Formula 1 -kausi 1982

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Formula 1 -kausi 1982
Järjestäjä FISA, FIA, Formula One Group
Järjestyksessä oleva kausi 33.
Kilpailuja 16
Kuljettajia 40 38 osallistui kilpailuun
Valmistajia 18
Moottoreiden valmistajat Yhdistynyt kuningaskunta Cosworth
Saksa BMW
Ranska Renault
Italia Alfa Romeo
Ranska Matra
Italia Ferrari
Yhdistynyt kuningaskunta Hart
Rengasvalmistaja(t) G M A P
Kuljettajien mestari Suomi Keke Rosberg (44p.)
Valmistajien mestari Italia Ferrari (74p.)
Eniten voittoja Ranska Didier Pironi
Yhdistynyt kuningaskunta John Watson
Ranska Alain Prost
Itävalta Niki Lauda
(Kaikki 2 kpl)
← 1981 1983 →
Keke Rosberg voitti kuljettajien maailmanmestaruuden.
Scuderia Ferrari voitti valmistajien maailmanmestaruuden 126C2:lla.

Formula 1 -kausi 1982 oli sarjan 33. kausi ja samalla yksi historian erikoisimmista kausista. Kaudella ajettiin 16 osakilpailua, joissa nähtiin 11 eri voittajaa. Mestaruuden vei lopulta vain yhden osakilpailun voittanut Keke Rosberg. Valmistajissa mestariksi palkittiin Ferrari.[1]

Kauden aikana kuoli kaksi kuljettajaa, joista Ferrarin Gilles Villeneuve kuoli Belgian GP:n aika-ajoissa sattuneessa kolarissa ja nuori tulokaskuljettaja Riccardo Paletti Kanadan osakilpailussa.[2][1] Lisäksi Didier Pironi kolaroi itsensä hengenvaarallisesti ulos kauden viidenneksi viimeisen osakilpailun, Saksan GP:n, harjoituksissa. Ennen kolarointia Pironi oli MM-sarjan johdossa, mutta onnettomuudesta aiheutuneet jalkamurtumat päättivät hänen kilpauransa.[1]

Kausi 1982 oli yksi F1-historian tasaisimpia. 16 osakilpailua sisältäneellä kaudella nähtiin 11 eri osakilpailuvoittajaa: Alain Prost, Niki Lauda, Didier Pironi, John Watson, Riccardo Patrese, Nelson Piquet, René Arnoux, Patrick Tambay, Elio de Angelis, Keke Rosberg ja Michele Alboreto. Voitot jakaantuivat seitsemälle eri tallille: Renault, McLaren, Ferrari, Brabham, Lotus, Williams ja Tyrrell.[1]

Kausi alkoi Etelä-Afrikan osakilpailulla, missä kuljettajat menivät FISAn ehdottaman uuden superlisenssisäännön vuoksi lakkoon ja he lukittautuivat hotelliin. Osapuolet pääsivät väliaikaiseen sopuun ja kuljettajat osallistuivat kilpailuun.[3]

Prost voitti kauden alussa kaksi ensimmäistä kilpailua. Kauden toisen kilpailun, Brasilian GP:n, voittoon hän nousi, kun edellä ajaneiden Piquet'n ja Rosbergin suoritukset hylättiin autojen alipainon vuoksi.[1] Huomiota herätti myös Williams-kuljettaja Carlos Reutemannin lopettamispäätös.[4] Williamsin tallipäällikkö Frank Williams palkkasi Rosbergin tallikaveriksi Derek Dalyn, kun edellisellä kaudella ajanut Alan Jones ilmoitti ennen kauden alkua siirtyvänsä muihin sarjoihin.

