Tampereen Ilveksen historia (jääkiekko)

Ilves–HJK tammikuussa 1937.

Tämä artikkeli kertoo tamperelaisen jääkiekkoseura Tampereen Ilveksen historiasta.

Ensimmäiset vuodet

Ilves perustettiin Niilo Tammisalon johdolla keväällä 1931. Alkuun seura keskittyi jalka-, jää- ja pesäpalloon, mutta jo seuraavana talvena se pelasi myös ensimmäisen jääkiekko-ottelunsa. Lapinniemen Visan kentällä Näsijärven Naistenlahden jäällä pelatussa SM-cupin ottelussa Tampereen Palloilijat voitti Ilveksen 1–2. Ilveksen historian ensimmäisen maalin teki Reino Lahtinen.

Alkuun sama Ilveksen joukkue pelasi talvisin sekä jääpalloa että -kiekkoa, jopa samoilla vieraspelimatkoilla. Kauden 1932–1933 jälkeen seura alkoi kuitenkin keskittyä kiekkoiluun, jossa nähtiin enemmän menestymisen mahdollisuuksia. Harjoittelua kehitettiin Tammisalon ja maalivahti Valter Tuomen maajoukkueessa saamien kokemusten pohjalta ja seura nousi nopeasti huipulle.

Joulukuussa 1933 Ilvekselle valmistui oma kenttä Pyhäjärven rantaan Palomäen uimalaitokselle. Kenttä oli kuitenkin alamittainen ja ongelmia aiheutti myös järvenjään railoilu. Ilves luopuikin kentästä jo yhden kauden jälkeen ja päätti rakentaa jääkiekkoradan Talouskoulun kupeessa Koulukadun ja Mariankadun välissä sijainneille Tampereen Tennisseuran kentille. Se avattiin tapaninpäivänä 1934.

Oma täysikokoinen kenttä, jota pidettiin Suomen hienoimpana, helpotti Ilveksen harjoitteluolosuhteita kilpailijoihin verrattuna. Tosin Ilves myi jääaikaa myös muille seuroille; toiminta oli kannattavaa vaikkei suuria rahavirtoja liikuttanutkaan.

Ilves voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 epätavallisesti Jääkiekkoliiton edustajakokouksen äänestyksellä, kun helsinkiläinen KIF ei suostunut pelaamaan ratkaisevaa uusintaottelua Tampereella. Seuraavina kahtena vuotena Ilves uusi mestaruutensa, ilman kabinettipäätöksiä. Joukkueen tuonaikaisia tähtipelaajia olivat Tiitolan veljekset Jussi ja Risto sekä Matti Wasama. 1939 Ilves sijoittui pronssille.

Sota-aika

Seuraavat vuodet Suomessa kiekkoiltiin sodan varjossa. Kaudella 1939–1940 Ilves ei pelannut tai harjoitellut lainkaan, ja pahimpana iskuna joukkueen kapteeni ja seuran puheenjohtaja Jussi Tiitola kaatui rintamalla. Välirauhan kaudella 1940–1941 Ilves sijoittui kolmanneksi, mutta seuraava kausi jouduttiin jälleen perumaan jatkosodan sytyttyä.

Sotatoimien rauhoituttua jääkiekon kehitys pääsi Tampereella jälleen vauhtiin. Tammikuussa 1941 kaupunki rakennutti Eteläpuistoon uuden kiekkoradan, jonne Ilveskin siirtyi pelaamaan. 1942–1943 pelattiin epävirallinen, myöhemmin viralliseksi julistettu sarja, jossa Ilves sijoittui kolmanneksi. Seuraavalla kaudella Ilves menestyi hyvin nuorten myöhemmin Ilves-ikoni Aarne Honkavaaran, Pentti Isotalon ja Kalle Havulinnan johdolla. Käynnissä ollut sarja jouduttiin jättämään kesken, kun Helsingin suurpommitukset ensin tuhosivat Kaisaniemen kentän ja sen jälkeen katkaisivat rautatieyhteydet Tampereelle. Mestaruutta ei lopulta jaettu lainkaan.

