Fennomania

Fennomania eli suomalaisuusliike oli Suomen autonomian ajan alkupuolelle ajoittuva suomalaiskansallinen liike. Liike taisteli suomen kielen aseman parantamisen puolesta ja pyrki osoittamaan kansallisromantiikan perusteella Suomen kansakunnaksi, jonka kielenä olisi suomi. Fennomaniasta on käytetty myös nimityksiä suomenmielisyys ja suomenkiihko.

1870-luvulta lähtien poliittinen kiistely ja ajatustenvaihto kielelliseen enemmistöön kuuluvien fennomaanien ja suomenruotsalaista vähemmistöä edustavien svekomaanien välillä aktivoitui. Fennomaanien ja svekomaanien välistä poliittista taistelua kutsutaan kielitaisteluksi. Sitä käytiin erityisesti vuoden 1863 kieliasetuksen voimaantulon ja suomenkielisten oppikoulujen perustamisen ympärillä.

Itsenäistymisen jälkeen fennomaniaa seurasi aitosuomalainen liike, joka halusi saada aikaan nopean ratkaisun Suomen kieli- ja kansallisuustaistelussa. Aitosuomalainen liike pyrki nostamaan suomalais-kansallista sivistystä sekä rakentamaan suomalaista kansallisvaltiota.

Sanaa fennomania on tiettävästi ensi kerran käyttänyt saksalainen historioitsija Christian Friedrich Rühs 1804 saksankielisessä kirjeessään C. C. Gjörwellille. Sana esiintyy myös vuonna 1810 ruotsalaisessa aikakauskirjassa Lyceum.

Historia

1700-luvun fennofilia

Henrik Gabriel Porthan (Johan Erik Hedberg)

1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa alkoi orastaa fennofiliaksi kutsuttu suomalaisuusliike, jonka varhainen edustaja oli Daniel Juslenius. 1700-luvun jälkipuolella Turun akatemian piirissä sitä edusti erityisesti Henrik Gabriel Porthan. Fennofiliassa yhdistyivät suomen kieleen ja suomalaiseen kansanperinteeseen kohdistuva tieteellinen kiinnostus sekä halu kehittää suomen kieltä kansanvalistustyön tarpeisiin. Porthan kuitenkin katsoi, että kulttuurin levitessä suomen kieli lopulta häviää kokonaan, kuten hänen mukaansa Länsi-Suomen kehityksestä saattoi päätellä. Porthan ei pitänyt ongelmallisena, että maassa puhuttiin kolmea kieltä (suomea, ruotsia ja latinaa) ja että maassa sosiaalisen aseman kohoamiseen liittyi tuolloin automaattisesti kielen vaihto ruotsiin. Hän kuitenkin määritteli suomalaisuuden nimenomaisesti kielen perusteella. Tutkijoilla on eri näkemyksiä siitä, hahmottiko Porthan maan kieliryhmät omina kansakuntinaan. Matti Klingen mukaan Porthan katsoi, että Suomessa oli kaksi kansakuntaa: "barbaarimetsäläiset ja sivistyneemmän rannikkoseudun väestö", kun taas Juha Manninen katsoo, että Porthanin käyttämä ilmaus quasi nationes ("ikään kuin kansakuntia") ei tue tätä tulkintaa.

1800-luvun fennomania

Fennomania syntyy Venäjän vallan aikana

Kun Suomi 1808–1809 liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja sai laajan valtiollisen itsenäisyyden, oli suomen kieli edelleen syrjäytetyssä asemassa. Se oli kirjallisesti vähän viljeltyä ja kokonaan poissa virastoista, yliopistosta ja kouluista. Kirkko oli ainoa julkinen paikka, missä suomea käytettiin. Muutamat isänmaanystävät kuitenkin katsoivat, että perinpohjainen muutos olisi saatava aikaan. Tästä käsityksestä sai alkunsa uusi, valtiollinen suomenmielisyys, joka ei enää tyytynyt pelkkään suomen kielen tieteelliseen tutkimukseen, vaan asetti päämääräkseen maassa enemmistökielenä puhutun suomen kohottamisen sivistys- ja valtakielen asemaan. Tämä toiminta sai pian fennomanian nimen.^lähde?

Sanan fennomania keksijäksi sanotaan ruotsalaista kansallisromantikkoa Lorenzo Hammarskjöldiä, joka käytti sitä aikakauskirjassaan Lyceum. Jo aiemmin sitä on tiettävästi ensi kerran käyttänyt saksalainen historioitsija Friedrich Rühs 1804 saksankielisessä kirjeessään C. C. Gjörwellille. Hammarskjöld tarkoitti termin myönteiseksi, vaikka myöhemmin fennomania herätti ruotsalaisissa ja ruotsinkielisissä torjuvia asenteita.

