Salpausselät
Salpausselät ovat Suomessa sijaitsevia paikoitellen korkeita viime jääkauden loppuvaiheessa syntyneitä ja moreenista, hiekasta, sorasta ja kivestä koostuvia reunamuodostumia. Ne kohoavat ympäristöstään keskimäärin 20 metrin korkeuteen, mutta suurimmat selänteet kohoavat 70 metrin korkeuteen. Salpausselät muodostavat kolme rinnakkaista selännejaksoa, joista ensimmäinen ja toinen Salpausselkä ovat yli 500 kilometriä pitkät ja kolmas Salpausselkä on lähes 200 kilometriä pitkä. Kolmen rinnakkaisen Salpausselän muodostaman vyöhykkeen leveys on 50–70 kilometriä, mutta Hämeenlinnan itäpuolella, jossa vyöhykkeeseen kuuluvat vain ensimmäinen ja toinen Salpausselkä, on sen leveys yleensä alle 30 kilometriä. Suomessa ja muissa jääkauden koettelemissa maissa esiintyy lisää Salpausselkien tapaisia reunamuodostumia, joiden syntytapa ja rakenne muistuttavat Salpausselkiä. Salpausselät ovat Suomen suurimmat reunamuodostumat ja ne ovat maailmalla Suomen kuuluisimmat geologiset muodostumat.[1][2]
Lahden kaupungin 32. kaupunginosa on Salpausselkä ja siellä sijaitsee Ensimmäiseen Salpausselän reunamuodostumaan kuuluva jakso, jota kutsutaan nimellä Salpausselkä.[3]
Yleistä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Salpausselkiä on aina hyödynnetty itä-länsisuuntaisen liikenteen rakentamisessa. Reunamuodostumat soveltuvat hyvin teiden ja rautateiden sekä lentokenttien alustaksi. Tämän vuoksi Salpausselillä sijaitsee taajamia ja kaupunkeja, jotka ovat hyödyntäneet hyviä liikenneyhteyksiä. Salpausselkien hiekkaa on hyödynnetty merkittäviä määriä. Alkujaan soranoton kotitarvekäyttö on laajentunut betonirakentamisen lisääntyessä merkittäviin mittasuhteisiin. Soranottoa on alettu paikallisesti rajoittaa reunamuodostumissa esiintyvien runsaiden pohjavesivarantojen suojelemiseksi.[1][4]
Salpausselät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sijainti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viime jääkauden loppuvaiheessa Fennoskandian mannerjäätikkö suli ja sen pinta-ala samalla pieneni. Jäätikön reuna vetäytyi erilaisella nopeudella riippuen siitä, missä jäätikkö kulloinkin oli perääntymässä. Nopeinta perääntyminen oli idässä, etelässä ja kaakossa, eli nykyisessä Venäjän Karjalassa, Etelä-Ruotsissa ja Etelä-Suomessa. Mannerjäätikön reuna seurasi Salpausselkien muodostuessa Norjan rannikoita, kulki Etelä-Ruotsissa Vänernin ja Vätternin kautta Mälareniin, ylitti Itämeren Lounais-Suomeen. Venäjällä reuna ylitti Kuolan niemimaan Murmanskin ja Kantalahden kohdalla, seurasi Vienanmeren nykyisiä rantoja ja yhtyi lopuksi Salpausselkien reunaan. Salpausseliksi kutsutaan reunamuodostumia, jotka alkavat Hangon lähiympäristöstä ja päättyvät Hollolassa, jatkavat Lahdesta itään Lappeenrantaan ja Ruokolahdelle sekä kaartavat pohjoisessa Joensuuhun asti. Myös joitakin Turun saariston saaria katsotaan kuuluvan Salpausselkiin, joten muodostumia sijaitsee myös Itämeressä.[5][1]
Ensimmäinen Salpausselkä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ensimmäinen Salpausselkä
Ensimmäisen Salpausselän länsiosa alkaa Hankoniemenä sekä kulkee Lohjanharjuna Hyvinkäälle. Hyvinkäältä se päätyy Lahden, Kouvolan, Lappeenrannan ja Imatran kautta Värtsilän tienoille, ja on korkeimmillaan Lahden seudulla. Suurelta osin se muodostaa Järvi-Suomen etelä- ja kaakkoisrajan. Muun muassa Lohjanjärven, Vesijärven ja Saimaan kaakkoinen rantaviiva kulkee Salpausselän pohjoisrinteessä, ja niissä veden voidaankin sanoa patoutuneen juuri Salpausselän taakse. Sen länsiosasta käytetään myös nimitystä Lohjanharju tai Lohjanselkä.
Toinen Salpausselkä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Toinen Salpausselkä
Toinen Salpausselkä on hieman matalampi ja se sijaitsee noin 20 kilometriä Ensimmäistä Salpausselkää pohjoisempana. Se alkaa Raaseporin Bromarvista, ja etenee Karkkilan kautta Hämeeseen. Asikkalan Vääksyssä se erottaa Vesijärven ja Päijänteen toisistaan. Suur-Saimaalla se muodostaa pitkän ja kapean Kyläniemen kannaksen sekä itäpäässään Pihlajaveden ja Puruveden kaakkoisrannan.
