Tasavalta

Tasavalta on valtiomuoto, jolla yleensä tarkoitetaan valtiota, joka ei ole monarkia. Usein tasavallan valtionpäänä toimii määräajaksi tehtävään valittu henkilö tai toimielin. Lisäksi tasavallassa yleensä ainakin osa kansalaisista voi osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Tasavallalle ei kuitenkaan ole olemassa täysin yksiselitteistä ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Tasavallan määritelmä on myös vaihdellut eri aikoina.

Tasavallan käsite esiintyy jo antiikin historian yhteydessä, esimerkiksi puhuttaessa Rooman tasavallasta. Antiikin aikana käytetty tasavallan käsite kuitenkin erosi monella tapaa nykyisestä tasavallan käsitteestä, ja tasavallalla saatettiin tuolloin tarkoittaa mitä tahansa laillisesti hallittua poliittista yhteisöä. Keskiajalla muodostui useita kauppiaseliitin hallitsemia oligarkkisia tasavaltoja ja reformaation jälkeen eräät monarkkeja vastaan nousseet kapinalliset perustivat tasavalloiksi kutsuttuja poliittisia yhteisöjä. Nykyisen kaltainen ajatus tasavallasta monarkialle vastakkaisena hallitusmuotona kuitenkin yleistyi vasta Ranskan suuren vallankumouksen ja Yhdysvaltain itsenäisrymisen jälkeen.

Tasavaltojen poliittisten järjestelmien välillä on suuria eroja. Yleensä tasavallan päämiestä kutsutaan nykyään presidentiksi. Presidentillä saattaa olla laajat valtaoikeudet, ja hän saattaa toimia myös maansa hallituksen johtajana. Toisaalta osassa tasavalloista presidentin asema on lähinnä seremoniallinen ja valtion tärkein vallankäyttäjä on pääministeri.

Etymologia ja määritelmä

Tasavalta on tarkoittanut osin eri asioita eri aikoina ja eri kulttuureissa. Useissa kielissä tasavaltaa tarkoittavan sanan etymologiset juuret ovat latinan kielen termissä res publica (julkinen asia). Klassisessa merkityksessä termi ei sulje pois mitään tiettyä valtiomuotoa, vaan sillä tarkoitettiin mitä tahansa poliittista yhteisöä, joka ei ole tyrannia, eli laiton yksinvalta. Klassisessa merkityksessään ilmaus res publica käsitti siis myös oikeudenmukaisesti hallitun monarkian, aristokratian tai oligarkian.

Sanan merkitys alkoi muuttua vasta 1600-luvulla. Vielä vuonna 1576 ranskalainen yhteiskuntafilosofi Jean Bodin määritteli tasavallan "suvereenin vallankäyttäjän oikeudenmukaisesti järjestetyksi hallinnoksi, joka kattaa joukon sukuja sekä heitä yhteisesti koskevia asioita." Tasavalta miellettiin siis miksi tahansa vallankäytöksi, joka oli paitsi oikeutettua, mutta myös julkista, eli ei esimerkiksi perheen tai suvun sisäisiä asioita koskevaa. Monarkian vastakohtana sanaa alettiin käyttää yleisesti vasta Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvaltain vapaussodan myötä.

Nykyään sanalla tasavalta viitataan yleensä juuri sellaiseen valtiomuotoon, jonka valtionpäämies ei ole monarkki. Voidaan myös ajatella, että tasavallassa ainakin osalla kansalaista tulee olla mahdollisuus vaikuttaa valtion poliittiseen päätöksentekoon. Toisaalta tasavalta voi tarkoittaa myös mitä tahansa valtiota, jossa valtionjohdossa toimii määräajaksi tehtävään valittu henkilö tai toimielin.

Suomen kielen sana tasavalta on peräisin Elias Lönnrotilta, joka ehdotti sanaa vuonna 1836. Sana tuli korvaamaan lainatermin republiikki. Muita termille res publica ehdotettuja historiallisia suomennoksia ovat olleet muiden muassa vapaa hallitusmuoto, vapaavalta, tasavallasto ja vapaakunta.