Valtiollinen suomenmielisyys lähti, kuten fennofiilisyyskin, yliopistopiireistä. Sen ensimmäisiä edustajia olivat J. G. Linsén ja professori Fredrik Bergbom, jotka Mnemosyne-lehdessään ajoivat tätä uutta suomalaisuutta, A. I. Arwidsson, joka lehdessään Åbo Morgonblad (1821) teroitti sivistyneistölle, että sen tuli rakastaa kaikkea kotimaista ja ennen kaikkea suojella ja hoitaa kotimaista kieltään, ja E. G. Ehrström, joka samassa lehdessä esitti, että suomi oli otettava käyttöön kouluissa, yliopistossa ja virastoissa. Tämän ensimmäisen kansallisen herätyksen vaikutuksia lienee ollut, että ylioppilaat vuonna 1820 tekivät anomuksen suomen kielen opettajan asettamisesta. Vuonna 1826 perustettiinkin suomen kielen lehtorin virka, mutta yleensä Arwidssonin, Ehrströmin ym. esittämät kansalliset vaatimukset eivät saavuttaneet vastakaikua, ja julkinen keskustelu suomen kielen kohottamisesta taukosi parin vuosikymmenen ajaksi.

Suuriruhtinaskunnan ja valtakunnan johto tuki suomen kielen kehittämistä 1800-luvun alkupuoliskolla. Johtomiehet pitivät suomen kieltä välineenä suomalaisen identiteetin luomiseen ja Suomen loitontamiseen Ruotsista. Valtiovallan tuki johti siihen, että suomen kielellä oli yliopistossa opettajavoimia enemmän kuin muilla moderneilla kielillä.

Suomenkielinen kulttuuri kehittyy

J. V. Snellman

Sillä aikaa jatkui hiljaisuudessa työ suomen kielen kehittämiseksi kirjallisuuden alalla. Tämän työn keskukseksi tuli vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Samaan aikaan J. L. Runebergin runoelmat ja hänen kuvauksensa Keski-Suomen maisemista ja rahvaasta alkoivat herättää sivistyneessä nuorisossa lämpimämpiä tunteita omaa maata ja kansaa kohtaan. Samoin vaikuttivat M. A. Castrénin luennot Kalevalasta.

Näin altistuivat mielet sille uudelle herätykselle, jonka J. V. Snellman vuonna 1844 aloitti Saima-lehdessä. Arkailematta hän osoitti, miten Suomen kansa oli henkisesti ja aineellisesti jäänyt muista jälkeen ja miten syynä oli kansallishengen puute. Kansallishenkeä taas ei voinut olla, niin kauan kuin kansan oma kieli ei ollut sen sivistyskielenä. Siksi oli saatava syntymään suomenkielinen kansalliskirjallisuus. Etupäässä sen avulla oli kasvatettava uusi sukupolvi, jolla paitsi rakkautta suomalaisen nimeen ja suomen kieleen myös oli taito käyttää tätä kieltä. Virastoissa ja kouluissa suomi oli korotettava sille tulevaan asemaan.

Runeberg ja kirjailija Zacharias Topelius kirjoittivat ruotsiksi, Elias Lönnrot suomeksi. Snellman itse kirjoitti yleensä ruotsiksi. Hänen suomen kielen taitonsa eivät olleet olemattomat, mutta hän katsoi taitonsa kuitenkin riittävän puutteelliseksi kirjoittaakseen suomen kielellä. Kirjoituskielen eroista huolimatta kaikki he vahvistivat nimenomaan suomalaista identiteettiä.

Fennomania kohtaa poliittisia ongelmia

Snellmanin sanat vaikuttivat sytyttävästi monella taholla, mutta kohtasivat toisaalla jyrkkää vastarintaakin. Ruotsinkielisessä sanomalehdistössä koetettiin osoittaa, että suomen kohottaminen sivistyskieleksi oli mahdotonta. Myös hallituspiireissä suhtauduttiin suomalaisuusliikkeeseen vihamielisesti. Seurauksena oli vuoden 1850 sensuurikielto, jonka mukaan suomeksi ei ilman erityistä lupaa saanut painattaa muita uusia kirjallisia tuotteita kuin sellaisia, jotka tavoittelivat uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä. Omituista kyllä samaan aikaan perustettiin yliopistoon suomen kielen professorin virka, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli Castrén, ja vuonna 1851 annettiin asetus, jonka mukaan niiltä, jotka pyrkivät tuomarinvirkoihin suomenkielisille paikkakunnille, oli vastedes vaadittava suullinen suomen kielen tutkinto yliopistossa. Itämaisen sodan aikana sensuuriasetus joutui unohduksiin, ja vuonna 1860 se muodollisestikin kumottiin.

