Espanjan perimyssota

Espanjan perimyssota Espanjan kuningas Filip V ja Vendômen herttua voitokkaan Villaviciosan taistelun jälkeen 1710. Päiväys 9. heinäkuuta 1701 – 7. syyskuuta 1714 Paikka Eurooppa, Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka Lopputulos Utrechtin, Rastattin ja Badenin rauhat: Itävalta, Iso-Britannia ja Alankomaiden tasavalta tunnustavat Filip V:n Espanjan kuninkaaksi, mutta Filip V luopuu vaateistaan Ranskan valtaistuimelle. Espanja luovuttaa alueitaan Euroopassa. Alueelliset muutokset Espanja luovuttaa Espanjan Alankomaat, Napolin kuningaskunnan, Milanon herttuakunnan ja Sardinian kuningaskunnan Itävallan Habsburgeille; luovuttaa Sisilian kuningaskunnan Savoijin herttuakunnalle; ja luovuttaa Gibraltarin sekä Menorcan Britannialle. Ranska tunnustaa Britannian yksinvaltiuksen Rupertinmaan ja Newfoundlandin alueisiin sekä luovuttaa Acadien ja sen puolikkaan Saint Kittsin saaresta Britannialle. Vaikutukset Espanjan keskitetty hallinto Kastiliaan Espanjan maailmanlaajuinen valta heikkenee Osapuolet Kaarle VI:lle lojaalit espanjalaiset Aragonian kruunu Itävalta Iso-Britannia (1707–13) Englanti (1707 asti) Skotlanti (1707 asti) Alankomaat Preussi Portugali Savoiji Hannover Filip V:lle lojaalit espanjalaiset Kastilian kruunu Napoli Sisilia Ranska Baijeri (1704 asti) Mantova

Espanjan perimyssota (1701–1714) oli suuri eurooppalainen konflikti 1700-luvun alussa, joka syttyi kun viimeinen Habsburg-suvun Espanjan kuningas, sairaalloinen ja lapseton Kaarle II kuoli vuonna 1700. Hän oli hallinnut suurta imperiumia, ja kysymys hänen seuraajastaan oli jo kauan vaivannut hallitsijoita ympäri Eurooppaa.

Ongelma yritettiin ratkaista jakamalla imperiumi kelvollisten ehdokkaiden kesken Ranskan (Bourbon), Itävallan (Habsburg) ja Baijerin (Wittelsbach) hallitsijasuvuista, mutta yritykset lopulta epäonnistuivat, ja kuolinvuoteellaan Kaarle II järjesti koko Espanjan perinnön Filip V:lle, Anjoun herttualle, Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n toiseksi vanhimmalle pojanpojalle. Filipin hallitessa Espanjaa Ludvig XIV varmistaisi suurta hyötyä dynastialleen, mutta joidenkin valtiomiesten mielestä dominoiva Bourbonin suku olisi uhka Euroopan vakaudelle ja se vaarantaisi vallan tasapainon.

Ludvig XIV:llä oli hyvät perusteet hyväksyä pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelle, mutta hän teki sittemmin joukon kiistanalaisia liikkeitä: hän lähetti joukkoja turvaamaan Espanjan Alankomaat (puskurivyöhyke Ranskan ja Alankomaiden tasavallan välissä); hän pyrki dominoimaan Espanjan kauppaa Amerikassa englantilaisten ja hollantilaisten kauppiaiden kustannuksella; ja hän kieltäytyi poistamasta Filipiä Ranskan kruununperimysjärjestyksestä, avaten siten mahdollisuuden sille, että yksi voimakas hallitsija saattaisi hallita sekä Ranskaa että Espanjaa tulevaisuudessa.

Vastatakseen Ludvig XIV:n kasvavaan valta-asemaan Englanti, Alankomaiden tasavalta ja Itävalta – yhdessä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan liittolaistensa kanssa – muodostivat uudelleen Suurliiton ja tukivat keisari Leopold I:n vaadetta koko Espanjan perinnölle tämän pojalle arkkiherttua Kaarlelle. Tukemalla Habsburgin ehdokasta (joka tunnettiin kannattajiensa keskuudessa Espanjan Kaarle III:na), jokainen liittouman jäsen pyrki vähentämään Ranskan valtaa, varmistamaan omaa alueellista ja suvullista turvaansa, sekä palauttamaan ja parantamaan kauppamahdollisuuksia, joita he olivat nauttineet Kaarle II:n aikana. Venäjän keisarikunta, jonka odotettiin auttavan liittolaistaan Itävaltaa, soti toista suursotaa Ruotsia vastaan Itä-Euroopassa.

Englanti, Alankomaat ja Itävalta julistivat sodan virallisesti toukokuussa 1702. Vuoteen 1708 mennessä Marlboroughin herttua ja Savoijin prinssi Eugen olivat varmistaneet voiton Espanjan Alankomaissa ja Italiassa, ja olivat kukistaneet Ludvig XIV:n liittolaisen Baijerin. Ranskaa kohtasi invaasio ja rappio, mutta Liiton yhtenäisyys rikkoutui ensin. Suurliiton koettua tappion Espanjassa ja sen miestappioiden kasaantuessa ja tavoitteiden erkaantuessa Tory-puolue pääsi valtaan Isossa-Britanniassa vuonna 1710 ja päätti lopettaa sodan.

Ranskalaiset ja brittiläiset ministerit valmistelivat perustan rauhankokoukselle ja vuonna 1712 Britannia päätti taisteluoperaatiot. Hollantilaiset, itävaltalaiset ja saksalaiset valtiot jatkoivat taistelua vahvistaakseen omaa neuvotteluvaltaansa, mutta marsalkka Villarsin kukistamana heidät painostettiin hyväksymään englantilais-ranskalaisen sovittelu. Utrechtin rauhan vuonna 1713 ja Rastattin rauhan vuonna 1714 ehtojen mukaisesti Espanjan imperiumi jaettiin suurvaltojen ja pienvaltojen kesken. Itävaltalaiset saivat haltuunsa suurimman osan Espanjan entisistä Euroopan alueista, mutta Anjoun herttua säilytti Espanjan niemimaan ja Espanjan Amerikan, joissa, luopuen ensin vaateestaan Ranskan perimiseksi, hän hallitsi kuningas Filip V:nä. Euroopan vallan tasapaino tyynnyteltiin.

Tausta

Eurooppa Espanjan perimyssodan alussa.

1690-luvun lopussa Espanjan kuninkaan Kaarle II:n heikkenevä terveys kärjisti ongelman hänen perijästään, ongelman joka oli pohjustanut suurelta osin Euroopan diplomatiaa jo muutaman vuosikymmenen ajan. 1600-luvun lopulla Espanja ei ollut enää hegemoninen valta Euroopassa, mutta Espanjan imperiumi – pohjimmiltaan laaja valtioliitto, joka kattoi koko maapallon, jota espanjalaiset kutsuivat ”monarkiaksi” – säilyi lannistumattomana.

Espanjan lisäksi Kaarle II:n hallitsemiin muihin Euroopan alueisiin kuuluivat Baleaarit, Espanjan Alankomaat, Milano, Sisilia, Napoli, Sardinia, Finale ja Toscanan rannikolla sijaitseva Presidin osavaltio; merentakaisiin alueisiin kuuluivat Filippiinit, Espanjan Länsi-Intia, Florida, suuri osa Pohjois- ja Etelä-Amerikasta sekä pohjoisafrikkalaiset kaupungit Ceuta ja Melilla. Imperiumi oli heikkenemään päin, mutta se oli silti suurin Euroopan merentakaisista imperiumeista, ja yhä aktiivinen ja vaikutusvaltainen niin Euroopassa kuin maailmallakin.

Kaarle II:sta oli tullut kuningas isänsä Filip IV:n kuoleman jälkeen vuonna 1665, mutta hän oli fyysisesti heikko ja kykenemätön saamaan lapsia; hän oli viimeinen miespuolinen Espanjan Habsburg ja hän oli elänyt pidempään kuin kukaan oli odottanut. Kun Rijswijkin rauha toi päätökseen yhdeksänvuotisen sodan (1688–1697), Euroopan valtioitten päämiehet alkoivat pohtia miten saisivat Espanjan kruununperimyksen ongelman ratkaistua ennen Kaarle II:n kuolemaa. Lopulta pääasialliset kilpailijat Espanjan vallasta olivat Ranskan Bourbonin suvun kuninkaan Ludvig XIV:n, ja Itävallan Habsburg-suvun keisari Leopold I:n perijät ja jälkeläiset, joista molemmat olivat Filip IV:n vävyjä ja Filip III:n lapsenlapsia; molemmat uskoivat vahvasti vaateisiinsa. Perintö oli kuitenkin niin valtava, että sen luovuttaminen kasvattaisi dramaattisesti joko Ranskan tai Itävallan valtaa, mikä Euroopan hegemonian turvaamiseksi oli äärimmäisen tärkeää koko Euroopalle.

Vaatijat

Ludvig XIV (1638–1715). Hyacinthe Rigaud n. 1701. Espanjan perimyssota oli Ludvig XIV:n viimeinen.

Toisin kuin Ranskassa, Espanjassa naisen oli mahdollista periä valtaistuin miespuolisen sukulinjan puuttuessa. Kaarle II:n jälkeen perimysjärjestyksessä olivat näin ollen hänen kaksi sisartaan: Maria Teresia, vanhempi sisar, ja Margareeta Teresia, nuorempi sisar. Maria oli nainut Ludvig XIV:n vuonna 1660 ja heillä oli yhteinen poika Ludvig, Ranskan dauphin. Jos kyse olisi ollut perinnöllisestä oikeudesta, dauphin olisi ollut Espanjan monarkian kruununprinssi, mutta Maria oli luopunut vaateestaan vallanperimysjärjestyksessä puolen miljoonan kultaécun maksua vastaan. Hänen isänsä, Filip IV, toisti tämän testamentissaan ja luovutti Espanjan maa-alueet nuoremmalle tyttärelleen Margareetalle. Ranskalaiset kuitenkin väittivät, että Marian perimyksestä luopuminen oli pätemätön, sillä hänelle luvattua summaa ei ollut koskaan maksettu. Lisäksi ei ollut selvää pystyisikö prinsessa luopumaan syntymättömien lastensa oikeuksista. Yksi kultaecu on nykyisin yli 3 000 € arvoinen ja sisältää noin 7,5 grammaa kultaa. Varovaisesti arvioituna Espanjan kruunusta luopuminen oli arvoltaan 350 kiloa kultaa.

Leopold I nai Margareeta Teresian vuonna 1666. Margareeta kuoli vuonna 1673 ja jätti jälkeensä yhden perillisen, Maria Antonian, joka vuonna 1685 nai Maksimilian Emanuelin, Baijerin vaaliruhtinaan. Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1692 hän synnytti pojan, Joosef Ferdinandin. Kun Maria oli mennyt naimisiin, hän oli virallisesti sopinut luopuvansa oikeuksistaan Espanjan valtaistuimelle suosiakseen Leopold I:n poikia tämän kolmannesta avioliitosta: vanhin arkkiherttua Joosef (s. 1678), joka seuraisi Leopold I:tä keisarina ja Itävallan Habsburgien maiden hallitsijana, sekä nuorempi arkkiherttua Kaarle (s. 1685), jonka Leopold I valitsi Espanjan perijäehdokkaaksi. Kuitenkin Maria Antoniaa vastaan säädetty vastuuvapaussopimus oli kyseenalainen ja tunnustamaton Espanjassa, missä valtioneuvosto mieluusti hyväksyi mahdollisuuden sille, että Joosef Ferdinand – Filip IV:n lapsenlapsenlapsi – perisi koko imperiumin. Baijerin vaade veti puoleensa tukea rannikkovaltioilta (Englanti ja Alankomaiden tasavalta), jotka huolimatta Leopold I:lle liittoumasopimuksissa 1689 antamistaan takuista Espanjan vallanperimyksestä tunnustivat, että Wittelsbachin suku ei olisi uhka Euroopan vallan tasapainolle.

Ludvig XIV voisi halutessaan yrittää puolustaa tahtoaan Espanjaan asevoimin, mutta yhdeksänvuotinen sota oli kuluttanut Ranskan varoja suunnattomasti. Lisäksi Leopold I:n sota Osmanien turkkilaisia vastaan Balkanin niemimaalla oli päättymässä onnistuneesti, jolloin keisarin olisi mahdollista siirtää tarmonsa länteen vahvistamaan vaadettaan Espanjan perimykseen. Pyrkiäkseen tyydyttävään ratkaisuun ja saadakseen tukea Ludvig XIV kääntyi pitkäaikaisen kilpailijansa Vilhelm Oranialaisen puoleen, joka oli sekä Hollannin käskynhaltija että Englannin kuningas (Vilhelm III:na). Englannilla ja Alankomaiden tasavallalla oli omat kaupalliset, strategiset ja poliittiset intressinsä Espanjan imperiumissa, ja he olivat halukkaita palaamaan rauhanomaiseen kaupankäyntiin. Rannikkovaltiot olivat kuitenkin heikentyneessä tilassa ja kumpikin oli vähentänyt joukkojaan yhdeksänvuotisen sodan päätyttyä. Näin ollen Ludvig XIV ja Vilhelm III pyrkivät ratkaisemaan Espanjan perimysongelman neuvottelun kautta, perustuen jakoperiaatteeseen (ensin ilman aiempaa mainintaa Espanjan ja Itävallan hoveihin), joka alkaisi vaikuttaa Kaarle II:n kuoltua.

Jakosopimukset

Ensimmäinen jakosopimus, jonka Tallardin herttua ja Portlandin jaarli allekirjoittivat 26. syyskuuta 1698 ja joka ratifioitiin 11. lokakuuta, jakoi Napolin, Sisilian, Toscanan satamat, Finalen ja Baskimaan provinssi Gipuzkoan Ranskan dauphiinille; Leopold I:n toinen poika, arkkiherttua Kaarle, saisi Milanon herttuakunnan ja sen alusmaat. Kuitenkin valtaosa imperiumista – suurin osa Espanjan niemimaasta, Espanjan Alankomaat, Sardinia ja merentakaiset provinssit – siirrettäisiin Baijerin prinssi Joosef Ferdinandille. Joosefin alaisena Espanjan monarkia pysyisi itsenäisenä sekä Ranskan että Itävallan hallinnasta, mutta hänen ennenaikainen kuolemansa helmikuussa 1699 edellytti toisen jakosopimuksen laatimista, jonka allekirjoittivat alustavasti Vilhelm III ja Tallard 11. kesäkuuta, ja jonka Alankomaiden lainsäädäntöelin ratifioi 25. maaliskuuta 1700.

Keisari Leopold I (1640–1705), tuntemattoman taiteilijan maalaus.

Espanjan imperiumi oli nyt jaettu kolmen elossa olevan pyrkijän kesken. Tämän uuden sopimuksen kautta arkkiherttua Kaarle vastaanottaisi suurimman osan Espanjaa, Espanjan Alankomaat, Sardinian ja merentakaisen imperiumin. Dauphiini saisi Gipuzkoan ja loput Espanjan alusmaat Italiassa sillä ehdolla että Milano vaihdettaisiin Lorrainen herttuakuntaan, joka taas liitettäisiin osaksi Ranskaa. Kuitenkin Leopold I:lle Espanjan ja sen siirtomaiden hallinta oli vähemmän tärkeää kuin Italian, erityisesti Milanon jota hän piti oleellisena Itävallan lounaispuolen turvallisuuden kannalta. Vaikka Leopold I ja hänen ministerinsä olivat halukkaita hyväksymään jonkinlaisen sopimuksen, he eivät tulisi hyväksymään sopimusta, joka sulkisi Itävallan pois Italiasta. Näin ollen Leopold I vastusti toista jakosopimusta. Tähän oli osasyynä Habsburgin dynastian kannattaminen, mutta vastustamalla Espanjan monarkian jakamista keisari toivoi myös luovansa suotuisan vaikutelman Madridissa, missä ajatus jakamisesta oli otettu vastaan tyrmistyneesti.

Espanjan kuningas Kaarle II (1665–1700), tuntemattoman taiteilijan maalaus.

Espanjan valtiomiesten päällimmäisenä ajatuksena oli tarve säilyttää imperiumi eheänä ja asettaa se sellaisen haltuun, joka olisi tarpeeksi voimakas takaamaan tuon eheyden. Koko imperiumin säilyminen seuraavalle sukupolvelle oli Kaarle II:n viimeisten elinkuukausien tärkein motiivi, mutta kardinaali Portocarreron johtamat grandet tiesivät, että sotilaallisesti heidän maansa oli naapurimaa Ranskan ja Itävallan armoilla, ilman laivastoa, eikä se voisi vahvistaa vaateitaan. Niinpä Kaarle II, sairasvuoteellaan valtiomiestensä patistamana, allekirjoitti viimeisen testamenttinsa 3. lokakuuta 1700, mitätöiden Maria Teresian ylle asetetun luovutussopimuksen ja määräten koko perintönsä Ludvig XIV:n nuoremmalle pojanpojalle Filipille, Anjoun herttualle. Kun Filip ei kerran ollut välitön kruununperijä (dauphin ja Burgundin herttua olivat häntä ennen kruununperimysjärjestyksessä), Espanjan hallitus toivoi että tämä järjestely olisi hyväksyttävä Euroopan valtioille, jotka pelkäsivät Ranskan ja Espanjan valtaistuinten yhdistämistä saman monarkin haltuun. Jos Filip kuolisi tai kieltäytyisi, tarjous siirtyisi hänen nuoremmalle veljelleen Berryn herttualle; jos molemmat kieltäytyisivät, jakamaton perintö tarjottaisiin arkkiherttua Kaarlelle.

Anjoun herttuan tunnustaminen Espanjan kuningas Filip V:ksi 16. marraskuuta 1700. François Gérardin maalaus.

Espanjan kuningas Kaarle II kuoli viimein 1. marraskuuta 1700. Ludvig XIV:llä oli edessään pulma, jonka hän itse näki hankalana. Jos hän kieltäisi Anjoun herttuaa hyväksymästä Espanjan maita ja sen sijaan noudattaisi toista jakosopimusta – jota Leopold I oli kieltäytynyt allekirjoittamasta ja jota espanjalaiset eivät tunnustaneet – arkkiherttua Kaarle tunnustettaisiin lähes varmasti Espanjan ja sen maa-alueiden hallitsijaksi, kuten Kaarle II:n viimeisessä testamentissa oli säädetty. Itävallan Habsburgeille kertyisi suunnattomasti valtaa kun taas Ranska ei hyötyisi mitään, ja sota sekä Espanjan että Itävallan kanssa olisi väistämätön. Kaarle II:n testamentin hyväksyminen tietäisi myös sotaa Leopold I:n kanssa, mutta tässä tapauksessa Ranska olisi Espanjan liittolaisena puolustamassa Espanjan monarkian tunnustamia oikeuksia. Joka tapauksessa Ranskan kuningas otaksui että rannikkovaltiot, kärkkäinä rauhaan, pysyisivät joko neutraaleina tai vain puoliksi mukana, kunhan Ranskan ja Espanjan kruunuja ei yhdistettäisi. Tämän perusteella Ludvig XIV päätti hyväksyä Kaarle II:n testamentin ja lähetti pojanpoikansa Madridiin hallitsemaan siellä Espanjan kuningas Filip V:nä.