Historia

Antiikin tasavallat

Nykyään antiikin Kreikan kaupunkivaltioihin ja Rooman tasavaltaan sekä muutamiin muihin antiikin ajan poliittisiin yhteisöihin viitataan usein tasavaltoina. Tämä on osin ongelmallista, sillä antiikin aikana ei esiintynyt nykyisen kaltaista ajatusta tasavaltalaisesta poliittisesta aatteesta tai edes määrätynlaisesta tasavaltalaisesta valtiomuodosta. Antiikin valtioita voidaan kyllä tietyin ehdoin kutsua tasavalloiksi, mutta ei ole lainkaan ilmeistä, että antiikin tasavallat ja modernit tasavallat ilmentäisivät toistensa kaltaisia valtiomuotoja tai että niiden välillä olisi suoraa historiallista jatkumoa.

Antiikin kreikkalaisen ja roomalaisen poliittisen ajattelun lähtökohta oli, että oikeutetun vallankäytön tulee tapahtua oikeudenmukaisina pidettyjen sääntöjen mukaan ja oikeudenmukaisina pidettyjen instituutioiden kautta. Esimerkiksi yksinvaltaisen monarkin vallankäyttöä ei välttämättä pidetty ongelmallisena, mikäli tämä oli saavuttanut asemansa laillisesti ja salli vapaille kansalaisille riittävän määrän henkilökohtaisia vapauksia. Vastakohta oikeutetulle vallankäytölle oli tyrannia, jossa valta oli oikeudettoman laajaa tai sitä käytti laittomasti asemansa saavuttanut itsevaltias. Klassisessa merkityksessä tasavallalla saatettiin tarkoittaa lähes mitä tahansa poliittista yhteisöä, joka ei ollut laiton tyrannia.

Eforit olivat Spartassa kansankokouksen valitsemia virkamiehiä, joiden tehtävä oli kontrolloida kuninkaiden vallankäyttöä.

Osa yhteiskuntafilosofeista, historioitsijoista ja politiikan tutkijoista on pyrkinyt löytämään yhtäläisyyksiä antiikin yhteiskuntafilosofian ja nykyaikaisen tasavaltalaisen aatteen välillä. Erityisesti Aristoteleen poliittinen filosofia on ollut laajan mielenkiinnon kohteena. On esimerkiksi korostettu sitä, että jo Aristoteleella esiintyy ajatus aktiivisen kansalaisuuden ihanteesta, joka on ominaista myöhemmälle tasavaltalaiselle aatteelle. Toisaalta kyseistä ajatusta voidaan myös haastaa, sillä Aristoteles ei pitänyt aktiivista poliittista kansalaisuutta kaikille valtioille välttämättömänä. Sen sijaan hän katsoi sen kuuluvan lähinnä ateenalaiseen demokratiaan. Oligarkkisesti johdetuissa tasavalloissa Aristoteles ei nähnyt poliittisesti aktiivista kansalaisuutta erityisen tavoiteltavana.

Toinen esimerkki antiikin ajan väitetystä esiasteesta modernille tasavallalle on niin sanottu sekoitettu valtiomuoto. Sekoitettu valtiomuoto on historioitsija Polybioksen esittämä käsite, jolla kuvataan ennen kaikkea Spartassa sekä osittain myös Rooman tasavallassa käytettyä hallintotapaa. Sekoitettu valtiomuoto yhdistää piirteitä monarkiasta, aristokratiasta ja demokratiasta, jolloin näiden välillä vallitsisi väitetysti kestävä tasapainotila eri vallankäyttäjien tasapainottaessa ja valvoessa toinen toisiaan. Väitettä, jonka mukaan sekoitettu valtiomuoto olisi esiintynyt Polybioksen kuvaamalla idealisoidulla tavalla antiikin valtioissa, voidaan pitää monelta osin epäuskottavana. Ajatus poliittisten instituutioiden välisen vallanjaon tärkeydestä ja eri vallankäyttäjien toisiaan tasapainottavasta vaikutuksesta on kuitenkin ollut tärkeä myöhemmälle tasavaltalaiselle ajattelulle.

