Pohjanlahti oli nykyistä suurempi kauden alussa ja Tukholman ympäristö veden alla.
Itämeri Im, Plm 4 000–0 6–9 3,0–5,5 Limneameri, Post-Litorinameri (4 000–2 000 eaa.--> nyt) melko suolaton. Katso myös Myameri.

Geologinen rakenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Itämeren tasaiset pohjanmuodot eroavat selvästi Pohjois-Itämeren rikkonaisista muodoista. Pohjoisen Itämeren alueella merenpohjan kallioperä on muodostunut kiteisestä kalliosta. Sen sijaan Itämeren eteläosissa ja muun muassa Selkä- ja Perämeren keskiosissa sekä Suomenlahden etelärannikolla kiteistä kallioperää peittävät sedimenttikivet, jotka tasoittavat pohjanmuotoja. Jääkaudet ovat kuluttaneet pois Itämeren varhaiset kerrostumat, ja käytännössä kaikki Itämeren pohjalla säilyneet kerrostumat ovat viimeisten 25 000 vuoden ajalta.[29]

Erityispiirteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sillin Itämereen sopeutunut muoto, silakka.

Itämeren lajisto on niukkaa. Suomen lounaisrannikon pohjilla on vain noin 60 silminnähtävää eläinlajia, kun niitä on Tanskan itäpuolellakin jo noin 150 ja Pohjanmeressä noin 1 500. Itämeren lajisto on merellisten ja suolattoman veden lajien sekoitus. Jälkimmäisiä on erityisesti jokisuissa ja Perämeren sekä Suomenlahden pohjukoissa. Varsinaisia murtovesilajeja on melko vähän.[30]

Itämeren vesi on liian suolaista monille makeanveden lajeille, mutta ei kyllin suolaista valtamerieläimille. Itämeren lajisto muuttuukin suolaisuuden mukaan, ja osa lajeista selviää vain tietyssä osassa Itämerta. Kun Tanskan salmista pulppuaa suolaista vettä Itämereen, altaan suolapitoisuus kohoaa ja samalla monet mereiset lajit leviävät väliaikaisesti uusilla asuinalueille.[30] Lisäksi Itämeri on geologisesti hyvin nuori, joten vain harvat lajit ovat ehtineet sopeutua elämään siellä. Kolmantena tekijänä lajiston köyhyyteen on se, että Itämerestä puuttuu valtamerten elinympäristöistä vuorovesivyöhyke ja syvänmerenpohjat.[31]

Monet Itämereen sopeutuneet lajit ovat pienikokoisempia kuin valtamerissä elävät lajitoverit. Tyypillinen esimerkki on silakka, joka on pienikokoisempi kuin merissä elävä, samaa lajia oleva silli. Lisäksi esimerkiksi sinisimpukan kasvu jää Itämeressä vajaaksi.[32]

Vaikka Itämeren lajisto onkin niukkaa, niin ekosysteemi on rikas: eliöyksilöitä on paljon ja eloperäistä ainetta on runsaasti.[31]

Itämeren kalalajisto on tyypillinen murtovesille, ja sen lajisto vaihtelee meren suolapitoisuuden mukaan. Lisäksi ajoittain Itämereen purkautuu valtameren suolaista vettä, jolloin merelliset kalalajit runsastuvat hetkellisesti. Ainoa mereinen kalalaji, joka on sopeutunut elämään koko Itämeren alueella, on sillin alalaji silakka. Myös sillin sukulainen kilohaili on yleinen, vaikka se ei eläkään meren vähäsuolaisissa osissa. Turska puolestaan pystyy kutemaan vain Gotlannin eteläpuolella, mutta suolapitoisuuden huippuaikoina se levittäytyy Suomenlahdelle ja Selkämerelle asti.[33] Muita merikalalajeja ovat pikku- ja isotuulenkala, kampela, piikkikampela, punakampela, kivinilkka, rasvakala ja isosimppu. Itämeren pohjoisosassa tavataan myös arktisia lajeja, kuten härkäsimppua, elaskaa ja imukalaa.[34]