Kauden kolmannessa osakilpailussa Long Beachissa paluun F1-sarjaan tehnyt Niki Lauda ajoi McLarenilla voittoon ensi kertaa sitten kauden 1978. Keskeytyksestään huolimatta Prost jatkoi pistejohdossa.[5]

Seuraavassa osakilpailussa San Marinon GP:ssä Imolassa huomiota herättivät eniten FOCA-yhdistykseen kuuluvien tallien Brabhamin, Williamsin, Lotuksen, McLarenin, Ligierin, Arrowsin, Marchin, Fittipaldin, Ensignin ja Theodoren muodostama boikotti FIA:ta kohtaan. Boikotti koski Piquet'n ja Rosbergin hylkäystä Brasilian GP:ssä. Ferrari-kuljettajat Pironi ja Villeneuve ajoivat helppoon kaksoisvoittoon, mutta vastoin tallin tahtoa Pironi ajoi ruutulipulle ennen Villeneuvea. Villeneuve vannoi, ettei enää koskaan puhuisi tallitoverilleen.[6][1]

Belgian GP:ssä voittoon ajoi McLaren-kuljettaja Watson ohitettuaan viimeisillä kierroksilla pitkään johdossa ajaneen Rosbergin. Eniten huomiota sai kuitenkin Villeneuven kuolema aika-ajoissa tämän törmättyä Jochen Massin Marchiin. Auto lensi ilmaan ja osui keula edellä maahan. Villeneuve irtaantui repeytyneistä turvavöistään, lensi päin verkkoaitaa ja kuoli sairaalassa myöhemmin illalla niskanmurtumaan.[2][1]

Kauden kuudes osakilpailu Monacon GP sisälsi mielenkiintoiset viimeiset kierrokset. Kolme kierrosta ennen maalia kärjessä ajaneen Prostin auto pyörähti shikaanissa ja hajosi kaiteeseen. Johtoon noussut Patrese pyörähti toiseksi viimeisellä kierroksella Loewsin mutkassa, johon auto sammui. Kärkipaikan ottaneen Pironin autosta loppui polttoaine, samoin kuin hänen jälkeensä kilpailun kärkeen nousseen Andrea de Cesariksen Alfa Romeosta. Patrese onnistui uudelleenkäynnistämään Brabhaminsa ja ajoi voittajana maaliin saaden palkintokorokkeelle rinnalleen kilpailun keskeyttäneet Pironin ja de Cesariksen.[1][7]

Kauden puolivälissä Watson johti sarjaa 30 pisteellä. Häntä seurasivat Pironi (20), Prost (18) ja Rosberg (16). Pironi onnistui kuitenkin keräämään seuraavista kolmesta kilpailusta peräti 19 pistettä Watsonin jäädessä pisteittä. Watson ja Prost alkoivat pudota mestaruustaistelusta Rosbergin sinnitellessä mukana. Pironin mestaruus näytti melko varmalta ja hänestä olisi voinut tulla ensimmäinen ranskalainen F1-maailmanmestari, kun ero Rosbergiin oli 11 kilpailun jälkeen peräti 16 pistettä.

Kohtalo puuttui kuitenkin jälleen kerran tapahtumien kulkuun. Saksan GP:n vapaissa harjoituksissa satoi kaatamalla, mutta sarjaa johtanut Pironi päätti yrittää vielä yhtä nopeata kierrosta. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään sateen läpi, vaan törmäsi Alain Prostin Renault'hon ja katkaisi jalkansa.[1][8] Monista leikkauksista ja toimenpiteistä huolimatta Pironi vannoi palaavansa Formula 1:iin, mikä jäi kuitenkin toteutumatta.[8] Ilman tätä onnettomuutta Pironi olisi hyvinkin saattanut voittaa F1-mestaruuden.

Itse kilpailussa Saksan GP:n voittoon ajoi Villeneuvea tuurannut Patrick Tambay. Kilpailun johdossa ollut Nelson Piquet yritti ohittaa kierroksella Eliseo Salazaria, jolloin molempien kisa päättyi kolariin. Piquet'n ja Salazarin välille syntyi tappelu, jonka ratavirkailijat lopulta keskeyttivät.[9]

