Veikko Aaltonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Veikko Aaltonen
Veikko Aaltonen huhtikuussa 2013.
Veikko Aaltonen huhtikuussa 2013.
Henkilötiedot
Syntynyt1. joulukuuta 1955 (ikä 69)
Sääksmäki
Ammatti elokuvaohjaaja
käsikirjoittaja
Ohjaaja
Aktiivisena 1980-luvulta alkaen
Tunnetuimmat ohjaukset Tuhlaajapoika
Isä meidän
Rakkaudella, Maire[1]
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Veikko Onni Juhani Aaltonen (s. 1. joulukuuta 1955 Sääksmäki) on suomalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.

Alku-ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltonen opiskeli vuosina 1975–1980 Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja TV-linjalla, josta hän valmistui elokuvaohjaajaksi. Ennen ensimmäistä omaa pitkän elokuvan ohjaustyötään hän toimi muun muassa äänittäjänä muutamassa Mika Kaurismäen elokuvassa (Saimaa-ilmiö 1981, Jackpot 2 1982, Helsinki Napoli All Night Long 1987) sekä näytteli sivuroolin Kaurismäen-veljesten ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Arvottomat (1982). Aaltosen alku-uran merkittävä yhteistyökumppani oli kuitenkin elokuvaohjaaja Rauni Mollberg. Hän toimi apulaisohjaajana ja käsikirjoittajana tämän elokuvissa Milka (1980) ja Tuntematon sotilas (1985). Aaltonen asui pitkään maalla Elimäellä, jolloin hän teki elokuvan Maa[1]. Nykyisin hän asuu Helsingissä.

Esikoisohjaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilinteko (1987) oli ensimmäinen Aaltosen ohjaama pitkä elokuva. Elokuvan alussa Juhani Niemelän ja Esko Nikkarin esittämät miehet ryöstävät postiauton. Nikkari ampuu Niemelää ja karkaa yksin saaliiksi saamien rahojen kanssa. Niemelä joutuu sairaalan kautta vankilaan, mutta ei suostu paljastamaan rikostoverinsa nimeä. Sillä välin Nikkari pääsee ryöstörahojensa avulla nousemaan erään pikkukaupungin johtajaksi. Ensimmäisellä lomallaan Niemelä kuitenkin saapuu samaiseen pikkukaupunkiin tavoitteenaan kostaa pettäjälleen.

Tilinteon selvät esikuvat löytyvät sekä amerikkalaisesta film noirista että lännenelokuvasta – sillä on yhtymäkohtia muun muassa Sergio Leonen Huuliharppukostajan (1968) yksinäisen kostajan teemaan. Esikuviensa tavoin myös Niemelän esittämä hahmo on vähäpuheinen, vähäilmeinen ja vähäeleinen antisankari. Elokuvan minimalismi ja dialogi tuo myös mieleen Aki Kaurismäen elokuvat, mikä ei sinällään ole ihme, sillä Kaurismäki toimi sekä elokuvan tuottajana että toisena käsikirjoittajana Aaltosen ohella.

Läpimurto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltosen varsinainen taiteellinen läpimurto tapahtui kuitenkin viisi vuotta myöhemmin elokuvalla Tuhlaajapoika (1992). Se oli tiivistunnalmainen elokuva nuoresta vankilasta vapautuvasta pikkurikollisesta, Esasta (Hannu Kivioja). Ansaitakseen elantonsa hän ryhtyy pahoinpitelemään ihmisiä rahasta. Eräänä päivänä hänen ovensa taakse ilmestyy kuitenkin psykiatri Lindström (Esko Salminen), joka tarjoaa Esalle suuren summan rahaa, jos tämä suostuisi pahoinpitelemään häntä säännöllisesti.