Keskiajan kauppatasavallat

Keskiaikaisten kauppatasavaltojen synty ajoittuu myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan taitteeseen. Näiden oligarkkisesti hallittujen kaupunkivaltioiden omintakeinen valtiomuoto juontaa juurensa 700-luvulle, jolloin esimerkiksi Venetsia oli osa Bysantin valtakuntaa. Kaupungin johtoon asetettiin korkea virkamies, josta käytettiin nimitystä doge (latinan sanasta dux, "johtaja").

Varhaiskeskiajalla dogen valtaoikeudet olivat huomattavan laajat, ja virasta yritettiin myös tehdä muutamaan otteeseen perinnöllistä, aatelisarvon kaltaista asemaa. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu, ja noin 1100-luvulta alkaen dogen yksinvaltaa vastustava aristokraattinen eliitti onnistui luomaan kauppatasavaltoihin erilaisia dogen valtaa kontrolloivia instituutioita.

Dogen palatsi Venetsiassa

Kauppatasavallat erosivat monin tavoin nykyisistä tasavalloista. Niiden hallinto oli luonteeltaan oligarkkinen, ja valtiolliseen elämään pääsi osallistumaan vain rajattu määrä valtasukuja. Dogen virassa oli myös monarkiaa muistuttavia piirteitä. Virka oli esimerkiksi elinikäinen, joskaan ei perinnöllinen. Dogen yhteiskunnallinen ja oikeudellinen asema myös rinnastui jotakuinkin ruhtinaan tai prinssin aatelisarvoon.

Italian kauppatasavaltojen kaltaisia kauppiaseliitin johtamia kaupunkivaltioita syntyi myös muualle Euroopaan. Esimerkiksi Hansaliittoon kuuluvat kaupungit olivat yleensä kauppiasluokan johtamia. Myös Sveitsissä syntyi myöhäiskeskiajalla omintakeinen vapaiden talonpoikien yhteishallinto, joka syrjäytti aluetta aiemmin hallineen feodaaliaatelin, ja jota voidaan pitää monella tapaa tasavaltalaisena. Lopulta renessanssiajalle tultaessa Euroopan voidaan sanoa jakautuneen maata omistavan aatelin hallinnoimiin monarkioihin ja kauppiaseliitin hallitsemiin tasavaltoihin.

Renessanssiajalla yhteiskuntafilosofien kiinnostus kauppatasavaltojen hallitusmuotoa kohtaan kasvoi. Etenkin Venetsian tasavallan ja sen monimutkaisten valtaelinten ajateltiin ilmentävän antiikin ajattelijoiden ihannoimaa sekoitettua valtiomuotoa. Myös muualla Euroopassa alettiin paikka paikoin vaatia sellaisten valtaelinten tai lakien asettamista, jotka kykenisivät valvomaan monarkin valtaa suhteessa säätyihin. Nämä tavallaan tasavaltalaiset vaikutteet eivät kuitenkaan vielä tässä vaiheessa haastaneet monarkiaa valtiomuotona. Monarkian kumoamisen sijaan alettiin yleisemmin vaatia monarkin, aatelin ja alempien säätyjen välistä valtaa tasapainottavia uudistuksia.

Protestanttiset tasavallat

Oliver Cromwell (1599-1658)

1500-luvulta alkaen Euroopassa alkoi esiintyä protestantismin piiristä nousevaa liikehdintää, joka pyrki haastamaan niin katolisen kirkon kuin katolisten hallitsijoidenkin asemaa. Aatelin ja porvariston kapinaa monarkkia vastaan pyrittiin oikeuttamaan esimerkiksi sillä, että myös antiikin valtioissa esiintyi monarkin valtaa kontrolloivia laillisia instituutioita. Erityisesti Jean Calvin omaksui ajatuksen, jonka mukaan hallitsijaa vastustavilla virkamiehillä voisi olla vastaavanlainen oikeus asettua hallitsijaansa vastaan kuin Rooman valtakunnan tribuuneilla tai Spartan eforeilla oli. Myöskin skotlantilaiset ja englantilaiset protestantit sekä ranskalaiset hugenotit pyrkivät oikeuttamaan vaatimuksiaan osin antiikin tasavaltalaisuudesta juontavilla ajatuksilla.