Kohti sotaa

Uutiset Ludvig XIV:n suostumisesta Kaarle II:n testamenttiin ja siitä, että toinen jakosopimus kaatui, olivat henkilökohtainen takaisku Vilhelm III:lle, joka oli päätellyt Filip V:n olevan pelkkä Ranskan sätkynukke. Englannissa moni kuitenkin järkeili, että Kaarle II:n testamentin hyväksyminen oli mieluisampi vaihtoehto kuin sopimus, joka olisi johtanut Ranskan alueen laajentumiseen esimerkiksi Napoliin ja Sisiliaan, mikä Ranskan vallan alla olisi uhannut Englannin kauppaa Levantissa. Yhdeksänvuotisen sodan tuottaman rasituksen jälkeen Tory-valtainen House of Commons pyrki estämään lisäkonfliktit ja palauttamaan normaalin kaupallisen toiminnan. Silti Vilhelm III:lle Ranskan kasvava voima teki sodan väistämättömäksi, ja yhdessä Anthonie Heinsiuksen, Hollannin neuvospensionäärin ja de facto Alankomaiden johtajan, kanssa hän valmistautui hankkimaan tukea. Tässä tarkoituksessa Vilhelm III:ta auttoivat Ludvig XIV:n omat toimet, jotka kohtalokkaasti vaaransivat edunsijan jota Ranskan kuningas piti hallussaan.

Englannin kuningas Vilhelm IIII (1650–1702), Godfrey Knellerin maalaus. Vilhelm III oli Ludvig XIV:n suurin pitkäikäinen kilpailija, mutta hän kuoli ennen sodanjulistusta.

Ludvig XIV:n ensimmäinen teko oli virallisesti tunnustaa Filip V:n paikka Ranskan perimysjärjestyksessä julistamalla kuninkaiden pyhän oikeuden doktriinin. Tämä antoi aihetta Ranskan ja Espanjan kruunujen yhdistämiselle saman monarkin vallan alle, mikä oli suoraan ristiriidassa Kaarle II:n testamentin kanssa. Sitten varhain helmikuussa 1701 Ludvig XIV teki siirtonsa turvatakseen Bourbonin perimyksen Espanjan Alankomaissa ja lähetti ranskalaisia joukkoja valtaamaan hollantilaisten hallitsemat ”estelinnakkeet”, jotka Vilhelm III oli saanut Rijswijkin rauhassa. Espanjan Alankomaat olivat elintärkeä strateginen etu Alankomaille sillä ne toimivat puskurivyöhykkeenä Ranskan ja Tasavallan välillä. Mutta Ranskan hyökkäys oli myös haitallinen hollantilaisten kaupalliselle edulle alueella, sillä nyt ei ollut mahdollista pitää Schelden kaupparajoituksia yllä – rajoituksia, jotka olivat tähän asti taanneet Tasavallan sijan pääasiallisena tulo- ja menoaukkona Euroopan kaupassa. Englannilla oli omat kiinnostuksensa Espanjan Alankomaihin ja valtiomiehet tunnistivat mahdollisen vaaran siitä, että vihollinen voisi suotuisan tuulen ja virtauksen avulla uhata Britteinsaaria Doverinsalmen itäpuolelta. Ranskan siirto oli osaksi suunniteltu painostamaan hollantilainen lainsäädäntöelin tunnustamaan Filip Espanjan kuninkaaksi – minkä hollantilaiset pian tekivät – mutta Vilhelm III:n näkökulmasta kovalla työllä voitettujen turvien menettäminen kumosi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tehdyn työn.

Ludvig XIV vieraannutti rannikkovaltioita vielä enemmän painostamalla espanjalaisia suomaan etuoikeuksia ranskalaisille kauppiaille imperiumin sisällä, siten ahtaen ulos englantilaiset ja hollantilaiset kauppiaat. Monen mielestä Ludvig XIV käyttäytyi jälleen kuin olisi Euroopan sovittelija, ja sotalinjaus sai nopeasti tukea. Vaikka ranskalaiskuninkaan tavoitteista tai motiiveista ei ollut varmaa tietoa, englantilaiset valtiomiehet työskentelivät sillä olettamuksella että Ludvig XIV pyrkisi laajentamaan hallintoaluettaan ja ohjaamaan sekä hallitsemaan Espanjan asioita. Yhden valtion uhatessa dominoida Eurooppaa ja merentakaista kauppaa Lontoo ryhtyi tukemaan Vilhelm III:n pyrkimystä ”suojata Euroopan vapaudet, omaisuus ja rauha Englannissa sekä vähentää Ranskan kohtuutonta valtaa yhdessä keisarin ja Alankomaiden lainsäädäntöelimen kanssa.”

Leopold I etenee Milanoon

Pohjoinen Italia. Espanjan alueet Italiassa käsittivät Napolin ja Sisilian kuningaskunnat, Sardinian, Milanon herttuakunnan, Finalen sekä Toscanan satamat (Presidin osavaltio).

Alusta alkaen Leopold I oli hylännyt Kaarle II:n testamentin: hän tahtoi lujasti pitää Espanjan maa-alueet Italiassa, etenkin Milanon herttuakunnan, joka nähtiin elintärkeänä Itävallan turvallisuuden kannalta. Ennen sotatoimien alkamista ranskalaiset joukot oli jo päästetty Milanoon, kun sen varakuningas oli ilmoittanut kannattavansa Filip V:tä; samoin teki rajanaapuri Mantovan herttuakunta salakokouksessa helmikuussa 1701. Venetsian tasavalta, Genovan tasavalta, Toscanan suurherttuakunta ja Parman herttuakunta (paavin suojeluksessa) pysyivät puolueettomina. Etelämmässä Napolin kuningaskunta tunnusti Filip V:n Espanjan kuninkaaksi, kuten teki myös paavi Klemens XI, joka ranskanmielisten kardinaaliensa vuoksi noudatti yleensä suopean puoleetonta linjaa Ranskaa kohtaan. Keisari löysi tavoitteelleen tukea vain Modenan ja Guastallan herttuakunnissa (jahka ranskalaiset joukot oli karkotettu sodan alussa).

Merkittävin hallitsija Pohjois-Italiassa oli Savoijin herttua Viktor Amadeus II, jolla oli vaade Espanjan valtaistuimelle isoisoäitinsä, Filip II:n tyttären kautta. Keisarin tavoin herttualla oli suunnitelmia Milanon varalle, ja hän liehitteli sekä Ludvig XIV:tä että Leopold I:tä varmistaakseen omat tavoitteensa. Kuitenkin Anjoun herttuan nousu Espanjan valtaistuimelle ja siitä seuraava Bourbonin dominanssi olivat alkujaan osoittautuneet äärimmäisen suostuttelevaksi perusteluksi, ja 6. huhtikuuta 1701 Viktor Amadeus uusi liittonsa vastahakoisesti Ranskan kanssa. Milanoon matkalla olevat ranskalaiset joukot päästettiin nyt marssimaan savoijilaisten maiden läpi. Vastineeksi herttua saisi raha-avustusta sekä Savoijin ja Bourbonin armeijoiden ylikomentajan arvonimen (käytännössä se oli vain nimellinen arvonimi). Hänelle ei kuitenkaan tarjottu alueellisia lupauksia. Liitto sinetöitiin Filip V:n avioiduttua Amadeuksen 13-vuotiaan tyttären Maria Luisan kanssa.

Ranskan läsnäolo Italiassa uhkasi Itävallan turvallisuutta. Vaikka Leopold I:n hiljattain saatu voitto Osmanien valtakunnasta oli jättänyt hänen itäiset raja-alueensa toistaiseksi turvatuiksi, hänet oli taktikoitu ulos diplomaattisesti. Näin ollen toukokuussa 1701, ennen sodanjulistusta, Leopold I lähetti Savoijin prinssi Eugenin Alppien yli turvaamaan Milanon herttuakunnan voimakeinoin. Kesäkuun alkuun mennessä valtaosa Eugenin 30 000 miehestä oli ylittänyt vuoristot ja puolueettoman Venetsian rajan, ja 9. heinäkuuta hän päihitti marsalkka Catinat’n armeijan erillisosaston Carpin taistelussa; tätä seurasi toinen voitto 1. syyskuuta, kun hän päihitti Catinat’n seuraajan, marsalkka Villeroyn, Chiarin taistelussa. Eugen miehtti suurimman osan ranskanmielistä Mantovaa, mutta menestyksestään huolimatta sai vain niukasti tukea Wieniltä. Hallituksen luoton romahtaminen sai Leopold I:n vähentämään joukkojensa määrää, mikä pakotti Eugenin käyttämään epätavallisia taktiikoita. 1. helmikuuta 1702 hän hyökkäsi Ranskan päämajaan Cremonassa. Hyökkäys lopulta epäonnistui, mutta Villeroy saatiin vangiksi (myöhemmin vapautettiin), mikä pakotti ranskalaiset vetäytymään Addajoen taakse. Bourbonit pitivät yhä hallussaan Milanoa, mutta itävaltalaiset olivat näyttäneet pystyvänsä suojelemaan intressejään, hankkien tarvittavia perusteita muodostaa liitto Englannin ja Alankomaiden kanssa.

Suurliitto kootaan uudelleen

John Churchill, Marlborough’n herttua (1650–1722), Adriaen van der Werffin maalaus.

Neuvottelut olivat alkaneet Haagissa maaliskuussa 1701. Huolimatta aiemmista vastakkainasetteluista terveydeltään heikentynyt Vilhelm III valitsi Marlborough’n jaarlin poliittiseksi ja sotilaalliseksi seuraajakseen nimittäen hänet Haagin suurlähettilääksi ja Englannin ja Skotlannin joukkojen ylipäälliköksi Espanjan Alankomaiden alueella. Heinsius edusti Alankomaita kun taas kreivi Vratislav, keisarikunnan suurlähettiläs Lontoossa, neuvotteli keisarin puolesta. Neuvottelut Ranskan suurlähettilään, kreivi d’Avaux’n, kanssa keskittyivät Espanjan monarkian kohtaloon, ranskalaisten joukkojen tunkeutumiseen Espanjan Alankomaihin ja Milanon herttuakuntaan sekä Ranskan kauppiaille myönnettyihin suotuisiin kauppaetuoikeuksiin rannikkovaltioiden kustannuksella. Nämä jokseenkin epärehelliset neuvottelut osoittautuivat tuloksettomaksi, ja ne kaatuivat elokuun alussa. Siitä huolimatta samanaikaiset keskustelut Ranskan vastaisen liittouman muodostamisesta Englannin, Alankomaiden ja Itävallan välille olivat edistyneet merkittävästi ja johtivat toisen Suurliiton (tai Haagin sopimuksen) allekirjoittamiseen 7. syyskuuta. Liittouman kokonaistavoitteet pidettiin suurpiirteisinä: arkkiherttua Kaarlen nousemista Espanjan valtaistuimelle ei mainittu, mutta keisari saisi ”kohtuullisen ja hyväksyttävän” tyydytyksen Espanjan perimykselle, ja käsitys Ranskan ja Espanjan kuningaskuntien pysymisestä erillään oli sopimukselle keskeistä.

Ison-Britannian kuningatar Anna (1665–1714), Michael Dahl n. 1705.

Vielä Suurliiton muodostamisen jälkeenkin Ranskan kuningas jatkoi sotatoimiaan. 16. syyskuuta 1701 katolinen Jaakko II, Englannin kuningas (VII Skotlannissa), – maanpaossa Saint-Germainissa ”mainiosta vallankumouksesta” asti – kuoli. Vaikka hän oli tuominnut jakobiitit Ryswickin rauhassa, Ludvig XIV pian tunnusti Jaakko II:n katolisen pojan, James Francis Edward Stuartin, kuningas ”Jaakko III:ksi”, Englannin kuninkaaksi. Ranskan hovi väitti, että Jamesille kuninkaan tittelin myöntäminen oli pelkkä muodollisuus, mutta Englannin valtiomiehet olivat epäileväisiä ja tuohtuneita. Ludvig XIV:n julistus vaikutti suoralta haasteelta parlamentille ja vallanperimyslaille, joka Annan ainoan pojan kuoltua oli määrännyt Englannin perimyksen Hannoverin Sofialle (Jaakko VI/I:n tyttärentytär) ja tämän protestanttisille perijöille. Tämän seurauksena protestanttisen perimyksen turvaaminen tiedostettiin pian Suurliitossa Englannin yhdeksi sodan päätavoitteista.

19. maaliskuuta 1702 Vilhelm, Englannin kuningas ja Alankomaiden käskynhaltija, kuoli. Anna nousi Englannin valtaistuimelle ja välittömästi vakuutti valtaneuvostolle kahden päätavoitteensa olevan protestanttisen perimyksen ylläpito ja Ranskan vallan vähentäminen. Annan valtaannousu varmisti Marlborough’n aseman: kuningatar teki hänestä maavoimien ylipäällikön (muiden ylennysten joukossa), kun taas Sarah, Marlborough’n vaimo ja Annan pitkäaikainen ystävä, sai avainaseman kuninkaallisessa huonekunnassa. Kuningatar kääntyi myös läheisen neuvonantajansa (ja Marlborough’n ystävän), Sidney Godolphinin, puoleen ja nimitti tämän Lord High Treasureriksi. Alankomaiden tasavallassa Vilhelmin kuolema sai aikaan toisen käskynhaltijattoman ajan, ja useimmissa maakunnissa anti-oranialainen, republikaaninen ja rauhaa rakastava puolue sai valta-aseman. Kuitenkin vastoin ranskalaisten toiveita uusi hallitus pitkälti tuki Vilhelmin ulkomaanpolitiikkaa. Ranskan herruus Espanjan Alankomaissa nähtiin yleismaailmallisesti suorana uhkana Tasavallan ja sen kaupankäynnin selviytymiselle, ja amsterdamilaiset kauppiaat pelkäsivät että paljon heidän silloisesta edustaan Espanjaan ja Espanjan Amerikkaan joutuisi pian Ranskan haltuun. Tämän seurauksena moni johtavista valtiomiehistä Vilhelmin viimeisimpinä vuosina pysyivät virassa, mukaan lukien kokenut Heinsius, jonka henkilökohtainen suhde Marlborough’hun oli olennainen osa Suurliiton menestystä sodan alkuvaiheissa.

Kun yhtään diplomaattista läpimurtoa ei tehty sitten toisen Suurliiton allekirjoittamisen, Englanti, Alankomaat ja Itävalta julistivat sodan Ranskalle 15. toukokuuta 1702.

Johtajisto, strategia ja taistelevat joukot

Suurstrategia. Ranskan voittaminen vaati koko liittouman yhteisponnistusta, ja hyökkäämällä Ludvig XIV:n kimppuun monelta rintamalta liittoutuneet pakottivat ranskalaiset jakamaan huomattavat joukkonsa.

Englannille Espanja itsessään ei ollut keskeinen ongelma, vaan Ranskan vallan mahdollinen kasvu ja sen kyky dominoida Eurooppaa nähtiin pääasiallisena vaarana Englannin etunäkökohdille kotimaassa ja ulkomailla. Tapa, jolla parhaiten toteuttaa maan tavoitteet, aiheutti kiivasta väittelyä. Yleisesti ottaen toryt karttoivat mannersotaa ja puolsivat ”sinisen veden politiikkaa”, jonka mukaan kuninkaallinen laivasto soti Ranskan ja Espanjan kauppaa vastaan merellä ja samaan aikaan suojasi ja laajensi Englannin kauppaa. Toryt pitivät suurta maaoperaatiota mantereella liian kalliina ja pääosin vain Liittouman etuja hyödyttävänä. Whigit ja rahoittajat Lontoossa, jotka hyötyisivät eniten maasotatoimesta, taas tukivat mantereista strategiaa, väittäen että laivasto ei yksinään voisi koskaan päihittää Ludvig XIV:tä. Väittely Englannin resurssien käytöstä jatkuisi koko sodan ajan, mutta maan taloudellinen vahvuus auttoi sitä kehittämään useita strategioita, joista tärkein oli kyky hyökätä Ranskaan monelta rintamalta. Kuitenkin Ludvig XIV:n voittaminen oli mahdotonta keneltäkään yksittäiseltä Liiton jäseneltä, ja sen vuoksi mikä tahansa strategia edellytti läheistä kaupallista ja poliittista yhteistyötä Englannin ja Alankomaiden tasavallan välillä tehokkaan armeijan kokoamiseksi ja usean Euroopan maan suhteen ylläpitämiseksi, pääasiassa Saksan, jonka ruhtinaat toimittaisivat oleellisia joukkoja palkattavaksi.

Kuningas Yrjö I Hannoverin vaaliruhtinaana (1660–1727), John Smithin kuvalaatta 1706.

Moni pienistä saksalaisista valtioista (mukaan lukien Hessen-Kassel, Hessen-Darmstadt, Kurpfalz, Münster ja Baden) taisteli saadakseen takaisin osan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan entisistä alueista Alsacessa ja Lorrainessa, ja siten turvatakseen vahvan Reichsbarrieren keisarikunnan läntiselle rajalle. Kuitenkin monella vaikutusvaltaisista saksalaisista hallitsijoista oli muita strategisia ja dynastisia päämääriä, ja he mieluummin pestasivat suuren osan joukoistaan englantilais-hollantilaiseen armeijaan vuosittaista palkkiota vastaan. Hanoverin vaaliruhtinas George Louis oli halukas vahvistamaan omaa asemaansa Englannissa kuningatar Annan perijänä, kun taas Saksin Fredrik Augustilla – Puolan kuninkaana – oli omat osakkuutensa suuressa Pohjan sodassa Ruotsin kuningas Kaarle XII:ta vastaan. Brandenburg-Preussin vaaliruhtinas – jonka tuen Leopold I oli turvannut tunnustamalla hänet Preussin kuninkaaksi Frederik I:ksi sekä tasavertaiseksi Suurliiton jäseneksi – toimitti 1 000 miehen vahvuisen armeijakunnan sodan alkuvaiheessa, mutta hänen osallisuutensa voitiin taata vain tasaisilla taloudellisilla ja alueellisilla myönnytyksillä. Tanskan Fredrik IV toimitti myös kallisarvoisia joukkoja rahaa vastaan, vaikka hän ei koskaan liittynyt sotaan Ranskaa vastaan.