Monet vaelluskalat käyvät kutemassa Itämeren joissa, mutta palaavat sitten kasvamaan merialueille. Tällaisia kaloja ovat lohi, meritaimen, vaellussiika, vimpa ja nahkiainen. Itämeren vaelluskaloihin kuuluu myös ankerias, jota tavataan koko meren alueella. Laji vaeltaa kutuaikana Sargassomerelle.[34]

Itämeren vähäsuolaisissa osissa pystyvät lisääntymään myös monet alkuperältään makeanveden lajit. Tähän ryhmään kuuluvat muikku, karisiika, hauki, ahven, lahna, säyne, särki, kuha, made, harjus ja kolmipiikki. Ne viettävät kutu- ja poikasajan jokisuissa ja lahdissa, mutta niitä tavataan kuitenkin ravinnonhaussa jopa ulappa-alueilla.[34]

Lapintiira Perämerellä.

Itämeren linnusto on monilajinen ja runsas, ja siihen kuuluu sekä meri- että sisävesilajeja. Linnusto on runsaimmillaan sisäsaariston ja rannikon merenlahdissa sekä jokisuissa. Muuttoaikoina lintujen määrä moninkertaistuu, kun monet lajit levähtävät ja etsivät ravintoa rannikkoalueilla.[35]

Ulkosaaristossa elää luodoilla ja saarilla pesiviä merilintuja, jotka hankkivat ravintonsa merestä. Tällaisia lintuja ovat tiiralajit räyskä, kalatiira, lapintiira ja riuttatiira sekä lokkilajit merilokki, harmaalokki, selkälokki ja kalalokki. Sorsalinnuista ulkosaaristossa tavataan haahkoja, pilkkasiipiä, lapasotkia ja tukkakoskeloita. Saarien rantavesissä viihtyvät monet kahlaajat, kuten meriharakka, punajalkaviklo ja tylli.[35]

Sisäsaaristossa elää sukeltajia, kuten tukkasotka, punasotka, sinisorsa, lapasorsa ja haapana. Myös uikut, nokikana sekä laajoja yhdyskuntia muodostava naurulokki ovat yleisiä. Lintulahdilla kesäisin laulavat monet kerttuset ja satakieli. Lisäksi niillä elää kaulushaikaroita ja luhtahuitteja. Lahdilla elää myös petolintuihin kuuluvat ruskosuohaukka ja sääksi.[35]

Linnusto on muuttunut myös aikojen kuluessa, sillä esimerkiksi kyhmyjoutsen on levittäytynyt Itämeren pohjoisosiin asti. Muita Itämerellä yleistyneitä lajeja ovat merimetso, aikaisemmin vain muuttoaikoina havaittu valkoposkihanhi ja vieraslaji kanadanhanhi. Suojelutyön ansiosta merikotka ja merihanhi ovat edelleen osa Itämeren lajistoa.[35]

Halli Puolan edustalla.

Itämeren lajistoon kuuluu vain neljä nisäkäslajia: kolme hyljettä ja hammasvalaisiin kuuluva pyöriäinen. Itämeren norppa eroaa kantamuodostaan niin paljon, että se luokitellaan nykyään omaksi alalajikseen, itämerennorpaksi. Norppa ja halli olivat vielä 1900-luvun alussa yleisiä, mutta taantuivat metsästyksen ja ympäristömyrkkyjen seurauksena. Halleja asustaa nykyään koko Itämeressä. Niiden levinneisyysalue on laajempi kuin norpan, koska halli pystyy poikimaan myös saarissa. Norpan synnytyspesä on sen sijaan aina jäällä, ja sitä tavataankin vain Riianlahdella, Suomenlahdella ja Pohjanlahdella. Kirjohyljettä tavataan vain Itämeren lounaisosissa.[34]

Pyöriäinen on ollut yleinen Suomenlahtea myöten erityisesti kuumana 1930-luvulla. Se kuitenkin taantui kylmätalvisella 1940-luvulla eikä ole sen jälkeen siitä toipunut. Pyöriäinen elää vain Itämeren eteläisissä osissa.[36]

Luonnonsuojelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympäristöongelmat ja uhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeri on ominaisuuksien takia herkkä muutoksille, ja sen eliöt kestävät heikommin rasitusta kuin valtamerten tai makean veden eliöt, sillä ne ovat alhaisen suolapitoisuuden ja kylmän talven rasittamia.[37]

Sinileväkukinta värjää Itämeren vihreäksi satelliittikuvissa.