Pironin onnettomuus antoi neljälle muulle kuljettajalle mahdollisuudet mestaruuteen (Rosberg, Watson, Prost, Lauda). Saksan GP:tä seuranneessa Itävallan GP:ssä Prostin mestaruusmahdollisuudet kariutuivat tekniseen vikaan ja keskeytykseen johtoasemasta viisi kierrosta ennen maaliviivaa. Kilpailun voitolla Prost olisi ollut vahvasti kiinni mestaruudessa. Voittoon ajoi Lotus-kuljettaja de Angelis vain 0,05 sekuntia ennen toiseksi tullutta Rosbergia.[10][1]

Rosberg näytti lähes ratkaisseen mestaruuden hyväkseen kauden kolmanneksi viimeisessä kilpailussa Sveitsin GP:ssä (joka ajettiin todellisuudessa Ranskan Dijonissa) ajettuaan ensimmäisenä suomalaisena F1-kilpailun voittoon. Hän siirtyi MM-sarjan johtoon kolmen pisteen erolla, kun enää kaksi osakilpailua oli jäljellä. Ainoat uhkaajat olivat Prost, Watson ja Lauda.[11] Pironi puolestaan oli edelleen sairaalassa.

Viimeistä edellisessä kilpailussa Italian GP:ssä Rosbergilla oli mahdollisuus varmistaa mestaruus. Yritys epäonnistui hänen jouduttua käymään varikolla etusiiven hajoamisen vuoksi. Pysähdys vei aikaa lähes kaksi minuuttia, mikä pudotti Rosbergin lopulta kahdeksanneksi. Kilpailussa neljänneksi ajanut Watson piti itsellään vielä mahdollisuuden mestaruuteen.[1][12]

Watson epäonnistui mestaruudentavoittelussaan Las Vegasin osakilpailussa jäädessään Michele Alboreton taakse toiseksi, Rosbergin sijoituttua viidenneksi. Mestaruus alkoi kallistua Rosbergille jo aika-ajoissa kun Watson ajoi yhdeksänneksi ja Rosberg nousi hänen eteensä kuudenneksi. Paalupaikalta lähtenyt Alboreto ajoi rauhassa maaliin lähes puoli minuuttia ennen Watsonia. Rosberg varmisti maailmanmestaruutensa, ollen näin ensimmäinen suomalainen F1-maailmanmestari.[1][13]

