Ahdistuneisuushäiriö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ahdistuneisuushäiriö
Edvard Munchin teos Huuto
Edvard Munchin teos Huuto
Ala Psykiatria, Psykologia
Oireet Pelko-oireet, autonomiset oireet, välttämiskäyttäytyminen
Esiintyvyys Noin 5 % (viimeisen vuoden aikana vuonna 2000)
Luokitus
ICD-10 F40–F41
Huom! Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa.

Ahdistuneisuushäiriö on oireyhtymä, jossa esiintyy poikkeavan voimakasta, pitkäaikaista ja toiminnallista haittaa aiheuttavaa ahdistuneisuutta, autonomisen hermoston oireita (kuten sydämentykytystä, hengenahdistusta, rintatuntemuksia ja vapinaa), sekä välttämiskäyttäytymistä. Ahdistuneisuudella tarkoitetaan huonosti tiedostetun uhan ennakoimisesta johtuvaa pelon tunnetta.

Tavallisimmat ahdistuneisuushäiriöt ovat julkisten paikkojen pelko, sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Monilla on useita ahdistuneisuushäiriöitä samanaikaisesti; esimerkiksi noin 60 %:lla sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivillä on muita ahdistuneisuushäiriöitä.[1] Ahdistuneisuushäiriöiksi on luokiteltu myös määräkohteiset pelot (esim. lentäminen, korkeat paikat, eläimet, neulat tai veri) ja pakko-oireinen häiriö.

Esiintyvyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljäsosa väestöstä kärsii jostain ahdistuneisuushäiriöstä jossain elämänsä vaiheessalähde?. Ahdistuneisuushäiriöiden 12 kuukauden esiintyvyys suomalaisilla aikuisilla vuonna 2000 oli seuraava[1]:

  • Paniikkihäiriö: noin 1,9 %
  • Julkisten paikkojen pelko ilman paniikkihäiriötä: noin 1,2 %
  • Sosiaalisten tilanteiden pelko: noin 1,0 %
  • Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö: noin 1,3 %

Rajatummista väestöistä esimerkiksi perusterveydenhuollon potilasväestössä noin 4-8 %:lla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja 7 %:lla on sosiaalisten tilanteiden pelko[1].

Syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykososiaaliset tekijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahdistuneisuuden laukaiseva syy on paniikkihäiriössä ja yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä tyypillisesti ennalta-arvaamaton ja vaihteleva, eikä oireen vaikeutuminen näytä liittyvän mihinkään erityisen rasittavaan tai vaaralliseen ympäristön ärsykkeeseen. Paniikkikohtauksen laukaisevana tekijänä voi olla esimerkiksi lievä heikotuksen tunne. Muut ahdistuneisuushäiriöt aiheutuvat rajatummin tietyistä pelon kohteena olevista ympäristöistä ja tekijöistä ja niiden ennakoinnista ja ajattelusta.[1]

Eri ahdistuneisuushäiriöiden psykologisiin mekanismeihin kuuluvat muun muassa seuraavat:[1]

  • Tuntemusten huomioinnin ja itsetarkkailun lisääntyminen
  • Tarkkaavaisuuden lisääntyminen itseen muiden mielessä
  • Itsen käsittely ei-haluttuna, vastenmielisempänä tai häpeällisempänä kohteena
  • Tuntemusten katastrofitulkintojen lisääntyminen
  • Ennakkokatastrofoinnin lisääntyminen
  • Tilanteiden jälkimurehtimisen lisääntyminen
  • Uusien uhkien etsimisen lisääntyminen
  • Uhkiin liittyvien mielikuvien ja ajatusten lisääntyminen
  • Huolehtimiseen liittyvän positiivisen metauskomuksen vahvistuminen (uskomus, että uhan välttämiseksi täytyy murehtia ja huolehtia)
  • Huolehtimiseen liittyvän negatiivisen metauskomuksen vahvistuminen (uskomus, että ei hallitse murehtimistaan)
  • Huolen lisääntyminen liiasta huolehtimisesta
  • Turvakäyttäytyminen, kuten välttely, ajatusten torjuminen, imagonhallinta, paikan valinta, ulkoaopettelu, vahvan ehostuksen käyttö ja vihaiset ilmeet

Lisäksi seuraavat tekijät näyttävät liittyvän ahdistuneisuushäiriön kehittymisen riskiin:

  • Persoonallisuus: Ainakin negatiivinen affektiivisuus (reagoiminen kielteisillä tunteilla) ja korostunut estyneisyys lisäävät ahdistuneisuushäiriön riskiä. Monilla psykologisilla resilienssitekijöillä (kuten ajattelumalleilla) voi jonkin verran olla suojaavaa vaikutusta.[1]
  • Ihmissuhteet: Lapsuuden perheen riitaisuus, ylisuojelevuus ja hylkäävä vuorovaikutus sekä varhainen ero vanhemmista, koulukiusaaminen ja kaltoinkohtelu lisäävät kaikki ahdistuneisuushäiriön riskiä. Sosiaalisilla resilienssitekijöillä, kuten tukevilla ihmissuhteilla, lienee jonkin verran suojaavaa vaikutusta.[1]
  • Traumaattiset kokemukset[1]
  • Psykiatriset häiriöt: Samanaikaiset muut psykiatriset häiriöt voivat lisätä ainakin ahdistuneisuushäiriön uusiutumisen riskiä. Samanaikaissairastavuus on yleistä, mutta tämä voi myös liittyä samoihin syytekijöihin ja olla ahdistuneisuushäiriön seuraus.[1]

Biologiset tekijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemialliset tekijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat päihteet vähentävät ahdistuksen tunnetta hetkellisesti, mutta vieroitusoireena tai pitkäaikaiskäytössä lisäävät sitä. Päihteiden käyttö voi lisätä ahdistuneisuushäiriön riskiä ja pitkittää ahdistuneisuushäiriötä heikentämällä sen hoidon tehoa. Ainakin tupakointi, nikotiiniriippuvuus, alkoholi[2] ja kannabis näyttävät lisäävän riskiä.[1]

Vaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oireet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahdistuneisuushäiriöt ovat oireyhtymiä, joihin kuuluu vaikeat toimintakykyä rajoittavat ahdistuneisuusoireet, autonomisen hermoston aiheuttamat oireet sekä välttämiskäyttäytyminen. Ahdistuneisuudella tarkoitetaan huonosti tiedostetun uhan ennakoimisesta johtuvaa pelon tunnetta. Pelko on tunnusomainen emotionaalinen ja fysiologinen reaktio vaarallisiksi koettuihin ärsykkeisiin. Ahdistuneisuushäiriöillä on kohtalainen taipumus uusiutua; tätä tapahtuu noin kolmanneksella potilaista vuoden kuluessa hoidon lopetuksesta.[1] Oireyhtymiin liittyvät oireet voidaan jakaa karkeasti psyykkisiin ja kehollisiin (somaattisiin) oireisiin.

Psyykkisempiin oireisiin kuuluvat seuraavat[1]:

  • Pelko, jonka kohteena voi olla esimerkiksi itsehallinnan menettäminen, sekoaminen, pyörtyminen, kuolema, väkijoukot, julkiset paikat, yksin matkustaminen, kotoa lähteminen, huomion kohteeksi joutuminen, nöyryyttävä käytös, nolostuttava käytös, julkiset ruokailutilanteet, esiintymistilanteet, tuttujen kohtaaminen, rajatut ryhmätilanteet (juhlat, kokoukset, opetustapahtumat) tai pelottavassa tilanteessa oksentaminen, virtsaaminen tai ulostaminen
  • Pelästymisherkkyys
  • Levottomuus tai rentoutumiskyvyttömyys
  • Hermostuneisuus tai ärtyneisyys
  • Huolestuneisuus tai murehtiminen
  • Tuskaisuus
  • Huimaus tai pyörryttävä, sekava tai epävakainen olotila
  • Derealisaatio eli tunne ympäristön epätodellisuudesta
  • Depersonalisaatio eli tunne itsen poissaolevuudesta tai kaukaisuudessa olemisesta
  • Keskittymisvaikeus tai mielen tyhjäksi pyyhkiytyminen

Kehollisempiin oireisiin kuuluvat seuraavat[1]:

Oireyhtymät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö: Vähintään 6 kuukauden ajan kestänyt korostunut jännittyneisyys, huolestuneisuus ja pelokkuus suhteessa arkipäivän tapahtumiin ja ongelmiin. Ajalliselta kulultaan häiriö on tyypillisesti aaltoileva ja häviää äkillisesti noin kolmanneksella potilaista.[1]
  • Paniikkihäiriö: toistuvat, äkillisesti alkavat, muutamassa minuutissa huippunsa saavuttavat, vähintään muutaman minuutin kestävät ja intensiivisen pelottavat tai epämiellyttävät paniikkikohtaukset tilanteissa, jotka ovat ennalta-arvaamattomia, vaihtelevia ja kohtuullisen turvallisia ja rasittamattomia. Ajalliselta kulultaan häiriö on tyypillisesti pitkäaikainen ja uusiutuva tila, mutta oireiden laatu ja vaikeusaste vaihtelevat paljon yksilöiden välillä. Noin 20 % potilaista on vaikeasti ja noin 40 % lievästi oireilevia pitkässä seurannassa. Vaikeasta paniikkihäiriöstä puhutaan, kun kohtauksia on vähintään 4 viikossa, ja keskivaikeasta, kun niitä on vähintään 4 kuukaudessa.[1]
  • Sosiaalisten tilanteiden pelko: Huomattava huomioon kohteeksi joutumiseen tai nöyryyttävään tai nolostuttavaan käytökseen rajautuva pelko, tai huomattavaa näihin liittyvien tilanteiden välttelyä, minkä henkilö tunnistaa kohtuuttomaksi ja josta hän kokee huomattavaa tuskaisuutta. Pelko ei aiheudu elimellisestä mielenterveyden häiriöstä, harhoista, skitsofreniaryhmän häiriöstä, mielialahäiriöstä, pakko-oireisesta häiriöstä tai kulttuurin mukaisista uskomuksista.[1]
  • Julkisten paikkojen pelko (agorafobia): Väkijoukkojen, julkisten paikkojen, yksin matkustamisen tai kotoa lähtemiseen pääasiassa rajautuvia ahdistuneisuusoireita tai näiden välttelyä, minkä henkilö tunnistaa kohtuuttomaksi ja josta hän kokee huomattavaa tuskaisuutta. Pelko ei aiheudu elimellisestä mielenterveydenhäiriöstä, harhoista, skitsofreniaryhmän häiriöstä, mielialahäiriöstä, pakko-oireisesta häiriöstä tai kulttuurin mukaisista uskomuksista.[1]
  • Pakko-oireinen häiriö: Toistuvat, epämiellyttävät, ahdistavat, epätarkoituksenmukaiset ja toimintakykyä haittaavat pakkoajatukset tai -toiminnot, jotka henkilö tunnistaa lähtöisiksi itsestään ja joita hän yrittää vastustaa, eikä pakko-oireet johdu Touretten oireyhtymästä, elimellisestä mielenterveyden häiriöstä, skitforeniaryhmän häiriöistä tai mielialahäiriöstä. Tavallisiin pakkoajatuksiin kuuluu kontaminaatiopelko, pakonomainen epäily, sairastaminen tai sairastuminen, symmetrian tarve sekä seksuaaliset ja aggressiiviset mielikuvat. Tavallisimpia pakkotoimintoja ovat muun muassa tarkistaminen, peseminen, laskeminen, järjestely ja keräily.[3]

Liitännäissairaudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Päihdeongelmat: Ahdistuneisuushäiriö altistaa päihteiden käytölle ja päihdehäiriöille, ainakin ahdistuneisuuden itselääkinnän vuoksi. Tämä vaikutus selittänee osan siitä, että noin 30-46 % ahdistuneisuushäiriö-potilaista tupakoi päivittäin ja noin 60 %:lla bentsodiatsepiini- ja opioidiriippuvaisista on ollut ahdistuneisuushäiriö.[1]
  • Somaattiset sairaudet: Ahdistuneisuus ja ahdistuneisuushäiriöt voivat lisätä jonkin verran sepelvaltimotaudin, aivoinfarktin ja sydämen vajaatoiminnan riskiä sekä kuolleisuutta näihin sairauksiin[4]. Ahdistuneisuus on tunteena tavallista somaattisten sairauksien yhteydessä.[1]
  • Masennus[2]: Masennuksen kehittyminen voi johtua siitä, että ahdistuksen hoidossa käytettävät bentsodiatsepiinit voivat aiheuttaa masennustalähde?.

Ehkäisy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahdistuneisuushäiriöitä ehkäiseviä toimenpiteitä voidaan toteuttaa valikoimattomasti tai kohdistaa koululaisiin ja opiskelijoihin, ahdistuneisuushäiriöistä kärsivien tai eronneiden vanhempien lapsiin tai ahdistusherkkiin ja ahdistuneisuusoireista kärsiviin. Psykologiset menetelmät perustuvat tyypillisesti kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan (KBT).[1] Yksittäisiin ehkäisymenetelmiin kuuluvat muun muassa seuraavat[1]:

Toteaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahdistuneisuushäiriö voidaan diagnosoida usein perusterveydenhuollossa. Diagnoosin vahvistaminen ja erotusdiagnoosien poissulkeminen perustuu oireiden ja niiden kulun, syiden ja toiminnallisten haittojen kartoittamiseen psykiatrisen haastattelun ja tätä tukevien kyselymenetelmien, kuten seulontalomakkeiden, oirekartoitusmittareiden ja strukturoitujen haastatteluiden avulla.[1]

Kyselymenetelmiin epäilyn mukaan kuuluvat muun muassa seuraavat[1]:

  • Ahdistuneisuushäiriö: BAI, OASIS, DSM-IV SCID, MINI, K-SADS-PL
  • Yleistynyt ahdistuneisuus: GAD-7
  • Sosiaalisten tilanteiden pelko: LSAS ja SPIN
  • Paniikkihäiriö: PDSS-SR

Työdiagnoosiin päästessä poissuljettaviin tiloihin kuuluvat usein seuraavat diagnoosit[1]:

Hoito

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahdistuneisuushäiriöiden alihoito on yleistä[1]. Ahdistuneisuushäiriöt tarvitsevat harvoin sairaala- ja erikoissairaanhoitoa. Esimerkiksi paniikkihäiriön hoito voidaan toteuttaa ns. kolmiohoitomallin mukaan, missä yleislääkäri on hoitovastuussa, mutta koulutettu hoitaja koordinoi aikataulutetun hoitosuunnitelman etenemisen ja psykiatri toimii hoidon konsulttina. Ensimmäisen 3 kuukauden ajan hoitoa kutsutaan yleensä akuuttihoidoksi ja yli 3 kuukauden ajan jatkuvaa hoitoa jatkohoidoksi[1]. Jatkohoidon tavoitteena on oireettomuuden jälkeen myös tilan uusiutumisen estäminen.

Hoitosuunnitelman päälinjat riippuvat ennen kaikkea ahdistuneisuushäiriön vaikeudesta, samanaikaissairastavuudesta, iästä ja hoitovasteista. Esimerkiksi erikoissairaanhoidon rooli on nuorilla huomattavasti suurempi. Nuorten lievien ja keskivaikeiden ahdistuneisuushäiriöiden hoito suositellaan myös aloittamaan vain psykoterapeuttisesti ja lääkehoitoa lisätään hoitoon vain, jos hoitovaste jää riittämättömäksi.[1]

Eri psykoterapiamuodot ovat valtaosin tehokkaita ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa. Näihin kuuluvat:

Masennuslääkkeet ovat ensisijaisia monien ahdistuneisuushäiriöiden akuutti- ja pitkäaikaishoidossa, mutta myös joukko muita psykiatrisia lääkkeitä näyttää hyödylliseltä joidenkin ahdistuneisuushäiriön hoidossa. Ahdistuneisuushäiriöissä käytettäviin lääkkeisiin kuuluvat seuraavat:

Beetasalpaaja atenololi ei vaikuta tehokkaalta ainakaan sosiaalisten tilanteiden pelon hoidossa; muista tämän ryhmän lääkkeistä ei ole tutkimusnäyttöä[1].

Bentsodiatsepiinien ja gabapentinoidien käyttö vaatii varovaisuutta niiden väärinkäytön ja riippuvuusriskin vuoksi. Lääkkeistä erityisesti bentsodiatsepiinien käyttö rajataan ahdistuneisuushäiriöiden hoidon alussa vain vaikeimpiin tilanteisiin ja rajatuksi ajaksi riippuvuusriskin minimoimiseksi[1]. Bentsodiatsepiinit aiheuttavat säännöllisesti käytettyinä usein riippuvuutta, joka ilmenee muun muassa lääkkeen vähentämisen tai lopettamisen yhteydessä ilmaantuvina vieroitusoireina.[5] Lisäksi eräät sivuvaikutukset ovat samanlaisia kuin oireet, joihin lääkitys on aloitettu. Oireiden vaikeutuessa bentsodiatsepiinihoidon aikana onkin aina epäiltävä sivuvaikutusten ilmaantumista ennen kuin päätellään perustaudin pahentuneen.[6] Jos bentsodiatsepiinia sisältävää lääkevalmistetta käytetään raskauden aikana, on vaarana, että vastasyntyneellä ilmenee voimakkaita vieroitusoireita.[7]

Kokeellisista hoidoista muun muassa oksitosiinista, D-sykloseriinistä, transkraniaalisesta magneettistimulaatiosta, sähköhoidosta ja tasavirtastimulaatiosta on liian niukasti tutkimusnäyttöä ahdistuneisuushäiriöihin[1].