Rehevöityminen on Itämerellä osittain luonnollinen prosessi, sillä syvänteistä nousee ajoittain ravinteita pintaan. Ihmisen toiminta on kuitenkin aiheuttanut meren entistä suuremman rehevöitymisen.[38] Rehevöityminen johtuu ravinteiden, erityisesti typen ja fosforin, lisääntyneestä määrästä.[39] Ravinteiden määrä Itämeressä onkin 1900-luvun aikana moninkertaistunut; fosforin määrän arvellaan kahdeksankertaistuneen ja typen nelinkertaistuneen vuosisadan alusta 1990-luvulle.[40] Niitä leviää Itämereen pelloilta valuvien lannoitteiden, yhdyskuntien jätevesien ja ilmasta tulevan laskeuman mukana. Rehevöityminen aiheuttaa leväesiintymien kasvua, muutoksia rantojen eliöyhteisössä ja kalakannoissa sekä pohjien happikatoa. Rehevöitymisen johdosta Itämeren biomassa on kasvanut 1900-luvulla 30–70 prosenttia, mikä on myös aiheuttanut veden samentumisen. Leväkukinnat kuuluvat Itämeren normaaliin vuosirytmiin, mutta varsinkin sinilevälautat ovat yleistyneet ja kasvaneet. Rannikoilla rihmalevät ovat yleistyneet, ja ne tuhoavat elinympäristöjä ylläpitäviä rakkoleväyhdyskuntia. Vaikka biomassa pintavesissä on yleistynyt, pohjavesissä aiheutuu happikatoja. Vähähappisiin syvänteisiin valuu kuollutta biomateriaalia, joka peittää alleen pohjan sedimentit ja jota hajottajat syövät ja samalla käyttävät pohjan hapen.[39]

Säiliöalus Sten Hidra Helsingin rannikolla.

Itämereen kulkeutuu monia haitallisia aineita, jotka kertyvät pohjan sedimentteihin ja eliöihin. Tällaisia ovat muun muassa DDT, PCB, kadmium, lyijy ja elohopea. Suurimmat raskasmetallimäärät on mitattu Perämeren sedimenteistä. Lisäksi Suomenlahden itäosissa on korkeita esiintymiä.[41] Merikotkakannan romahtaminen sukupuuton partaalla 1960-luvulla ja hylkeiden lisääntymishäiriöt 1970-luvulla on laitettu dioksiinin, PCB:n ja DDT:n syyksi. Näiden tapausten seurauksena DDT:n, PCB:n ja myöhemmin dioksiinin käyttöä alettiin rajoittaa ja kieltää, mikä on palauttanut Itämeren merikotka- ja hyljekantoja. Monilla alueilla lajit ovat toipuneet entiselle tasolleen.[42] Itämerellä ei ole tapahtunut suuria öljyonnettomuuksia, mutta riskit ovat suuret. Itämeren vesi on kylmää, mikä vaikeuttaa öljyn hajoamista, ja lisäksi Itämerellä ei esiinny luontaisesti öljyä, joten siellä ei esiinny öljyä syöviä bakteereita.[43] Suomenlahdesta on tullut kansainvälisesti merkittävä öljynkuljetusreitti, ja neljännes Venäjän öljyntuotannosta kulkee sitä kautta. Vuonna 2008 Suomenlahdella kuljetettiin 145 miljoonaa tonnia öljyä – yli seitsemän kertaa enemmän kuin 1995. Suurimmat riskit ovat liikenteen risteyskohdissa, kuten Helsingin edustalla, Venäjän puolella itäisellä Suomenlahdella ja Ahvenanmeren eteläpuolella.[44]