Muutamassa protestanttisessa valtiossa omaksuttiin myös tasavaltalainen hallitusmuoto. Alankomaiden tasavalta syntyi vuosina 1568-1609 katolista Espanjaa vastaan kapinoineista protestanttisista provinsseista. Nämä lopulta liittoutuivat yhdeksi tasavaltalaiseksi valtioksi. Alankomaiden tasavalta säilyi itsenäisenä aina vuoteen 1795 asti.

Myös Englannissa Englannin sisällissodan seurauksena kuningas Kaarle I teloitettiin, ja vuonna 1649 valta siirrettiin valtioneuvostolle ja parlamentille. Englannin tasavaltaa hallitsi sen lyhyen olemassaolon ajan käytännössä Oliver Cromwellin johtama sotilasdiktatuuri. Cromwellin hallinto pyrki ennen kaikkea luomaan yhteiskunnan, jossa vallitsisi laaja uskonnonvapaus. Kokeilu jäi lyhytaikaiseksi. Oliver Cromwell menehtyi vuonna 1658, minkä jälkeen valtion johtoon nousi hänen poikansa Richard Cromwell. Hallitsijana kyvytön Richard joutui luopumaan vallasta jo vuonna 1659. Vuonna 1660 kuningaskunta palautettiin voimaan ja Kaarle II kutsuttiin Englannin valtaistuimelle.

Liberaali tasavaltalaisuus

Ajatus tasavallasta monarkian vastakohtana alkoi muovautua 1600- ja 1700-lukujen aikana. Kyseisenä ajanjaksona monarkit olivat onnistuneet laajentamaan valtaoikeuksiaan ja pyrkivät usein saavuttamaan itsevaltaisen aseman. Alkoi muovautua uudenlainen ajatus hallintotavasta, jossa rajoitettaisiin monarkin absoluuttista valtaa, ja vallanpitäjien toimintaa ja valitsemista ohjaisi perustuslaki. Tasavallalla myös alettiin hiljalleen tarkoittamaan valtiomuotoa, jossa valtaa pitäisi monarkin sijasta määräajaksi valittu perustuslain rajoittama hallitsija.

Vuonna 1776 Yhdysvallat julisti itsenäisyytensä Ison-Britannian kuningaskunnasta. Kapinan taustalla ei ollut niinkään tasavaltalainen poliittinen aate tai pyrkimys luoda itsenäistä tasavaltaa. Itsenäistyneiden siirtokuntien alkuperäinen tavoite oli sen sijaan puolustaa siirtokuntien etuja suhteessa emämaahan. Itsenäisyysjulistukseen ja brittimonarkiasta riippumattomaan tasavaltalaiseen hallintoon päädyttiin vasta, kun kiista emämaan hallintoa vastaan kasvoi lopulta sovittamattoman jyrkäksi.

Tasavaltalainen ajattelu Euroopassa mullistui Yhdysvaltain itsenäistymisen myötä. Ennen Yhdysvaltain itsenäistymistä vallalla oli käsitys, jonka mukaan kaupunkivaltiota suuremmat tasavallat eivät voisi olla vakaita. Valtion laajenemisen otaksuttiin väistämättä johtavan kansalaisten vieraantumiseen toisistaan, jolloin tasavalta ajautuisi pian anarkiaan ja sen kautta tyranniaan. Yhdysvaltojen uuden poliittisen järjestelmän menestys osoitti, että edustuksellinen tasavaltalainen järjestelmä kykeni säilyttämään vakautensa myös modernina aikana.

Tasavallan allegoria Pariisissa. Ranskan symboli Marianne käsissään oliivipuun oksa sekä Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus.

Vaati kuitenkin aikansa, ennen kuin ajatus mahdollisuudesta korvata monarkia tasavaltalaisella hallinnolla tuli Euroopassa yleiseksi. Edes Ranskan vallankumouksen alkaessa suurin osa vallankumouksellisista ei uskonut siihen, että monarkia olisi mahdollista kumota. Kuningasvaltaa ja monarkian instituutioita pidettiin pitkään liki pyhinä jopa kumouksellisten enemmistön keskuudessa, ja tasavaltalainen faktio oli vaikutusvaltansa ja näkyvyytensä osalta hyvin marginaalinen. Ensimmäiset suoranaisesti kuningasvaltaa vastustavat kirjoitukset Ranskassa julkaistiin vasta vuonna 1790, jolloin vallankumouksen tapahtumaketju oli jo käynnistynyt.