Nro Kilpailu Päivämäärä Rata Voittanut kuljettaja Voittanut talli Raportti
1 Etelä-Afrikan Grand Prix 23. tammikuuta Kyalami Ranska Alain Prost Ranska Renault Raportti
2 Brasilia Brasilian Grand Prix 21. maaliskuuta Jacarepaguá Ranska Alain Prost Ranska Renault Raportti
3 Yhdysvallat Länsi-Yhdysvaltain Grand Prix 4. huhtikuuta Long Beach Itävalta Niki Lauda Yhdistynyt kuningaskunta McLaren-Ford Raportti
4 San Marino San Marinon Grand Prix 25. huhtikuuta Imola Ranska Didier Pironi Italia Ferrari Raportti
5 Belgia Belgian Grand Prix 9. toukokuuta Zolder Yhdistynyt kuningaskunta John Watson Yhdistynyt kuningaskunta McLaren-Ford Raportti
6 Monaco Monaco Grand Prix 23. toukokuuta Monaco Italia Riccardo Patrese Yhdistynyt kuningaskunta Brabham-Ford Raportti
7 Yhdysvallat Itä-Yhdysvaltain Grand Prix 6. kesäkuuta Detroit Yhdistynyt kuningaskunta John Watson Yhdistynyt kuningaskunta McLaren-Ford Raportti
8 Kanada Kanadan Grand Prix 13. kesäkuuta Montréal Brasilia Nelson Piquet Yhdistynyt kuningaskunta Brabham-BMW Raportti
9 Alankomaat Hollannin Grand Prix 3. heinäkuuta Zandvoort Ranska Didier Pironi Italia Ferrari Raportti
10 Yhdistynyt kuningaskunta Britannian Grand Prix 18. heinäkuuta Brands Hatch Itävalta Niki Lauda Yhdistynyt kuningaskunta McLaren-Ford Raportti
11 Ranska Ranskan Grand Prix 25. heinäkuuta Paul Ricard Ranska René Arnoux Ranska Renault Raportti
12 Saksa Saksan Grand Prix 8. elokuuta Hockenheimring Ranska Patrick Tambay Italia Ferrari Raportti
13 Itävalta Itävallan Grand Prix 15. elokuuta Österreichring Italia Elio de Angelis Yhdistynyt kuningaskunta Lotus-Ford Raportti
14 Sveitsi Sveitsin Grand Prix 29. elokuuta Dijon Suomi Keke Rosberg Yhdistynyt kuningaskunta Williams-Ford Raportti
15 Italia Italian Grand Prix 12. syyskuuta Monza Ranska René Arnoux Ranska Renault Raportti
16 Yhdysvallat Las Vegasin Grand Prix 25. syyskuuta Las Vegas Italia Michele Alboreto Yhdistynyt kuningaskunta Tyrrell-Ford Raportti
Sija Kuljettaja RSA
BRA
Brasilia
USW
Yhdysvallat
SMR
San Marino
BEL
Belgia
MON
Monaco
USE
Yhdysvallat
CAN
Kanada
NED
Alankomaat
GBR
Yhdistynyt kuningaskunta
FRA
Ranska
GER
Saksa
AUT
Itävalta
SUI
Sveitsi
ITA
Italia
LVS
Yhdysvallat
Pisteet
1 Suomi Keke Rosberg 5 DSQ 2 2 Kesk. 4 Kesk. 3 Kesk. 5 3 2 1 8 5 44
2 Ranska Didier Pironi 18 6 Kesk. 1 WD 2 3 9 1 2 3 DNS 39
3 Yhdistynyt kuningaskunta John Watson 6 2 6 1 Kesk. 1 3 9 Kesk. Kesk. Kesk. 9 13 4 2 39
4 Ranska Alain Prost 1 1 Kesk. Kesk. Kesk. 7 NC Kesk. Kesk. 6 2 Kesk. 8 2 Kesk. 4 34
5 Itävalta Niki Lauda 4 Kesk. 1 DSQ Kesk. Kesk. Kesk. 4 1 8 5 3 Kesk. Kesk. 30
6 Ranska René Arnoux 3 Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. 10 Kesk. Kesk. Kesk. 1 2 Kesk. 16 1 Kesk. 28
7 Ranska Patrick Tambay 8 3 4 1 4 Kesk. 2 DNS 25
8 Italia Michele Alboreto 7 4 4 3 Kesk. 10 Kesk. Kesk. 7 Kesk. 6 4 Kesk. 7 5 1 25
9 Italia Elio de Angelis 8 Kesk. 5 4 5 Kesk. 4 Kesk. 4 Kesk. Kesk. 1 6 Kesk. Kesk. 23