Itämeren ilmasto-olosuhteet vaihtelevat huomattavasti luonnollisten syiden takia sen sijainnin ja pienuuden ansiosta. Ilmastonmuutos on kuitenkin leudontamassa talvia ja siis pienentämässä Itämeren talven jääpeitettä.[45] Veden lämpeneminen vaikuttaa Itämeren eliöstöön. Lämpimään veteen sopeutuneet lajit leviävät pohjoiseen ja kylmään tottuneet lajit joutuvat ahdinkoon, esimerkiksi jäälle synnyttävä itämerennorppa. Itämeren suolapitoisuus saattaa muuttua myös, ja Ruotsin ilmatieteen ja hydrologian laitoksen mukaan 2000-luvulla Itämeren pääaltaan suolapitoisuus vähenee seitsemästä neljään promilleen. Makean veden lajit tulevat tämän seurauksena leviämään ja mereiset lajit joutuvat monin paikoin väistymään. Vuonna 2100 Pohjanlahden ja Suomenlahden lajit saattavat hallita lähes koko Itämerta.[46]

Itämeren ongelmiin voidaan lukea myös sinne toisen maailmansodan jälkeen upotetut kemialliset aseet. Liittoutuneet sopivat Potsdamin konferenssissa että kukin maa hoitaa ongelman, miten parhaaksi näkee.[47] Saksalaiset saivat liittoutuneilta toimeksiannon kemiallisia aseita itämereen. Aseita on upotettu ainakin Skagerrakiin[48] [47] Osa Skagerrekiin upotetuista myrkyistä on nostettu myöhemmin ylös ja upotettu uudelleen Biskajanlahdelle. Kemiallisia aseita on myös upotettu Gotlannin altaaseen sekä Bornholmin syvänteeseen noin 32 000 tonnin verran.[47] Suurin vaara kemiallisesta jätteestä aiheutuu kalastajille.[49] Toisen maailmansodan jälkeen sattui kalastajien sairastumisia näiden syötyä itämerestä pyydetyn turskan mätiä.[47]

Suojeluhistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren suojelu alkoi vasta 1972, kun Suomi tarjoutui järjestämään kongressin sen suojelemiseksi. Tästä alkaneesta prosessista seurasi Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusopimus, joka allekirjoitettiin Helsingissä 1974. Sopimuksen tavoitteena oli saada kuriin Itämerta saastuttavat päästöt. Sopimus astui voimaan 1980, kun kaikki silloiset Itämeren valtiot olivat allekirjoittaneet sopimuksen, jonka toimeenpanevaksi elimeksi perustettiin Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissio (HELCOM).[50]

Komission ensimmäiset raportit 1980-luvun puolivälissä paljastivat, että Itämeren tila oli menossa hälyttävään suuntaan. Asian paljastuminen ja Itämeren altaan itä- ja eteläosien valtioiden poliittiset muutokset antoivat uuden sykäyksen meren pelastamiseksi. Vuonna 1988 Itämeren ympäristöministerit sitoutuivat puolittamaan mereen pääsevien ravinteiden, raskasmetallien ja orgaanisten myrkkyjen määrän vuoteen 1995 mennessä.[50] Sopimuksen ansiosta monien myrkkyjen määrät ovat kääntyneet laskuun,[51] vaikka sopimuksen tavoitteisiin ei päästykään.[52]

Suojelusopimusta muokattiin 1992, jolloin sitä laajennettiin käsittämään Itämeren koko valuma-alue. Vuonna 2003 komissio antoi uuden julistuksen Itämeren rehevöitymisen vähentämiseksi ja meriluonnon suojelun tehostamiseksi, muun muassa perustamalla kattava ja riittävä suojelualueverkosto.[52] Komission perustehtäviin kuuluu Itämeren valtioiden yhteistyön kehittäminen ja kansainvälisten sopimusten sekä EU:n lainsäädännön täytäntöönpanon edistäminen.[53] EU hyväksyi 2009 Itämeren alueen strategian, jonka tavoitteisiin kuuluu puhdas Itämeri.[54]