Muihin ahdistuneisuushäiriöiden hoitomuotoihin kuuluvat muun muassa seuraavat[1]:

Neuroosi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahdistuneisuushäiriöitä on kutsuttu myös neuroottisiksi häiriöiksi tai neurooseiksi, vaikkakin termi neuroosi juontaa alun perin muualta kuin ahdistuneisuushäiriöistä. Lääkäri William Cullen kuvasi vuonna 1769 neuroosi-käsitteellä hermosto-oireita, joita ei voinut selittää fysiologisesti (kr. νεῦρον ’hermo’, -osis ’poikkeavuus’). Psykoanalyysi omaksui kuitenkin käsitteen kuvaamaan lieviä mielenterveyden ongelmia[8]. Käsitteen teki tunnetuksi Sigmund Freud (1856–1939), joka muutti käsitteen merkitystä tarkoittamaan häiriöitä, jotka johtuvat psyyken ristiriidoista ja tästä aiheutuvan ahdistuksen torjunnastalähde?. Nykyään psykiatriassa neuroosi-käsitteen käyttö on huomattavasti vähentynyt.[9] Esimerkiksi Yhdysvalloissa käytössä olevassa DSM-tautiluokituksessa ei kyseistä termiä enää käytetä. Sen sijaan Suomessakin virallisessa asemassa oleva ICD-tautiluokitus sisältää termin. Nykyään on kuitenkin useita teorioita näiden ns. neuroottisten häiriöiden synnystä, ja niiden välillä ei ole mitään muuta selkeää yhteistä tekijää kuin niille annettu otsikko neuroosit.lähde?

Kahvikuppineuroosi on arki-ilmaisu[10] käsien vapinalle tilanteissa, joissa vaaditaan tarkkuutta ja jossa henkilö on tai kuvittelee olevansa huomion kohteena. Nämä oireet liittyvät sosiaalisten tilanteiden pelkoon.

Puhekielessä käsitettä neuroosi käytetään hyvin laajasti, eikä sillä useinkaan tarkoiteta sairauden kriteerit täyttävää ahdistuneisuushäiriötä. Usein esimerkiksi toisen ihmisen yletöntä järjestyksenhalua, muiden mielestä liiallista siivoamista tai asioiden tarkistelua kutsutaan neuroottiseksi. Sairauden kriteerit täyttyvät kuitenkin vain, jos ihmisen normaali elämä häiriintyy merkittävästi, kun esimerkiksi järjestelyyn, siivoamiseen ja tarkisteluun kuluu joka päivä useita tunteja ja se haittaa sosiaalista elämää, töiden tekoa tai opiskelua ja muuta normaalia elämää merkittävällä tavalla.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj Ahdistuneisuushäiriöt. Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Psykiatriyhdistys ry:n ja Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2019 (viitattu 28.05.2020). Saatavilla internetissä: www.kaypahoito.fi
  2. ↑ a b Herkules.oulu.fi
  3. ↑ Hannu Koponen (2019). "Mikä on pakko-oireinen häiriö?". Psykiatria. Kustannus Oy Duodecim. ISBN 978-951-656-323-0.
  4. ↑ Emdin CA, Odutayo A, Wong CX, Tran J, Hsiao AJ, Hunn BH. Meta-Analysis of Anxiety as a Risk Factor for Cardiovascular Disease. Am J Cardiol. 2016;118(4):511‐519. doi:10.1016/j.amjcard.2016.05.041
  5. ↑ Järvenpään sosiaalisairaalan bentsodiatsepiini-tietopaketti
  6. ↑ Tietoa bentsodiatsepiineista. Esite. A-klinikkasäätiö. Kettutien A-poliklinikka 1993/1996.
  7. ↑ Lääkkeet raskauden ja imetyksen aikana. 2008. Heli Malm, Kirsi Vähäkangas, Anna-Liisa Enkovaara ja Olavi Pelkonen.[vanhentunut linkki]
  8. ↑ Russon, John: Human Experience: Philosophy, Neurosis, and the Elements of Everyday Life. State University of New York Press, 2003. ISBN 0791457540 See also Kirsten Jacobson, (2006), "The Interpersonal Expression of Human Spatiality: A Phenomenological Interpretation of Anorexia Nervosa," Chiasmi International 8, pp. 157-74.
  9. ↑ Yle, Akuutti (Arkistoitu – Internet Archive)
  10. ↑ Timo Telaranta: Treatment of Social Phobia by Endoscopic Thoracic Sympathicotomy[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ahdistuneisuushäiriö.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ahdistuneisuushäiriö&oldid=22637176”