Urheiluvuosi 1982
Siirry navigaatioon
Siirry hakuun
| Urheiluvuodet |
|---|
| 1972 • 1973 • 1974 • 1975 • 1976 • 1977 • 1978 • 1979 • 1980 • 1981 – 1982 – 1983 • 1984 • 1985 • 1986 • 1987 • 1988 • 1989 • 1990 • 1991 • 1992 |
| Vuodet |
| 1979 • 1980 • 1981 – 1982 – 1983 • 1984 • 1985 |
Urheiluvuosi 1982 käsittelee vuoden 1982 merkittäviä uutisia ja tapahtumia urheilussa.
Alppihiihto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Maailmanmestaruuskilpailut 27.1.–7.2. Schladmingissa, Itävallassa. Kisaohjelmaan kuului neljä miesten ja neljä naisten lajia. Sveitsin Erika Hess voitti kultaa pujottelussa, suurpujottelussa ja alppiyhdistetyssä. Mitaleille pääsi kaikkiaan yhdeksän maata.[1]
- Maailmancupkaudella 1981–1982 miesten kokonaiskilpailun voitti Yhdysvaltain Phil Mahre 98 pisteen erolla Ruotsin Ingemar Stenmarkiin ja naisten kokonaiskilpailun ykkönen oli Sveitsin Erika Hess 15 pistettä länsisaksalaista Irene Eppleä enemmän pisteitä keränneenä.[2]
Ampumahiihto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Maailmanmestaruuskilpailut 9.–14.2. Minskissä, Neuvostoliitossa. Itä-Saksan Frank Ullrich voitti kultaa 20 kilometrillä ja viestissä sekä sijoittui hopealle Norjan Eirik Kvalfossin voittamalla 10 kilometrillä.[3]
- Maailmancupissa 1981–1982 kokonaiskilpailun voitti Itä-Saksan Frank Ullrich kolmen pisteen erolla maanmieheensä Matthias Jacobiin.[4]
Autourheilu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rallin maailmanmestaruuden voitti Opelilla ajanut länsisaksalainen Walter Röhrl 12 pisteen erolla ranskalaiseen Michèle Moutoniin ja 39 pisteen erolla suomalaiseen Hannu Mikkolaan.[5][6]
- Formula 1:n maailmanmestaruuskausi päättyi 25.9. ajettuun Las Vegasin Grand Prix'hin, jossa Williamsilla ajanut suomalainen Keke Rosberg sijoittui viidenneksi ja varmisti maailmanmestaruuden viiden pisteen erolla ranskalaiseen Ferrari-kuljettajaan, 7.8. Saksan GP:n harjoituksissa pahasti loukkaantuneeseen ja kauden viidestä viimeisestä osakilpailusta pois jääneeseen Didier Pironiin sekä McLarenilla ajaneeseen pohjoisirlantilaiseen John Watsoniin.[7]
Golf
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Masters-turnauksen voitti yhdysvaltalainen Craig Stadler.[8]
- Yhdysvaltain avoimen turnauksen voitti yhdysvaltalainen Tom Watson.[8]
- Britannian avoimen turnauksen voitti neljännen kerran urallaan Tom Watson.[8]
- PGA-mestaruuden voitti toisen kerran urallaan yhdysvaltalainen Raymond Floyd.[9]
Jalkapallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut Espanjassa. Lopputurnaukseen osallistui 24 joukkuetta aiemman 16 joukkueen sijasta.[10] Maailmanmestaruuden voitti Italia, joka voitti Madridissa 11.7. pelatussa loppuottelussa Länsi-Saksan 3–1. Paolo Rossi teki loppuottelun ensimmäisen maalin ja voitti kisojen maalikuninkuuden kuudella maalilla. Pronssiottelussa Puola voitti Ranskan 3–2.[11] Englanti ei hävinnyt kisoissa yhtään ottelua mutta ei silti selvinnyt jatkolohkostaan mitalipeleihin.[12] Välieräottelussa Länsi-Saksa–Ranska käytiin MM-kisahistorian ensimmäinen rangaistuspotkukilpailu, jonka Länsi-Saksa voitti 5–4.[13]
- Euroopan mestarijoukkueiden cupin loppuottelu 26.5. Rotterdamissa, Alankomaissa. Englantilainen Aston Villa voitti saksalaisen Bayern Münchenin 1–0.[14]
Koripallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Miesten maailmanmestaruuskilpailut 15.–28.8. Calissa, Kolumbiassa. Loppuottelussa Neuvostoliitto voitti Yhdysvallat 95–94. Pronssiottelussa Jugoslavia voitti Espanjan 119–117.[15]