Itämerikomission lisäksi on useita muita organisaatiota, jotka pyrkivät edistämään Itämeren suojelua. Coalition Clean Baltic luonnonsuojelujärjestöjen yhteinen Itämeren suojeluun tähtäävä elin. Itämeren kaupunkien liiton yhtenä toiminta-alueena on ympäristönsuojelu. Lisäksi Greenpeacella on oma Itämeri-osastonsa ja WWF:llä on Itämeri-ohjelma sekä merikotkan ja norpan pelastamiseen tähtäävät kampanjat.[55] Yksityisellä puolella suomalainen John Nurmisen Säätiö pyrkii toimimaan puhtaamman Itämeren puolesta hankkeilla, jotka tähtäävät erityisesti rehevöitymisen torjuntaan ja öljykatastrofin estämiseen.[56] Suomalainen säätiö Baltic Sea Action Group, BSAG toimi Itämeren toisiaan voimistavien ongelmien ratkaisemiseksi: se työskentelee rehevöitymisen ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi sekä luontokadon torjumiseksi konkreettisessa yhteistyössä tutkijoiden, yritysten, päättäjien, viranomaisten ja viljelijöiden kanssa.[57] Yksi BSAG:n työkaluista on Itämeri-sitoumus, jonka avulla eri toimijat voivat sitoutua edistämään Itämeren hyvinvointia omalla työllään.[58]

Ensimmäiset asukkaat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren rannikoille tuli ensimmäisiä asukkaita jo noin 200 000 vuotta sitten. Alueella asui vielä 100 000 vuotta sitten neandertalinihminen, mutta hiljalleen nykyihminen syrjäytti sen. Jääkauden ajan Bölling- ja Allerød-lämpöjaksoilla yhteisöt olivat liikkuvia ja pysyivät näin pieninä. Pysyvä asutus syntyi kivikaudella, jolloin asukkaat keräsivät merestä kalaa ja nisäkkäitä. Ihmisten vaikutus ympäristöön oli pieni, vaikkakin mahdollisesti esimerkiksi grönlanninhylje katosi Itämeren alueelta metsästyksen takia.[59] Merenkulku Itämerellä alkoi jo kivikaudella, ja monista senaikaisista kalliopiirroksista on käynyt ilmi alusten tärkeys.[60]

Viikingeistä hansakauppiaisiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friisiläiskauppiaat avasivat 700- ja 800-luvuilla Itämeren kaupan, ja tuolloin syntyivät ensimmäiset kauppareitit ja -satamat.[60] Teoksessa Vita Karoli Magni, joka on kirjoitettu joskus Kaarle suuren kuoleman jälkeen 814, Einhard kirjoittaa että läntisellä merella on pitkä lahti itään, enintään sata mailia leveä, jonka pohjoisrannoilla asuvat tanskalaiset ja ruotsalaiset ja itärannoilla slaavit ja eestiläiset. [61]Friisit löysivät viikinkien käyttämän idän reitin Birkaan, josta kasvoi merkittävä kauppakaupunki. Birka sijaitsi vielä Itämeren lahtena olleen Mälarenin rannalla.[62] Viikinkien kauppareitit kulkivat Itämereltä Laatokalta Dnepriä pitkin Mustallemerelle ja Volgaa pitkin Kaspianmerelle. Viikinkien reitit hylättiin kuitenkin noin 970, ja kauppa Bysanttiin jatkui Keski-Euroopan jokien kautta.[60]

Pohjoissaksalaiset perustivat 1200-luvulla hansaliiton, joka hoiti kauppaa Itämerellä. Hansakaudella Itämeren merkittävimmät satamakaupungit olivat Visby, Danzig, Riika, Tallinna, Wismar, Stralsund, Stettin, Tukholma ja Kööpenhamina. Hansaliiton keskuskaupunki puolestaan oli Lyypekki, ja tärkein vientituote oli silakka.[62] Hansaliitto kuljetti Itämerellä kuitenkin myös puutavaraa, hamppua, pellavaa, viljaa, turkiksia, tervaa ja meripihkaa. Hansaliiton merkitys pieneni silakan ylikalastuksen, Amerikan löytämisen jälkeisen kaupan painopisteen muuttumisen ja muiden kauppalaivojen koon kasvamisen jälkeen.[63]