Jatkosodassa kaatuivat Ilveksen pelaajista Erkki Rintala, Olli Lahtinen ja Heikki Lahdelma. Maalivahti Teuvo Castren haavoittui ja sokeutui loppuiäkseen.

Koulukadulle

Tampereen Ilveksen joukkue helmikuussa 1945.

Eteläpuiston kenttää kritisoitiin matalista laidoista, jotka aiheuttivat vaaratilanteita niin pelaajille kuin katsojille, sekä Tampereelle kehittyvässä jääkiekkobuumissa nopeasti pieniksi jäävistä katsomoista. Joulukuussa 1945 valmistuikin Ilveksen vanhan Talouskoulun kentän kupeeseen Koulukadulle uusi kenttä, johon saatiin täysikorkea kaukalo ja 4 500 hengen katsomo.

1940-luvun loppupuoliskolla seura juhli toistamiseen kolmen perättäisen mestaruuden putkea ja pelasi tappioitta yli neljä vuotta – tosin vain 34 ottelua. Kahden hopean jälkeen seurasi 1950–1952 jälleen kolmen mestaruuden sarja.

Mestaruuksia ratkaisi Ilvekselle erityisesti H-ketjuksi kutsuttu hyökkäyskolmikko Havulinna–Honkavaara–Huhti; myöhemmin Kalle Havulinnan korvasi ketjussa Yrjö Hakala, mutta nimi säilyi. Menestyksen taustasyinä on katsottu olleen vahvan juniorityön ja Risto Lindroosin osaavan valmennuksen. Ilves hankki valmennusapua myös Ruotsista: Kurre Karlberg IK Götan joukkueesta vieraili Tampereella konsultoimassa.

Ilveksen junioritoiminta käynnistyi toden teolla viimeisenä sotavuonna, ja vuonna 1945 ensimmäistä kertaa ratkaistun nuorten Suomen-mestaruuden Ilves voitti ylivoimaisesti maalierolla 23–1.

Ilveksen historialle omintakeista on sen lukuisa tataariyhteisöön kuuluneiden pelaajien määrä 1900-luvulla. Ilveksen riveissä tataarit saavuttivat yhteensä 18 SM-kultamitalia. Näistä menestyksekkäimpiä ovat Lotfi Nasib ja Räshid Hakimsan.

Vauhtia Suomen sarjasta

Teppo Rastio ottelussa HJK:ta vastaan 1958.

Kausiksi 1952–1953 ja 1953–1954 moni vanha pelaaja lopetti, mistä syystä sarjasijoitus laski kausi kaudelta ja lopulta heikentynyt Ilves putosi 1954 ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran Suomen toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, silloiseen Suomen sarjaan. Tämä oli tuohon aikaan normaalia seuratoiminnan aaltoliikettä; amatöörijoukkuetta ei helposti voitu vahvistaa ulkopuolisin hankinnoin kuten nykypäivän ammattilaisurheilussa vastaavassa tilanteessa tehdään.

Vierailu Suomen sarjassa jäi yhden kauden mittaiseksi. Nuoret pelaajat kasvoivat nopeasti vastuunkantajiksi, eikä Ilves hävinnyt sarjassa yhtään ottelua. Suomen sarjan lisäksi Ilves osallistui kaudella 1954–1955 myös ensimmäistä kertaa järjestettyyn Suomen cupiin, jossa joukkue selvisi loppuotteluun. Cup-mestaruuden vei kuitenkin TPS.

Koulukadun kentälle saatiin maan ensimmäinen tekojää 1956. Tällä on sanottu olleen ratkaiseva merkitys koko Suomen jääkiekkoilun ammattilaistumiselle, kun peli- ja harjoittelumahdollisuudet lisääntyivät kauden pidetessä ja jäävarmuuden parantuessa.

