Tiflisin pankkiryöstö 1907
Tiflisin pankkiryöstö 1907 oli Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa Tiflisissä (nyk. Tbilisi Georgiassa) 26. kesäkuuta (J: 13. kesäkuuta) 1907 tapahtunut Venäjän valtionpankin rahakuljetuksen ryöstö, jonka tarkoituksena oli rahoittaa vallankumouksellisen bolševikkipuolueen toimintaa. Ryöstöön liittyneessä kranaatti-iskussa Tiflisin Jerevan-aukiolla sai surmansa kymmeniä sivullisia. Ryöstöä johti bolševikkeja tukenut armenialais-georgialainen ammattirikollinen Simon Ter-Petrosjan eli ”Kamo”, mutta sen varsinaisena suunnittelijana pidetään Josif Stalinia (oikea nimi Josif Džugašvili), jonka poliittisella uralla tapaus merkitsi käännekohtaa. Pääosaa varsinaisista ryöstäjistä ei saatu kiinni, mutta joukko korkea-arvoisia bolševikkeja jäi kiinni yrittäessään vaihtaa ryöstösaaliiseen kuuluneita seteleitä ulkomailla. Vaikka itse ryöstö oli menestys, siitä koitui bolševikeille lähinnä haittaa.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen neljännessä puoluekokouksessa Tukholmassa huhtikuussa 1906 menševikit ajoivat läpi päätöslauselman, joka kielsi puoluetoiminnan rahoittamisen ”pakko-otoilla” eli pankkiryöstöillä. Viidennessä edustajakokouksessa Lontoossa toukokuussa 1907 hyväksyttiin jyrkempi lauselma, joka määräsi ryöstöihin syyllistyneet jatkossa erotettaviksi puolueesta. Ryöstöjä olivat järjestäneet nimenomaan bolševikit, jotka kiellosta huolimatta eivät aikoneet luopua niistä jatkossakaan. Määräyksiä ryöstöihin antoivat bolševikkien johtaja Vladimir Lenin sekä laittomaan rahoitukseen ja väkivaltaisiin iskuihin erikoistunut Leonid Krasin.[1]
Georgialainen bolševikki Josif Džugašvili, lempinimeltään ”Koba” ja myöhemmin puoluenimeltään Stalin, oli keväällä 1906 koonnut puoluetta palvelevan ryöstökoplan, jonka keskeinen henkilö oli hänen lapsuudenystävänsä Simon Ter-Petrosjan eli ”Kamo”. Joukkio oli tehnyt sen jälkeen useita menestyksekkäitä ryöstöjä Georgiassa. Stalin ilmeisesti alkoi suunnitella valtionpankin rahakuljetuksen ryöstöä syksyllä 1906 saatuaan pankkivirkailijana työskennelleen vanhan koulutoverinsa Voznesenskin kautta käyttöönsä rahoja kuljettaneiden postivaunujen salaiset aikataulut. Lenin ilmeisesti antoi georgialaiselle koplalle valtuudet kunnianhimoisen suunnitelman toteuttamiseen, ja Krasin toimitti heille kotitekoisia pommeja. Ter-Petrosjan kokosi ryöstöä varten kaksikymmenmiehisen vakiokoplansa tueksi monta kymmentä miestä ja viisi naista käsittäneen iskujoukon. Hän erosi nimellisesti puolueesta, jotta ei rikkoisi Lontoon puoluekokouksen päätöstä. Hän oli vähällä menettää toisen silmänsä, kun pommeja kuukautta ennen ryöstöä viritettäessä yksi räjähti hänen käsiinsä, mutta hän johti silti operaatiota paikan päällä.[2]
Tapahtumien kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aseistetut ryöstäjät iskivät rahoja kuljettaneiden postivaunujen kimppuun, kun ne aamupäivällä 26. kesäkuuta saapuivat Tiflisin keskustan Jerevan-aukiolle, jonka lähellä valtionpankin konttori sijaitsi. Ter-Petrosjan oli odotellut postivaunuja aukiolla hevosen kanssa ratsuväen kapteeniksi naamioituneena. Vaunuja kohti heitettiin kymmenen kotitekoista kranaattia, ja aukiota vartioineita poliiseja ja kasakoita alettiin ampua joka suunnalta pistooleilla sekasorron aiheuttamiseksi. Vaunujen kyydissä olleet valtionpankin kassanhoitaja Kurdjumov ja kirjanpitäjä Golovna kuolivat heti, ja heidän ruumiinsa räjähtivät kappaleiksi. Aukion tyhjennyttyä rahasäkit lastattiin postivaunuista Ter-Petrosjanin ajamiin toisiin vaunuihin, jotka karauttivat pois paikalta ennen poliisin vahvistuksien saapumista. Ketään ryöstöön osallistuneista ei saatu itse paikalla kiinni.[3]
Iskussa kuoli noin 40 ihmistä, joista pääosa oli räjähdyksessä kuolleita viattomia ohikulkijoita. Lisäksi 50 ihmistä haavoittui. Ryöstösaaliin suuruus oli eri tietojen mukaan joko 250 000 tai 341 000 ruplaa. Postivaunuihin jäi 20 000 ruplaa, joista hengissä selvinnyt ajuri varasti tilaisuuteen tarttuen itselleen puolet mutta jäi myöhemmin kiinni. Ter-Petrosjan toimitti ryöstösaaliin Leninille, joka asui tuolloin Suomen Kuokkalassa Villa Vasa -huvilassa.[4]
