H
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
H (h) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten kahdeksas kirjain. H-kirjaimen nimi on suomen kielessä hoo ja äännearvo joko soinniton [h] tai soinnillinen [ɦ].[1]
Kyrillisessä kirjaimistossa on myös samannäköisiä kirjaimia: kyrillinen Н (н) sekä Һ (һ). Yhdennäköisyydestään huolimatta nämä kaikki ovat Unicode-merkistössä eri merkkejä. Eeta ja kyrillinen Н eivät myöskään merkitse h:n tapaista äännettä; siihen tarkoitukseen käytetään kirjaimia khii (Χ, χ) ja kyrillinen Х (х).
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]H-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta eeta (Η), jonka alkuperä palautuu seemiläisen kirjoituksen ḥēt-merkkiin. Kirjaimen seemiläinen ja myös vanhin kreikkalainen muoto oli 
, josta myöhemmin muodostui Η.[2]
Seemiläisen kirjaimen äännearvo merkitään konventionaalisesti ”ḥ” mutta tarkka artikulaatio riippuu siitä, mistä seemiläisestä kielestä on kyse.[3] Kun ḥēt lainattiin foinikiasta kreikkalaiseen kirjaimistoon, siitä tuli eeta (Η, η), joka klassisessa kreikassa edusti pitkää e-vokaalia (nykykreikassa lyhyttä i-vokaalia) mutta varhaisissa läntisissä kreikan muunnelmissa oli h, minä se lainautui etruskiin ja sitä kautta latinaan.[4]
Saman kirjaimen pystyyn jaetuista puolikkaista muodostettiin sananalkuista h:ta tai sen puuttumista osoittavat alkuhenkosmerkit: vasemmasta puolikkaasta dasỳ pneũma, lat. spiritus asper eli vahva alkuhenkonen, kun sanan alussa oli [h-], ja oikeasta puolikkaasta psilòn pneũma, lat. spiritus lenis eli heikko alkuhenkonen, kun sana alkoi vokaalilla.[5]
H suomen kielessä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]H on suomen kielessä konsonantti, joka ääntyy glottaalifrikatiivina. Äänne voi olla joko soinniton [h] tai soinnillinen (tarkemmin sanottuna henkäyssointinen) [ɦ] riippuen sijainnistaan sanassa.[1] Tavallisimmin h on melko hälytön, puolivokaalimainen äänne, jonka suuartikulaatio on yleensä vahvasti vokaaliympäristön värittämä, ja siksi h:ta voisi kutsua myös (soinnittomana) kuiskatuksi ja (soinnillisena) henkäyssointiseksi vokaaliksi.
Hieman liioitellun tulkinnan mukaan h:lla on suomessa allofonit, palataalinen [ç] ja velaarinen [x] palataalisten tai velaaristen konsonanttien edellä, esim. vihje [viçje] ja tuhka [tuxka].[6]
Kaksoiskonsonanttina hh on suomessa hyvin harvinainen. Poikkeuksia ovat sana hihhuli ja siitä johdettu verbi hihhuloida, muutamat tuoreet lainasanat kuten wahhabismi ja eräät interjektiot ja onomatopoieettiset ilmaukset (hohhoijaa, hahhah jne.).[1] Yleisgeminaation vuoksi hh voi esiintyä myös joissakin murteissa kuten savon sanassa rahhoo.
H muissa kielissä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]H ääntyy glottaalisena frikatiivina suomen lisäksi mm. romaanisista kielistä romaniassa, germaanisissa kielissä yleisesti, slaavilaisista kielistä tšekissä, slovakissa ja sorbissa ja uralilaisissa kielissä kuten unkarissa yleisesti. Alueellisesti [h]- tai [ɦ]-ääntämystä voi tavata puolassa ja vanhastaan latviassa.[2] Fonotaktiset rajoitukset voivat kuitenkin kielittäin estää h:ta esiintymästä muuten kuin tavun alussa, toisin kuin suomessa, missä h voi esiintyä myös tavunloppuisesti (esim. tah.ko).