Vuonna 1957 Ilves nousi jälleen mestariksi ja pysyi huipulla pitkään: 19 kautta vuosina 1957–1975 tuottivat kuusi mestaruutta, neljä hopeaa ja viisi pronssia; vain kolmesti Ilves jäi vaille mitalia. Suomen Cupista tuli samana aikana kaksi voittoa ja yksi hopeatila. Joukkuetta kannatteli yhä vahva juniorityö. Raimo Kilpiö, Erkki Koiso ja Juhani Lahtinen sekä myöhemmin Lasse Oksanen, Reijo Hakanen, Jorma Peltonen ja Jarmo Wasama nousivat maineeseen.

Kaudella 1966–1967 Ilves selviytyi ensimmäisenä suomalaisjoukkueena Euroopan cupin loppuotteluun, jossa tšekkoslovakialainen ZKL Brno oli kuitenkin parempi otteluvoitoin 2–0.

Hakametsään ja kohti ammattilaisuutta

Hakametsän jäähalli

Vuonna 1965 Ilves siirtyi Kooveen ja Tapparan tavoin uuteen Hakametsän jäähalliin. Halliin siirtymisestä oli seuralle ennen kaikkea taloudellista etua: pelaajia eivät ulkojääolosuhteet juuri haitanneet mutta katsojia kylläkin, ja huonolla säällä yleisömäärät jäivät vähäisiksi. Esimerkkinä tästä kaudella 1961–1962 Ilveksen kotiotteluiden yhteenlaskettu katsojamäärä oli 31 000 mutta seuraavalla kaudella vain 19 000, vaikka joukkue sijoittui pronssille.

Vuonna 1961 Ilves palkkasi ensimmäisenä palloiluseurana Suomessa päätoimisen managerin, Seppo Helteen, joka toimi myös joukkueen valmentajana. Helle halusi uudistaa seuran ilmeen, missä yhteydessä otettiin vuonna 1962 käyttöön uusi merkki, Rauno Bromsin suunnittelema Ilves-pää.

Päätoimisen managerin lisäksi myös pelaajille alettiin maksaa korvauksia ja kannustuspalkkioita. Summat olivat kuitenkin vielä kaukana ammattilaisuudesta: voitosta maksettu 2 000 markkaa vastasi vuoden 2006 rahassa noin neljää euroa. Vastaavasti varainhankintaa tehostettiin. Yleisömäärät moninkertaistuivat jäähalliin siirtymisen myötä, ja mainoksia ilmestyi niin peliasuihin, kaukalon laitoihin kuin kenttäkuulutuksiin jo 1960-luvun alussa.

Alamäkeä 1970-luvulla

Kanadalaisen pelaajavalmentajan Len Lunden johdolla Ilves saavutti 1972 15. mestaruutensa. Ilves pysyi SM-sarjan kärkikamppailuissa tämän jälkeen vielä kolme kautta, mutta vuoden 1975 pronssi jäi viimeiseksi mitaliksi pitkään aikaan.

1970-luvun alussa otettiin ensi askel Ilveksen toiminnan yhtiöittämistä kohti, kun Ilves-Markkinointi Oy otti haltuunsa jääkiekkotoiminnan taloudellisen puolen. Urheilutoiminnasta vastasi yhä Ilves ry.

Ilveksen kuten muidenkin SM-liigaseurojen taloustilanne heikkeni vähitellen kun, toimitusjohtaja Risto Hannulan sanoin, ”pelaajat ymmärsivät bisneksen nopeammin kuin seurat”; seurojen johtajat olivat urheilu-, eivät talousihmisiä ja antoivat helposti periksi pelaajien vaatimuksille. Ilveksen joukkuetta ja taloutta rakennettiin lyhytjänteisesti, pelillistä menestystä ei tullut ja velkataakka kasvoi.