Tunnustaen Englannin nousevan poliittisen, taloudellisen ja merisotilaallisen vahvuuden hollantilaiset hyväksyivät Marlboroughin nimittämisen liittoutuneiden ylipäälliköksi Alankomailla. Kuitenkin hänen komennollaan oli pakostakin rajansa ja se oli hollantilaiskenraalien ja kenttäedustajien (lainsäädäntöelimen siviili- ja sotaedustajien) hyväksynnän varassa. Hollantilaisten prioriteetti oli uudelleenvahvistaa maan estelinnakkeet; tavoite, joka voitaisiin saavuttaa piiritysten kautta riskialttiiden taistelujen sijaan. Usean kerran hollantilaiset käyttivät veto-oikeuttaan Marlboroughin yrityksiä vastaan hyökätä vihollistensa kimppuun tantereella, mutta taistelun häviäminen Alankomailla voisi mahdollisesti olla kohtalokkaat seuraukset Tasavallan turvallisuudelle, ja Marlborough itse oli suhteellisen kokematon ulkomaalainen kenraali. Sen lisäksi ne olivat hollantilaiset, jotka toimittivat päätarvikejärjestelmän, sekä suurimman osan joukoista, pioneereista ja alueen aseista, alkujaan vastaten 60 000 miehen armeijasta (mukaan lukien palkatut saksalaiset osastot) ynnä 42 000 vartiomehestä. Englannin parlamentti puolestaan äänesti 40 000 miehen lähettämisestä Alankomaihin vuonna 1702. Tästä luvusta noin 18 500 oli brittien alaisia joukkoja, ja loput olivat enimmäkseen apujoukkoja Saksasta. Merellä englantilaiset dominoivat oletetusti 127 laivalla valmiina palvelemaan vuonna 1700; hollantilaisilla oli 83. Leopold I:llä taas oli rajoitettu määrä resursseja eikä ollenkaan laivastoa, ja hän turvautui suurissa määrin rannikkovaltoihin sodassa. Keisari oli alun perin sitoutunut 90 000 miehen armeijaan, mutta vuonna 1702 hän oli kykenemätön lähettämään enempää kuin 40 000 miestä Italiaan (mikä olisi puolet siitä luvusta joulukuuhun mennessä) ja 20 000 Reinille.

Espanjan kuningas Filip V (1683–1746) nuorena, Hyacinthe Rigaud 1701.

Ludvig XIV:lle Espanjan imperiumin hallinta oli pätevä taloudellinen ja strateginen palkinto, ja hän oli kärkäs pitämään Amerikan rikkaudet poissa englantilaisten ja hollantilaisten käsistä. Tämän vuoksi kuningas käytti täydellistä käskyvaltaansa muodostaakseen Ranskan ulkopolitiikan ja strategian, luottaen pieneen mutta uskottuun ryhmään neuvonantajia, etenkin ulkoministeriinsä Torcyn markiisiin. Sarja neuvostoja sääteli päätöksentekoprosessia, joista merkittävin oli valtioneuvosto. Sodan edetessä – ja Ludvig XIV:n vanhetessa – Torcy, ja muut kuten vuodesta 1709 virkaa tehnyt sotaministeri Voysin, alkoivat hallita keskustelua valtuustossa ja muualla. Madridissa ranskalaistet valtiomiehet ja kenraalit käyttivät opastavaa vaikutusvaltaa hallitukseen ja armeijaan, ja sodan alkuvuosina Filip V:llä oli taipumus alistua isoisälleen, joka hallitsi esikuntavaltuuston kautta (despacho). Valtuuston ensisijaisin jäsen oli Ranskan suurlähettiläs, joista merkittävin, Amelot, asui pääkaupungissa vuosina 1705–1709. Tämä Ranskan ylivalta ja auktoriteettiasema sai monet katkerat aateliset loikkaamaan Itävallan Habsburgien puolelle sodan aikana.

Baijerin vaaliruhtinas Maksimilian Emanuel (1662–1726), Joseph Vivienin maalaus.

1700-luvun alussa Ludvig XIV oli yhä Euroopan hallitsijoista voimakkain. Vaikka vuonna 1700 hänen laivastonsa 108 laivaa eivät vetäneet vertoja rannikkovaltioiden yhdistetylle vahvuudelle, hänen armeijansa oli ylivoimaisesti suurin yltäen paperilla 373 000 mieheen (tosiasiassa suunnilleen 255 000 miestä, mukaan lukien ulkomaiset rykmentit). Sodan alussa Espanjan sotilaalliset resurssit olivat paljon rajallisemmat, ja muiden valtioiden tavoin vahvuus oli radikaalisti laskenut Ryswickin rauhan jälkeen. Vuonna 1703 esimerkiksi armeija Espanjan niemimaalla oli vahvuudeltaan vain 13 000 jalkaväkeä ja 5 000 hevosmiestä, joista molemmat olivat huonosti varustettuja taisteluun. Samoin Espanjan laivasto oli huomattavasti pienempi kuin muiden suurvaltojen, ja Filip V:n piti luottaa ranskalaisten apuun rantaviivan vartioimisessa ja Amerikan kauppareittien turvaamisessa. Kuitenkin Espanjan lisäksi Ludvig XIV:llä ei ollut muita liittolaisia joihin turvautua. Savoijin herttua ja Portugalin kuningas Pietari II tulisivat rikkomaan aiemmat sopimukset ja loikkaamaan Suurliiton puolelle vuonna 1703, ja lähes jokainen saksalaisista valtioista oli Ludvig XIV:tä vastaan. Kaikesta huolimatta kuninkaalla oli suoraa vaikutustavaltaa syvällä Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa Wittelsbachin suvun kanssa tehtyjen liittojen kautta: Joosef Klemens, Kölnin vaaliruhtinas ja Liègen arkkipiispa-vaaliruhtinas ja, merkittävämmin, hänen veljensä, Baijerin vaaliruhtinas Max Emanuel. Sen jälkeen kun Espanjan valtaistuin oli menetetty hänen poikansa, Joosefin, kuoltua, Max Emanuel oli hakenut korvausta muualta. Aluksi vaaliruhtinas oli patistanut keisaria vaihtamaan Baijeri Napolin kuningaskuntaan ja Sisiliaan, mutta kun tämä ehdotus hylättiin, hän kääntyi Ranskan puoleen ja vaati vastineeksi tavoitteidensa toteuttamista – suvereenia omistusta Espanjan Alankomaihin (jonka tämänhetkinen kuvernööri hän oli) tai itse keisarillista kruunua.

Sota, politiikka ja diplomatia

Sotaretket: 1702–1708

Alankomaat, Rein ja Tonava

Alankomaat: Vaubanin niin sanottu pré carré – kaksoislinja ranskalaisia linnakkeita puolustamassa valtion rajaa – ja Ranskan puolustuslinjat sodan eri vaiheissa.

Hollantilais-englantilaisen armeijan ensimmäinen tavoite Alankomailla oli vallata linnakkeet Maasissa ja Ala-Reinin alueella, jotka Joosef Klemens antoi Bourboneille, ja raivata marsalkka Boufflers’n johtamat ranskalaisjoukot uhkaamasta Hollannin rajaa. Tämän liittolaiset laajalti saavuttivat vuonna 1702, ensin vallaten Kaiserwerthin kesäkuussa ja sitten ajamalla ranskalaiset ulos muutamista pienemmistä Maasin linnakkeista: Venlosta, Stevensweertistä, Roermondista ja tärkeimmin Liègestä, joka kukistui lokakuun lopussa. Marlborough (joka oli ylennyt herttuaksi joulukuussa) ja hollantilaiskenraalit olivat poistaneet välittömän ranskalaisuhan ja Joosef Klemens pakeni Ranskaan. Kuitenkin vuonna 1703 liittolaisten edistyminen oli sekavampi. Reinberg ja Bonn kukistuivat sotaretken alussa ja Huy, Limbourg ja Geldern saatiin haltuun loppua kohden. Kaikesta huolimatta ”Suurstrategia” Antwerpin turvaamiseksi ja siten jokilinjojen avaaminen Flandersiin ja Brabantiin, pilattiin marsalkka Villeroyn aloitteellisuuden, huonon liittolaisten yhteistyön, ja kenraali Obdamin häviön Eckerenin taistelussa 30. kesäkuuta, vuoksi.

Rajakreivi Ludvig Wilhelm von Baden-Baden (1655–1707), tuntematon taiteilija 1705.

Sillä välin keisarillisten joukkojen ylipäällikkö, Baden-Badenin rajakreivi Ludvig Vilhelm oli ollut vahdissa Ylä-Reinillä, ja 9. syyskuuta 1702 hän oli vallannut Landaun, joka oli avain Alsaceen. Siitä huolimatta sodan alkuvuosina ranskalaiset saivat yliotteen Etelä-Saksassa. 14. lokakuuta Claude Villars päihitti Badenin täpärästi Mustametsässä Friedlingenin taistelussa avaten siten viestintäyhteydet Reinille sijoittuneiden ranskalaisten ja Ylä-Tonavalla sijaitsevien baijerilaisten välille. Baijerin vaaliruhtinaan tuki Bourbonin aatetta kohtaan oli vakava huolenaihe keisarille, mutta ranskalaisille se loi uusia mahdollisuuksia: se heikensi liittoutuneiden asemaa Etelä-Saksassa ja helpotti mahdollista iskua kohti Wieniä tai Alppien yli Pohjois-Italiaan. Sitä mukaa kun Villars oli saapunut Tonavalle toukokuussa 1703, vaaliruhtinas oli vallannut useita avainasemia pitkin jokea Ulmista Regensburgiin. Vaikka tarkka-ampujat kukistivat vaaliruhtinaan sotaretken Tirolissa kesä–elokuussa, Tonavalla hän säilyi hallitsevana, ja 20. syyskuuta hän ja Villars päihittivät keisarillisen erillisosaston Höchstädtin taistelussa. Voitto ei pelastanut kasvavassa määrin vihamielistä suhdetta kahden kenraalin välillä, ja marsalkka Marsin korvasi Villarsin sotatantereella. Siitä huolimatta ranskalaiset säilyttivät momenttuminsa Tonavan lisäksi myös Reinillä, missä marsalkka Tallard otti haltuunsa Breisachin syyskuussa, kukisti Hessen-Kasselin maakreivin Speyerbachin taistelussa 15. marraskuuta ja sitten valloitti uudelleen Landaun.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Alankomaista eteenpäin pääasialliset taistelut käytiin pitkin Moselia, Reiniä ja Tonavan pohjoispuolta.

Joulukuussa 1703 Baijerin vaaliruhtinas valtasi Augsburgin, tammikuun 1704 puolivälissä hän valloitti Passaun Tonavalla, mikä lisäsi entisestään Leopold I:n painetta Wienissä. Uhka keisaria kohtaan kasvoi, kun Ferenc II Rákóczin johtama Habsburg-vastainen kapina alkoi Unkarissa, missä Ottomaanien valtakuntaa vastaan käydyn sodan tuho sekä siitä seurannut verojen nosto ja läänitysrasite saivat kansan vaatimaan aiemman valtiomuodon palauttamista. Unkarilaisten kapinallisten edetessä kohti Wieniä idästä ja ranskalaisten ja baijerilaisten uhatessa lännestä oli Liittoutuneille elintärkeää ratkaista Baijerin luoma ongelma. Tämän toteuttamiseksi Marlborough marssi toukokuussa Alankomailta Reiniä ylös. Kesäkuussa hän yhdisti joukkonsa Badenin kanssa Tonavan pohjoispuolella 2. heinäkuuta ennen joen ylityksen turvaamista Donauwörthillä. Baijeri oli nyt paljaana hyökkäykselle, mutta tietäen että Tallard oli tuomassa vahvistuksia Reiniltä Max Emanuel ei antanut paineen taikka houkuttimien vaikuttaa, että hän olisi luopunut ranskalaisesta liitostaan. Näin ollen 13. elokuuta Marlborough, nyt prinssi Eugenen kanssa ja komentaen yhteensä noin 52 tuhatta miestä, hyökkäsi hieman suurempaa ranskalais-baijerilaista armeijaa vastaan Tonavalla Höchstädtin lähellä. Englannissa Blenheimin taisteluna tunnettu taistelu osoittautui Baijerille lopulliseksi. Tallard otettiin vangiksi, kun taas Marsin pakeni takaisin Reinin yli. Ulm ja Ingolstadt kukistuivat pian ennen Trieriä, Landauta ja joulukuussa Trarbachia edellä Liittoutuneiden hyökkäystä ylös Moselia seuraavana vuonna. Max Emanuel palasi hallitsemaan Espanjan Alankomaita ja Ilbersheimin rauhansopimuksen (7. marraskuuta) ehtojen mukaisesti hänen baijerilaiset maansa päätyivät Itävallan valtaan. Uhka keisarin lyömisestä ulos sodasta oli vältetty.

Ramilliesin taistelu ranskalaisten ja englantilaisten välillä 23. toukokuuta 1706.

Blenheimin sotaretki dominoi sotaa vuonna 1704. Ludvig XIV:n maineelle tappio oli kova takaisku, mutta tuona vuonna tuli myös lohtuja, kuten marsalkka Montrevelin ja Villarsin menestys Liittouman tukemaa Camisard-kapinaa vastaan Cévennesillä (joskin vähäinen sissisota jatkui siellä muutaman vuoden ajan). Marlborough’lle Blenheimin sotaretki varmisti hänen maineensa, ja se nähtiin laajalti mantereisen strategian oikeaksi osoittautumisena, mutta Englannilla oli kiire saada keisari solmimaan rauha Unkarissa ja Liittolaisilla jatkaa hyökkäystä Ranskaa vastaan kaikilla rintamilla. Marlborough’n yritys vuonna 1705 ohittaa Alankomaat ja hyökätä Ludvig XIV:n kuningaskuntaan Mosellen kautta osoittautui kuitenkin epäonnistuneeksi. Villarsin ollessa linnoittautuneena Sierckissä ja saksalaisten prinssien epäonnistuessa tukemaan hyökkäystä täysin mitoin Marlborough joutui pakosta palaamaan Meuseen kesäkuun puolivälissä. Siellä ei saavutettu juuri mitään, paitsi estettiin ranskalainen hyökkäys ja pakotettiin Brabantin puolustuslinjat Elixheimiin, Zoutleeuwista (Léau) etelään 17.–18. heinäkuuta.

Ranskalaisten takaa-ajo Ramillesin taistelun jälkeen, mahdollisesti Louis Laguerren maalaus.

Liittoutuneiden heikko yhteistyö, taktiset erimielisyydet ja komentajien välinen kilpailu takasivat Liittoutuneiden vähäisen edistymisen vuonna 1705 sekä Meusella että Mosellella; lisäksi tapahtui takaisku miehitetyssä Baijerissa, missä keisarin kovat verot ja pakollinen värväys johtivat lyhytaikaiseen talonpoikaiskapinaan. Siitä huolimatta vuonna 1706 Liittoutuneet tekisivät viimein läpimurron Alankomaissa. 23. toukokuuta Marlborough kukisti Villeroin ja Baijerin vaaliruhtinaan Ramilliesin taistelussa Namurista pohjoiseen. Molemmilla osapuolilla oli noin 60 000 miestä, mutta Marlborough, käyttäen hyväksi vastustajansa heikkoa kykyä, oli se joka otti ratkaisevan voiton. Heidän murskautuneiden vastustajiensa kaksiviikkoinen takaa-ajo turvasi nopeasti useat huonosti puolustetut kaupungit, joihin kuuluivat Brysseli, Gent ja Antwerpen; sotaretken toinen vaihe vaati enemmän piiritystä, mutta Liittoutuneet valtasivat lopulta Oostenden, Menenin (murtaen siten Vaubanin pré carrén ensimmäisen puolustuslinjan), Dendermonden ja Athin. Espanjan Alankomaat vakiinnutettiin uudelleen puskurivyöhykkeenä Ranskan ja Alankomaiden tasavallan välillä, ja alueesta tuli sodan ajaksi englantilais-hollantilainen yhteishallintoalue, jota hallittiin Kaarle III:n nimessä, mutta rannikkovaltioiden direktiivien mukaisesti. Ranskalais-baijerilainen armeija puolestaan vetäytyi uuteen puolustuslinjaan, joka ulottui Ieperistä Namuriin Lillen, Tournain, Condén, Monsin ja Charleroin kautta.

Ramilliesin taistelussa kärsityn tappion vuoksi Reinillä olevaa Villarsia käskettiin lähettää joukkoja pohjoiseen Flanderiin vahvistamaan Ranskan rikkauksia, siten rajoittaen omaa sotaretkeään vuonna 1706. Kuitenkin vuonna 1707 Villars tekisi vihdoin merkittävän läpimurron, kun, Badenin kuoltua tammikuussa, hän puski taaemmas uuden keisarillisen ylipäällikön, Bayreuthin rajakreivin, ja mursi Stollhofenin puolustuslinjat ilman tappioita toukokuussa, täten saaden haltuunsa tärkeitä resursseja Badenissa ja Württembergissä. Tätä voittoa jäljiteltiin muilla rintamilla tuona vuonna, mukaan lukien Espanjassa ja kaakkoisessa Ranskassa. Sen lisäksi Espanjan Alankomaissa Bourbonit saivat menestystä, kun Baijerin vaaliruhtinas ja marsalkka Vendôme (Villeroin korvaaja) torjui kaikki Marlborough’n iskut – takaisku, josta Annan kenraalikapteeni syytti osin sitä tosiasiaa, että hänen kenttäarmeijansa piti suojata juuri valloitettuja Brabantin kyliä.

”Vaubanin mestariteos”, Lille ja sen viisi läntistä vahvistettua linnakketta.

Vuonna 1708 Berwickin herttua siirtyi Espanjasta Reinille sotimaan Baijerin vaaliruhtinaan kanssa. Taistelut Saksassa osoittautuivat kuitenkin tappiollisiksi ja kenraalipari tukisi lopulta pääasiallista ranskalaista pyrkimystä Flanderissa, missä Vendôme, Burgundin herttuan nimellisessä komennossa, suunnitteli hyökkäystä. Luodakseen harhautuksen Ludvig XIV tuki James Edward Stuartin sukulinjaa Skotlannissa, missä tyytymättömyys äskettäiseen poliittiseen unioniin Englannin kanssa teki valtiosta kypsän kapinalle. Kuitenkin huonon navigoinnin ja epäröinnin vuoksi, tämä yritys maaliskuussa osoittautui fiaskoksi, ja Claude de Forbinin invaasiolaivasto palasi Dunkerqueen. Tästä takaiskusta huolimatta sotaretki Flanderissa alkoi hyvin Ludvig XIV:n kenraaleilta. Käyttäen hyväksi suosittua tyytymättömyyttä Liittoutuneiden uutta hallintoa kohtaan, Gent ja Brugge vaihtoivat puolta Bourboneille heinäkuun alussa palauttaen siten suuren osan espanjalaista Flanderia ranskalaisten hallintaan. Marlborough oli yllätetty, mutta nyt se oli hän, rohkaistuen Eugenen saapumisesta Mosellelta, joka teki ratkaisevan toimenpiteen. Pikamarssin jälkeen Liittoutuneiden armeija, koostuen noin 80 000 miehestä, avasi tulen Vendômen ja Burgundin hieman suuremmalle joukolle Scheldtin joella ja otti toisen tärkeän voiton Oudenaarden taistelussa 11. heinäkuuta 1708. Menestystä, jota avitti kahden ranskalaisen komentajan erimielisyys, seurasi Lillen piiritys elokuussa. Vendôme, Burgundi ja Berwick yhdistivät joukkonsa muodostaen lukumääräisesti suuremman armeijan, mutta he epäonnistuivat hyökkäyksessä Marlborough’n suojaavaa joukkoa vastaan; myös yritykset katkaista toimitusreitit estettiin (huomionarvoisesti John Richmond Webb Wijnendalen taistelussa 28. syyskuuta). Näin ollen Boufflersin oli pakko luovuttaa Lillen kylä 22. lokakuuta ja lopulta sen linnoitus 9. joulukuuta. Piiritys oli ollut kallis Liittoutuneille: se oli rajoittanut heidän armeijansa useiksi kuukausiksi, ja se oli ollut perinteinen seuraus Oudenaarden voitolle. Kuitenkin Marlborough ja Eugene olivat saaneet takaisin haltuunsa Espanjan Alankomaat ja he olivat leventäneet pré carrén ensimmäisen puolustuslinjan murrosta, altistaen pohjoisen Ranskan hyökkäykselle. Gent vallattiin takaisin joulukuun lopussa ja Brugge antautui hieman sen jälkeen, palauttaen siten englantilais-hollantilaisen yhteishallinnon auktoriteetin.

