G
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
G (g) on latinalaisen kirjaimiston ja myös suomen aakkosten seitsemäs kirjain. G-kirjaimen nimi on suomen kielessä gee ja äännearvo joko [ɡ] tai [ŋ].
Kreikkalaisessa kirjaimistossa latinalaista G-kirjainta vastaa gamma (Γ, γ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan Г (г).
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]G-kirjain on roomalainen lisäys latinalaiseen aakkostoon. Koska etruskissa ei ollut soinnillisia klusiileja, etruskit olivat omaksuneet tavan käyttää kreikan gammasta (Γ) juontuvaa C-kirjainta ensisijaisena k:n merkkinä, mikä tapa periytyi roomalaisille. Latinassa kuitenkin oli myös [ɡ], jolle ei näin ollut omaa kirjainta.[1]
Alkuaan roomalaiset käyttivät C-kirjainta sekä k- että g-äänteen merkitsemiseen, mikä on tuottanut nykypäiviin asti ulottuvaa epäselvyyttä. Esimerkiksi nimi Gaius kirjoitettiin CAIVS, mistä syystä myöhemmissä eurooppalaisissa kielissä esiintyy yhä nimenä Kai, Kaius. Yleisimmän tarinan mukaan myöhäisellä kolmannella esiajanlaskuisella vuosisadalla vapautettu orja Spurius Carvilius Ruga lisäsi aakkostoon G:n täydentämällä C:tä tarkeviivalla. Myös Appius Claudius Caecus on mainittu G:n keksijäksi.[2] Aakkosjärjestyksessä uusi kirjain sijoitettiin F:n perään siitä aiemmin poistetun Ζ:n (kreikan zeeta) tilalle. C jäi latinaan ensisijaiseksi k:n merkiksi.[1][2][3]
Toisen selityksen mukaan G on kehittynytkin zeetasta. Se sijaitsi kreikan aakkostossa kohdalla, johon G myöhemmin tuli. Zeetan tarkoittamalle äänteelle ei latinassa ollut käyttöä. Kirjoitusasultaan eräät zeetan ja gamman muodot muistuttivat kulmikasta C-kirjainta. Kun zeeta, gamma ja myös kappa muistuttivat toisiaan, niitä käytettiin sekaisin g- ja k-äänteen merkkeinä. Myöhemmin gammasta kehittynyt C-kirjain vakiintui k-äänteen merkiksi ja zeetasta kehittynyt G-kirjain g-äänteen merkiksi. Kapasta kehittynyt K-kirjain jäi vain rajattuun käyttöön.[2]
C:n ja G:n samankaltaisuus mahdollisti aiempien kaiverrusten korjailemisen.lähde?
Typografiset muodot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pienestä g:stä on olemassa kaksi varianttia: avonainen ja umpinainen.
G suomen kielessä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]G-kirjain esiintyy suomessa tuoreissa lainasanoissa ja slangisanoissa soinnillisen velaariklusiilin eli [ɡ]-äänteen merkkinä. G:n ääntämyksessä on vaihtelua ja se saattaa ääntyä myös puolisoinnillisena tai soinnittomana (g ~ ɢ ~ k).[4]
Kirjainyhdistelmä ng merkitsee suomen kielessä velaarista nasaalia [ŋ] eli ns. äng-äännettä. Suomen kielessä se esiintyy pääasiassa nk-yhdistelmän astevaihteluparina heikossa asteessa, esimerkiksi sanassa kengät (lausutaan keŋŋät). Joissakin lainasanoissa esiintyy myös yhdistelmä gn, joka tavallisimmin lausutaan ŋn, esimerkiksi sanoissa magneetti ja signaali.
Vanhassa kirjasuomessa g-kirjaimella tai yhdistelmällä gh merkittiin myös frikatiiviäännettä ɣ esimerkiksi sanoissa wlgos (ulos), jalghan tai jalan (jalan) ja lugun (luvun). Tämä äänne esiintyi suomen kielessä vielä tuohon aikaan k:n astevaihteluparina heikossa asteessa[5], ja se muistutti heikosti äännettyä g:tä. Jo 1700-luvulle tultaessa tämä äänne kuitenkin hävisi suomen kielestä kadoten useimmissa tapauksissa kokonaan, mutta eräissä tapauksissa sen vastineena on nykyisin v tai j.[5] Vain Rauman seudun murteissa ɣ säilyi 1900-luvun alkuun asti. Suomen oikeinkirjoituksessa g kuitenkin säilyi 1800-luvun alkupuolelle saakka, jolloin kirjoitettiin esimerkiksi sugun (suvun).[6]
- Katso myös: Suomen vanhat spirantit: ɣ
Tämän lisäksi g-kirjainta on aikoinaan käytetty ng-yhdistelmässä k-äänteen merkkinä kuten sanassa hengi (henki), ja j-äänteen merkkinä kuten sanassa welgilleni (veljilleni).[7]
G muissa kielissä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]G-kirjain on eri kielissä saanut muita äännearvoja historiallisen kehityksen aikana tapahtuneiden äänteenmuutosten vuoksi.