Ranskan vallankumouksen onnistuttua ja kuningasvallan lopulta romahdettua, myös tasavallan käsite tuli uudella tavalla määritellyksi. Tasavaltaa ei enää oikeutettu niinkään antiikista juontavien instituutioiden kautta, vaan kansalle luonnostaan kuuluvien oikeuksien perusteella. Esimerkiksi vallankumouksen johtohahmoihin lukeutunut Jacques Pierre Brissot määritteli tasavallan sellaiseksi hallinnoksi, joka on valittu kansaa varten ja kansan toimesta, jonka kaikki valta on delegoitua tai edustuksellista, ja jonka hallintokausi on kestoltaan määräaikainen tai muuten väliaikainen.

Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen tasavaltalaisuutta ei nähty enää pelkästään olosuhteiden pakosta nousevana paikallisena monarkianvastaisuutena. Sen sijaan tasavaltalaisten keskuudessa vallankumouksen ihanteiden ajateltiin olevan universaaleja. Kansalliskokouksen laatiman Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen ajateltiin koskevan kaikkia maailman ihmisiä, myös Ranskan ulkopuolella. Vallankumouksen toivottiin myös toimivan esimerkkinä tai alkusysäyksenä liikkelle, joka johtaisi tasavaltalaisen hallitusmuodon maailmanlaajuiseen leviämiseen. Käytännössä nämä ihanteet monella tapaa kariutuivat esimerkiksi jakobiiniterrorin ja muiden sisäisten ristiriitojen kourissa. Monarkian ja tasavaltalaisuuden välinen vastakkainasettelu johti joka tapauksessa lukuisiin sotiin, ja myöhemmin Napoleonin sotien aikaan Ranska myös perusti valtaamistaan alueista Eurooppaan useita uusia tasavaltoja nukkevaltioikseen.

Napoleonin sotien jälkeen monarkia säilyi Euroopan yleisimpänä valtiomuotona aina Ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan jälkeen monet aiemmista monarkioista hajosivat pienemmiksi ja usein tasavaltalaisiksi kansallisvaltioiksi.^lähde? Ensimmäisen maailmansodan jälkeisten itsenäisten tasavaltojen muodostumista edesauttoi nationalismin leviäminen. Esimerkiksi Itävalta ja Saksa menettivät alueitaan ja muuttuivat tasavalloiksi. Myös esimerkiksi Suomi, Viro, Latvia ja Liettua saavuttivat itsenäisyyden Venäjän keisarikunnasta ja omaksuivat pian tasavaltalaisen hallitusmuodon.

Sosialistiset kansantasavallat

1900-luvulta alkaen monarkioiden ja liberaalien tasavaltojen ohelle alkoi muodostua sosialistisia tasavaltoja. Jo ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa Venäjän keisarikunnan tilalle muodostui sosialistinen Neuvostoliitto. Toisen maailmansodan jälkeen sosialistinen valtiomuoto levisi yhä laajemmalle, ja sosialistisia kansantasavaltoja perustettiin Itä-Euroopan lisäksi Aasiaan (Kiina, Kambodža, Vietnam) ja Afrikkaan (Angola, Etiopia, Mosambik). Myös Kuuba omaksui sosialistisen hallintotavan.

Kansantasavaltojen hallintotavoissa ja yhteiskunnallisissa oloissa esiintyi suurtakin vaihtelua. Valtioita yhdisti lähinnä se, että ne pyrkivät vaihtelevissa määrin rajoittamaan yksityisomistusta, keskittämään taloudellisia resursseja valtion käsiin ja keskittämään poliittista valtaa yhden puolueen haltuun. Sosialismin leviäminen hiipui Berliinin muurin murtumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tämän jälkeen useat sosialistisista kansantasavalloista ovat luopuneet sosialistisesta hallintomuodosta. Nykyään lähinnä Kiina ja Kuuba sitoutuvat virallisesti sosialistiseen valtiomuotoon.