Italia

Savoijin herttuakunta. Viktor Amadeus II:n maa-alueet n. 1700 koostuivat Savoijin herttuakunnasta, Piedmontin ruhtinaskunnasta, Aostan herttuakunnasta, Nizzan kreivikunnata ja pienestä Oneglian ruhtinaskunnasta.

Vuonna 1702 sota Pohjois-Italiassa oli käynnissä sen toista vuotta. Itävallan alustavan menestyksen jälkeen Ludvig XIV lähetti marsalkka Vendômen komentamaan Bourbonin armeijaa, ja paljon suuremmalla vahvuudella alkoi dominoimaan ja pitää loitolla vastustajaansa. Vaikka prinssi Eugene pidätteli ranskalaisia Luzzarran taistelussa 15. elokuuta, itävaltalaiset olivat menettäneet paljon siitä mitä olivat saavuttaneet ensimmäisellä sotaretkellään, ja Bourbonit pitivät yhä lujasti hallussaan Milanon herttuakuntaa. Kesäkuussa 1703 Eugene palasi Wieniin johtamaan sotatuomioistuinvaltuustoa (Hofkriegsrat) ja alkoi uudelleenjärjestellä keisarillisia joukkoja jättäen Guido Starhembergin vastustamaan Vendômea. Vendôme oli saanut käskyn yhdistyä Baijerin vaaliruhtinaan kanssa Tiroliin hyökkäämistä varten, mutta hän edistyi huonosti tässä tavoitteessa johtuen osaksi huhuista, että Victor Amadeus, Savoijin herttua, oli aikeissa loikata Suurliittoon. Ludvig XIV ei ollut onnistunut tyydyttämään Amadeuksen vaateita Milanon herttuakuntaan, ja tämä oli pahastunut Ranskan rajalliseen taloudelliseen apuun. Lisäksi herttua järkeili, että jos Ranskan valta vakiinnutettaisiin Italiassa, hänen valta-alueensa olisi Versaillesista hallittujen maiden ympäröimä. Peläten ettei hänestä tulisi muuta kuin Ranskan vasalli, Amadeus sulki itsensä pääkaupunkinsa, Torinon, muurien sisälle ja julisti sodan Ranskalle 24. lokakuuta. Keisari voitti hänet puolelleen tukipalkkioiden ja alueellisten myönnytysten yhdistelmällä, ja Amadeus allekirjoitti virallisen sopimuksen keisarin kanssa 8. marraskuuta.

Vendômen herttua ja Ranskan marsalkka Louis Joseph (1654–1712), Jean Gilbert Murat 1706.

Savoijin herttuan petoksen myötä Piedmont-Savoijista tuli tärkeä kohde ranskalaisille, jotka pyrkivät nyt eristämään Victor Amadeuksen ja Starhembergin itävaltalaisilta idässä ja turvaamaan viestintäyhteydet Ranskan ja Milanon välillä. Vuoden 1704 alkuun mennessä marsalkka Tessé oli vallannut Savoijin herttuakunnan lukuun ottamatta Montméliania, ja La Feuillade valloitti Susan kesäkuussa. Siirtyen Piedmontiin idästä Vendôme valtasi Vercellin heinäkuussa, Ivrean syyskuussa ja saartoi Verruan lokakuussa. Verruan kukistuttua huhtikuussa 1705 La Feuillade valtasi Nizzan maakunnan mukaan lukien itse Nizzan (tosin sen linnake ei kukistunut kuin vasta tammikuussa 1706), minkä jälkeen hän uhkasi Torinoa. Liittoutuneiden huomio kiinnittyi myös Wieniä kohti, sillä toukokuussa 1705 Joosef I seurasi Leopold I:tä pyhänä saksalais-roomalaisena keisarina. Joosef I harjoitti isänsä Bourbon-vastaista linjausta innokkaasti ja oli aluksi kiinnostunut viemään sotaa Alsaceen ja Lorraineen, mutta kun ranskalais-baijerilainen eteneminen oli pysäytetty Blenheimissa, hän alkoi arvioida tavoitteitaan uudelleen. Vaikka keisari tunnisti vahvan Reichsbarrieren olevan tärkeä saksalaisille ruhtinaille, hän ei kyennyt asettamaan heidän intressejään Habsburgin dynastisten tavoitteiden yli muilla sotateattereilla. Espanjalaisen vallan korvaamisesta Italiassa itävaltalaisella hallinnolla – ja siten Monarkian lounaispuolen turvaamisesta – tuli Joosef I:n päätavoite. Kuitenkin toistaiseksi Filip V hallitsi yhä kaikkia Espanjan alueita Italiassa, ja Bourbonin joukot olivat jälleen kerran etenemässä niemimaan pohjoispuolella.

Savoijin Viktor Amadeus II Torinon piirityksen aikana, Maria Giovanna Clementin maalaus.

16. elokuuta 1705 Vendôme kukisti Eugenen Cassanon taistelussa Addalla. 19. huhtikuuta 1706 ranskalainen komentaja kukisti kreivi Reventlowin Calcinaton taistelussa, ja ajoi itävaltalaiset takaisin vuorille Gardajärven lähettyvillä; hieman tämän jälkeen La Feuillade aloitti Torinon piirityksen. Ranskalaisten voitot olivat estäneet itävaltalaisten marssimisen Savoijin auttamiseksi, mutta, kuten Espanjan Alankomailla, tämä vuosi osoittautuisi ratkaisevaksi Suurliitolle. Toukokuun puolivälissä Eugenen armeija, vastikään vahvistettuna saksalaisilla tukijoilla (Marlborough’n takaamina ja rannikkovaltioiden rahoittamina), oli kasvanut 50 000 mieheen. Täten vahvistettuna itävaltalainen komentaja kykeni viimein saartamaan ranskalaisten puolustukset Adigella, ja heinäkuun puolivälissä hän laskeutui etelään Po-joen yli. Vastatoimena Ramilliesin katastrofille Vendôme käskettiin tässä vaiheessa Alankomaille; Orléansin herttua ja marsalkka Marsin ottivat komennon hänen sijastaan, ja vaikka he varjostivat Liittoutuneiden armeijaa sen marssiessa länteen Pon laaksoa pitkin, he kieltäytyivät keskeyttämästä sitä. Esteettömänä Eugene liittyi Victor Amadeuksen ja tämän pienen joukon joukkoon elokuun lopulla, ja 7. syyskuuta he ratkaisevasti päihittivät Bourbonin armeijan Torinon taistelussa. Marsinin haavoituttua kuolettavasti Orléans vetäytyi länteen jättäen Medavyn kreivin eristyksiin Adigelle kauas itään. Vaikka Medavy kukisi keisarillisen armeijakunnan Castiglionen taistelussa 8. syyskuuta, hän jakoi armeijansa harkitsevasti yhä Bourbonin hallussa oleviin linnoituksiin.

Eugenen voitto oli antanut hänelle vaikuttavan hallinnan koko Pon laaksosta. Vaikka Savoijin herttuakunta ja Nizzan ruhtinaskunta säilyivät bourbonilaisissa käsissä, Victor Amadeus otti lopulta haltuunsa useimmat vuoden 1703 sopimuksessa hänelle luvatuista alueista. Kuitenkin Liittoutuneiden voitot vuonna 1706 eivät hillineet kasvavia erimielisyyksiä Suurliitossa, kun englantilaiset ja hollantilaiset ministerit moittivat Joosef I:tä tämän kieltäytymisestä lopettaa sotaa Unkarissa. Rákóczin kapina käänsi elintärkeitä itävaltalaisia resursseja pois taistelusta Ludvig XIV:tä vastaan, ja pelättiin myös että osmanit käyttäisivät tilaisuutta hyväksi ja aloittaisivat uudelleen sotatoimet keisaria vastaan. Sitä vastoin rannikkovaltioiden sympaattinen suhtautuminen kapinan johtajaa ja samaan uskontokuntaan kuuluvaa vastaan oli yhä katkeruuden lähde Wienissä. Päästäkseen sopuun Joosef I allekirjoitti 13. maaliskuuta 1707 Milanon sopimuksen, jonka ehtojen mukaan Ludvix XIV luovutti Pohjois-Italian vastineeksi Medavyn armeijan turvallisesta kulusta takaisin Ranskaan. Itävaltalaisille sopimus varmisti heidän täyden ja kiistattoman hallintansa Milanon ja Mantovan herttuakunnista, mutta se mahdollisti myös Joosef I:n tavoittelemaan dynastisia intressejään Etelä-Italiassa, ja toukokuussa kreivi von Daun, noin 10 000 miehellä, hyökkäsi etelään Napolin kuningaskuntaan. Napolin kaupunki antautui ilman vastarintaa ja Gaeta kukistui piirityksen jälkeen 30. syyskuuta. Itävalta oli nyt hallitseva valta Italiassa, ja Kaarle III julistettiin Napolin kuninkaaksi.

Savoijin prinssi Eugen (1663–1736), Godfrey Knellerin koulukunnan taiteilija 1712.

Valtaamalla Milanon herttuakunnan ja turvaamalla espanjalaiset alueet Italiassa Itävallan Habsburgit olivat toteuttaneet sodan päätavoitteensa. Siitä huolimatta Napolin sotaretki oli aloitettu vastoin rannikkovaltioiden tahtoa, jotka sen sijaan olivat suosineet harhautuksellista hyökkäystä Etelä-Ranskaan. Rauhoittaakseen liittolaisiaan Eugene, yhdessä Savoijin herttuan kanssa, suostui hyökkäämään Touloniin heinäkuussa 1707, mutta yritys osoittautui tuloksettomaksi ja marsalkka Tessé torjui kaikki hyökkäykset. Liittoutuneet vetäytyivät elokuussa, mutta eivät ennen kuin saavuttivat hieman etua: ranskalainen laivue satamassa oli pantu pysyvästi pois toiminnasta taistelun aikana, mikä jätti englantilais-hollantilaisen laivaston ilman vastarintaa Välimerellä. Diplomaattisella rintamalla tuona vuonna Liittoutuneiden piti kiistellä myös Ruotsin kuningas Kaarle XII:n kanssa, jonka sota Venäjää ja Saksi-Puolaa vastaan oli vaarassa levitä Espanjan perimyssotaan. Kaarle XII oli hyökännyt Saksiin vuonna 1706, mutta kuningas oli myös uhannut sekaantua Silesiaan keisarin protestanttisten alaisten puolesta, ja pelättiin että hän saattaisi olla halukas auttamaan suurimmalta osin protestanttisia olevia kapinallisia Unkarissa. Kuitenkin sen jälkeen kun Joosef I oli antanut tarpeeksi myönnytyksiä ja allekirjoittanut Altranstädtin rauhan 13. elokuuta 1707, Kaarle XII käänsi selkänsä Saksalle syyskuussa ja suuntasi itään kohti Venäjää ja lopullista tappiotaan Pultavan taistelussa.

Joosef I:n ylivoimainen vahvuus Italiassa oli korostanut meneillään olevia jännitteitä keisarikunnan ja Kirkkovaltion vasallisuhteessa: Parman herttuakunnassa (jonka paavius oli katsonut Pyhän istuimen lääniksi, mutta jonka Joosef I katsoi keisarikunnan lääniksi) ja Milanon herttuakunnassa paavi Klemens XI kielsi keisarillisten verojen keräyksen kirkolta. Saavuttaakseen vipuvoimaa itävaltalaiset kaappasivat kiistellyn Comacchion kaupungin toukokuussa 1708, jonka jälkeen von Daun valtasi suuria osia Kirkkovaltiosta. Paavi nosti 25 000 vahvuisen armeijan Marsiglin alaisuuteen mutta antautui pian. Joosef I jätti kiistan Parmasta ja Comacchiosta kardinaalikomissiolle, mistä vastineeksi Klemens XI tunnusti arkkiherttua Kaarlen Espanjan kuningas Kaarle III:ksi. Samaan aikaan taistelut jatkuivat Ranskan ja Savoijin rajalla, missä Savoijin herttua tavoitteli omaa ”muuriaan” tulevia Ranskan hyökkäyksiä vastaan, ja heinäkuussa hän aloitti etenemisen kohti Briançonia vallaten Exillesin ja Fenestrellen. Nämä rynnäköt toistettiin sodan seuraavina vuosina, mutta itävaltalaiset ja savoijilaiset komentajat eivät kyenneet selviytymään vaikeuksista aloittaa täysmittaista hyökkäystä Alppien yli, eikä keisari ollut innokas vapauttamaan herttuan alppientakaisia miehitettyjä alueita Nizzassa ja Savoijissa.

Espanja ja Portugali

Vigonlahden taistelu, tuntemattoman taiteilijan maalaus. Englantilainen ja hollantilainen laivasto etenee kohti espanjalaisia aarrelaivoja ja niiden ranskalaista saattuelaivuetta Vigon luona.

Englantilais-hollantilaisten joukkojen lähettäminen Espanjaan vuonna 1702 oli jatkoa Vilhelm III:n linjaukselle, jonka tarkoituksena oli käyttää laivastoa avaamaan Gibraltarinsalmi, turvata Liittoutuneiden merisotilaallinen valta Välimerellä ja katkaista Espanjan transatlanttinen talous. Myös itävaltalaiset vaativat äänekkäästi varhaista merisotilaallista tukea väittäen että Liittoutuneiden laivaston havaitseminen Välimerellä innostaisi Bourbon-vastaisia ylhäisiä Napolissa, herättäisi pelonsekaista kunnioitusta ranskanmielisessä paaviudessa ja rohkaisisi Savoijin herttuaa vaihtamaan puolta. Näin ollen tarve Englannin ja Välimeren väliselle tukikohdalle oli elintärkeä, mutta hyökkäys Cádiziin syyskuussa päättyi epäonnistumiseen ja ryöstelyyn. Kuitenkin Liittoutuneet saivat mainettaan takaisin kun he tuhosivat Espanjan vaalitun laivaston ja sen ranskalaisen saattueen, jotka olivat ankkuroituna Vigonlahdelle 23. lokakuuta. Hyökkäys ei tuottanut hopeaa toivottua määrää, mutta sillä olisi laaja-alaisia seurauksia. Portugalin kuningas Pietari II:lle, jonka maan talous oli riippuvainen merellisestä kaupankäynnistä Amerikkojen kanssa, Liittoutuneiden osoittama merisotilaallinen ylivalta Atlantilla taivutteli hänet hylkäämään nimellisen liittonsa Ranskan ja Espanjan kanssa. Vaikka suurin osa hänen ministereistään suosi puolueettomuutta, Pietari II allekirjoitti Liittoutuneiden kanssa sopimuksen puolustuksellisesta ja hyökkäyksellisestä liittoumasta 16. toukokuuta 1703.

Espanjan kuningas Kaarle III eli arkkiherttua Kaarle (1685–1740), Francesco Solimena, n. 1707.

Englannissa liitto Portugalin kanssa aloitti uuden aikakauden poliittisissa ja kaupallisissa suhteissa. Kuitenkin välittömämpi hyöty Liittoutuneille oli Lissabonin satama, joka tarjoaisi kokovuotuisen laivastoyhteyden Välimerelle, sekä Portugalin armeijan tuki Suurliiton taisteluissa Espanjassa. Osana sopimusta Pietari II oli vaatinut, että arkkiherttua Kaarle lähetettäisiin henkilökohtaisesti Portugaliin. Kuninkaan arvioiden mukaan arkkiherttuan läsnäolo helpottaisi Bourbon-vastaista nousua Espanjassa, mutta se takaisi myös sen etteivät Liittoutuneet jättäisi häntä ahdinkoon sen jälkeen kun hän olisi luovuttanut Ranskan liittonsa. Kuningatar Annan ministereille Anjoun herttuan korvaaminen arkkiherttua Kaarlella vaikutti hyvältä tavalta murtaa Espanjan kauppamonopoli sen siirtomaaimperiumissa, tietäen että Habsburgin hallinta Espanjan Amerikasta oli Englannin kaupallinen kiinnostuksenkohde; lisäksi se tyydytti Suurstrategian käsitteen painostaa Ludvig XIV:tä monelta rintamalta. Kuitenkin sopimus tarkoitti myös sitä, että Liittoutuneet olivat nyt sitoutuneet sotaan turvatakseen koko Espanjan perimyksen Itävallan Habsburgeille. Aluksi keisari oli ollut empivä, sillä hänen välittömät tavoitteensa olivat Italiassa eivätkä Espanjassa. Siitä huolimatta Englannin kullan ja diplomatian paino vallitsivat, ja 12. syyskuuta 1703 arkkiherttua Kaarle kruunattiin Espanjan kuningas Kaarle III:ksi Wienissä. Hän saapui Lissaboniin Lontoon kautta maaliskuun 1704 alussa.

Sota siirrettiin nyt Pyreneitten niemimaalle vakavissaan. Toukokuussa 1704 ranskalais-espanjalainen noin 26 000 miehen vahvuinen armeija Berwickin herttuan komentamana, Filip V:n saattamana, eteni Portugaliin ja saavutti muutamia pieniä voittoja epäjärjestyksessä olevia Liittoutuneita vastaan, joita komensivat Minasin markiisi, Schombergin herttua ja hollantilainen paroni Fagel, joiden yhteensä 21 000 miehen vahvuinen armeija oli erittäin puutteellinen sopimuksen mukaisiin lukuihin nähden. Puolestaan Liittoutuneiden menestykset tuona vuonna saavutettiin heidän laivastollaan, ja elokuun alussa George Rooke ja Hessen-Darmstadtin prinssi Yrjö valtasivat Gibraltarin. Kaksi yritystä tehtiin sen uudelleenvalloittamiseksi tuona vuonna: ensin mereltä johtaen ratkaisemattomaan Málagan taisteluun 24. elokuuta (sodan ainoa täysimittainen meritaistelu); ja sitten maitse kun Tessé ja Villadarias piirittivät Gibraltarin, mutta luopuivat yrityksestä puolen vuoden jälkeen huhtikuussa 1705. Gibraltar säilyi Liittoutuneiden hallussa, mutta yritykset haalia tukea Kaarle III:lle Espanjan kansalaisten keskellä laajalti epäonnistuivat.