- NBA:n mestaruuden voitti Los Angeles Lakers.[16]
Käsipallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Miesten maailmanmestaruuskilpailut 23.2.–7.3. Länsi-Saksassa. Loppuottelussa Neuvostoliitto voitti Jugoslavian jatkoajalla 30–27. Pronssiottelussa Puola voitti Tanskan 23–22.[17]
- Naisten maailmanmestaruuskilpailut 2.–12.12. Budapestissa, Unkarissa. Neuvostoliitto voitti kultaa, Unkari sai hopeaa ja Jugoslavia sijoittui pronssille.[18]
Lentopallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Naisten maailmanmestaruuskilpailut 13.–25.9. Perussa. Kisoihin osallistui 24 joukkuetta. Maailmanmestaruuden voitti Kiina, hopealle sijoittui Peru ja pronssia sai Yhdysvallat.[19]
- Miesten maailmanmestaruuskilpailut 1.–15.10. Argentiinassa. Mukana oli 24 joukkuetta. Maailmanmestaruuden voitti Neuvostoliitto, hopealle sijoittui Brasilia ja pronssia sai Argentiina.[20]
Moottoripyöräily
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- RR-ajon maailmanmestaruuden voittivat Sveitsin Stefan Dörflinger (50 ksm), Espanjan Angel Nieto (125 ksm), Ranskan Jean-Louis Tournadre (250 ksm), Länsi-Saksan Anton Mang (350 ksm), Italian Franco Uncini (500 ksm) ja länsisaksalaispari Werner Schwärzel / Andreas Huber (sivuvaunut).[21]
- Motocrossin maailmanmestareiksi ajoivat Belgian Eric Geboers (125 ksm) sekä yhdysvaltalaiset Danny LaPorte (250 ksm) ja Brad Lackey (500 ksm).[21]
- Trialin maailmanmestaruuden voitti belgialainen Eddy Lejeune.[21]
- Speedwayn henkilökohtaisen maailmanmestaruuden voitti toisen peräkkäisen kerran yhdysvaltalainen Bruce Penhall ja jääspeedwayn maailmanmestaruuden neuvostoliittolainen Sergei Kasakov.[21][22]
Pohjoismaiset hiihtolajit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hiihdon maailmanmestaruuskilpailut 18.–28.2. Oslossa, Norjassa. Ohjelmassa oli neljä miesten ja neljä naisten maastohiihtolajia sekä kolme mäkihypyn ja kaksi yhdistetyn kilpailua. Mäkihypyn ja yhdistetyn joukkuekilpailut olivat ensi kertaa mukana virallisina lajeina. Mitalitilaston ykkönen oli seitsemän kultaa voittanut Norja. Kaikkiaan mitaleille pääsi kahdeksan maata. Norjan Berit Aunlin mitalisaalis oli kolme kultaa ja yksi hopea. Hämmennystä aiheutti hiihdon virallisen maalikameran puuttuminen, minkä vuoksi kolmessa tiukassa maaliintulotilanteessa päädyttiin jakamaan mitalit kahden joukkueen kesken.[23]
- Keski-Euroopan mäkiviikko 30.12.1981–6.1.1982 Saksassa ja Itävallassa. Kokonaiskilpailun voitti Itä-Saksan Manfred Deckert. Hän jakoi Innsbruckin osakilpailun voiton Norjan Per Bergerudin kanssa, ja muut osakilpailuvoittajat olivat Suomen Matti Nykänen, kokonaiskilpailussa toiseksi sijoittunut Norjan Roger Ruud ja Itävallan Hubert Neuper.[24]
Pyöräily
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Italian ympäriajon voitti toisen kerran urallaan ranskalainen Bernard Hinault.[25]
- Ranskan ympäriajon voitti neljännen kerran urallaan Bernard Hinault.[25]
Tennis
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ranskan avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti ruotsalainen Mats Wilander ja naisten yhdysvaltalainen Martina Navrátilová.[26]
- Wimbledonin miesten kaksinpelin mestaruuden voitti yhdysvaltalainen Jimmy Connors ja naisten Martina Navrátilová.[27]
- Yhdysvaltain avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti Jimmy Connors ja naisten yhdysvaltalainen Chris Evert-Lloyd.[28]
- Australian avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti eteläafrikkalainen Johan Kriek ja naisten Chris Evert-Lloyd.[29]
