Lannoite
Lannoite eli apulanta on ravinneseos, jota lisätään viljelysmaahan viljelykasvien kasvun parantamiseksi. Lannoittamisen ajatus on palauttaa maaperän orgaaniseen osaan ne ravinteet, jotka poistuivat sadonkorjuun, lehtien haravoinnin tai nurmikonleikkuun mukana. Lannoitteena voi toimia periaatteessa mikä tahansa ravinteita sisältävä aines, kunhan ravinteet liukenevat siitä kasvien käyttöön.
Apulannalla voidaan viitata myös yksinomaan teollisesti epäorgaanisista aineista valmistettuihin lannoitteisiin eli nk. väkilannoitteisiin. Apulanta on tyypillisesti raemaista ja nopeasti liukenevaa.
Lannoitteina apulannan lisäksi käytetään muiden muassa tuhkaa, eri eläinten lantaa ja kompostia.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä] |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Karjanlantaa on käytetty lannoitteena jo 8000 vuoden ajan[1]. Myös tuhkaa ja raudanvalmistuksen sivutuotetta tuomaskuonaa on käytetty lannoitteena jo vuosisatojen ajan. Kehittyneissä maissa käytetyt lannoitteet valmistetaan nykyisin teollisesti epäorgaanisista materiaaleista. Aikoinaan maanviljelyssä käytettiin vain maaperässä jo olevia ravinteita, puutuhkaa ja sadon syömisestä syntyviä virtsaa ja ulosteita levittiin takaisin pelloille. Myöhemmin lannoitteena käytettiin myös orgaanista guanoa. Hyödynnettiin myös teollisuuden sivutuotteita kuten tuomaskuonaa, jota 1800-luvun loppupuolelta alkaen alettiin korvata epäorgaanisella superfosfaatilla. 1900-luvun alussa lannoitteita kehitettiin kasvavan kemiantietämyksen avulla edelleen, mutta niitä päästiin hyödyntämään toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen. Toisen maailmansodan aikaan luotu, räjähteisiin tarvittava nitraattien valmistusketju hyödynnettiin suoraan lannoitteiden teolliseen valmistamiseen. Valtaosa nykyajan tehomaantaloudesta käyttää teollisesti valmistettuja lannoitteita.
Ravinteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ravinne
Lannoitteet sisältävät yleensä ennen kaikkea typpeä, fosforia ja kaliumia. Nämä kolme ovat kasvien nk. pääravinteita. Niistä muodostuu NPK-arvo, eli ensimmäisenä typpi (N), toisena fosfori (P) ja kolmantena kalium (K). Jos lannoitetta on sata kiloa ja lannoitteen NPK-arvo on 27-4-16, sisältää se noin 27 kg typpeä, 4 kg fosforia ja 16 kg kaliumia. Nykyään myös rikki tekee paluuta pääravinteeksi lannoitteissa teollisten päästöjen rikkilaskeuman vähennyttyä merkittävästi. Tyypilliset nk. lisä- tai sivuravinteet ovat kalsium, rikki ja magnesium. Hivenaineina mukana on myös booria, rautaa, sinkkiä, kuparia, molybdeenia ja seleeniä.
Typellä on kaikkein vahvin vaikutus kasvin kasvuun, sillä sen avulla kasvaa vahva ja elinvoimainen kasvi. Typen saantia ei pitäisi koskaan estää täysin tai kasvin kasvaminen tyrehtyy. Kaikki kasvit eivät kuitenkaan tarvitse typpeä lannoitteesta, vaan sitovat sitä ilmakehästä symbioottisten juuristobakteerien avulla. Sellaisia ovat muun muassa apilat, herne ja leppä. Tällaisten kasvien yletön typpilannoitus voi olla niille jopa vahingollista.
Fosfori on kasville tärkeä aine muodostettaessa uutta solukkoa sekä yhteyttämisen kannalta. Fosforia tarvitaan erityisesti heti itämisen jälkeen ja kukkimisvaiheessa. Lannoituksessa fosfori on pakko antaa kylvön yhteydessä. Typen ja kaliumin voi levittää ennen kylvöä tai oraalletulon jälkeen, kun kasvi on 5-6-lehtiasteella.
Suomen pelloissa on kaliumia luonnostaan niukasti. Pitäisi pyrkiä siihen, että koko vuoden lannoituksessa annettaisiin kaliumia 80% typen määrästä. Vastustuskyky taudeille ja tukeva varsi ovat kaliumin ansiota. Kalium vaikuttaa myös muiden ravinteiden imeytymiseen. Kaliumintarve on suurimmillaan nuorilla kasveilla, mutta sitä tarvitaan myös terveiden kukintojen muodostamiseen.
Valmistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lannoitteita valmistetaan pääsääntöisesti kaivettavista mineraaleista ja ilman kaasuista. Teollisesti valmistettu apulanta on yleensä raemaista ja nopeasti veteen liukenevaa. Lannoiteteollisuus on hyvin energiaintensiivistä, ja lannoitetehtaat on perinteisesti perustettu vesivoimalaitosten yhteyteen, koska näin tuotettu sähkö on edullista.