Espanjan niemimaa. Filip V:n hallituksen sijaintipaikka oli Madridissa, Kastilian kruunun pääkaupungissa. Itsehallinnollisessa Aragonian kruunussa (Filip IV:nä) ja Navarran kuningaskunnassa (Filip VII:nä) Filip V:tä edustivat hänen varakuninkaansa.

Kastilian kruunun väestö oli enimmäkseen liittynyt yhteen tukemaan Filip V:tä, mutta itsehallinnollisessa Aragonian kruunussa tyytymättömyyttä. Katalonian ruhtinaskunnassa, kuten muualla niemimaalla, kansalla oli eri mielipiteitä Anjoun herttuan tai arkkiherttua Kaarlen kannattamisesta, mutta taustalla oli vahva ranskanvastainen asenne, joka juonsi juurensa tuoreista tapahtumista, kuten Barcelonan piirityksestä vuonna 1697. Kesäkuun alkupuolella pieni määrä katalonialaisia – miehiä, aseita ja heidän omien perustuslaillisten vapauksien (fuerot) tukemista vastaan – sitoutui tukemaan Kaarlea ja Liittoutuneita. Tämä uusi kuuliaisuus rohkaisi englantilaisia valmistelemaan joukkojen lähetystä Espanjan Välimeren provinsseihin ja siten avaamaan toisen rintaman niemimaalla: Das Minas, hugenotti Galwayn jaarli (Schombergin korvaaja) ja Fagel hyökkäisivät Portugalista; ja Peterborough’n jaarli sekä Kaarle III sotisivat koillisessa. Liittoutuneiden laivaston saapuminen Välimeren rannikolle ei kuitenkaan ainoastaan vaikuttanut tyytymättömiin katalonialaisiin: Valencian kuningaskunnassa oli vahva kauppakilpailuun perustuva ranskanvastainen asenne, mutta siellä oli myös jälkiseurauksia tuoreesta talonpoikaiskapinasta valencialaista aatelistoa vastaan, jota ei oltu koskaan täysin tukahdutettu ja jota Liittoutuneet kykenivät hyödyntämään. Aragonian kuningaskunnassa oli myös vahva francofobia, joka perustui laajalti kaupalliseen kilpailuun ja läheisyyteen, mutta myös Filip V:n yritykset nostaa veroja sotaa varten ilman Cortesin lupaa, nimittää kastilialainen varakuningas, ja siirtää ranskalaiset ja kastilialaiset joukot kuningaskunnan rajojen sisäpuolelle, olivat syitä kitkalle, mikä soti heidän omien fueroidensa henkeä vastaan.

Berwickin 1. herttua James FitzJames (1670–1734). Berwick oli kuningas Jaakko II:n avioton poika ja Marlborough’n herttuan sisarenpoika.

Aragonian kuningaskunnan sisäiset erimielisyydet antoivat tietä varhaisille Liittoutuneiden voitoille alueella vuonna 1705 huipentuen Peterborough’n piiritykseen Barcelonasta 9. lokakuuta, ja Juan Bautista Basset y Ramosin Valencian kaupungin valtaamiseen 16. joulukuuta. Tappiot koillisprovinsseissa olivat suuri takaisku Bourboneille; ongelma paheni, kun Filip V ja Tessé epäonnistuivat Barcelonan uudelleenvaltauksessa toukokuussa 1706. Lisäksi ranskalaisten joukkojen keskittyminen koilliseen oli antanut Das Minasin ja Galwayn komentamille Liittoutuneille mahdollisuuden edetä Portugalin rintamalla, missä he valtasivat nopeasti useita kaupunkeja. Berwick ei kyennyt pysäyttämään pääosin portugalilaisista koostuvaa armeijaa, joita johti Das Minas, ja 25. kesäkuuta portugalilainen, hollantilainen ja englantilainen eturintama saapui Madridiin; vallattuaan Saragossan 29. kesäkuuta he hallitsivat neljää Espanjan tärkeintä kaupunkia. Mutta saavutukset olivat illusorisia. Vaikka useat aateliset liittyivät Habsburgien puolelle, suurin osa Kastiliasta pysyi lojaalina Filip V:lle, ja kaukana tarvikesatamistaan oleva Liittoutuneiden armeija ei kyennyt ylläpitämään asemiaan niin syvällä Espanjassa. Kun Kaarle III ja Peterborough siirtyivät liittymään Das Minasin ja Galwayn joukkoihin, he epäonnistuivat toimimaan ratkaisevasti ja kun Berwick sai ranskalaisia vahvistuksia, Liittoutuneet vetäytyivät Valenciaan, antaen Filip V:lle mahdollisuuden siirtyä Madridiin lokakuun alussa. Vaikka Liittoutuneet valtasivat tärkeän valencialaisen kaupungin Alicanten ja Leake valtasi Ibizan ja Mallorcan saaret syyskuussa, Liittoutuneiden perääntyminen Kastiliasta käänsi Filip V:n onnen hyväksi niemimaalla, ja pehmitti Ramilliesin ja Torinon aiheuttamia iskuja. Sitä mukaa kun Cartagena kukistui ranskalais-espanjalaisille joukoille marraskuussa, alueet Kastiliassa, Murciassa ja Valencian eteläkärjessä oli palautettu Bourbonin kuuliaisuuteen.

Almansan taistelu, 1707. Ranskalais-espanjalaisen Bourbonin armeijan voitto Almansassa, Espanjassa oli suuri takaisku suurliitolle.

Yrityksenä saada aloite takaisin vuonna 1707, Galway ja Das Minas johtivat Liittoutuneiden 15 500 vahvuista portugalilaisista, englantilaisista ja hollantilaisista joukoista koostuvaa pääarmeijaa Murciaan ennen etenemistään jälleen Madridiin. Heitä vastassa oli Berwick, joka komensi nyt 25 000 miestä saatuaan vahvistuksia Italian rintamalta. Kun Berwick eteni kohti Liittoutuneita 25. huhtikuuta, Galway hyväksyi haasteen. Tuloksena oli Almansan taistelu ja Liittoutuneiden pääarmeijan täydellinen tappio. Liittoutuneiden perääntyessä Orléansin herttua, joka oli juuri saapunut Italiasta ottamaan komennon Espanjassa, liittyi Berwickin joukkoihin uudelleenvaltaamaan useat heidän aiemmin menettämänsä alueet: Valencian kaupunki ja Saragossa kukistuivat toukokuussa, d’Asfeld kukisti Xátivan kesäkuussa ja Lleida kaatui marraskuussa. Suurin osa Aragoniasta ja Valenciasta palasi Filip V:n kuuliaisuuteen, ja Liittoutuneet sysättiin takaisin Kataloniaan ja Segre- ja Ebro-jokien linjojen taakse. Myös Bourbonit saavuttivat voittoja Portugalin rintamalla, joista huomattavin oli Bayn markiisin takaisinsaanti Ciudad Rodrigosta 4. lokakuuta. Nuori kuningas Juhana V oli ollut Portugalin valtaistuimella alle vuoden Pietari II:n kuoltua, mutta hänen kuningaskuntansa oli uuvuksissa ja vaarassa hävitä, jos Liittoutuneet eivät etenisi Aragonian kruunussa.

Habsburgien voitettua Italiassa keisari pystyi viimein lähettämään Kaarle III:lle apuja vuoden 1708 alussa. Joosef I:n resurssit jäivät rajallisiksi ja hän oli yhä haluton määräämään korkeaa prioriteettia sodalle Pyreneillä. Siitä huolimatta itävaltalaiset lupasivat lähettää vahvistuksia ja Guido Starhembergin ottamaan ylikomennon Liittoutuneista niemimaalla. James Stanhopesta – Kaarle III:n englantilainen lähetti – tuli brittiläisten uusi komentaja Espanjassa, ja syyskuussa hän ja amiraali Leake valtasivat Menorcan ja tärkeän satamakaupungin Maón. Tämä saavutus seurasi Leaken valtausta Sardiniasta Kaarle III:n nimessä elokuussa. Siitä huolimatta Filip V:n kenraalit Espanjan maalla jatkoivat etenemistään kohti Kaarle III:ta Barcelonassa. Orléans valtasi Tortosan heinäkuun puolivälissä, kun taas Valencian rannikolla d'Asfield uudelleenvaltasi Dénian marraskuun puolivälissä, ja Alicanten (tosin ei sen linnaketta) joulukuun alussa.

Sotaretket: 1709–1714

Haag

Sodan alusta alkaen hollantilaisten päätavoitteena oli turvata heidän estelinnakkeensa, kuten oli säädetty – tosin epämääräisesti – Suurliiton sopimuksessa; he olivat myös huolissaan itäisestä saksalaisesta rajastaan (Klevestä etelässä Itä-Friisiaan pohjoisessa), missä heidän aiempi poliittinen ja taloudellinen dominanssinsa oli jäänyt preussilaisten uhan alle. Tämän seurauksena Espanjasta oli tullut laajalti merkityksetön Alankomaiden lainsäädäntöelimelle, joka oli enenevässä määrin katsonut suotuisaksi sopimuksen Ranskan kanssa, joka perustui Espanjan perimyksen jakamiseen arkkiherttua Kaarlen ja Anjoun herttuan kesken. Jo vuonna 1705 Ludvig XIV oli lähestynyt Liittoutuneita sodan ratkaisuehdotuksella, jolla hän yritti erottaa hollantilaiset Liitosta ja saavuttaa Espanjan jaon. Ramilliesin tappio vuonna 1706 sekä tappio Oudenaardessa ja Lillen menetys vuonna 1708 rohkaisivat Ludvix XIV:tä hylkäämään Espanjan yhtenäisyyden periaatteen. Silti dynastisista ja strategisista syistä Joosef I ja hänen ministerinsä Wienissä olivat haluttomia suomaan Filip V:lle korvauksia Italiassa, kun taas Kaarle III Barcelonassa, vuosien kamppailun jälkeen, uskoi vilpittömästi laillisiin vaateisiinsa koko Espanjasta ja sen alusmaista. Brittiläiset tukivat Habsburgeja jakamisen vastustamisessa, osaksi suojellakseen heidän Välimeren kaupankäyntiään: he olivat jo vaatimassa Menorcaa ja strategisesti tärkeää satamakaupunki Maóta itselleen, ja he olivat määrätietoisia estämään Sisilian ja Napolin joutumista Anjoun herttuan käsiin, ja siten rajoittamaan ranskalaisten merellistä vaikutusvaltaa alueella. Epätoivoisena Ludvig XIV lähetti Pariisin parlamentin puhemiehen, Pierre Rouillén, tapaamaan hollantilaisia ministereitä maaliskuussa 1709 Moerdijkiin luottaen siihen, että nämä olivat halukkaita hyväksymään edes jonkinlaisen jaon. Kuitenkin brittiläisten ja itävaltalaisten myöntymättömyys ja heidän liittolaistensa sanelemat monet ehdot romuttivat kaikki mahdollisuudet kompromissiin. Hollantilaiset, jotka olivat haluttomia neuvottelemaan ilman brittiläisten tukea, joutuivat jälleen kerran laittamaan uskonsa Suurliiton vahvuuteen.

Torcyn markiisi Jean-Baptiste Colbert, (1665–1746), Robert Tournières1701.

Kun neuvottelut Rouillén kanssa kariutuivat 21. huhtikuuta, Liittoutuneet valmistautuivat jatkamaan sotatoimia, mutta Ludvig XIV:lle tämä edusti hyväksymiskelvotonta riskiä. Sen lisäksi että englantilais-hollantilainen armeija taisteli Ranskan maaperällä, koko Ranska oli hiljattain kokenut ankaran talven, joka johti laajaan sadon epäonnistumiseen ja nälänhätään; tätä vastoinkäymistä vaikeutti brittiläinen merisaarto koskien viljan tuontia. Toukokuun alussa Ludvig XIV lähetti ulkoministerinsä, Torcyn, Haagiin asioimaan Liittoutuneiden neuvottelijoiden kanssa, joita olivat Eugene, jota avusti myöhemmin kreivi Sinzendorf, keisarin puolesta; Marlborough ja whig-johtaja Charles Townshend edustamassa kuningatar Annaa; ja Heinsius, Willem Buys sekä Bruno van der Dussen hollantilaisten puolesta. Paikalla olivat myös preussilaiset, savoijilaiset, portugalilaiset ja saksalaiset edustajat. Ranskalaiset olivat toivoneet vähentävänsä Rouillélle huhtikuussa esitettyjä vaatimuksia, mutta tiedostaen Ludvig XIV:n heikkouden Liittoutuneet kannattivat erityisen ankaria ehtoja, ja 27. toukokuuta he esittivät Torcylle neljäkymmentä artiklaa Haagin alustavasta rauhansopimuksesta, joista tärkein oli englantilais-habsburgilainen vaatimus, joka edellytti Filip V:n antamaan koko Espanjan monarkian Kaarle III:lle ilman kompensaatiota. Vastineeksi Liittoutuneet tarjosivat kahden kuukauden kestävää aselepoa. Tuon ajan kuluessa Ludvig XIV:n tuli vetää joukkonsa Espanjasta ja pyytää Filip V:tä luopumaan Espanjan valtaistuimesta. Laajalti hollantilaisten vaatimuksena – tosin brittiläisten tukemana – Ludvig XIV:n tuli luovuttaa kolme ranskalaista ja kolme espanjalaista kaupunkia ”takuuksi” taatakseen tämän pojanpojan myöntymisen. Jos Filip V kieltäytyisi luopumasta vaateistaan rauhanomaisesti, oli ranskalaisten määrä liittyä Liittoutuneisiin ja väkisin ajaa Bourbonin vaatija niemimaalta tai muuten kohdata uusinta sodasta Flanderissa, tosin nyt ilman kaupunkeja jotka he olivat luovuttaneet. Hollantilaisille ministereille nämä ehdot takasivat sen ettei Ranska voisi hyötyä rauhasta ja toipua sillä aikaa kun Suurlitto jatkaisi sotaa Espanjassa.

Ludvig XIV oli ollut halukas hyväksymään suurimman osan vaatimuksista, mukaan lukien vaatimuksen luovuttaa useita linnakkeita hollantilaisille, luovuttaa Strasbourg ja monet oikeutensa Alsacessa mukautuakseen Reichsbarriereen keisarikunnan länsirajalla, ja tunnustaa protestanttinen vallanperimys Englannissa, mutta hän ei voinut hyväksyä Espanjaa koskevia ehtoja, ja kesäkuun alussa kuningas hylkäsi julkisesti alustavan rauhansopimuksen pyytäen alaisiaan valmistautumaan uuteen vastarintaan. Kaikesta huolimatta ranskalaisten joukkojen ollessa paineen alla muilla rintamilla Ludvig XIV oli halukas taktikoimaan rauhaa Filip V:n kustannuksella, ja kun alustava sopimus oli hylätty, hän veti suurimman osan armeijastaan pois Espanjasta rohkaistakseen pojanpoikansa vapaaehtoista abdikaatiota. Kuitenkin tähän mennessä Ludvig XIV:llä oli paljon vähemmän vaikutusvaltaa Filip V:een kuin mitä Liittoutuneet käsittivät, eikä Espanjan kuningas, nyt tiukasti vakiintunut valtaistuimellaan ja nauttien alaistensa tuesta, voinut sallia Espanjan luovuttamista.

Suurliitto horjuu

Malplaquet’n taistelu 1709: Marlborough’n herttua ja Savoijin prinssi Eugen saapumassa ranskalaisten asemiin, mahdollisesti Louis Laguerren maalaus. Taistelu, jota usein kuvailtiin Pyrrhoksen voitoksi oli Ludvig XIV:n sotien verisin.

Uskoen että Ludvig XIV vain viivytteli saadakseen aikaa armeijansa elpymiseen, Lontoon ministeriö valmistautui toimimaan tarmokkaasti kaikilla rintamilla vuonna 1709, toivoen vetävänsä ranskalaiset takaisin neuvotteluihin. Keskeistä molemmille osapuolille oli tilanne Flanderissa. Siellä Villars korvasi Vendômen Ranskan armeijan komentajana ja alkoi rakentaa uutta puolustuslinjaa Airesta Douaihin (Cambrinin puolustuslinjat, eli la Bassée, myöhemmin laajennettuna) estääkseen hyökkäyslinjan Lillestä Pariisiin. Edellistalven rankkuudesta sekä säilöjen ja muonavarojen niukkuudesta johtuen, Marlborough oli aluksi ollut vastaan täyden mittakaavan invaasiota Ranskaan ja sen sijaan kannattanut konservatiivisempaa piirityssodankäynnin linjaa. Liittoutuneet saartivat Tournain heinäkuussa (linnake kaatui vasta 3. syyskuuta) ennen hyökkäystään Monsiin. Saatuaan vapaat kädet Ludvig XIV:ltä kaupungin pelastamiseksi Villars, joka komensi noin 75 000 miestä, linnoitti armeijansa Malplaquet’n pienen kylän ympärille. Luottaen siihen, että yksi viimeinen taistelu johtaisi Ranskan pääarmeijan lopulliseen tuhoon, jolloin Ludvig XIV:n olisi pakko hyväksyä rauha Liittoutuneiden ehdoin, Marlborough ja Eugene, joilla oli noin 86 000 miestä, hyväksyivät haasteen ja hyökkäsivät ranskalaisiin asemiin 11. syyskuuta. Malplaquet’n taistelu päättyi Liittoutuneiden voittoon, mutta kova Ranskan puolustus ja virheet sotasuunnitelman toteutuksessa estivät heitä saavuttamasta lopullista voittoa. Vaikka Mons kukistuikin myöhemmin lokakuussa, Villars ja hänen kollegansa Boufflers olivat pitäneet Ranskan armeijan ehjänä.

Alankomaiden tasavallan armeijan jalkaväki. Musketööri (vasemmalla), kaksi vänrikkiä (keskellä), krenatööri (oikealla).