Tuhlaajapojassa tulivat ensimmäistä kertaa esille ne teemat, joiden pariin Aaltonen palasi myös myöhemmissä elokuvissaan. Seksuaalisuuden eri muodot, perversioita unohtamatta, sekä psykologisesti kuvatut perhe- ja ihmissuhteet. Tuhlaajapojan keskiössä on Esan ja Lindströmin sairaalloinen isä-poika-suhde. Se ei niinkään ole mikään SM-piirien kuvaus ja elokuvan sadomasokismikin on pääosin varsin viitteellistä. Eikä elokuva ota kantaa siihen onko tuo kyseinen seksuaalisuuden muoto väärin vai ei. Olennaisinta on se henkinen alistajan/alistetun välinen suhde, joka Tuhlaajapojassa välittyy. Fyysisesti Esa saattaa olla alistajan asemassa, mutta henkisesti todellinen alistaja on Lindström, joka omien sairaiden perversioidensa kautta koittaa muokata itsestään isää ja Esasta hänen poikaansa. Esan kieltäytyminen tästä kunniasta on sodanjulistus Lindströmiä vastaan ja se aiheuttaa osien vaihtumisen. Nyt Lindströmistä tulee todellinen fyysinen alistaja ja Esasta alistettu. Mutta Esalle se ei ole enää leikkiä vaan totisinta totta.

Tuhlaajapoika perustui Iiro Küttnerin käsikirjoitukseen, joka oli sijoittunut toiseksi 1990-luvun alussa pidetyssä kansallisessa elokuvakäsikirjoituskilpailussa. Näin ollen Tuhlaajapoika oli niin Aaltosen kuin Küttnerinkin läpimurto. Küttner palkittiinkin Jussi-palkinnolla. Tuhlaajapoika voitti myös parhaan elokuvan Jussi-palkinnon. Kaksi muuta Jussia saivat Esko Salminen parhaasta miessivuosasta ja Mauri Sumén musiikista.

Isä meidän

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Isä meidän

Aaltonen käsikirjoitti ja ohjasi seuraavan elokuvansa itse, Küttnerin tosin toimiessa dramaturgina. Isä meidän (1993) kertoo synnyinkotiinsa palaavasta Juhanista (Hannu Kivioja), joka hakee vanhainkodista dementoituneen, pyörätuoliin joutuneen isänsä (Martti Katajisto) ja ryhtyy elämään tämän kanssa. Fragmentteina esitetyt lapsuuden muistot kuitenkin piinaavat Juhania ja vähitellen selviää, että isä on aikoinaan käyttänyt häntä hyväkseen. Elokuva sai kolme Jussi-palkintoa, Kivioja parhaasta miespääosasta, Aaltonen ohjauksesta ja Olavi Tuomi kuvauksesta.

Merisairas

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isä meidän -elokuvan jälkeen Aaltonen alkoi suunnitella kansainvälistä trilleriä. Küttner kirjoitti käsikirjoituksen elokuvaan, joka sai nimekseen Merisairas (Seasick) (1996). Elokuva oli kokonaan englanninkielinen ja pääosia siinä esittivät arvostetut brittinäyttelijät Bob Peck (Kärpästen herra, Jurassic Park, Lumen taju) ja Katrin Cartlidge (Naked, Breaking the Waves, From Hell). Tapahtumapaikkana oli Välimeri ja siellä purjehtiva rahtialus, joka oli täynnä ydinjätettä. Laiva yritti turhaan päästä mihinkään satamaan, sillä kukaan ei halunnut ottaa heitä vastaan. Ja lopulta yhtiö, jonka lastia laiva on kuljettamassa, kieltää koko laivan olemassaolon ja jättää miehistön oman onnensa nojaan.

Merisairas oli aiheeltaan varsin mielenkiintoinen ekologinen trilleri, mutta se sai murskaavan vastaanoton. Elokuva joutui odottamaan pitkään ensi-iltaansa. Ja kun se lopulta tuli elokuva sai vain kourallisen katsojia ja kriitikoiden mielestä Aaltonen oli epäonnistunut täysin.

Rakkaudella, Maire

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merisairaan jälkeen Aaltonen tarttui käsikirjoittaja Antti Karumon aiheeseen keski-ikäisestä naisesta, jonka elämän todellisuus on kadonnut iltapäivä- ja juorulehtien skandaaliuutisiin. Tuloksena oli Rakkaudella, Maire (1999) kahdella tapaa merkittävä elokuva. Ensinnäkin sitä pidettiin Aaltosen erinomaisena paluuna edellisen epäonnistumisensa jälkeen ja toiseksi elokuva merkitsi myös Eeva Litmaselle ensimmäistä pitkän elokuvan pääosaa. Myös keski-ikäisen naisen näkeminen elokuvan pääosassa oli ylipäätään harvinainen tapaus.