Hollanti nousi 1500-luvun sotien jälkeen Euroopan merkittävimmäksi kauppamahdiksi, ja he kuljettivat pääasiassa viljaa ja puutavaraa. Itämeren poliittinen tilanne oli hyvin epävakaa, sillä vuorotellen sekä Ruotsi, Tanska, Puola että Venäjä pyrkivät kontrolloimaan kaupankäyntiä alueella.[62]

Tallink, Silja Line, Viking Line ja Eckerö Line harjoittavat rahti- sekä matkustajaliikennettä Itämeren alueilla pääasiassa Tukholmaan, Tallinnaan, Maarianhaminaan ja Visbyhyn sekä Riikaan.

Itämeren pohjassa on arviolta satoja puisten laivojen hylkyjä. Itämeren yli tuhatvuotisen idän ja lännen välisen kaupan purjehdusperinteen vuoksi hylkylöydöt ovat hyvin monipuolisia. Laivahylkyjensä johdosta Itämeri on kansainvälisen meriarkeologisen tutkimuksen kohde.

Merkittävä osa hylyistä on säilynyt suhteellisen hyvässä kunnossa jopa vuosisatoja johtuen muun muassa siitä, ettei puuta ravinnokseen käyttävää laivamatoa ole alhaisen suolapitoisuuden vuoksi aiemmin esiintynyt Itämeressä. Laivamadon puutteen lisäksi ovat Itämeren hylkyjen pelastuksen taustalla myös voimakkaiden merivirtojen ja vuorovesi-ilmiön puute. Toisaalta Itämeren syvänteiden rautarunkoisetkin hylyt säilyvät pitempään, sillä ne eivät pääse ruostumaan, koska ruoste ei haprista niitä vähähappisen veden ansiosta. Matalalla uponneet hylyt ovat kuitenkin vaarassa etenkin pohjoisen Itämeren rantojen jäätyessä talvisin.

Itämereen uponneiden puurunkoisten hylkyjen tuhoutumisvaara on kasvanut laivamadon saavuttua alueelle 1993 voimakkaan suolapulssin myötä.[64] Myrskyt työnsivät Tanskan salmista poikkeuksellisen paljon uutta suolaista vettä Pohjanmereltä Itämerelle, ja laivamadosta tuli osa eliöstöä ainakin eteläisellä Itämerellä. Aiemmin laivamadon leviämistä edes eteläiselle Itämerelle pidettiin mahdottomana, mutta nyttemmin laji näyttää sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Vuoteen 2006 mennessä suolapulssin vaikutus oli kuitenkin laantunut.