Liittoutuneet olivat nyt majoittuneet Ranskan pohjoisiin provinsseihin ja riistäneet Ludvig XIV:ltä tärkeitä resursseja, mutta Villarsin vastarinta oli nostanut ranskalaisten taistelutahtoa. Lisäksi ranskalaiset menestyivät Espanjassa vuonna 1709: Alicanten linnake kukistui huhtikuussa ja 7. toukokuuta Bayn markiisi päihitti Fronteiran ja Galwayn La Gudinan taistelussa Portugalin rajalla. Ludvig XIV:n suurin etu oli kuitenkin hänen vihollisensa poliittinen epäyhtenäisyys, jota kärjisti Liittoutuneiden tyrmistyttävät tappiot Malplaquetissa (etenkin hollantilaisille) ja taistelun strategiset päättämättömyydet. Toryt – joiden maavero rahoitti sotaa – tavoittelivat poliittista etua esittämällä, että whigit ja näiden tukijat Britannian keskuspankissa hyötyivät sodasta maanmiestensä kustannuksella. Suuttumusta tunsivat myös hollantilaiset, jotka olivat huhtikuusta saakka patistaneet brittiläisiä ministereitä hyväksymään heidän viimeisimmän rajalinnakehankkeensa. Neuvottelut olivat saavuttaneet umpikujan, mutta elokuussa hollantilaiset olivat saaneet tietää salaisista alueellisista ja kaupallisisista myönnytyksistä, joita Habsburgit olivat antaneet Britannialle; myönnytykset olivat ristiriidassa Suurliiton sopimuksen kanssa, jossa luvattiin espanjalaisten sotasaaliiden tasapuolinen jako. Rauhoitellakseen liittolaisiaan Godolphinin hallitus ehdotti nyt omia myönnytyksiään. Muurisopimuksen mukaan 29. lokakuuta Townshend, konsultoimatta Wieniä, lupasi hollantilaisille mittavan estelinnakejärjestelmän sekä kaupallisia etuja Espanjan Alankomailla ja tasavertaisen jaon Espanjan imperiumista saataviin etuihin; sopimus antoi hollantilaisille myös Espanjan Guelderit, jota preussilaiset vaativat itselleen. Vastineeksi Alankomaiden lainsäädäntöelin tarjosi omia myönnytyksiä, joista pääasiallisin oli lupaus toimittaa aseellista tukea torjumaan mahdolliset tulevat ulkomaalaiset yritykset kaataa protestanttinen perimys Isossa-Britanniassa. Kuitenkin alusta alkaen Joosef I, Kaarle III ja toryt, jotka pitivät hollantilaisia pääasiallisesti kaupallisina kilpailijoina, pitivät sopimusta vahingollisena heidän omille taloudellisille ja strategisille intresseilleen.

Suurliitto ei ollut onnistunut tekemään lopullista läpimurtoa vuonna 1709, mutta Ludvig XIV oli kaikkea muuta kuin luottavainen: hänen taloutensa oli epäjärjestyksessä ja nälänhätä jatkui. Geertruidenbergissä maaliskuusta heinäkuuhun 1710 ranskalaiset edustajat, marsalkka d’Uxelles ja apotti Polignac, tavoittelivat ankaran Haagin alustavan rauhansopimuksen muokkaamista. Vastoin Joosef I:n toiveita – jonka tavoite oli yhä koko Espanjan perimys – hollantilaiset olivat ehdottaneet, että Filip V voisi pitää Sisilian ja kenties saada Sardinian hyvitykseksi Espanjan jättämisestä. Silti Liittoutuneet menivät Haagissa määriteltyjä ehtoja vielä pidemmälle. Heidän Ludvig XIV:een kohdistuneen epäluottamuksensa kiihottamana ja vakuuttuneena ranskalaisten väsymyksestä, hollantilaiset vaativat Ludvig XIV:tä ottamaan täyden vastuun, sekä joukoissa että rahassa, Filip V:n ajamisesta pois Espanjasta jos tämä kieltäytyisi lähtemästä vapaaehtoisesti. Tämä hylättiin tylysti. Ludvig XIV oli jo kutsunut suurimman osan joukoistaan pois Espanjasta edistääkseen rauhan prosessia, ja hän oli jopa valmis maksamaan laajan tukiaisen avustaakseen Liittoutuneiden sotaretkeä niemimaalla. Mutta hän ei lähettäisi ranskalaisia joukkoja suistaakseen pojanpoikaansa vallasta sillä aikaa kun hänen vihollisensa katsoisivat kaukaa.

Oxfordin 1. jaarli Robert Harley (1661–1724), Jonathan Richardson n. 1711.

Britanniassa whigit olivat yhä vahvasti sodan kannalla ja Liittoutuneiden neuvottelijat rohkaistuivat Marlborough’n ja Eugenen läpäistyä Cambrinin puolustuslinjat ennen Douain pré carré linnakkeen valtaamista 25. kesäkuuta 1710. Kuitenkin vaatimukset rauhasta kasvoivat: sota oli tuottoisaa joillekin, mutta tavallinen kansa oli rasittunut liikaa, ja tyytymättömyys Godolphinia ja tämän hallitusta kohtaan alkoi. Johtuen heidän tuestaan mantereiselle strategialle (ja muille toimenpiteille kuten tuestaan Englannin ja Skotlannin poliittiselle unionille, jota toryt vastustivat) Godolphin oli velvollinen whigeille, etenkin Whig Juntolle joka oli jo kauan vaatinut suurempaa valtaa kabinetissa. Ensimmäinen merkittävä kriisi oli tapahtunut vuonna 1706, kun Godolphin ja Marlborough’n herttua ja herttuatar taivuttelivat erittäin vastahakoista kuningatarta hyväksymään Junton jäsenen, Sunderlandin jaarlin, ulkoministeriksi. Nimitys vahingoitti entisestään kuningattaren jo piikikästä suhdetta herttuattareen, ja se vieraannutti Annan Godolphinista. Näin ollen kuningatar kääntyi maltillisen toryn Robert Harleyn, Sunderlandin ulkoministerikollegan, puoleen joka oli pitkään paheksunut Juntoa ja joka nyt asetti itsensä ministeriötä vastaan. Jo vuonna 1707 Harley oli ilmaissut epäilyjään whigin kovan linjan politiikasta Espanjassa, ja vastustaessaan Juntoa hänellä oli kuningattaren ymmärtämys, mutta Godolphinin ja voittoisan Marlborough’n esitellessä yhdistyneen rintaman, se oli Harley joka hävisi alustavan valtakamppailun, ja hänet pakotettiin virastaan helmikuussa 1708. Seuraavat parlamenttivaalit toukokuussa osoittautuivat hyvin suotuisiksi whigeille, joista tuli hyökkäävän sotalinjauksen kannattajia, linjauksen, jonka he olivat määrätietoisia ajamaan loppuun hinnalla millä hyvänsä. Kuitenkin vuoteen 1710 mennessä puoluekiistat kotimaassa, sotaväsymys ja Malplaquet’n pettymys, johtivat kaikki poliittiseen myllerrykseen Englannissa, ja Harley kehotti Annaa, joka oli myös kyllästynyt loputtomaan sotaan ja joka vihasi Whig Juntoa, muuttamaan ministeriötään. Kesäkuussa Anna erotti Sunderlandin. Elokuussa, hieman jälkeen Geertruidenbergin neuvottelujen kaatumisen, hän erotti Godolphinin, jota seurasi syyskuussa loput Whig Juntosta. Lokakuisten parlamenttivaalien jälkeen Harley johti uutta laajalti tory-voittoista ministeriötä yhdessä maltillisen whigin, Shrewsburyn herttuan, ja erittäin ryhmäkuntaisen Henry St. Johnin kanssa, josta tuli pääasiallinen ulkoministeri.

Harley nousi valtaan kannattamalla rauhaa – oikeudenmukaista rauhaa Britannialle ja kaikille sen liittolaisille. Kuitenkin muut Suurliiton maan, kuten myös whigjohtajat Englannin keskupankissa, olivat katsoneet Annan uutta hallitusta pahaa aavistaen, ja tulkitsivat whigien häviön merkitsevän muutosta sotapolitiikassa. Välttääkseen luottamuskriisiä kotimaassa ja karkottaakseen Liittoutuneiden pelot ulkomailla – siten estäen Wieniä ja Haagia kiirehtimästä tekemään omia erillisiä järjestelyjä – Harleyn hallitus palasi aluksi edellisen hallituksen aloittamaan sotastrategiaan turvatakseen lujalta paikalta suotuisan sopimuksen. Marlborough pysyi englantilais-hollantilaisen armeijan komennossa Pohjois-Ranskassa ja vuoden 1710 sotaretken loppuun mennessä herttua ja Eugene olivat lisänneet edelliseen menestykseensä valtaamalla Béthunen, Saint-Venantin ja marraskuun alussa Aire-sur-la-Lysin, täten murtautuen pré carrén toisen puolustuslinjan läpi. Siitä huolimatta nämä piiritykset olivat olleet kalliita ja aikaa vieviä eikä lopullista läpimurtoa saavutettu; lisäksi Marlborough’n ja Pariisin välissä oli vielä useita linnakkeita ja uusi puolustuslinja.

Villaviciosan taistelu, Jean Alauxin maalaus vuodelta 1836. ”Taistelu asetti kruunun katolisen kuninkaan [Filip V] päähän.”

Muilla rintamilla vuonna 1710 ei saatu paljoa aikaan, mutta Espanjassa kiista siitä kenen tulisi hallita Madridissa saatiin vihdoin sovittua. Ludvig XIV:n vedettyä suurimman osan armeijaansa pois Espanjasta, Filip V lähti rintamalle ilman ranskalaisia kenraaleja ja joukkoja. Sitä vastoin Joosef I viimeinkin sitoutui sotaan Pyreneiden rintamalla, tavoitteenaan hälventää toryjen paheksuntaa hänen väitetyn innottoman sota-asenteen suhteen. Täten vahvistettuna Starhemberg ja Stanhope kukistivat Villadariaksen ja Filip V:n Almenarin taistelussa 27. heinäkuuta 1710, jota seurasi voitto de Baytä (Villadariaksen korvaaja) vastaan Saragossan taistelussa 20. elokuuta. Liittoutuneet olivat saaneet Aragonin uudelleen haltuunsa, ja syyskuun lopussa Kaarle III oli saapunut Madridiin, joskin hänet otettiin vastaan vihamielisesti. Barcelonan, Madridin ja Saragossan ollessa Liittoutuneiden käsissä Filip V:n asema näytti epävarmalta, mutta he epäonnistuivat jälleen saamaan Espanjan kansan tukea; lisäksi Geertruidenbergin neuvottelujen kaaduttua Ludvig XIV:n oli mahdollista palata tukemaan pojanpoikaansa. Vendôme kulki läpi Pyreneitten ja otti haltuunsa pääasiallisen ranskalais-espanjalaisen armeijan, kun taas Noaillesin herttua hyökkäsi Kataloniaan Roussillonista. Tämän uuden uhan kohdatessa ja haluttomana viettämään talvea Castilen vihamielisillä alueilla, Starhemberg vetäytyi itään. Vendôme ajoi häntä takaa ja 8.–9. joulukuuta hän tavoitti Stanhopen ja brittiläisen jälkijoukon Brihuegassa. Kun Starhemberg käänsi pääarmeijansa tarjotakseen avustusta, Vendôme hyökkäsi häntä vastaan Villaviciosassa 10. joulukuuta. Vaikka Starhemberg piti puolensa, Liittoutuneet pakotettiin sittemmin vetäytymään äkillisesti takaisin Kataloniaan, joka oli supistettu Tarragonan, Igualadan ja Barcelonan välisiin alueisiin, missä he laajalti pysyisivät sodan loppuun saakka.

Alustavat rauhanneuvottelut

Uusi Harleyn hallitus Lontoossa pyrki Ison-Britannian kannalta samoihin tavoitteisiin kuin Godolphinin hallitus, eli takaamaan maan turvallisuuden, estämään ulkoiset väliintulot maan sisäasioissa, ja turvaamaan sen kauppa ulkomailla. Mutta heidän välillään oli yksi suuri ero – heidän valmiutensa sitoutua rauhaan. Jo elokuussa 1710 toryt olivat aloittaneet salaiset neuvottelut ranskalaisten kanssa, tavoitellen yhteistä perustaa jolla Iso-Britannia ja Ranska voisivat sanella rauhanehdot muulle Euroopalle. Aluksi Harley ja Shrewsbury johtivat näitä neuvotteluja jakobiitti Jerseyn jaarlin, ja Torcyn Lontoon toimijan, François Gaultierin, kautta, jotka keskenään hahmottelivat rauhansopimuksen selkeät pääpiirteet. Ensin toryt eivät tarjonneet konkreettisia myönnytyksiä Ranskalle, mutta kun uutiset Liittoutuneiden vetäytymisestä Madridista ja Brihuegan tappiosta saapuivat Lontooseen joulukuussa, Annan ministerit päättivät viimein jättää Espanjan ja läntisen pallonpuoliskon Filip V:lle (sillä edellytyksellä että Ranskan ja Espanjan kruunut pysyivät erillään) vastineeksi yksinomaisista alueellisista ja kaupallisista eduista. Tässä tarkoituksessa heitä auttoi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Joosef I:n äkillinen kuolema huhtikuussa 1711. Joosef I:n veli, arkkiherttua Kaarle (Espanjan Kaarle III), oli hänen ainoa miespuolinen perijänsä, mutta jos Kaarle III saavuttaisi sekä Itävallan että Espanjan perimyksen, vallan tasapaino Euroopassa olisi jälleen kerran kumollansa, tällä kertaa Itävallan Habsburgien puoleen. Toryille uhka vallitsevasta Habsburgin imperiumista oli yhtä ei-toivottava kuin Bourbonin, mutta toistaiseksi Suurliiton tarve viipyi: rauha oli välttämätön, mutta vahvistaakseen neuvotteluasemaansa, kuningatar Annan ministerit tukivat perusstrategiaa eli hyökkäämistä Ludvig XIV:n kimppuun monelta eri rintamalta. Vuonna 1711 tämän oli tarkoitus sisältää aikaisempi suunnitelma, jossa vallattaisiin ranskalainen Quebecin linnoitus Pohjois-Amerikassa.

Tähän asti sota Pohjois-Amerikassa oli ollut suhteellisen pieni selkkaus, jossa sotivat englantilaiset, espanjalaiset ja ranskalaiset uudisasukkaat kokosivat heidän intiaaniliittolaisensa hyökkäämään raja-asutuksiin kaupallisten ja alueellisten etujen vuoksi. Ranskalaiset olivat tietoisia sijantinsa vaarasta Rupertinmaan ja brittiläisten uudisasukkaiden välissä, mutta ranskalaisten asutusten laajentaminen Louisianasta Mississippiä pitkin Suuriin järviin ja Saint Lawrenceen Kanadassa, uhkasi saartaa brittiläiset uudisasukkaat. Suurimmaksi osaksi englantilaiset Pohjois-Amerikassa oli jätetty oman onnensa nojaan, mutta Ranskan kasvava valta oli suostutellut uuden tory-hallituksen ryhtymään välittömiin toimenpiteisiin turvatakseen siirtomaat ja niiden kaupan Britannialle. Vakinaisia joukkoja otettiin Flanderista Quebecin sotaretkeä varten, mutta merisotilaallinen retki ranskalaista linnaketta vastaan elokuussa 1711 päättyi katastrofiin.

Sotaretki Pohjois-Amerikassa ei auttanut karistamaan yleistä whigien uskomusta siitä, että herruus Amerikassa voitettaisiin kukistamalla Ranska Euroopassa. Kuitenkin Quebecin epäonnistumista kompensoi jossain määrin Marlborough’n viimeinen voitto maalla. Annan kenraalikapteenilla ei ollut enää samaa vaikutusvaltaa, jota hän nautti Godolphinin hallituksen aikana: hänen vaimonsa suhde kuningattareen oli päättynyt terävästi ja hän oli nyt Harleyn vaikutuksen alaisena, joka oli nyt Oxfordin jaarli ja Lord High Treasurer. Kaikesta huolimatta Marlborough komensi yhä englantilais-hollantilaisia joukkoja Pohjois-Ranskassa, ja elokuussa hän sai yliotteen Villarsista ja ylitti vaikuttavat Ne Plus Ultra puolustuslinjat jonka jälkeen hän valtasi Bouchainin 12. syyskuuta. Sotaretki ei ollut kuitenkaan ratkaiseva. Arras, Cambrai, Le Quesnoy ja Landrecies olivat yhä herttuan ja Pariisin välissä, ja tarvittaisiin vielä ainakin yksi retki antautumisen takaamiseksi.

27. syyskuuta Kaarle III lähti vastahakoisesti Barcelonasta ottaakseen haltuunsa itävaltalaiset perintömaansa ja keisarillisen kruunun, jättäen taakseen vaimonsa Elizabethin lupaukseksi espanjalaisille. Helpottaakseen keisarillisia vaaleja Frankfurtissa – ja pitääkseen valitsijat lojaaleina Habsburgeille – Eugene ja itävaltalaisten palkkaamat joukot (enintään 16 000 miestä) olivat jo siirtyneet Flanderista Reinille, missä ranskalaiset olivat keräämässä joukkoja uutta hyökkäystä varten (tai vähintään häiritäkseen keisarillisia vaaleja). Tilaisuudessa Eugenen kampanja osoittautui tapauksettomaksi ja lokakuussa, hieman jälkeen hänen lähtemistään Genovaan, arkkiherttua Kaarle valittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle VI:ksi. Silti jo ennen kuin hän oli lähtenyt Barcelonasta Kaarle tiesi, että Liittoutuneet olivat lähellä rauhansopimuksen solmimista ja että Espanja ei enää ollut dynastian käsissä. Vendôme pyrki nopeuttamaan Liittoutuneiden lähtöä Kataloniasta hyökkäämällä Tarragonaan ja Barcelonaan; moni pieni kylä kukistui alkusoitoksi, mutta Starhemberg taisteli vastaan, ja Bourbonit eivät onnistuneet takaamaan sotilaallista ratkaisua tuona vuonna. Sillä aikaa Espanjan ja Portugalin rajalla Vila Verde oli korvannut Fronteiran Portugalin armeijan komentajan, ja Portmoren jaarli seurasi Galwaytä brittiläisenä komentajana. Kuitenkin sotaretki de Baytä vastaan osoittautui tapahtumaköyhäksi kun kävi ilmi että rauhanneuvotteluilla oli nyt voimaa.

Bolingbroken 1. varakreivi Henry St John (1678–1751), Alexis Simon Belle n. 1712.

Oxford (Harley) oli kieltäytynyt tekemästä erillistä sopimusta Britannian ja Ranskan välillä, mutta lopulta hän oli eristänyt hollantilaiset alustavien rauhansopimuksen ehtojen neuvotteluista, jotka hän ja ranskalaiset ministerit esittelisivät Alankomaiden lainsäädäntöelimelle valmiina sopimuksena. Pitkien Kanaalinpoikittaisten neuvottelujen jälkeen viimeiset ehdot hyväksyttiin. Ensinnäkin, oli Britannian tekemät epämääräiset julkiset ehdot, jotka maa oli tehnyt itsensä ja liittolaistensa puolesta, etenkin: Ranska tunnustaa kuningatar Annan ja vallanperimyslain; takuu siitä, että Ranskan ja Espanjan kruunut pysyisivät erillään; kansainvälisen kaupan palauttaminen; suojaavat ”esteet” Alankomaiden tasavallalle, Itävallalle ja Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle Ranskan tulevia hyökkäyksiä vastaan; sekä salainen sopimus siitä, että Ranska tekisi yhteistyötä turvaamaan Savoijin herttualle – Britannian läheinen liittolainen – ne osat Italiasta jotka brittiläiset katsoivat välttämättömiksi Habsburgin herruutta vastaan. Näiden yleisten myönnytysten lisäksi oli myös salaiset artiklat koskien ainoastaan Britanniaa, mukaan lukien neuvottelut englantilais-ranskalaisesta kaupallisesta sopimuksesta, ja Dunkirkin kaapparitukikohdan purkaminen. Lisäksi oli etuja joita Britannia oli aiemmin toivonut saavansa tukemalla Habsburgeja Espanjassa ja jotka oli nyt Filip V:n annettavissa, mukaan lukien Gibraltarin ja Menorcan luovuttaminen sekä Asiento (orjasopimus) 30 vuodeksi. Sopimus säädettiin Lontoon alustavina pykälinä, sen allekirjoittivat 8. lokakuuta 1711 Britannian puolesta St. John ja Dartmouthin jaarli sekä Nicolas Mesnager Ranskan puolesta.