Vapaampi Aleksanteri II:n aika

Aleksanteri II:n noustua vuonna 1855 valtaistuimelle ilmapiiri vapautui, ja suomenmielisyyskin nosti päätään. Jo vuonna 1855 Yrjö-Koskinen Suomettaressa vaati, että oli perustettava korkeampia suomenkielisiä oppilaitoksia. Vuonna 1858 aloittikin etupäässä Wolmar Schildtin ansiosta perustettu ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu toimintansa Jyväskylässä.

Julkisuuden alalla suomenmielisten tärkeimpinä pyrintöinä oli tästä lähin suomen kielen kohottaminen oikeus- ja virkakieleksi ja suomenkielisten oppikoulujen aikaansaaminen. Snellmanin aloitteesta julkaistiin vuonna 1863 "kielimanifesti", jonka mukaan ruotsi tosin edelleen oli pysyvä Suomen virallisena kielenä, mutta suomea pidettävä ruotsin veroisena kaikessa, mikä koski välittömästi maan varsinaista suomenkielistä väestöä.

Suomalainen kansallistunne voimistuu

Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja lopulta jopa suomalaisten oman kansallisvaltion perustamisesta.

Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi oli tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä.

Suomenkielinen koululaitos kasvaa

Kysymys suomenkielisistä oppilaitoksista synnytti varsinkin 1870-luvulla kiivaita taisteluita valtiopäivillä, joilla Yrjö-Koskisen ja A. Meurmanin johtamat suomenmieliset olivat enemmistönä pappis- ja talonpoikaissäädyissä, kun taas aateli- ja porvarissääty olivat ruotsinmielisten vallassa. Valtio oli perustanut suomenkielisiä lyseoita Jyväskylään, Kuopioon, Joensuuhun ja Hämeenlinnaan. Mutta suomenmieliset vaativat useampia suomenkielisiä oppikouluja ja ennen kaikkea suomenkielisillä paikkakunnilla olevien ruotsinkielisten lyseoiden muuttamista suomenkielisiksi. Kun hallitus aluksi oli näille vaatimuksille kylmäkiskoinen, ryhdyttiin perustamaan yksityisiä suomenkielisiä kouluja, jotka valtio sittemmin otti haltuunsa Yrjö-Koskisen tultua vuonna 1882 senaattiin.

Fennomaanisen liikkeen taloudellinen perusta liittyi suurelta osin metsänomistukseen. Puun myynnistä saadut tulot kasvoivat 1800-luvun loppupuolella, ja vaurastuneet suomenkieliset tilalliset pystyivät lähettämään lapsiaan oppikouluihin ja yliopistoon.

Suomen kielen asema vakiintuu

Muillakin aloilla suomalaisuus edistyi 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien. Suomenkielinen sanomalehdistö lisääntyi, kirjallisuus alkoi versoa ja kieli kehittyi yhä täydellisemmäksi sivistyskieleksi, teatteri syntyi ja musiikin ja kuvaavien taiteiden alalla suomalaiset aiheet saivat yhä tärkeämmän sijan. Myös liike-elämä alkoi suomalaistua, kun Kansallis-Osake-Pankki, Suomi-yhtiö ynnä muut suomalaiset liikelaitokset oli perustettu. Yhä lisääntyneiden suomenkielisten oppikoulujen vaikutuksesta syntyi suomenkielinen sivistyneistö.

Vuonna 1900 astui voimaan uusi kieliasetus, jossa suomi kohotettiin tasavertoiseksi virkakieleksi ruotsin ja venäjän rinnalle. Toisin kuin vuonna 1863 tämä asetus toimi, ja suomen kielen käyttö hallinnossa lisääntyi huomattavasti.

”Aitosuomalaisuus” jatkaa fennomanian perintöä

Pääartikkeli: Aitosuomalaisuus

Suomen itsenäistyttyä syntyi ns. aitosuomalaisuusliike, joka halusi saada aikaan nopean ratkaisun Suomen kieli- ja kansallisuustaisteluissa sekä pyrki "suomalais-kansallisen suomenkielisen sivistyksen kehittämiseen itsenäiseksi, korkeaksi sivistysmuodoksi muiden kansallisten sivistysten rinnalle" ja "voimakkaan suomalaisen kansallisvaltion luomiseen".

Katso myös

• Lauantaiseura
• Turun romantiikka
• Suuri nimenmuutos
• Viron kansallinen herääminen

Kirjallisuutta

• Tommila, Päiviö (päätoim.): Herää Suomi: Suomalaisuusliikkeen historia. (Toimittaja: Maritta Pohls) Kuopio: Kustannuskiila, 1989. ISBN 951-657-280-4

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Fennomania Wikimedia Commonsissa