10 Italia Riccardo Patrese Kesk. Kesk. 3 Kesk. 1 Kesk. 2 15 Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. 5 Kesk. Kesk. 21
11 Brasilia Nelson Piquet Kesk. DSQ Kesk. 5 Kesk. DNQ 1 2 Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. 4 Kesk. Kesk. 20
12 Yhdysvallat Eddie Cheever Kesk. Kesk. Kesk. 3 Kesk. 2 10 DNQ Kesk. 16 Kesk. Kesk. Kesk. 6 3 15
13 Irlanti Derek Daly 14 Kesk. Kesk. Kesk. 6 5 7 5 5 7 Kesk. Kesk. 9 Kesk. 6 8
14 Yhdistynyt kuningaskunta Nigel Mansell Kesk. 3 7 Kesk. 4 Kesk. Kesk. Kesk. 9 Kesk. 8 7 Kesk. 7
15 Kanada Gilles Villeneuve Kesk. Kesk. DSQ 2 DNS 6
16 Argentiina Carlos Reutemann 2 Kesk. 6
17 Italia Andrea de Cesaris 13 Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. 3 Kesk. 6 Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. 10 10 9 5
18 Ranska Jacques Laffite Kesk. Kesk. Kesk. 9 Kesk. 6 Kesk. Kesk. Kesk. 14 Kesk. 3 Kesk. Kesk. Kesk. 5
19 Yhdysvallat Mario Andretti Kesk. 3 Kesk. 4
20 Ranska Jean-Pierre Jarier Kesk. 9 Kesk. 4 Kesk. DNQ Kesk. Kesk. 14 Kesk. Kesk. Kesk. DNQ Kesk. Kesk. DNS 3
21 Sveitsi Marc Surer 7 9 8 5 10 Kesk. 13 6 Kesk. 15 Kesk. 7 3
22 Italia Bruno Giacomelli 11 Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. 11 7 9 5 Kesk. 12 Kesk. 10 2
23 Chile Eliseo Salazar 9 Kesk. Kesk. 5 Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. 13 DNQ Kesk. Kesk. DNQ 14 9 DNQ 2
24 Saksa Manfred Winkelhock 10 5 Kesk. DSQ Kesk. Kesk. Kesk. DNQ 12 DNQ 11 Kesk. Kesk. Kesk. DNQ NC 2
25 Italia Mauro Baldi DNQ 10 DNQ Kesk. DNQ Kesk. 8 6 9 Kesk. Kesk. 6 DNQ 12 11 2
26 Brasilia Chico Serra 17 Kesk. DNQ 6 DNPQ 11 DNQ Kesk. Kesk. 11 7 DNQ 11 DNQ 1
27 Yhdistynyt kuningaskunta Brian Henton DNQ DNQ Kesk. Kesk. Kesk. 8 9 NC Kesk. 8 10 7 Kesk. 11 Kesk. 8 0
28 Saksa Jochen Mass 12 8 8 Kesk. DNQ 7 11 Kesk. 10 Kesk. 0
29 Ruotsi Slim Borgudd 16 7 10 0
30 Brasilia Raul Boesel 15 Kesk. 9 8 DNPQ Kesk. Kesk. Kesk. DNQ DNQ Kesk. DNQ Kesk. DNQ 13 0
31 Kolumbia Roberto Guerrero DNQ DNQ Kesk. DNQ DNQ Kesk. Kesk. DNQ Kesk. DNQ 8 Kesk. Kesk. NC DNS 0
32 Yhdistynyt kuningaskunta Derek Warwick Kesk. DNQ DNQ Kesk. Kesk. DNQ Kesk. Kesk. 15 10 Kesk. Kesk. Kesk. Kesk. 0
33 Yhdysvallat Rupert Keegan DNQ Kesk. Kesk. DNQ 12 0
34 Yhdistynyt kuningaskunta Geoff Lees Kesk. 12 0
Italia Teo Fabi DNQ DNQ DNQ NC Kesk. DNPQ DNQ Kesk. Kesk. DNQ Kesk. Kesk. Kesk. DNQ 0
Italia Riccardo Paletti DNQ DNQ DNQ Kesk. DNPQ DNPQ Kesk. Kesk. 0
Irlanti Tommy Byrne DNQ Kesk. DNQ DNQ Kesk. 0
Alankomaat Jan Lammers DNQ DNQ DNQ Kesk. DNQ DNQ 0
Espanja Emilio de Villota DNPQ DNPQ DNQ DNQ DNPQ 0
Brasilia Roberto Moreno DNQ 0
Sija Kuljettaja RSA
BRA
Brasilia
USW
Yhdysvallat
SMR
San Marino
BEL
Belgia
MON
Monaco
USE
Yhdysvallat
CAN
Kanada
NED
Alankomaat
GBR
Yhdistynyt kuningaskunta
FRA
Ranska
GER
Saksa
AUT
Itävalta
SUI
Sveitsi
ITA
Italia
LVS
Yhdysvallat
Pisteet