Poliittinen järjestelmä

Valtionpää

Pääartikkeli: Presidentti

Ranskan suuren vallankumouksen ja Yhdysvaltain itenäistymisen jälkeen tasavallalla on tarkoitettu yleisimmin sellaista valtiomuotoa, jonka valtionpää valitaan säännöllisin väliajoin perustuslakiin perustuvalla valintatavalla. Tasavalta on tällä tavoin määriteltynä vastakohta perinnölliselle monarkialle, jossa valtionpään asema on elinikäinen ja periytyvä. Tasavaltojen valtionpäämiesten virkanimikkeissä, valtaoikeuksissa ja valintatavoissa on kuitenkin huomattavia eroja. Lisäksi osassa tasavalloista valtionpään asema voi olla elinikäinen ja jopa vaikutusvaltaisempi kuin mitä monarkiassa yleensä on. Näin on esimerkiksi Pohjois-Koreassa.

Tasavallan valtionpäästä voidaan käyttää lukuisia eri nimityksiä. Nykyään yleinen tasavallan valtionpään virkanimi on presidentti. Presidenttien asema vaihtelee hyvin paljon eri tasavaltojen välillä - täysin seremoniallisesta asemasta valtion merkittävimpään vallankäyttäjään. Mikäli presidentin valtaoikeudet ovat vähäiset, toimii maan merkittävimpänä poliittisena johtajana usein pääministeri.

Useimmissa tasavalloissa presidentti valitaan virkaansa vaaleilla, jotka yleensä pyrkivät olemaan ainakin jollain tapaa demokraattiset. Usein presidentti valitaan suoralla kansanäänestyksellä tai valitsijamiesten välityksellä. Myös maan parlamentti saattaa nimittää presidentin, ja näin on esimerkiksi Israelissa ja Kreikassa.

Presidentti saattaa saavuttaa asemansa myös epädemokraattisesti. Useissa maissa vaaleilla valitut presidentit ovat jatkaneet valtakauttaan poikkeustilalakien turvin. Toisaalta esimerkiksi vallankaappauksen myötä epädemokraattisesti valtansa saaneet johtajat saattavat pyrkiä legitimoimaan asemaansa nimittämällä itsensä presidentiksi.

Historiallisesti presidentti virkanimikkeenä on peräisin siirtomaa-ajalta, jolloin Brittiläisen imperiumin eräitä korkeita virkamiehiä kutsuttiin kyseisellä nimityksellä. Yhdysvaltain itsenäistyttyä perustettiin Yhdysvaltain presidentin virka. Sittemmin lukuisat myöhemmin perustetut tasavallat ovat omaksuneet tavan kutsua valtionpäätä presidentiksi.

Aiemmin historiassa tasavaltojen päämiehistä on käytetty myös lukuisia muita nimityksiä. Esimerkiksi Rooman tasvallan korkeimpia virkamiehiä kutsuttiin konsuleiksi. Venetsiassa ja eräissä muissa keskiaikaissa kauppiastasavalloissa valtionpään nimitys puolestaan oli doge.

Presidenttijohtoinen tai parlamentaarinen järjestelmä

Valtiomuotoja maailman eri maissa. Presidenttijohtoinen järjestelmä sinisellä, semipresidentiaalinen keltaisella ja parlamentaarinen oranssilla.

Tasavaltojen poliittisia järjestelmiä voidaan luokitella presidentin valtaoikeuksien mukaan. Erityisesti eroja on siinä, toimiiko presidentti myös hallituksen päämiehenä, vai onko toimeenpanovaltaa käyttävällä hallituksella oma erillinen päämies.

Presidenttijohtoinen tasavalta

Presidenttijohtoiseksi kutsutaan sellaista tasavaltaa, jossa presidentti toimii sekä valtionpäänä että hallituksen johtajana. Presidenttijohtoisessa järjestelmässä ei yleensä ole erillistä hallituksen päämiestä, vaan presidentti johtaa maassaan toimeenpanovaltaa käyttävää hallitusta. Presidentillä voi tämän lisäksi olla myös muita valtaoikeuksia. Valtaoikeuksiin kuuluu usein veto-oikeus parlamentin hyväksymiin lakeihin, korkeimpien tuomioistuinten tuomareiden nimittäminen tai asevoimien ylipäälikkyys.