  • Bäck et al (toim.): Itämeren tulevaisuus. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-132-6
    • Kosenius, Anna-Kaisa: Ihminen ja Itämeren arvo, s. 12–27.
    • Viitasalo, Markku: Ilmastonmuutoksen monimutkaiset vaikutukset, s. 116–133.
    • Assmuth, Timo: Myrkkymeren tila ja tulevaisuus: pahin on ohi, vai onko?, s. 166–189.
    • Bäck, Saara & Heiskanen, Anna-Stiina: Sopimuksien turvin pitkäjänteiseen ja tehokkaaseen suojeluun, s. 284–305.
  • Furman, Eeva & Dahlström, Harri & Hamari, Risto: Itämeri – luonto ja ihminen. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-15046-4
  • Itämeriportaali Ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus ja Ilmatieteen laitos. Arkistoitu 4.12.2011. Viitattu 1.12.2011.
  • Myrberg, Kai & Leppäranta, Matti & Kuosa, Harri: Itämeren fysiikka, tila ja tulevaisuus. Helsinki: Yliopistopaino, 2006. ISBN 951-570-654-8 Kirjan verkkoversio (viitattu 19.1.2021).
  1. Itämeri Itämeriportaali.fi. 28.7.2010 (päivitetty). Arkistoitu 6.10.2014. Viitattu 4.6.2014.
  2. a b c d e Paikkala, Sirkka: Itämeri pintaa syvemmältä. Kielikello, 2017, 50. vsk, nro 2/2017, s. 5–9. Kotimaisten kielten keskus. ISSN 0355-2675
  3. HAE:Itämer* AND nim* www.eduskunta.fi. Suomen eduskunta. Viitattu 11.7.2017.
  4. a b Hakulinen, Kerkko ja Paikkala, Sirkka: Pariisista Papukaijannokkaan, s. 72, 181. (Suomenkieliset ulkomaiden paikannimet ja niiden vieraskieliset vastineet) Helsinki: Kotimaisten kielten keskus (Kotus), 2013. ISBN 978-952-5446-80-7 (suomeksi)
  5. Convention on the protection of the Marine Environment of the Baltic Area, 1992 (Helsinki Convention): Article 1 Convention Area (pdf) (Itämeren merellisen ympäristön suojelukomission sopimus vuodelta 1992, artikla 1: sopimusalue, s. 2) 2008. Helsinki Commission, Baltic Marine Environment Protection Commission. Viitattu 30.6.2016. (englanniksi)
  6. Limits of Oceans and Seas s. 4,5. (pdf) (Kansainvälisen hydrografisen järjestön määritelmä) 1953. International Hydrograpic Organization, IHO. Viitattu 7.7.2016. (englanniksi)
  7. a b Andersen, Jesper H. et al.: Development of tools for assessment of eutrophication in the Baltic Sea (pdf) (Itämeren merellisen ympäristön suojelukomission julkaisu) Baltic Sea Environment Proceedings No. 104. 2006. Helsinki Commission, Baltic Marine Environment Protection Commission. Viitattu 30.6.2016. (englanniksi)
  8. a b Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 18.
  9. a b Baltic Sea History.com. Arkistoitu 8.3.2010. Viitattu 16.8.2011. (englanniksi) Arkistolinkki
  10. Itämeri Ilmatieteen laitos. Viitattu 21.8.2015.
  11. Myrberg, Kai & Raateoja, Mika: Itämeriportaali: Peruskuvaus itameriportaali.fi. Arkistoitu 25.12.2011. Viitattu 10.9.2011.
  12. Kosenius 2010, s. 12.
  13. Furman & Dahlström & Hamari, s. 9–10.
  14. Myrberg ym. 2006, s. 93–94
  15. Itämeren ominaispiirteit: Veden vaihto Ilmatieteen laitos. Viitattu 21.8.2015.
  16. Itämeren kerrostuneisuus Ilmatieteen laitos. Viitattu 25.8.2024.
  17. Suolaisuus, lämpötila ja kerrostuneisuus itameri.fi. Viitattu 25.8.2024.
  18. Itämeren ominaispiirteitä: Suolapulssit Ilmatieteen laitos. Viitattu 21.8.2015.
  19. Furman & Dahlström & Hamari, s. 17–19.
  20. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 80.
  21. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 81.
  22. Vainio, Jouni: Itämeriportaali: Itämeren jäätalvi itameriportaali.fi. Arkistoitu 20.8.2011. Viitattu 8.9.2011.
  23. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 139.
  24. Hietala, Riikka: Itämeren hydrografia 16.4.2008. Merentutkimuslaitos. Viitattu 21.4.2008. [vanhentunut linkki]