Ei tiedetä, osallistuiko Stalin henkilökohtaisesti ryöstöön. Tarinan mukaan hän olisi heittänyt ensimmäisen kranaatin läheisen palatsin katolta tai jopa johtanut hyökkäystä aukiolla. Todennäköisesti hän enintään seurasi tapahtumia etäältä tai luultavammin ei ollut paikalla lainkaan. Erään tiedon mukaan hän oli saman päivän aamuna Tiflisissä antamassa ohjeita ryöstäjille mutta poistui kaupungista ennen iskun alkua välttääkseen kiinni jäämisen.[5]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pian ryöstön jälkeen paljastui, että ryöstösaaliista 100 000 ruplaa oli merkittyjä tai sarjanumeroiltaan tunnettuja seteleitä, jotka olisi helppo jäljittää. Koko saalis toimitettiin kaikesta huolimatta ulkomaille vaihdettavaksi. Viranomaiset saivat pian selville ryöstön yhteyden bolševikkeihin ja ryhtyivät entistä tarmokkaammin etsimään heidän johtajiaan, jolloin Lenin joutui pakenemaan Suomesta ulkomaille. Hän pääsi palaamaan Venäjälle vasta kymmenen vuotta myöhemmin helmikuun vallankumouksen jälkeen. Stalin joutui pakenemaan kotimaastaan Georgiasta, jonne hän ei enää koskaan palannut pysyvästi asumaan. Krasin ja Aleksandr Bogdanov kaappasivat itselleen osan ryöstösaaliista, minkä seurauksena Lenin riitautui heidän kanssaan. Lopulta lähes kaikki rahojen vaihtamista Länsi-Euroopassa yrittäneet bolševikit jäivät kiinni, eikä ryöstösaaliista ollut puolueelle juuri mitään hyötyä. Rahanvaihtajista Maksim Litvinov jäi kiinni Pariisissa.[6]
Ter-Petrosjan vangittiin marraskuussa 1907 Berliinissä, jossa hän suunnitteli uutta, entistä suurempaa ryöstöä. Venäjän salainen poliisi Ohrana sai seuraavana vuonna selville, että juuri hän oli johtanut Tiflisin pankkiryöstöä. Ter-Petrosjan luovutettiin Venäjälle, mutta hän vältti kuolemantuomion teeskentelemällä mielisairasta. Hänet suljettiin georgialaiseen vankimielisairaalaan, josta hän pakeni 1912.[6]
Tiflisin pankkiryöstö haittasi suuresti bolševikkien ja koko sosiaalidemokraattisen puolueen julkisuuskuvaa. Menševikit perustivat kolme komiteaa tutkimaan puolueen jäsenten sekaantumista ryöstöön. Tiflisissä toiminutta tutkintakomiteaa johti Noe Žordania, Bakun komiteaa Silibistro Džibladze ja ulkomailla toiminutta komiteaa Georgi Tšitšerin. Tutkinnan seurauksena menševikkien hallitsemat Tiflisin ja Bakun puolueosastot päättivät erottaa vastuullisena pidetyn Stalinin puolueesta rangaistuksena puoluekokouksen päätösten rikkomisesta. Erottamista ei vahvistettu puolueen keskuskomiteassa, bolševikit eivät koskaan tunnustaneet sitä, ja Stalin kiisti myöhemmin koko erottamisen. Keväällä 1918 Stalin haastoi menševikkijohtaja Julius Martovin oikeuteen kunnianloukkauksesta, kun tämä oli julkaissut Stalinin puolueesta erottamista käsitelleen artikkelin. Kun Martov vaati kutsumaan Moskovassa pidettyyn oikeudenkäyntiin georgialaisia todistajia, oikeus hylkäsi koko jutun käsittelyn.[6] Stalin järjesti yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean kumoamaan oikeuden päätöksen, mutta ei vaatinut uutta käsittelyä.[7]
Stalin onnistui salaamaan osuutensa ryöstön suunnittelussa niin tehokkaasti, että se voitiin todistaa varmasti vasta 2000-luvulla tehtyjen arkistotutkimusten avulla.[8] Todisteita esittivät historiantutkijat Miklós Kun ja Simon Sebag Montefiore vuosina 2003 ja 2007 julkaistuissa Stalin-elämäkerroissaan.[9]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Stephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928, s. 113–114. Penguin Books 2014.
- Simon Sebag Montefiore: Nuori Stalin (suom. Seppo Hyrkäs). WSOY, Helsinki 2008. Alkuteos Young Stalin 2007.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Montefiore 2008, s. 155, 164–165, 177–179.
- ↑ Montefiore 2008, s. 34–35, 159–162, 169–172, 174, 183.
- ↑ Montefiore 2008, s. 31–40.
- ↑ Montefiore 2008, s. 40.
- ↑ Montefiore 2008, s. 35, 38, 184.
- ↑ a b c Montefiore 2008, s. 41, 185–189, 247–248.
- ↑ Vladimir N. Brovkin: The Mensheviks after October – Socialist Opposition and the Rise of the Bolshevik Dictatorship, s. 110–123. Cornell University Press, Ithaca 1987.
- ↑ Montefiore 2008, s. 36, lähdeviitteet.
- ↑ Kotkin 2014, s. 8, 754, kirjallisuusluettelo.