Monissa kielissä kirjoitetun kielen h- jää kokonaan ääntymättä, koska sitä on kohdannut täydellinen kato. Näin on esimerkiksi espanjassa ja portugalissa.[2] Ranskassa h ei tavallisesti äänny lainkaan, mutta erityistapauksissa se ääntyy glottaaliklusiilina (jolloin sitä harhaanjohtavasti nimitetään aspiroiduksi h-kirjaimeksi). Saksassa h ääntyy tavun alussa kuten suomessa, mutta tavun lopussa se ilmaisee edeltävän vokaalin pidentymistä; esimerkiksi Jahr ’vuosi’ ääntyy [jaːɐ].
Kirjoitetun kielen H ei aina osoita konsonanttia vaan toimii tarkkeenomaisesti osana digrafia tai trigrafia äänteille, joille latinalaisessa kirjaimistossa ei muuten ole merkkiä, esimerkiksi:[7][8][9][10][11]
- BH ja BHF iirissä [v]
- CH italiassa, katalaanissa ja romaniassa [k], espanjassa [t͜ʃ], ranskassa ja portugalissa [ʃ], saksassa [x] tai [ç], hollannissa, afrikaansissa, iirissä, kymrissä, ylä- ja alasorbissa, puolassa, tšekissä, slovakissa ja liettuassa [x]
- DH iirissä [ɣ]
- FH iirissä mykkä
- GH iirissä [ɣ]
- MH iirissä [v]
- PH monissa kielissä kreikan lainasanoissa [f], kymrissä [ff]
- RH kymrissä [rr̥] tai [r]
- SH englannissa [ʃ], iirissä [h]
- SCH saksassa [ʃ]
- TH englannissa [θ] tai [ð], kymrissä [θ]
- WH englannissa murteittain [ʍ] tai [w].
Muita esitystapoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Morseaakkosissa H merkitään: ....
- Radioaakkosissa H on suomalaisen standardin mukaan Heikki ja NATO-standardin mukaan Hotel
- Pistekirjoituksessa (Braille) H merkitään:
- Tietokoneissa H koodataan eri merkistöissä seuraavasti:
| H | h | |
|---|---|---|
| ASCII | 72 | 104 |
| Unicode | U+0048 | U+0068 |
H-kirjaimen merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- SI-järjestelmässä
- Fysiikassa
- h on Planckin vakion tunnus.
- h on lämmönsiirtymiskerroin.
- h merkitsee korkeutta (myös teknillisissä piirustuksissa ja kaavoissa).
- H on magneettikentän voimakkuuden tunnus
- H on induktanssin yksikön henryn tunnus.
- H tarkoittaa termodynamiikassa entalpiaa.
- merkitsee matematiikassa kvaternioita.
- H on vedyn kemiallinen merkki.
- H merkitsee biokemiassa histidiinia.
- H on musiikissa C-duuriasteikon seitsemäs sävel (monissa maissa B).
- H on joskus myös H-duurisoinnun merkki, mutta nykyään tästä käytetään useammin englantilaista vastinetta B.
- H ajoneuvon kansallisuustunnuksena merkitsee Unkaria.
- H merkitsee VR:n yleisöaikatauluissa taajamajunaa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi (1.5.3 Frikatiivit s, h, (f, š)) finnlectura.fi. 2001. Arkistoitu 17.7.2013. Viitattu 18.8.2014.
- ↑ a b c Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. (Hakusana H) Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
- ↑ O’Connor, M.: Epigraphic Semitic scripts. Teoksessa Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 88–119.
- ↑ Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
- ↑ Threatte, Leslie: The Greek alphabet. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 271–280.
- ↑ Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. (§ 4, 5) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Tuttle, Edward: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 633–642.
- ↑ Senner, Wayne M.: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 642–651.
- ↑ McManus, Damian: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 655–660.
- ↑ Hamp, Eric P.: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 660–663.
- ↑ Comrie, Bernard: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 663–689.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]