- Yhdysvallat voitti sekä Davis Cupin että Federation Cupin.[30]
Yleisurheilu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Euroopan-mestaruuskilpailut 6.–12.9. Ateenassa, Kreikassa. Mitalitilaston kärkimaat olivat 13 kultaa ja yhteensä 28 mitalia voittanut Itä-Saksa, kahdeksan kultaa ja 13 mitalia voittanut Länsi-Saksa sekä kuusi kultaa ja 26 mitalia voittanut Neuvostoliitto. Kaikkiaan mitaleille ylsi 19 maata. Kolmeen mitaliin ylsivät itäsaksalaiset pikajuoksijat Bärbel Wöckel (kaksi kultaa ja hopea) ja Frank Emmelmann (kulta, hopea ja pronssi). Maailmanennätyksen tekivät naisten 400 metrin juoksussa itäsaksalainen Marita Koch ajalla 48,16, naisten 4 × 400 metrin viestijuoksussa Itä-Saksan joukkue ajalla 3.19,05, naisten korkeushypyssä länsisaksalainen Ulrike Meyfarth tuloksella 202 sekä miesten kymmenottelussa britti Daley Thompson 8743 pisteellä.[31]
- Sisäratojen Euroopan-mestaruuskilpailut 6.–7.3. Milanossa, Italiassa. Mitalitilaston kärjessä olivat viisi kultaa voittanut Länsi-Saksa ja neljän kullan Itä-Saksa. Tšekkoslovakian Jarmila Kratochvílová juoksi 400 metrillä sisäratojen maailmanennätyksen 49,59, ja korkeushypyssä koko mitalikolmikko Ulrike Meyfarthin johdolla ylitti sisäratojen Euroopan-ennätyksen 199.[32]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ekberg, Jari: Kuin taivasta koskettaisi. Atena, 2014. ISBN 978-952-300-049-0
- Pihlaja, Juhani: Urheilun käsikirja. TietoSportti, 1994. ISBN 951-97170-0-5
- Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 4: 1981–82. Oy Scandia Kirjat Ab, 1982. ISBN 951-9466-32-0
- Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 5. Oy Scandia Kirjat Ab, 1983. ISBN 951-9466-36-3
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 39, 44
- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 193
- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 116–117, 194
- ↑ Siukonen & Ahola 1981, s. 174
- ↑ Siukonen & Ahola 1983, s. 289
- ↑ Pihlaja, s. 124
- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 167, 181, 233
- ↑ a b c Pihlaja, s. 151
- ↑ Pihlaja, s. 152
- ↑ Ekberg, s. 286, 576
- ↑ Ekberg, s. 312
- ↑ Ekberg, s. 298, 310–311
- ↑ Ekberg, s. 305
- ↑ Ross, James M.: European Competitions 1981-82 4.6.2015. RSSSF. Viitattu 25.5.2020. (englanniksi)
- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 171, 220
- ↑ Pihlaja, s. 322
- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 123, 223
- ↑ Siukonen & Ahola 1983, s. 154, 282
- ↑ Krastev, Todor: Women Volleyball IX World Championship 1982 Peru - 13-25.09 Winner China todor66.com. 7.10.2017. Viitattu 2.9.2018. (englanniksi)
- ↑ Krastev, Todor: Men Volleyball X World Championship 1982 - Buenos Aires (ARG) - 01-15.10 - Winner Soviet Union todor66.com. 7.10.2017. Viitattu 2.9.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d Siukonen & Ahola 1982, s. 234
- ↑ Pihlaja, s. 404–405
- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 19, 26–27, 30, 32, 35–38
- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 104–105, 236
- ↑ a b Pihlaja, s. 605
- ↑ Pihlaja, s. 739
- ↑ Pihlaja, s. 736–737
- ↑ Pihlaja, s. 738
- ↑ Pihlaja, s. 739–740
- ↑ Pihlaja, s. 740
- ↑ Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Suuri EM-kirja, s. 147–150. Sporttikustannus Oy, 1990. ISBN 951-8920-11-7
- ↑ Siukonen & Ahola 1982, s. 124, 276–277
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Urheiluvuosi 1982 Wikimedia Commonsissa