Sija Valmistaja Runko Moottori Pisteet Voitot Palkintosijat Paalupaikat
1 Italia Ferrari 126C2 Ferrari 021 74 3 11 3
2 Yhdistynyt kuningaskunta McLaren-Ford MP4/1B Ford Cosworth DFV 69 4 8 0
3 Ranska Renault RE30B Renault-Gordini EF1 62 4 8 10
4 Yhdistynyt kuningaskunta Williams-Ford FW07D
FW08
Ford Cosworth DFV 58 1 7 1
5 Yhdistynyt kuningaskunta Lotus-Ford 87B
91
Ford Cosworth DFV 30 1 2 0
6 Yhdistynyt kuningaskunta Tyrrell-Ford 011 Ford Cosworth DFV 25 1 2 0
7 Yhdistynyt kuningaskunta Brabham-BMW BT50 BMW M12/13 22 1 2 1
8 Ranska Ligier-Matra JS17
JS17B
JS19
Matra MS81 20 0 4 0
9 Yhdistynyt kuningaskunta Brabham-Ford BT49D Ford Cosworth DFV 19 1 3 0
10 Italia Alfa Romeo 179D
182
182B
Alfa Romeo 1260 7 0 1 1
11 Yhdistynyt kuningaskunta Arrows-Ford A3
A4
A5
Ford Cosworth DFV 5 0 0 0
12 Saksa ATS-Ford D5 Ford Cosworth DFV 4 0 0 0
13 Italia Osella-Ford FA1C
FA1D
Ford Cosworth DFV 3 0 0 0
14 Brasilia Fittipaldi-Ford F8D
F9
Ford Cosworth DFV 1 0 0 0
15 Yhdistynyt kuningaskunta March-Ford 821 Ford Cosworth DFV 0 0 0 0
16 Theodore-Ford TY01
TY02
Ford Cosworth DFV 0 0 0 0
17 Yhdistynyt kuningaskunta Toleman-Hart TG181C
TG183
Hart 415T 0 0 0 0
18 Yhdistynyt kuningaskunta Ensign-Ford N180B
N181
Ford Cosworth DFV 0 0 0 0
  1. a b c d e f g h i j k l Rosberg Takes the Championship with Just One Win ESPN. Arkistoitu 29.9.2015. Viitattu 9.7.2015. (englanniksi)
  2. a b John Watson Win for McLaren Overshadowed by Ferrari's Gilles Villeneuve's Death 9.5.1982. ESPN. Arkistoitu 10.7.2015. Viitattu 9.7.2015. (englanniksi)
  3. Kanal, Samarth & Stuart, Greg: 10 unforgettable F1 moments from the month of January, from driver shootouts to surprise tests Formula1.com. 7.1.2021. Formula One World Championship Limited. Viitattu 15.1.2022. (englanniksi)
  4. Piquet Wins before Ferrari Protests 21.3.1982. ESPN. Viitattu 9.7.2015. (englanniksi)
  5. Niki Lauda Takes First Win for almost Five Years at Long Beach 4.4.1982. ESPN. Viitattu 9.7.2015. (englanniksi)
  6. Didier Pironi Snatches Victory from Gilles Villeneuve on a Dark Day at Imola 25.4.1982. ESPN. Arkistoitu 31.7.2017. Viitattu 9.7.2015. (englanniksi)
  7. Riccardo Patrese Wins after Chaotic Closing Laps in Monaco 23.5.1982. ESPN. Viitattu 9.7.2015. (englanniksi)
  8. a b Didier Pironi - France ESPN. Arkistoitu 30.9.2015. Viitattu 26.8.2015. (englanniksi)
  9. Tambay Wins for Distraught Ferrari after Pironi Crash 8.8.1982. ESPN. Arkistoitu 29.6.2018. Viitattu 26.8.2015. (englanniksi)
  10. De Angelis Edges out Rosberg in Thriller 15.8.1982. ESPN. Viitattu 26.8.2015. (englanniksi)
  11. Rosberg's Maiden Win Strengthens Title Chances 29.8.1982. ESPN. Arkistoitu 20.2.2018. Viitattu 26.8.2015. (englanniksi)
  12. Arnoux Wins to Take Title Race to Vegas 12.9.1982. ESPN. Viitattu 26.8.2015. (englanniksi)
  13. Rosberg's the Champion Despite just One Win 25.9.1982. ESPN. Arkistoitu 23.1.2022. Viitattu 26.8.2015. (englanniksi)