Typpi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Typpilannoitteet valmistetaan Haber–Bosch-menetelmällä. Siinä maakaasun sisältämästä vedystä ja ilmakehän typestä valmistetaan katalyyttisesti noin 700 °C:n lämpötilassa ammoniakkia. Sitä voidaan käyttää sellaisenaan tai siitä voidaan valmistaa edelleen esim. ureaa, ammoniumnitraattia tai rikkihapon kanssa ammoniumsulfaattia.
Typpilannoitteita valmistetaan lähes yksinomaan maakaasusta, mutta käytännössä biokaasun metaania voitaisiin myös käyttää Haber–Bosch-menetelmässä. Lisäksi veden elektrolyysillä saatavasta vedystä voidaan valmistaa typpilannoitteita, lähinnä vesivoimaloiden yhteydessä, mutta elektrolyysissä käytettävä sähkö on perinteisesti ollut kalliimpaa kuin maakaasun käyttäminen.
Fosfori
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fosforilannoitteet valmistetaan kaivettavista fosforimineraaleista kahdella tavalla. Ensimmäisessä valmistustavassa käytetään rikkihappoa ja kivihiilestä kuivatislaamalla saatavaa koksia.[2] Rikkihappo valmistetaan öljynjalostuksen ja kivihiilen polttamisen sivutuotteena saatavasta rikistä. Toisessa tavassa fosforista valmistetaan fosforihappoa.[3]
Tunnetuista fosforivarannoista noin 40 prosenttia sijaitsee Marokossa.[4] Suurimmat fosforilannoitteiden tuottajat ovat Kiina ja Yhdysvallat.
Kalium
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaliumlannoitteet (kaliumin suoloja) valmistetaan kaliumpitoisista mineraaleista.
Lannoittaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Lannoitus
Kotona lannoitteita käytetään sisäkasvien kukoistamisen parantamiseen. Pienessä ruukussa ravinteet loppuvat nopeasti, joten lannoitteen saanti on turvattava. Tavallisia kotikäyttöön suunnattuja lannoitteita voidaan sumuttaa lehdille, jolloin puhutaan lehtiruokinnasta, mutta lannoitepitoisuus täytyy muistaa pitää pienenä.
Lannoitteita on epäorgaanisia ja orgaanisia. Suurin osa lannoitteista ovat epäorgaanisia, eli esimerkiksi ilman typestä laboratorioissa rakennettuja. Lannoittamiselle nimensä antanut lanta on menettänyt merkitystään viime vuosikymmeninä, kun laboratorioissa rakennetut ja maaperästä kaivettuihin mineraaleihin perustuvat keinolannoitteet ovat yleistyneet. Luomuviljelyssä suositaan eläimen lantaa, kompostia ja kesannointia lannoitusmenetelminä. Karjataloudessa helpompi lietelanta on erityisesti hajuhaittojen vuoksi tarkemmin valvottava kuin kompostoitava karjanlanta.
Liiallinen ja suunnittelematon lannoittaminen johtaa vesistöjen rehevöitymiseen ja taloudelliseen haaskaukseen. Siksi maatalouden tukiehdot edellyttävät lannoituksen perustumista maa-analyysiin ja sallitut lannoitusajat on erikseen määritelty. Kotona liiallinen lannoittaminen on myös tuhoisaa, koska liian suuret lannoitepitoisuudet vioittavat tai jopa tappavat kasvin. Maltillinen lannoittaminen säännöllisin väliajoin saattaa luoda kotiin rehevän puutarhan.
Keväällä voidaan antaa kaikkia lannoitteita, mutta jos syksyllä annetaan liikaa typpeä, kasvin talvehtiminen häiriintyy, minkä takia syyskäyttöön suositellaan PK–, eli typetöntä lannoitetta.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Fertilizer History P1 CropWatch. 17.9.2015. Viitattu 25.11.2024. (englanniksi)
- ↑ Alley, Mark & Wysor, W. G.: Fertilizer in 2005 – Crop and Soil Environmental News. Virginia Cooperative Extension – Knowledge for the CommonWealth . Helmikuu 2005. Arkistoitu 11.10.2008. Viitattu 13.8.2021. (englanniksi)
- ↑ Burke, Judith R.: Industrial Production of Phosphoric Acid. Waterose. Arkistoitu 10.4.2006. Viitattu 13.8.2021. (englanniksi)
- ↑ van Kauwenbergh S.J.: World Phosphate Rock Reserves and Resources (pdf) Syyskuu 2010. International Fertilizer Development Center (IFDC). Viitattu 20.5.2014. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hölttä, Minna: Puhdasta kasvuvoimaa jätevedestä. 18.4.2017. Aalto-yliopisto. Arkistoitu 25.4.2017. Viitattu 13.8.2021. (englanniksi)