Neljäs internationaali
| Osa artikkelisarjaa |
| Kommunismi |
|---|
 |
Neljäs internationaali oli venäläisbolševikki Lev Trotskin ja tämän kannattajien vuonna 1938 perustama kommunistien kansainvälinen yhteistyöjärjestö. Neljäs internationaali koki olevansa kolmantena internationaalina tunnetun Kommunistisen internationaalin (Komintern) parhaiden perinteiden jatkaja. Nykyään Neljännen internationaalin aatteellista perintöä puolustavat lukuisat eri kansainväliset järjestöt.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neljäs internationaali joutui vaikeaan kriisiin jo elokuussa 1939, kun Adolf Hitler ja Josef Stalin jakoivat Keski- ja Itä-Euroopan vaikutuspiireihinsä Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa. Sopimuksen jälkeen Saksa pystyi vapaasti hyökkäämään Puolaan samalla kun Neuvostoliitto sai lisäaikaa valmistautuakseen sotaan Saksaa vastan. Trotskin ajatus, että Neuvostoliitto byrokraattisesta rappeutumisestaan huolimatta oli työväenvaltio, jota piti puolustaa sodassa kapitalistimaita vastaan, joutui vastatuuleen. Internationaalin merkittävin osasto, yhdysvaltalainen Sosialistinen työväenpuolue, hajosi Trotskia tukevaan enemmistöön ja Max Shachtmanin johtamaan suuntaukseen. Tästä sai alkunsa myöhemmin ”kolmantena leirinä” (Third Camp) tunnettu suuntaus, joka väitti hylkäävänsä sekä ensimmäisen (läntisen kapitalismin) leirin että ”sosialististen maiden” muodostaman toisen leirin puolustamisen.
Stalinin agentin toimeenpanema Trotskin murha elokuussa 1940 vei Neljänneltä internationaalilta keskushahmon. Kaikesta huolimatta trotskilaiset olivat aktiivisia niin natsien miehittämässä Euroopassa kuin muissakin maanosissa.
Trotski oli ennakoinut, että stalinistinen byrokratia ei kestäisi sotaa ja että sodan seurauksena Neuvostoliitossa tapahtuisi uusi poliittinen vallankumous, joka palauttaisi neuvostojen vallan tai sitten maa palaisi kapitalismiin. Mutta sodan jälkeen stalinismi levisi vahvana joko neuvostoarmeijan voimin (Itä-Eurooppa) tai vallankumouksin (Kiina jne).
Suhtautuminen uusiin yhteiskuntakokeiluihin jakoi jälleen Neljännen internationaalin kahteen pääsuuntaan, joista valtavirta (mm. Pierre Frankin, Ernest Mandelin ja Livio Maitanin johtama) jatkoi Neljännen Internationaalin nimellä. Pierre Lambertin ja Gerry Healyn johtama vähemmistö ryhmittyi Kansainväliseksi komiteaksi Neljännen internationaalin uudelleenrakentamiseksi (ICFI). Mandel ja kumppanit pitivät Trotskin lailla Neuvostoliittoa ”rappeutuneena työväenvaltiona”. Uusia stalinistien johtamia valtioita Mandel ja kumppanit kutsuivat ”epämuodostuneiksi työväenvaltioiksi”, aluksi tosin Josip Broz Titon Jugoslaviaa pelkästään ”työväenvaltioksi”, koska valtion poliittinen johto oli joutunut Stalinin epäsuosioon.
Neljäs internationaali kohtasi vielä yhden suuren jaon, mutta yhdisti rivinsä Euroopassa 1960-luvulla, jonka jälkeen on puhuttu järjestöstä nimeltä Neljäs internationaali (yhdistynyt sihteeristö) (USFI). USFI:lla on ollut osastoja kaikilla mantereilla. Yhdistynyt sihteeristö dominoi Manner-Euroopan trotskilaista liikehdintää. Pohjois- ja Etelä-Amerikassa tällä suuntauksella on ollut monia varteenotettavia kilpailijoita. Suomessa USFI:n kannattajajärjestönä oli vuosina 1974-1979 Vallankumoukselliset kommunistit/Revolutionära kommunisterna (VK/RK).
Alkuaikojen Neljännestä internationaalista erotettiin Max Schachtmanin kannattajien lisäksi myös Tony Cliffin kannattajat. Viimeksi mainittujen muodostama merkittävä suuntaus varsinkin Euroopassa on International Socialist Tendency, jonka suurin puolue on brittiläinen Socialist Workers Party. Suomessa tätä suuntausta on edustanut Sosialistiliitto. Puolueen perustajiin kuulunut Tony Cliff oli 1940-luvun lopulla yksi niistä, joka väitti Neuvostoliiton olleen rappeutuneen työväenvaltion sijasta valtiokapitalistinen jo 1920-luvun lopulta alkaen. IS-suuntauksen lisäksi kaksi muuta merkittävää trotskilaissuuntausta ovat niin ikään brittiläislähtöinen Komitea työväeninternationaalin puolesta (CWI) ja aiemmin mainittu USFI, jossa ranskankielisillä on merkittävä asema.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]