Brittiläisten ongelma oli nyt vakuuttaa heidän liittolaistensa hyväksymään nuo alustavat pykälät jotka oli tehty julkisiksi perustaksi tulevaa rauhankokousta varten. Kuitenkin Wienin hovi oli tyytymätön Britannian ilmeiseen linjauksenvaihtoon, ja se epäili että Annan hallitus oli jo konsignoinut Espanjan ja läntisen pallonpuoliskon Bourboneille. Niinpä Kaarle VI aluksi hylkäsi ajatuksen rauhankokouksesta, mutta kun hollantilaiset vedettiin ruotuun Britannian uhatessa hylätä heidät ja jättää heidät taistelemaan yksin, keisari vastahakoisesti myöntyi. George Louis, Hanoverin valitsijamies, uskoi myös, että toryt olivat pettämässä Suurliittoa ja sen aatetta, ja Britannian kruunun perijänä hän oli huolissaan siitä että jos Bourbonit vakiinnutettaisiin Espanjaan, he tukisivat aktiivisesti James Edward Stuartin vaadetta kuningatar Annan seuraajaksi. Hänen tavoitteensa nostaa hänen elektoraattinsa statuksen kuningaskunnaksi myös edellytti hänen jatkuvaa tukea keisaria kohtaan, ja vaikka hän hyväksyi rauhankokouksen periaatteen, valitsijamies kieltäytyi hylkäämästä Kaarle VI:n vaadetta Espanjan perimykselle. Britanniassa vastustusta tuli myös House of Lordsista, etenkin vaikutusvaltaiselta torylta, Nottinghamin jaarlilta, jonka esitys ”yksikään rauha ei ole turvallinen tai kunniakas Isolle-Britannialle tai Euroopalle jos Espanja ja Länsi-Intia annettaisiin yhdellekään Bourbonin suvun haaroista”, siirtyi eteenpäin 7. joulukuuta.

Blenheimin palatsi. Marlborough’n herttuan erottamisen jälkeen tämä lähti maanpakoon. Kuningatar Annan kuoltua hän palasi Englantiin ja Hanoverin dynastian suosioon. Vuonna 1719 herttua ja herttuatar muuttivat keskeneräisen palatsinsa itäsiipeen.

Nostattaakseen yleistä tunnetta whigejä ja heidän eurooppalaisia liittolaisia vastaan, toryt kääntyivät propagandan puoleen, josta merkittävin oli Jonathan Swiftin The Conduct of the Allies. Pamfletissaan (joka kirjoitettiin ministerien tuella) Swift protestoi Liittoutuneiden myöntymättömyyttä Haagin ja Geertruidenbergin rauhanneuvotteluissa vastaan, ja hän muistutti kansaa alkuperäisestä Suurliiton sopimuksesta, jossa ei mainittu Filip V:n ajamista pois Espanjasta. Swift harmitteli, että alkupään Liittoutuneiden voitot olivat johtaneet ylimielisyyteen ja myöntymättömyyteen, ja hän torjui esivaltaamisen Alankomaiden turvallisuuden takaamiseksi meri- ja siirtomaasodan kustannuksella. Lisäksi hän mustamaalasi Marlborough’n, edellisen hallituksen johtavan jäsenen ja uuden hallituksen määräysten vastustajan, jota, nyt kun alustavat pykälät oli yksipuolisesti sovittu Ranskan kanssa, ei enää tarvittu. Mustamaalatakseen herttuata entisestään syytteet taloudellisesta korruptiosta sodan aikana laotettiin häntä vastaan parlamentissa, johtaen hänen erottamiseensa vuoden 1711 lopussa.

Tory-propagandaa luotiin osiltaan hollantilais- ja Habsburg-vastaisen muukalaispelon perustuksille, mutta Britannian resurssit hupenivat ja moni uskoi, että maa oli kantanut liian kovaa taakkaa jahdatessaan heidän liittolaistensa intressejä ilman että olisi saanut itse mitään etuja. Kotimaassa Oxfordilla oli kuningattaren, sotaan uupuneen kansan ja House of Commonsin tuki; House of Lordsin tuki turvattiin, kun kuningatar loi 12 uutta tory-pääriä. Tästä huolimatta whigit ja jotkut torylordit eivät hyväksyneet mahdollisuutta sille, että Filip V jäisi Espanjaan, ja jatkoivat Habsburgin blokin tukemista vastapainoksi voimakkaalle Ranskalle. Toisille Kaarle VI:n seurattua Pyhänä saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarina ja Habsburgin maiden perijänä tarkoitti, että hänen Espanjan perimysvaatteensa tukeminen oli jo pitkään lakannut olemasta poliittisesti haluttavaa. Vaara Itävallan saamisesta liikaa valtaa oli suostutellut monia, mukaan lukien Daniel Defoen, whigien pääasiallisen propagandistin, miettimään uudelleen Suurstrategiaa.

Utrechtin rauha ja viimeiset sotaretket

Utrechtin rauha. Abraham Allardin väritaulu 1700-luvulta.

Rauhankonferenssi Utrechtissa kokoontui 29. tammikuuta 1712. Kuitenkin vain viikkoja neuvottelujen alkamisesta, Ranskassa joukko kuninkaallisia oli kuollut, ja pian Filip V:n ja Ranskan kruunun välissä oli vain sairaalloinen kaksivuotias Ludvig. Suojatakseen Ranskan ja Espanjan valtaistuinten yhdistymistä vastaan – ja siten estää neuvottelujen kaatumisen – Filip V:tä painostettiin valitsemaan kahden kruunun välillä. Ludvig XIV oli avoin Oxfordin suunnitelmalle jonka mukaan Filip V, valitessa Ranskan, luovuttaisi välittömästi Espanjan ja Espanjan Amerikan Savoijin herttualle. Vastineeksi Filip saisi Savoijin maat, ynnä Monferraton ja Sisilian kuningaskunnaksi itselleen; jos ja kun nuori Ludvig kuolisi, Filip nousisi Ranskan valtaistuimelle, ja italialaiset alueet (paitsi Sisilia joka menisi Habsburgeille) sulatettaisiin Ranskan kuningaskuntaan. Kuitenkin Filip V, viihtyen ottomaassaan ja takuun puuttuessa Ludvigin kuolemasta, hylkäsi suunnitelman, ja luovutti vaateensa Ranskan valtaistuimeen puoltaen Espanjassa pysymistä. Hänen vastauksensa ei nostanut Savoijin herttuaa sille sijalle mitä toryt olivat toivoneet, ja se tekisi ratkaisun tekemisestä keisarin kanssa vaikeamman. Kaikesta huolimatta luopuminen nähtiin Lontoossa hyväksyttävänä perustana rauhalle.

Denainin taistelu, Jean Alaux’n maalaus. Napoleonin sanoin ”Denain pelasti Ranskan”.

Utrechtin rauhankokoukseen ei kuulunut aselepoa, mutta silti Oxford ja St John eivät olleet aikeissa taistella keskenään kalliisti ja mahdollisesti vahingoittaen Flanderin sotaretkeä. Jo ennen kuin Filip V antoi vastauksensa ”Savoijin suunnitelmaan”, kuningatar Anna oli antanut Marlborough’n seuraajalle, Ormonden herttualle, tämän ”rajoituskäskyn” (21. toukokuuta), kieltäen tätä käyttämästä brittiläisiä joukkoja ranskalaisia vastaan. Itse asiassa Annan ministerit olivat hylänneet liittolaisensa ja tehneet erillisen sopimuksen Ranskan kanssa, mutta he olivat vakuuttuneita siitä, että he olivat saavuttaneet parhaimman mahdollisen sopimuksen, ei vain itselleen, mutta myös Suurliiton muille jäsenmaille, joita pyydettiin liittymään aselepoon. Kuitenkin hollantilaiset – jotka eivät olleet saaneet takuita heidän strategisista ja kaupallisista intresseistään – olivat taistelemisen kannalla; kuten oli myös prinssi Eugene, joka oli päättäväinen murtamaan loput Pohjois-Ranskaa turvaavat linnakkeet ja painostamaan Ludvig XIV:tä tekemään runsaita myönnytyksiä. 4. heinäkuuta 1712 Eugene valtasi Le Quesnoyn; 17. heinäkuuta hän piiritti Landreciesin, viimeisen pré carré linnakkeen hänen ja Pariisin välissä. Brittiläiset olivat jo vetäytyneet takaisin Ghentiin ja Bruggeen, ja yhdenmukaisena Ranskalle tekemänsä sopimuksen kanssa, he miehittivät Dunkirkin. Kaikesta huolimatta suurin osa Ormonden saksalaisista ja tanskalaisista apujoukoista liittyivät Eugenen joukkoihin joka, Szatmárin rauhan ja Rákóczin kapinan jälkeen, sai apujoukkoja myös Unkarista antaen itävaltalaiselle komentajalle lukumääräisen edun. Silti Villars, rohkaistuna brittiläisten vetäytymisestä, päätti hyökätä. Harhauttaen Landreciesin piirittäjiä, Ranskan komentaja työntyi Denainiin ja kukisti Albermarlen kreivin hollantilaisen miehitysjoukon 24. heinäkuuta. Voitto oli käänteentekevä. Ranskalaiset valtasivat myöhemmin Liittoutuneiden pääasiallisen ammusvaraston Marchiennesissä 30. heinäkuuta, jonka jälkeen he käänsivät hyväkseen edelliset tappiot Douaissa, Le Quesnoyssa ja, lokakuun alussa, Bouchainissa. Pré carré oli saatettu entiselleen.

19. elokuuta 1712 Britannia, Savoiji, Ranska ja Espanja sopivat yleisen aselevon. Britit alkoivat nyt vetää joukkojaan Kataloniasta ja vähentämään rykmenttejään Portugalissa. Kun Portugali solmi aselevon Ranskan ja Espanjan kanssa 8. marraskuuta, Starhembergilta oli riistetty hänen kaikki paitsi katalonialaiset liittolaiset. Vuoden loppuun menneessä Kaarle VI:n saksalaiset ministerit olivat yhtä mieltä siitä, että Itävallan oli tehtävä rauha: keisari ei voinut taistella Ludvig XIV:tä ja Filip V:tä vastaan ilman rannikkovaltioita, mutta hollantilaiset, heidän julkisten varojensa romahdettua, eivät kyenneet sotimaan ilman Britanniaa. Saattaakseen Alankomaiden lainsäädäntöelimen yleiseen rauhaan, toryt tarjosivat uusia ehtoja koskien estelinnakkeita Espanjan Alankomailla, korvaten aiemman whig-sopimuksen, joka oli sittemmin torjuttu Britannian parlamentissa. Uusi sopimus, joka allekirjoitettiin 29. tammikuuta 1713, sisälsi estelinnakkeiden periaatteen, mutta sisälsi nyt vähemmän linnakkeita kuin aiemmassa sopimuksessa oli luvattu, tosin paremmat kuin mitä hollantilaisilla oli ollut ennen sotaa. Kaupalliset intressit alueella tyydyttivät molempia rannikkovaltioita, mutta sopimuksen tulisi vielä saada Itävallan hyväksyntä.

Itävallan kykenemättömyys säätää sotilaallista ratkaisua Espanjassa tai Flanderissa oli vahvistanut Ranskan ja Britannian neuvotteluasemia Utrechtissa. Siisppä maaliskuussa 1713, kreivi Sinzendorf, keisarin edustaja rauhankokouksessa, allekirjoitti sopimuksen koskien keisarillisten joukkojen vetäytymistä Kataloniasta: keisarinna jätti Barcelonan 19. maaliskuuta, jonka jälkeen Starhemberg lähti Barcelonasta heinäkuussa. Kaarle VI oli ollut halukas tekemään epämieluisia myönnytyksiä sodan lopulla, mutta Ludvig XIV:n diplomaattien viime hetken vaatimukset Utrechtissa – mukaan lukien Luxemburgin luovutus Baijerin vaaliruhtinaalle, välitön virallinen tunnustus Filip V:n Espanjan kuninkuudesta, ja takuu siitä että Itävalta ei laajentaisi hallintaansa Pohjois-Italiassa Mantovaan ja Mirandolaan – olivat liikaa. Tuloksena Kaarle VI päätti jatkaa taistelua, mutta lopuille Suurliiton jäsenmaille sota oli ohi.

Asiento-sopimuksen englanninkielisen käännöksen kansilehti.

Eurooppa sodan lopulla.

11. huhtikuuta 1713 Iso-Britannia, Preussi, Savoiji, Portugali, ja keskiyön jälkeen, Alankomaiden tasavalta, allekirjoittivat rauhanehdot Utrechtissa taatakseen rauhan Ranskan kanssa – rauhan, joka oli rakennettu ranskalaisten ja brittiläisten diplomaattien ennalta luomiin puitteisiin ja Euroopan vallan tasapainon periaatteisiin. Rauhansopimus takasi Britannian sodan päätavoitteet: Ludvig XIV:n tunnustaminen parlamentin säätelemästä protestanttisesta perimyksestä, ja vakuudet sille, että Ranskan ja Espanjan kruunut pysyisivät erillään. Pohjois-Amerikassa Ludvig XIV luovutti Britannialle Saint Kittsin ja Acadien alueet, ja tunnusti Britannian yksinvaltiuden Rupertinmaihin ja Newfoundlandiin (ilman joitain oikeuksia ranskalaisille rannikkokalastajille). Vastineeksi Ludvig XIV piti Lillen suurkaupungin pohjoisrajallaan, mutta luovutti Furnesin, Ypresin, Meninin ja Tournain Espanjan Alankomaille; hän suostui myös Dunkirkin merisotilastukikohdan pysyvään demilitarisointiin. Hollantilaiset saivat estelinnakkeensa – Ranskan muutoksilla – Espanjan Alankomaila, ja osan alueen kaupasta Britannian kanssa; Preussi sai Espanjan Guelderit, ja kansainvälisen tunnustuksen Orangen kiistellyille Moersin, Lingenin ja Neuchâtelin alueille; ja Portugali sai pieniä myönnytyksiä Brasiliassa Ranskan Guayanalta näiden kajottua Amazon-jokeen. Nizza ja Savoijin herttuakunta palautettiin Victor Amadeukselle joka, brittiläisten vaatimana, sai myös Sisilian vastapainoksi Habsburgien poliittiselle ja kaupalliselle ylivallalle Italiassa. Ludvig XIV luovutti myös Pragelaton piirikunnan ja Exillesin ja Fenestrellen linnakkeet toimimaan vuoristoesteinä; korvaukseksi Amadeus luovutti Barcelonnetten laakson Ranskalle. Kuitenkin ennen kaikkea Ludvig XIV oli varmistanut Bourbonin suvun Espanjan valtaistuimelle kaikkien allekirjoittaneiden tunnustettua hänen pojanpoikansa, Filip V:n, oikeudenmukaiseksi kuninkaaksi.

Espanja teki rauhan hollantilaisten kanssa kesäkuussa, sekä Savoijin ja Britannian kanssa 13. heinäkuuta 1713. Britannialle Espanja luovutti Gibraltarin ja Menorcan, tunnusti protestanttisen perimyksen, ja vahvisti maaliskuisen sopimuksen Asienton antamisesta Britannialle 30 vuodeksi (muiden juuri muodostetulle Etelämeren komppanialle) annettujen kauppaetujen ohessa; vastineeksi Espanja ja Espanjan Intiat taattiin Filip V:lle, joka vahvisti luopumisensa Ranskan valtaistuimelle. Espanjan ja Alankomaiden tasavallan välinen rauhansopimus kuitenkin tuskin muuttui: hollantilainen kauppa sai suosiollisen aseman, mutta heidän tuli lopettaa kaupankäynti Espanjan Intian kanssa. Espanja ja Portugali tulivat sopuun helmikuussa 1715. Espanja luovutti Colonia del Sacramenton Etelä-Amerikassa, ja vahvisti molemminpuoliset korvaukset jotka oli jo sovittu Ranskan ja Portugalin välillä, mutta Portugali ei saanut ansioita Extremadurassa tai Galiciassa toisin kuin Liittoutuneet olivat luvanneet vuonna 1703.

Villarsin herttua Claude Louis Hector (1653–1734), Hyacinthe Rigaudin maalaus.

Keisari Kaarle VI ja Hanoverin vaaliruhtinas taistelisivat viimeisen sotaretken Reinillä ennen kuin he ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta taipuisivat. Lukumääräisesti ylivoimainen Ranska marsalkka Villarsin komennuksessa valtasi Landaun elokuussa 1713, ja Freiburgin marraskuussa. Itävallan talouden ollessa ehtynyt ja saksalaisten valtioiden ollessa haluttomia jatkamaan Kaarle VI taivuteltiin neuvotteluihin. Ludvig XIV:kin vaati rauhaa, ja 26. marraskuuta Eugene ja Villaras aloittivat neuvottelut, jotka huipentuivat Ranskan ja Itävallan väliseen Rastattin rauhaan 7. maaliskuuta 1714. Rauhansopimus perustui laajalti jo Utrechtissa sovittuihin ehtoihin ennen kuin keisari oli vetäytynyt neuvotteluista, mutta jatkamalla taistelua vuoden päivät Kaarle VI oli saanut joitain etuja: häntä ei pyydetty luopumaan vaateistaan Espanjaan virallisesti, ja hän oli estänyt Ranskan yrityksen rajoittaa hänen vaikutusvaltaansa Italiassa. Täten lopulta keisari hallitsi nyt Milanoa, Napolia, Mantovaa, Tuscanin satamia (Presidin osavaltio). Sardinia (joka oli luvattu Baijerille Utrechtissa), ja suurinta osaa Espanjan Alankomaista (jotka tunnettiin tästä lähin nimellä Itävallan Alankomaat). Ludvig XIV luovutti kaikki Ranskan valtaamat alueet Reinin itäpuolella (Breisach, Kehl, Freiburg), ja päätti tukensa Rákóczille Unkarissa. Strasbourg ja Alsace pysyivät kuitenkin Ranskalla, ja keisari luovutti Landaun Ludvig XIV:lle, ja suostui palauttamaan Baijerin ja Kölnin vaaliruhtinaat virkaan. Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta tuli osa tätä rauhaa Badenissa 7. syyskuuta.

Barcelonan valloitus. Martin Engelbrechtin kuvalaatta.