Romaanisissa kielissä lienee palatalisaation myötä jo vulgaarilatinassa tunnettu G:n äänneasuna etuvokaalien (i, e) edellä postalveolaarinen affrikaatta [dʒ], joka edelleen esiintyy italiassa.[8] Ranskassa äänne on yksinkertaistunut frikatiiviksi [ʒ], ja vielä pidemmälle se on kehittynyt espanjassa ja portugalissa, joissa se on menettänyt soinnillisuutensa ja takaistunut jälleen velaariseksi, [x][8], amerikanespanjan murteissa jopa [h].lähde? Kaikki nämä kirjoitetaan näissä kielissä edelleen G-kirjaimella.[8][9] Erikseen on huomattava lukuisat digrafit, esimerkiksi italiassa ja romaniassa kirjoitetaan gh [ɡ]-äänteen esiintyessä etuvokaalien edellä, ja italiassa esiintyvät lisäksi digrafit gl [ʎ] ja gn [ɲ], joissa G toimii ikään kuin palataalisuuden tarkkeena.[9]
Germaanisista kielistä englannissa G:n ääntämys etuvokaalien (e, i) edellä vaihtelee sanan alkuperän mukaan. Germaanisperäisissä sanoissa se ääntyy yleensä soinnillisena velaariklusiilina [ɡ], esimerkiksi sanoissa get ja give, mutta latinasta tai kreikasta lainatuissa sanoissa sitä vastaa affrikaatta [d͡ʒ], esimerkiksi general, magic.[8] Saksassa G on yleensä [ɡ] paitsi sanan lopussa, missä se ääntyy murteittain joko soinnitontuneena [k] tai soinnittomana palataalisena frikatiivina [ç]; ranskan lainasanoissa esiintyy kuitenkin myös [ʒ]-ääntämystä. Hollannissa ja afrikaansissa G on historiallisesti muuttunut klusiilista frikatiiviksi, yleensä soinnilliseksi velaarifrikatiiviksi [ɣ], joka sanan lopussa soinnitontuu [x]:ksi.[10] Muita muutoksia ovat ruotsin G:n puolivokaalinen äänneasu [j] myöhemmän, erillisen palatalisaation myötä, sekä soinniton [k] islannissa.
Kelttiläisistä kielistä iirissä G voi merkitä paitsi [ɡ]:tä myös soinnillista velaarifrikatiivia [ɣ] lenision myötä.[11] Kymrissä [ɡ]:n lenisio on johtanut katoon.[12] Balttilaisissa, slaavilaisissa ja uralilaisissa kielissä (ks. kuitenkin ”G suomen kielessä” yllä) sekä albaniassa G on muuten aina [ɡ] (mahdollisesti palataalistuneena), mutta albania käyttää digrafia gj ja unkari digrafia gy osoittamaan soinnillista palataaliklusiilia [ɟ].[13]
Euroopan kieliin kuuluvasta arabian murteessa maltassa G on [ɡ], mutta digrafilla għ osoitetaan vokaalin faryngalisaatiota.[13] Edelleen erillään tulee pitää ne tapaukset, joissa G:lle on asetettu eroava äännearvo jo kielen kirjoitusjärjestelmää luotaessa, esim. fidžin velaarinen nasaali [ŋ].
Muita esitystapoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Morseaakkosissa G merkitään: --.
- Radioaakkosissa G on suomalaisen standardin mukaan Gideon ja NATO-standardin mukaan Golf
- Pistekirjoituksessa (Braille) G merkitään:
- Tietokoneissa G koodataan eri merkistöissä seuraavasti:
| G | g | |
|---|---|---|
| ASCII | 71 | 103 |
| Unicode | U+0047 | U+0067 |
G-kirjaimen merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pienen g:n merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- g on gramma, massan yksikkö.
- g tarkoittaa putoamiskiihtyvyyttä (normaaliputoamiskiihtyvys gn = 9,80665 m/s²).
Ison G:n merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- G (giga-) on SI-järjestelmässä etuliite, joka tarkoittaa miljardikertaista (109).
- G on konduktanssi eli resistanssin käänteisluku.
- G on gaussi eli magneettivuon tiheyden vanhentunut yksikkö (1 G = 0,1 mT).
- G on gravitaatiovakio (G = 6,67259 × 10-11 Nm²/kg²).
- G on painovoima (G = mg, jossa m on massa ja g putoamiskiihtyvyys).lähde?
- G on perinnöllisyystieteessä DNA:n ja RNA:n rakenneosan guaniinin lyhenne.
- G on biokemiassa proteiinien rakenneosan glysiinin yksikirjaiminen lyhenne.
- G on musiikissa C-duuriasteikon viides sävel.
- G ajoneuvon kansallisuustunnuksena tarkoittaa Gabonia.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Bonfante, Larissa: The scripts of Italy. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 297–311.
- ↑ a b c Hempl, George: The Origin of the Latin Letters G and Z. Transactions and Proceedings of the American Philological Association, 1899, nro 30. The Johns Hopkins University Press. doi:10.2307/282560 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Appius Claudius Caecus and the Letter Z James Grout. Viitattu 20.8.2014. (englanniksi)
- ↑ Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. (§ 6, 7) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2 Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Jukka Korpela: ”Vanhan kirjasuomen gh tai g”, Kirjainten tarinat, s. 66. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio.
- ↑ Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: Kirjasuomen kehitys, s. 76. (4. painos) Helsinki. Määritä julkaisija! ISBN 951-45-8117-2
- ↑ Häkkinen, Kaisa: ”Äänteistön ja oikeinkirjoituksen kehitys”, Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4
- ↑ a b c d Jukka Korpela: ”G:n äänteellinen kehitys”, Kirjainten tarinat, s. 67. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Tuttle, Edward: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 633–642.
- ↑ Senner, Wayne M.: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 642–651.
- ↑ McManus, Damian: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 655–660.
- ↑ Hamp, Eric P.: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 660–663.
- ↑ a b Comrie, Bernard: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 663–689.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta G Wikimedia Commonsissa