Presidenttijohtoinen järjestelmä on historiallisesti peräisin Yhdysvalloista, jossa se omaksuttiin pian Yhysvaltain itsenäistyttyä. Sittemmin järjestelmä on levinnyt laajalle. Erityisesti monet 1980- ja 1990- luvuilla demokratisoituneet valtiot ovat ottaneet valtiomuotoonsa mallia yhdysvaltalaisesta järjestelmästä ja omaksuneet siten myös presidentin laajat valtaoikeudet osaksi perustuslakiaan.

Parlamentaarinen tasavalta

Parlamentaarinen järjestelmä tarkoittaa tasavaltaa, jossa presidentti ei toimi toimeenpanovaltaa käyttävän hallituksen johtajana. Lisäksi parlamentaarisessa järjestelmässä hallitus on vastuussa presidentin sijasta parlamentille. Hallituksen päämiestä kutsutaan tämän kaltaisissa järjestelmissä usein pääministeriksi. Parlamentaarinen järjestelmä on tyypillinen etenkin Länsi-Euroopan tasavalloille. Myös Suomen nykyinen perustuslaki on parlamentaarisen järjestelmän mukainen.

Tyypillisesti pääministeri on parlamentaarisessa tasavallassa valtion merkittävin vallankäyttäjä. Presidentin tehtävä voi olla täysin seremoniallinen, tai ainakin hänen valtaoikeutensa ovat huomattavasti rajallisemmat kuin presidenttijohtoisessa tasavallassa. Järjestelmä muistuttaakin läheisesti perustuslaillista monarkiaa, jossa valtionpäällä ei ole juuri poliittista valtaa, ja tosiasiallisena vallankäyttäjän toimii parlamentin valitsema pääministeri.

Semipresidentiaalinen tasavalta

Presidenttijohtoisen ja parlamentaarisen järjestelmän väliin sijoittuu malli, jossa presidentti käyttää huomattavaa poliittista valtaa, mutta hänen lisäkseen on myös erillinen pääministerin virka. Näin on esimerkiksi Ranskassa. Pääministerin nimittää Ranskan presidentti, mutta ollakseen toimintakykyinen, tulee pääministerin myös nauttia parlamentin luottamusta. Järjestelmä johtaa tilanteeseen, jossa presidentti toimii merkittävänä sisäpoliittisena vallankäyttäjän silloin, kun häntä tukeva puolue nauttii parlamentin enemmistöasemasta. Poliittisesti epäedullisessa tilanteessa presidentti voi kuitenkin joutua nimittämään sellaisen pääminsiterin, jonka poliittinen linja eroaa presidentin omasta linjasta. Tällöin presidentin asema rajoittuu pitkälti ulkopolitiikan johtamiseen, kun taas pääministeri johtaa sisäpoliittista päätöksentekoa.

Ranskan ulkopuolella semipresidentiaalinen järjestelmä saavutti suosiota lukuisissa Itä-Euroopan maissa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Nykyään semipresidentiaalisia järjestelmiä esiintyy esimerkiksi Venäjällä, Puolassa ja Bulgariassa.

Tasavaltalaisuus aatteena

Pääartikkeli: Tasavaltalaisuus

Tasavaltalaisuus on poliittinen aate tai ideologia, jonka mukaan kansalaisten vapaus toisten ihmisten tai valtion mielivaltaisesta vallankäytöstä on keskeinen poliittinen arvo. Usein tasavaltalaisuuteen liittyviä piirteitä ovat myös poliittisesti aktiivisen kansalaisuuden arvostus, vallanpitäjien korruption kritiikki, sekoitetun valtiomuodon eli toisiaan tasapainottavien instituutioiden tavoittelu, laillisuusperiaatteen korostaminen, sekä pyrkimys kytkeytyä antiikin tasavaltojen historialliseen traditioon.