Kolmas Salpausselkä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Kolmas Salpausselkä
Kolmas Salpausselkä on noin 200 kilometriä pitkä ja se ulottuu Angelniemestä Someron kautta Hämeenlinnan seudulle. Jurmo sijaitsee sen merenalaisella jatkeella.
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Käsitteiden synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nimi Salpausselkä ei ole kansanomainen nimitys vaan se otettiin käyttöön vasta 1850-luvun jälkeen. Maantieteen piirissä käytettiin vedenjakajan sijasta nimitystä ”maaselkä”. Vedenjakajien kulku tunnettiin ylimalkaisesti jo 1700-luvun puolivälistä alkaen. Vesistöjen valuma-alueita rajaavien vedenjakajien verkostoa kartoitettaessa tuli tarve nimetä kaikki Suomenmaan päävedenjakajat. Nimeämisen otti tehtäväkseen maanmittaushallituksen ylijohtaja Claes Wilhelm Gyldén. Suomen poikki itä-länsi-suunnassa kulkevaa vedenjakaja-aluetta kutsuttiin 1850-luvulla ”Salpa”-alkuisilla sanoilla. Sakari Topeliuksen maantieteen luentojen käsikirjoituksessa vuosilta 1854–1858 oli käytössä Gyldénin nimistö. Painetussa kirjassa se esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1858. Silloin julkaistussa Alexander Hallsténin maantiedon oppikirjassa nimi oli muodossa ”Salpausselänne” ja koulujen käyttöön tarkoitetussa Johan Lilljanin kartassa muodossa ”Salpanselkä”. Vedenjakajan ajateltiin salpaavan pohjoisessa olevat vesistöt virtaamasta Suomenlahteen. Lilljanin kartassa Salpanselkä alkoi Raumalta, seurasi myöhemmin Hollolasta alkaen Ensimmäistä Salpausselkää Uukuniemelle ja josta sen kääntyi pohjoiseen vaihtaen Kiteellä Toiselle Salpausselälle, seuraten sitä Kiihtelysvaaraan, yhtyen lopuksi Venäjän Karjalassa Maanselkään.[6][7]
Jotkin vedenjakajat ymmärrettiin harjuiksi jo 1700-luvulla. Viimeistään 1840-luvulla niiden ymmärrettiin olevan geologisia muodostumia, jotka esitettiin syntyneen kiistellyn Jääkausi-teorian mukaan jäämassojen työntäminä. Kun ne tunnistettiin 1870-luvuilla reunamuodostumiksi, piti niille antaa nimet. Fredrik Johan Wiik yhdisti maantieteessä käytetyn ”Salpausselän” nimen vuonna 1874 geologiselle muodostelmalle sanoen sen ”... ulottuvan puolikaaren muotoisena Lahdesta Lappeenrannan kautta Joensuuhun”. Salpausselkään ei katsottu kuuluvan Hollolasta Hankoon kulkevaa reunamuodostumaa, vaan sille annettiin oma nimi ”Lohjanselkä” tai ”Lohjanharju”. Vähitellen se kuitenkin liitettiin mukaan Salpausselän reunamuodostumaan. Vielä 1960-luvulla oli Otavan Isossa tietosanakirjassa artikkeli ”Lohjanharju”. Maantieteessä ei ole pitkään aikaan opiskeltu vedenjakajia niiden nimillä ja käsite on nykyään puhtaasti geologian käytössä.[6][7]
Salpausselkien rinnakkaisille muodostumille ei ollut alussa omia nimiä. Toisesta Salpausselästä käytettiin vuosituhannen vaihteessa ”rinnakkaisselänteen” nimitystä, mutta vielä 1890-luvulla sitä saatettiin kutsua ”Pieneksi Salpausseläksi”. Kirjallisuudessa käytettiin häilyvästi muitakin nimityksiä: ”Salpausselän molemmat rinnakkaisselänteet”, ”sisempi Salpausselkä” ja ”Toinen Salpausselkä”. Vasta Matti Sauramo käytti vuodesta 1915 alkaen johdonmukaisesti rinnakkaisista selänteistä nimityksiä ”ensimmäinen Salpausselkä”, ”toinen Salpausselkä” ja ”kolmas Salpausselkä”, aluksi pienellä kirjoitettuna. Tällä hän tarkoitti samalla niiden muodostumisjärjestystä. Vaikka nuorempi geologisukupolvi omaksui Sauramon nimitykset, oli niiden rinnalla pitkään muitakin nimityksiä.[6][7]
Jääkausiteorian muotoutuminen 1840-luvulla tarvitsi maastossa löytyviä selkeitä todisteita. Salpausselät kelpasivat siihen mainiosti ja siksi niiden nimi alkoi levitä Jääkausiteorian kannattajien kirjoituksissa eri maihin. Salpausselkiä ovat silloin käsitelleet esimerkiksi Pjotr Kropotkin 1870-luvulla Venäjällä, Élisée Reclus maantieteen kirjassaan 1880-luvulla Ranskassa ja Gerard De Geer tutkimuksissaan vuonna 1885 Ruotsissa. Laajan yleisön tietoisuuteen se nousi 1920-luvulla Lahdessa järjestetyissä hiihtokilpailuissa.[6][7]