Maire on keski-ikäinen, naimisissa oleva nainen, joka on vieraantunut sekä lapsistaan että aviomiehestään, joka enimmäkseen elää toisella puolella maapalloa, Japanissa, hoitamassa liikeasioitaan. Ainoan sisällön yksinäiseen elämäänsä hän saa alkoholista ja lehtien traagisista uutisista. Erityisesti hänen silmäänsä pistää juttu yksinhuoltajaäidistä, Kirsi-Marista (Minna Haapkylä), jonka poliisiaviomies on saanut surmansa työtehtävissään. Maire eläytyy Kirsi-Marin tarinaan ja ryhtyy Kirsi-Marin tahtomatta suunnittelemaan kostoa tämän miehen murhaajalle.

Rakkaudella, Maire oli ehdolla Jussi-patsaan saajaksi muun muassa käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja kuvauksesta (Pekka Uotila). Jussi-palkinnon se tuotti parhaasta naispääosasta (Eeva Litmanen) ja parhaasta naissivuosasta (Minna Haapkylä).

Juoksuhaudantie

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Aaltonen vannoi aikoinaan, ettei hän aio sotkeutua romaanifilmatisointeihin, niin kuitenkin hänen viimeisin pitkä elokuvansa perustuu Kari Hotakaisen Finlandia-palkittuun romaaniin. Juoksuhaudantie (2004) oli tragikoominen tarina suomalaisesta unelmasta: omasta talosta ja pihasta. Tarinan päähenkilö on varastomies Matti Virtanen (Eero Aho ensimmäisessä elokuvapääosassaan), hyvä ja hellä perheenisä, joka kuitenkin vaimonsa tunteenpuuskan jälkeen erehtyy antamaan tälle nyrkkiä. Avioliitto loppuu saman tien, mutta Matti kuitenkin kuvittelee saavansa perheen takaisin hankkimalla heille oman talon Helsingin omakotitaloalueelta Juoksuhaudantieltä.

Aaltonen laati itse käsikirjoituksen elokuvaansa, josta Kari Väänänen sai parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon. Lisäksi elokuva oli ehdokkaana kahdessa sarjassa.

Dokumenttielokuvat ja televisiotyöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltonen on ohjannut myös kolme dokumenttielokuvaa. Maa (2001) oli elokuva suomen maaseudusta ja Euroopan unionin siihen vaikuttavista tekijöistä.[2] Työväenluokka (2004) oli elokuva Imatran ja Valkeakosken tehdastyöläisten epävarmuudesta työn jatkuvuudesta.[3] Paimenet (2005) oli elokuva Helsingin Kallion seurakunnan virallista luterilaista linjaa noudattavista papeista.

Dokumenttien ja fiktioelokuviensa ohella Aaltonen on tehnyt työtä myös televisiosarjojen parissa. Hän on ohjannut ja käsikirjoittanut jaksoja Yle TV1:en kausisarjaan Kotikatu sekä ohjannut neljä jaksoa Kari Heiskasen tähdittämään televisiosarjaan Uudisraivaaja (2006). Vuonna 2008 Yle TV1 esitti kevään kausisarjanaan Aaltosen 12-osaisen draamasarjan Harvoin tarjolla (2008). Aaltosen ohjaustyö Helppo elämä on MTV3:lla esitetty draamasarja, josta alkoi kolmas kausi keväällä 2011[1].

Leikkaajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltonen on myös itse leikannut lähes jokaisen elokuvansa. Tämän lisäksi hän on toiminut leikkaajana muun muassa Aki Kaurismäen ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Rikos ja rangaistus (1983) sekä Mika Kaurismäen elokuvassa Paperitähti (1989).

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Harri Römpötti, Maalta kohti Helppoa elämää, Helsingin Sanomat 29.3.2011 D 5
  2. ↑ Aaltosen dokumentti: Maa. 21.06.2010. Yle TV1. Arkistoitu 1.7.2013. Viitattu 4.5.2013.
  3. ↑ Veikko Aaltonen Elonet.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • ”Tajunnan pimeällä puolella” – Veikko Aaltosen haastattelu. Filmihullu 2/2000.
  • ”Intohimo ja väkivalta” – Veikko Aaltosen haastattelu. Filmihullu 1/2016.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Veikko_Aaltonen&oldid=22675836”