Nykyisen kaltainen tasavaltalaisuus alkoi muovautua uuden ajan Euroopassa. Sen varhaisia edustajia olivat esimerkiksi Niccolò Machiavelli, John Milton ja Montesquieu. Edelleen tasavaltalaista aatetta kehittivät ja edistivät esimerkiksi Thomas Jefferson ja John Adams.

Edellä kuvatuista yhteisistä piirteistä huolimatta tasavaltalaisuus ei muodosta tarkkarajaista ja yhtenäistä poliittista aatetta. Osa tasavaltalaisista korostaa poliittisen vapauden toteutumista nykyaikaisten yhteiskuntien kontekstissa, kun taas klassinen tasavaltalaisuus painottaa enemmän kansalaishyveiden merkitystä ja antiikin poliittisen tradition arvoa.

Esimerkkejä tasavalloista

Pääartikkeli: Luettelo tasavalloista

Tasavalloista voidaan käyttää useita eri nimityksiä, jotka kuvaavat tarkemmin valtiota ja sen poliittista järjestelmää. Ohessa on lueteltu eräitä esimerkkejä tyypillisistä tasavaltojen lisämääreistä ja nimistä.

• Pelkkä tasavalta – Esimerkiksi Suomi, Ranska ja Turkki.

• Liittotasavalta, konfederaatio tai federaatio – nimitykset merkitsevät tasavaltaisten valtioiden muodostamaa liittoa. Esimerkiksi: Itävalta, Brasilia, Saksa, Intia, Yhdysvallat, Venäjä ja Sveitsi.

• Islamilainen tasavalta – Afganistanin, Pakistanin ja Iranin kaltaisia valtioita, joita hallitaan islamilaisen lain mukaisesti.

• Arabitasavalta – esimerkiksi Syyria, jonka nimi viittaa Ba'ath arabihallitukseen.

• Kansantasavalta – mm. Kiina ja Pohjois-Korea. Nimitys, joka oli tavallinen monilla entisillä kommunistisilla valtioilla.

• Demokraattinen tasavalta – Nimitys, jota ovat käyttäneet eräät kommunistiset valtiot, sekä eräät entiset siirtomaat itsenäistymisensä jälkeen. Esimerkiksi entinen Saksan demokraattinen tasavalta ja Kongon demokraattinen tasavalta.

• Vapaavaltio – Käytetään joskus valtiosta, joka on siirtymävaiheessa monarkiasta tasavaltaan. Irlannin tasavaltalaishallitus käytti nimitystä Irlannin vapaavaltio, kun Irlanti oli vielä osa Brittiläistä imperiumia.

• Venezuela on vuoden 1999 jälkeen ottanut käyttöön nimityksen Venezuelan bolivaarinen tasavalta.

• Esiintyy myös nimiä, jotka perustuvat perinteisiin ja historiaan. Esimerkiksi Uruguayn virallinen nimi on "Uruguayn itäinen tasavalta".

Kirjallisuutta

• Jean-Jacques Rousseau, Du Contrat Social, ou Principes de Droit Politique (1762) suom. J.V. Lehtonen 1997.
• Everdell, William R.: The End of Kings: A History of Republics and Republicans University of Chicago Press. Arkistoitu 15.1.2007. Viitattu 30.12.2006. (englanniksi)
• van Gelderen, Martin & Skinner, Quentin eds.: Republicanism: A Shared European Heritage, v1, Republicanism and Constitutionalism in Early Modern Europe, Cambridge: Cambridge U.P., 2002
• van Gelderen, Martin & Skinner, Quentin eds.: Republicanism: A Shared European Heritage, v2, The Values of Republicanism in Early Modern Europe, Cambridge: Cambridge U.P., 2002
• Pettit, Philip: Republicanism: A Theory of Freedom and Government, NY: Oxford U.P., 1997, ISBN 0-19-829083-7; Oxford: Clarendon Press, 1997.
• Monera, Frédéric: L'idée de République et la jurisprudence du Conseil constitutionnel – Paris : L.G.D.J., 2004 [1]-[2] (Arkistoitu – Internet Archive);

Aiheesta muualla

• Sitaatteja aiheesta Tasavalta Wikisitaateissa