Salpausselkien syntyhistoria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viime jääkauden loppuvaiheessa ilmaston lämpeneminen aloitti mannerjäätikön sulamisen. Jäätikön sulamisella tarkoitetaan sitä, että mannerjäätikön päälle talvikuukausina satanut lumi ei ehtinyt kasvattamaan jäätikön jäämassaa yhtä paljon kuin jäätä suli pois kesäkuukausina. Vaikka jäätikkö sulaisikin, on se saattanut myös laajentua. Laajentumisella tarkoitetaan jäätikön elastisen jäämassan liukumista laajenenmiskeskuksesta kohti jäätikön reunaa, jolloin jäätikön pinta-ala kasvaa reunan siirtyessä kauemmaksi. Jääkauden päättyessä jäätikkö sekä suli että sen pinta-ala kutistui. Ilmaston lämpeneminen keskeytyi noin tuhanneksi vuodeksi nuoremmalla dryaskaudella. Nuoremman dryaskauden kylmeneminen ei riittänyt käynnistämään uutta jääkautta, mutta se muutti sulamisen ja jäätikön etenemisen suhdetta. Reunamuodostumien rakentamiseen osallistuivat mannerjäätikön Itämeren virtauskieleke ja Järvi-Suomen virtauskieleke.[2]
Aikaa, joka edelsi nuoremman dryaskauden käynnistymistä, kutsutaan Heinolan deglasiaatioksi. Ilmaston kylmeneminen sai mannerjäätikön reunan etenemään aluksi noin 50 kilometriä (Salpausselkä-eteneminen), johon reuna pysähtyi 200 vuodeksi. Vuoden keskilämpötila oli Etelä-Suomessa 10–11°C nykyistä alempi. Jäätikkö sekä eteni että perääntyi vuodenaikojen mukaan kuitenkin niin, että niiden siirtymät kumosivat toisensa lähes kokonaan. Tällä oskilloinnilla tarkoitetaan sitä, että jäätikön reuna oli pysähtynyt. Etenevän jäätikön mukana kulkeutui maa-aineksia, jotka jäivät maahan jään sulettua. Kahdensadan vuoden ajan maa-ainesta kertyi jäätikön reunan eteen suuriksi kasoiksi, joiden koko vaihtelee Salpausselän eri kohdissa. Noin 12 250–12 050 vuotta sitten syntyi Ensimmäinen Salpausselkä, jossa näkyy Lahden Karpalonmäessä neljä korkeampaa vyöhykettä noin puolentoista kilometrin leveydellä. Dryaskaudellakin oli toisinaan lämpimiä välikausia. Nuoremman dryaskauden toisen kylmyysvaiheen aikana 11 790–11 590 syntyi 200 vuodessa Toinen Salpausselkä vastaavalla tavalla. Jäätikön reuna oli ehtinyt perääntyä lämpimämmällä välikaudella 15–25 kilometriä. Tämänkin kylmyysvaiheen jälkeen tuli lämmin välikausi, jonka päätyttyä Noin 11 300–10 400 vuotta sitten preboreaalikauden alussa syntyi vielä Kolmas Salpausselkä. Tämän jälkeen ilmasto lämpeni niin paljon, että jäätikön reuna alkoi taas perääntyä. Tämä ei kuitenkaan estänyt kylmien välikausien ilmaantumista uudestaan.[8][9][2][5]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Rainio, Heikki: ”13. Mahtavat Salpausselät (kuvaus)”, Jääkaudet, s. 87–101. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3
- ↑ a b c Rainio, Heikki & Johansson, Peter: ”12. Jäätikkö sulaa”, Jääkaudet, s. 77–79. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3
- ↑ Salpausselkä, Lahti (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 15.7.2021.
- ↑ Rainio, Heikki: ”13. Mahtavat Salpausselät (hyötykäytössä)”, Jääkaudet, s. 104–105. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3
- ↑ a b Saarnisto, Matti & Rainio, Heikki & Kutvonen, Harri: Salpausselkä ja jääkaudet, s. 11–13. Geologian tutkimuskeskus, 1994. 58088951 Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio (viitattu 19.4.2020).
- ↑ a b c d Rainio, Heikki: ”13. Mahtavat Salpausselät (nimistö)”, Jääkaudet, s. 101–103. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3
- ↑ a b c d Saarnisto, Matti & Rainio, Heikki & Kutvonen, Harri: Salpausselkä ja jääkaudet, s. 13–16. Geologian tutkimuskeskus, 1994. 58088951 Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio (viitattu 19.4.2020).
- ↑ Kuusisto, Esko & Käyhkö, Jukka: Globaalimuutos, s. 42 ennen kohtaa "Röntgenkuvia jään arkistosta"
- ↑ Petri Haapala (päätoim.): Suomen historian kartasto, Karttakeskus 2007. ISBN 978-951-593-029-3
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Salpausselät Wikimedia Commonsissa