Kamppailu Kataloniassa jatkui. Sodan missään vaiheessa siellä ei ollut ollut yksimielistä tai edes valtaosaista tukea arkkiherttua Kaarlelle (Kaarle III), mutta kapinallisjoukon olemassaolo provinssissa, yhdessä Liittoutuneiden ylivoimaisen sotilaallisen ja merisotilaallisen läsnäolon Barcelonassa kanssa, pakotti monet kaupungit kääntymään – usein vastahakoisesti – arkkiherttuan puoleen.. Kaikesta huolimatta ne jotka halusivat jatkaa taistelua pystyivät viittaamaan siihen tosiasiaan, että Aragonin ja Valencian kuningaskunnat, kuten myös Kastilian, olivat sellaisen hallinnon alistamia, jotka olivat pakottaneet heidät vaihtamaan lakejaan ja historiallisia valtiomuotojaan, eikä missään vaiheessa Almansan voittonsa ja siitä seuranneen fuerosien lakkauttamisen jälkeen vuonna 1707, ollut Filip V näyttänyt mitään aikomustakaan kunnioittaa Katalonian etuoikeuksia. Tämän seurauksena Barcelona päätti vastustaa, mutta ilman Liittoutuneiden apua. Suurvaltojen välisten rauhansopimusten jälkeen niin Itävalta kuin Iso-Britanniakaan ei voinut palata sotajalalle. Sekoittaakseen ongelmaa toryjen diplomaattiset yritykset Filip V:n kanssa katalonialaisten vapauksien turvaamiseksi olivat innottomia, eikä Bolingbroke protestoinut kun, heinäkuun 1714 alussa – vuoden kestäneen sissisodan jälkeen – Berwick palasi Kataloniaan virallisesti piirittämään Barcelonaa. Antoni de Villarroel pani pystyyn vankan puolustuksen kaupungissa, mutta ilman toivoa vapauttajasta, Katalonian pääkaupunki antautui 11. syyskuuta. Cardona seurasi pian. Mallorca kesti yhdeksän kuukautta ennen antautumistaan heinäkuussa 1715.

Seuraukset

Kaarle VI Johann Kupezky 1716.

Saksan ja Italian tarjotessa puskurin Ranskaan, Itävallan Habsburgit olivat säilyttäneet sen, mikä oli heidän turvallisuudelleen ja intresseilleen elintärkeää. Yhdessä äskettäisten Balkanin niemimaan valloitusten kanssa Kaarle VI hallitsi nyt mittavaa Habsburgin valtakuntaa. Itävalta oli varmistanut asemansa suurvaltana, mutta silti Habsburgin dynastia ei ollut päässyt täysiin sotatavoitteisiinsa: Espanja menetettiin Filip V:lle ja Sisilia Savoijin herttualle. Vaikka Sardinia vaihdettiin Sisiliaan vuonna 1720, saari yhdessä Espanjan Alankomaiden ja Napolin hankintojen kanssa laajensi monarkian velvollisuuksia pidemälle kuin heidän perinteiset intressinsä ja velvoitteensa. Tämä laajennus teki Habsburgin valta-alueiden reuna-alueet haavoittuvaisiksi, etenkin ilman rannikkovaltioiden apua. Saksassa keisarillinen armeija ei ollut kyennyt saamaan takaisin menetettyjä alueitaan Alsacessa ja Lorrainessa eikä Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ollut hyötynyt ollenkaan; se oli jopa menettänyt alueitaan (Landau). Tämä johtui suurelta osin siitä, että Wienin pääasiallisena huolenaiheena oli ollut turvatun tonavalaisen osavaltion vakiinnuttaminen, eivätkä keisari ja hänen valtiomiehensä olleet halunneet laittaa Saksan intressejä Italian ja Unkarin edelle. Habsburgit tulisivat saamaan lisää alueita kun prinssi Eugene jälleen päihitti osmanit Itävallan–Turkin sodassa 1716–1718, mutta Wienin vaikutusvalta imperiumissa väheni johtuen osin siitä, että Hannoverin, Saksin ja Preussin hallitsijoilla oli alueellisia vaateita Saksan ulkopuolella ja he omasivat nyt kuninkaalliset arvonimet, joita he pitivät samanveroisina keisarin arvon kanssa.

Kuningas Yrjö I (1660–1727), tuntematton taiteilija 1714. Yrjö I:n nousu valtaistuimelle synnytti Hannoverin dynastian Britanniassa.

1. elokuuta 1714 (jul.) Ison-Britannian kuningatar Anna kuoli. Jakobiittien juonittelusta huolimatta vallanperimyslaki takasi luontevan protestanttisen perimyksen ja Hannoverin vaaliruhtinas nousi valtaistuimelle Ison-Britannian ja Irlannin kuningas Yrjö I:nä. Yrjön ensimmäinen allekirjoittama määräys palautti Marlborough’n kenraalikapteenin virkaan, ja Lontoosta käsin herttua auttoi vuoden 1715 jakobiittikapinan kukistamisessa. Uusi kuningas ja yleisesti whigit eivät kuitenkaan koskaan antaneet anteeksi niille toreille, joita syytettiin Suurliiton hylkäämisestä ja osallisuudesta Utrechtin rauhan päättämisessä. Välttääkseen joutumasta syytteeseen Bolingbroke pakeni Ranskaan huhtikuussa 1715 (greg.) liittyäkseen kruununtavoittelijan joukkoihin, kuten teki myös Ormonde joka seurasi häntä elokuussa. Oxford jäi Englantiin ja hänet vangittiin Lontoon Toweriin kahdeksi vuodeksi eikä hän enää koskaan päässyt virkaan. Johtajaton ja jakautunut Tory-puolue ei säilynyt ehjänä, ja heidän laskunsa avitti Robert Walpolen nousua ja vuosikymmenten whigien herruutta Yrjön ajan Britannian alkupuolella. Britanniasta tuli sodan jälkeen maailmanvalta ja se oli oppinut käyttämään hyväksi taloudellista voimaansa valjastamaan Euroopan liittolaisiaan omiin strategisiin intresseihinsä.^lähde?

Espanjan perimyssota oli viimeinen sota, jossa Alankomaat taisteli suurvaltana; huolimatta sen taitavista kauppiaista, pankkiireista ja diplomaateista, tämä velkojen rasittama vain kolme miljoonan asukkaan maa, ei pystynyt ylläpitämään sen 1600-luvun valta-asemaa. Ehtyneenä sen ylivertaisista pyrkimyksistä, Tasavalta ei enää kyennyt kilpailemaan Ison-Britannian kanssa; hollantilainen laivasto ei pystynyt vastaamaan brittiläisten laivastoon, joka oli nyt saanut jalansijan Välimerellä Gibraltarin ja Menorcan kautta. Siitä huolimatta hollantilaiset olivat päässeet sodan päätavoitteeseensa: 15. marraskuuta 1715 solmittu itävaltalais-hollantilainen Antwerpenin sopimus varmisti hollantilaisille heidän estelinnakepuolustusjärjestelmänsä Itävallan Alankomaissa. Sopimuksessa päätettiin myös Schelde-joen sulkemisesta merikaupankäynnille, mikä palautti hollantilaisen kaupallisen dominanssin. Hollantilaiset oligarkit tulisivat vastedes pyrkimään puolustavampaan, ja jopa puolueettomaan, politiikkaan ja vuosisadan puoliväliin mennessä Alankomaat oli paljon pienempi valta Euroopan politiikassa.^lähde?

Ranskan kuningas Ludvig XV lapsena (1710–74), Pierre Gobert n. 1715.

Ludvig XIV:n kuolema 1. syyskuuta 1715 päätti hänen pitkän valtakautensa, joka oli tehnyt Ranskasta korkeimman vallan Euroopassa. Ludvigin 5-vuotias pojanpojanpoika ja perijä selvisi hengissä arveluttavasta lapsuudestaan ja hallitsi Ranskaa, kahdeksanvuotinen Orléansin herttuan sijaishallitus mukaan lukien, Ludvig XV:nä kuolemaansa saakka vuoteen 1774. Ludvig XIV oli päättänyt sodan pienillä muutoksilla Ranskan itäisellä rajalla, mutta lopullinen ratkaisu oli ollut paljon otollisempi kuin mitä Liittoutuneet olivat tarjonneet vuosina 1709/10: Ranska oli vastustanut Liittoutuneiden ”ei rauhaa ilman Espanjaa” -vaatimusta, ja Ludvig XIV pystyi lunastamaan dynastisen voiton Espanjassa välttyen siten joutumasta Habsburgien ympäröimäksi. Pohjois-Amerikassa Ranska oli menettänyt alueitaan ja ranskalaisia uudisasukkaita oli paljon vähemmän kuin englantilaisia siirtomaissaan. Siitä huolimatta Ranska säilytti Kanadan, Louisianan, Cape Bretonin saaren ja Prinssi Edwardin saaren, ja täten hallinnan St Lawrencesta; tuhansia uudisasukkaita jäi Acadieen, jossa he pitivät hallussaan suuria alueita. Sota oli kuitenkin venyttänyt Ludvig XIV:n finanssit yli rajojensa, ja Ranskalle jäi suuri verotaakka. Kuningaskunta säilyi luonnostaan vahvana, mutta ei pystynyt ylläpitämään entistä valta-asemaansa ja koki suhteellisen laskun asevoimien ja talouden suhteen.^lähde?

Espanjan kuningas Filip V, Nicolò Maria Vaccaro n.1715.

14. helmikuuta 1714 Espanjan kuningatar Maria Luisa kuoli; 16. syyskuuta Filip V meni naimisiin välillisesti, Elisabet Farnesen kanssa, joka oli Parman herttuan sisarentytär. Farnese hääti Madame des Ursinsin ja Jean Orryn Espanjasta, ja hän turvautui uuteen suosikkiinsa, Giulio Alberoniin, Parman herttuan lähettilääseen, mikä ilmaisi Ranskan valta-ajan loppua Madridissa ja sai aikaan uuden suunnan espanjalaisessa politiikassa. Italialaisista käytännöistä ja kulttuurista tuli hyvin vaikutusvaltaisia, mutta Filip V oli menettänyt italialaiset alueensa, mikä yhdessä Gibraltarin ja Menorcan menetysten kanssa oli riistänyt kuninkaalta hänen valtansa läntisellä Välimerellä. Kuitenkin aluemenetykset olivat mahdollistaneet kuninkaan ja hänen valtiomiehensä keskittymisen sisäisiin uudistuksiin ja keskittämiseen. Aragonian kruunun provinsseille tämä merkitsi heidän poliittisen autonomian päättymistä sillä ne yhdistettiin kastilialaiseen osavaltioon, jota hallittiin Madridista käsin. Nämä askeleet olivat ongelmallisia ja kivuliaita etenkin Kataloniassa, missä huolimatta katalonialaisen lain ja katalaanin kielen säilymisestä, katkeruus viipyisi.^lähde?

Baskit – Navarran kuningaskunta ja Baskimaa (”Biskaja”) – olivat tukeneet kuningasta Habsburgin tavoittelijaa vastaan ja alkujaan säilyttivät käytäntönsä (fueros). Espanjan kruunun keskittämistarmo ei kuitenkaan niitä säästänyt. Vuonna 1718 sen jälkeen kun Filip V oli yrittänyt lakkauttaa käytännön tuomalla tullimaksut rannikolle ja Pyreneille, baskit Gipuzkoassa ja Biskajan aateliset tarttuivat aseisiin rannikkoalueilla. Filip V lähetti joukkoja ja kapina (matxinada) kukistettiin verisesti. Huolimatta sotilaallisesta menestyksestään Filip V lopulta perui päätöksensä ja toi tullin takaisin Ebro-joelle (1719). Baskit onnistuivat säilyttämään perinteiset instituutionsa ja lakinsa.^lähde?

Kaikesta huolimatta Espanja lopulta kasvatti voimaansa Filip V:n ja Farnesen hallitessa, ja maa palasi Euroopan politiikan kärkikastiin. Kun sekä Kaarle VI että Filip V olivat haluttomina hyväksymään Espanjan jakoa, ja kun Espanjan ja Itävallan välillä ei ollut lainkaan rauhansopimusta, nämä kaksi suurvaltaa ottivat taas pian yhteen saadakseen Italian hallintaansa, alkaen lyhyestä sodasta vuonna 1718. Espanjan perimyssota kuitenkin päätti pitkän sotaisan aikakauden Länsi-Euroopassa: Espanjan monarkian jako oli turvannut vallan tasapainon ja Utrechtissa säädetyt olosuhteet auttoivat säätelemään Euroopan suurvaltojen välejä tulevalle vuosisadalle.^lähde?

Lähteet

• Bromley, J. S (ed.): The New Cambridge Modern History VI: The Rise of Great Britain and Russia 1688–1725. Cambridge University Press, 1971. (englanniksi)
• Burton, Ivor F.: The Captain-General: The Career of John Churchill, Duke of Marlborough, from 1702 to 1711. Constable & Co Ltd., 1968. (englanniksi)
• Chandler, David G.: Marlborough as Military Commander. Spellmount Ltd, 2003. (englanniksi)
• Clark, George: From the Nine Years War to the War of the Spanish Succession, s. 381–409. (J. S. Bromleyn (ed.) kirjassa The New Cambridge Modern History, 6. kirja) Cambridge University Press. (englanniksi)
• Falkner, James: The War of the Spanish Succession 1701–1714. Pen & Sword Military, 2015. (englanniksi)
• Francis, David: The First Peninsular War 1702–1713. Ernest Benn Limited, 1975. (englanniksi)
• Frey, Linda & Frey, Marsha: The Treaties of the War of the Spanish Succession: An Historical and Critical Dictionary. Greenwood, 1995. (englanniksi)
• Godinho, Vitorino Magalhães: Portugal and Her Empire, 1680–1720, s. 509–540. (J. S. Bromleyn (ed.) teoksessa The New Cambridge Modern History, 6. kirja) Cambridge University Press, 1961. (englanniksi)
• Gregg, Edward: Queen Anne. Yale University Press, 2001. (englanniksi)
• Hattendorf, John, B.: Alliance, Encirclement, and Attrition: British Grand Strategy in the War of the Spanish Succession, 1702–1713, s. 11–29. (Paul Kennedyn (ed.) teoksessa Grand Strategies in War and Peace) Yale University Press, 1991. (englanniksi)
• Hattendorf, John, B.: England in the War of the Spanish Succession: A Study in the English View and Conduct of Grand Strategy, 1701–1713. Yale University Press, 1979. (englanniksi)
• Hatton, Ragnhild: George I. Yale University Press, 2001. (englanniksi)
• Hill, Brian W.: Robert Harley: Speaker, Secretary of State and Premier Minister. Yale University Press, 1988. (englanniksi)
• Holmes, Geoffrey (ed.): Britain after the Glorious Revolution 1689–1714. The Macmillan Press Ltd, 1969. (englanniksi)
• Hugill, J. A. C.: No Peace Without Spain. The Kensal Press, 1991. (englanniksi)
• Hussey, R. D & Bromley, J. S.: The Spanish Empire under Foreign Pressures, 1688–1715, s. 343–380. (J. S. Bromleyn (ed.) teoksessa The New Cambridge Modern History, 6. kirja) Cambridge University Press. (englanniksi)
• Ingrao, Charles: In Quest and Crisis: Emperor Joseph I and the Habsburg Monarchy. Purdue University Press, 1979. (englanniksi)
• Ingrao, Charles: The Habsburg Monarchy: 1618–1815. Cambridge University Press, 1994. (englanniksi)
• Israel, Jonathan: The Dutch Republic: Its Rise, Greatness, and Fall. Clarendon Press, 1998. (englanniksi)
• Jones, J. R.: Marlborough. Cambridge University Press, 1993. (englanniksi)
• Kamen, Henry: Philip V of Spain: The King who Reigned Twice. Yale University Press, 2001. (englanniksi)
• Kamen, Henry: The War of Succession in Spain 1700–15. Weidenfeld and Nicolson, 1969. (englanniksi)
• Lenman, Bruce: Britain's Colonial Wars 1688–1783. Longman, 2001. (englanniksi)
• Lynn, John A.: The Wars of Louis XIV 1667–1714. Longman, 1999. (englanniksi)
• MacLachlan, A. D.: The Road to Peace 1710–13, s. 197–215. (G. Holmesin (ed.) teoksessa Britain after the Glorious Revolution 1689–1714) The Macmillan Press Ltd, 1969. (englanniksi)
• McKay, Derek: Prince Eugene of Savoy. Thames and Hudson Ltd, 1977. (englanniksi)
• McKay, Derek & Scott, H. M: The Rise of the Great Powers: 1648–1815. Longman, 1984. (englanniksi)
• Ostwald, Jamel M.: Creating the British Way of War: English Strategy in the War of the Spanish Succession, s. 100–129. (Williamson Murrayn (ed.), Richard Hart Sinnreichin (ed.) teoksessa Successful Strategies: Triumphing in War and Peace from Antiquity to the Present) Cambridge University Press, 2014. (englanniksi)
• Ostwald, Jamel M.: The 'Decisive' Battle of Ramillies, 1706: Prerequisites for Decisiveness in Early Modern Warfare, s. 649–678. (The Journal of Military History 62) Society for Military History, 2000. (englanniksi)
• Pitt, H. G.: The Pacification of Utrecht, s. 446–479. (J. S. Bromleyn (ed.) teoksessa The New Cambridge Modern History, 6. kirja) Cambridge University Press. (englanniksi)
• Rodger, N.A.M.: The Command of the Ocean: A Naval History of Britain 1649–1815. Penguin Group, 2006. (englanniksi)
• Scouller, R. E.: The Armies of Queen Anne. Oxford University Press, 1966. (englanniksi)
• Simms, Brendan: Three Victories and a Defeat: The Rise and Fall of the First British Empire. Penguin, 2008. (englanniksi)
• Spielman, John: Leopold I of Austria. Thames and Hudson Ltd, 1977. (englanniksi)
• Storrs, Christopher: The Resilience of the Spanish Monarchy 1665–1700. Oxford University Press, 2006. (englanniksi)
• Storrs, Christopher: War, Diplomacy and the Rise of Savoy, 1690–1720. Cambridge University Press, 1999. (englanniksi)
• Stoye, J. W.: The Austrian Habsburgs, s. 572–607. (J. S. Bromleyn (ed.) teoksessa The New Cambridge Modern History, 6. kirja) Cambridge University Press. (englanniksi)
• Symcox, Geoffrey: Victor Amadeus II: Absolutism in the Savoyard State 1675–1730. Thames & Hudson Ltd, 1983. (englanniksi)
• Trevelyan, G. M.: England under Queen Anne. (3 osaa) London, 1930–1934. (englanniksi)
• Veenendaal, A. J.: The Opening Phase of Marlborough's Campaign of 1708 in the Netherlands, s. 34–48. 35. vsk History, 1950. (englanniksi)
• Veenendaal, A. J.: The War of the Spanish Succession in Europe, s. 410–445. (J. S. Bromleyn (ed.) teoksessa The New Cambridge Modern History, 6. kirja) Cambridge University Press. (englanniksi)
• Wolf, John B.: The Emergence of the Great Powers: 1685–1715. Harper & Row, 1962. (englanniksi)
• Wolf, John B.: Louis XIV. W. W. Norton & Company, 1968. (englanniksi)