  25. Myrberg, Kai & Leppäranta, Matti: Itämeri ja ihminen. Helsinki: Tammi, 2019. ISBN 9789513197926
  26. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 83.
  27. a b Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 15.
  28. Myrberg & Leppäranta & Kuosa, s. 17.
  29. Kotilainen, Aarno: Itämeriportaali: Itämeren geologia itameriportaali.fi. Arkistoitu 17.8.2011. Viitattu 8.9.2011.
  30. a b Furman & Dahlström & Hamari, s. 28.
  31. a b Furman & Dahlström & Hamari, s. 30.
  32. Furman & Dahlström & Hamari, s. 29.
  33. Furman & Dahlström & Hamari, s. 35.
  34. a b c d Furman & Dahlström & Hamari, s. 36–37.
  35. a b c d Furman, s. 44–45.
  36. Furman, s. 38.
  37. Furman & Dahlström & Hamari, s. 120.
  38. Furman & Dahlström & Hamari, s. 129.
  39. a b Rehevöityminen Helsinki: WWF Suomi. Arkistoitu 15.8.2011. Viitattu 9.9.2011.
  40. Furman & Dahlström & Hamari, s. 130.
  41. Itämeriportaali: Haitalliset aineet itameriportaali.fi. Arkistoitu 15.9.2011. Viitattu 8.9.2011.
  42. Assmuth, s. 179.
  43. Furman & Dahlström & Hamari, s. 126–127.
  44. Haapasaari, Heli: Itämeriportaali: Öljy- ja meriliikenteen riskit itameriportaali.fi. Arkistoitu 11.8.2011. Viitattu 8.9.2011.
  45. Haapala, Jari: Itämeriportaali: Ilmastonmuutos ja Itämeri itameriportaali.fi. Viitattu 9.9.2011.
  46. Viitasalo, s. 123–125.
  47. a b c d Tiede 9/2012 sivu 42. Artikkelin otsikko: Itämeressä tikittää aikapommi.
  48. http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/itameren-myrkyllinen-salaisuus/ (Arkistoitu – Internet Archive)
  49. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kemialliset-aseet-uhkaavat-itameren-elioita
  50. a b Furman & Dahlström & Hamari, s. 151.
  51. Furman & Dahlström & Hamari, s. 152.
  52. a b Bäck & Heiskanen, s. 286.
  53. Bäck & Heiskanen, s. 287.
  54. Itämeriportaali: EU:n tavoitteena puhdas meri ja menestyvä alue itameriportaali.fi. Arkistoitu 26.8.2011. Viitattu 10.9.2011.
  55. Furman & Dahlström & Hamari, s. 154–155.
  56. Sanoista tekoihin Puhdas Itämeri. John Nurmisen Säätiö. Arkistoitu 4.1.2014. Viitattu 10.9.2011.
  57. Miten toimimme? Baltic Sea Action Group. Viitattu 21.4.2023.
  58. Tee Itämeri-sitoumus Baltic Sea Action Group. Viitattu 21.4.2023.
  59. Karijoen luolista lasitaloihin Aaltojen alla. Viitattu 30.10.2012.
  60. a b c Merenkulkua kivikaudelta nykyaikaan Aaltojen alla. Viitattu 30.10.2012.
  61. Einhard: Vita Karoli Magni. Seligenstadt: käsikirjoitus, n. 814.
  62. a b c Suolaa ja turkiksia – kauppa ja teollistuminen Itämerellä Aaltojen alla. Viitattu 30.10.2012.
  63. Encyclopædia Britannica.
  64. Teredo navalis -ongelma Museoviraston meriarkeologian yksikkö. Arkistoitu 21.2.2007. Viitattu 10.2.2008.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Klinge, Matti: Itämeren maailma. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22254-5
  • Ulla Ehrensvärd, Pellervo Kokkonen, Juha Nurminen, Mare Balticum – 2000 vuotta Itämeren historiaa, John Nurmisen Säätiö, Otava, 1995
  • Markku Jokinen, Heikki Willamo. Pohjoinen Itämeri. Otava 2006.
  • Kaisa Pajanen, Marjo Soulanto, Erik Sikk. Suomenlahti – alkumerestä nykymereksi. Rakennusalan kustantajat 2005.
  • Itämeri. Eeva-Liisa Ryhänen. WSOY 2003.
  • Jokinen, Markku, Willamo, Heikki. Ulkosaaristo : missä meri ja taivas kohtaavat. Suomen luonnonsuojelun tuki 1999.
  • Seppo Keränen, Hans Hästbacka. Itämerellä. WSOY 1996.
  • Seppo Keränen, Arno Rautavaara, Martti Hario. Saariston elämää. Suomen luonnonsuojelun tuki 1983.
  • Ari Turunen, Petri Laukka. Paha meri – Itämeren myrskyisä historia. Kustannusosakeyhtiö Aula & Co 2024. (ilmestyy 6.5.)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]