Kooveella 1970-luvun loppu sujui vielä Ilvestäkin huonommin, ja seurat päätyivät vuosikymmenen vaihteessa yhteistyöhön. Sopimuksen perusteella SM-liigasta pudonnut Koovee keskittyi kasvattajaseuran rooliin alemmilla sarjatasoilla, ja edustusjoukkueen parhaimmisto siirtyi Ilvekseen. Näiden pelaajien joukossa oli mm. Risto Jalo. Samaan aikaan Ilveksen edustusjoukkueen ja A-nuorten toiminta eriytettiin emoseurasta omaksi yhdistyksekseen, Liiga-Ilves ry:ksi.

Paluu mitaleille

1980-luvun alussa Ilveksen edustusjoukkueeseen nousi uusi sukupolvi, joka johdatti joukkueen ensin pronssille 1983 ja kaksi vuotta myöhemmin mestariksi. Näihin pelaajiin kuuluivat Risto Jalon lisäksi Raimo Summanen, Raimo Helminen, Mikko Mäkelä, Ville Siren ja Jukka Tammi. Vuoden 1985 voittoisa joukkue kuitenkin hajosi pahoin neljän pelaajan siirtyessä NHL:ään.

Vuosikymmenen lopulla Ilves nousi uudelleen huipulle nuoren valmentajansa Sakari Pietilän opein. Joukkue voitti 1988 runkosarjan, mutta hävisi pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella Rauman Lukolle. Seuraavan vuonna Ilves oli runkosarjan toinen ja lopulta pronssilla. Keväällä 1990 päästiin loppuotteluun, mutta TPS oli parempi otteluvoitoin 4–2.

Sekavuutta ja talousongelmia

1990-luku oli Ilvekselle sekavaa aikaa. Kaudeksi 1991–1992 koottiin kallis joukkue, johon haalittiin takaisin 1980-luvun tähtiä. Menestystä ei kuitenkaan tullut: Ilves oli yhdeksäs. Seuraavalla kaudella pelillinen ilme oli positiivisempi, mutta talousvaikeudet kärjistyivät konkurssin uhkaan asti.

Ilveksen johtoryhmä valmisteli tilanteen pelastamiseksi osakeantia, kun Mikko Mäkelä ja Vincent Manngard tarjoutuivat ottamaan Ilveksen hallintaansa. Pitkien neuvottelujen jälkeen näin tapahtuikin. Pelaajauraansa jatkanut Mäkelä halusi kuitenkin pysytellä kulissien takana, mikä aiheutti hämmennystä ja epäluuloa.

A-juniorit voittivat vuosina 1991–1995 kolme kultaa ja kaksi hopeaa, mutta edustusjoukkue selviytyi hädin tuskin pudotuspeleihin ja joutui vuonna 1995 karsimaan liigapaikastaan Savonlinnan Pallokerhon ja Saimaan Pallon kanssa.

Karsintakauden jälkeen Ilveksen päävalmentajaksi tuli Vladimir Jursinov nuorempi. Lupaavat nuoret, kuten Vesa Toskala, Sami Ahlberg ja Juha Hautamaa olivat valmiit isompaan rooliin liigajoukkueessa ja Raimo Helminen palasi viimein Tampereelle. Uusi toimitusjohtaja Jussi Toikka kasvatti voimakkaasti Ilveksen budjettia, ja joukkue nousikin parissa vuodessa liigan pohjalta loppuotteluihin. Mestaruutta ei kuitenkaan tullut, sillä 1998 HIFK oli liian vahva ja vuotta myöhemmin joukkue putosi puolivälierissä HPK:lle.

Vuoden 1999 keväällä kävi ilmi, että Ilveksen edellisten vuosien nousu oli rakennettu tyhjän päälle. Konkurssi oli jälleen edessä. Tälläkin kertaa vararikko kuitenkin vältettiin pelaajakauppojen, palkkaleikkausten ja Vincent Manngardilta saadun lisärahoituksen ansiosta. Manngard luopui omistuksestaan vuonna 2017.

Talous vakautuu, menestys jää

Ilves–Blues helmikuussa 2008

Vuonna 2000 Ilveksen liigajoukkueen toiminta yhtiöitettiin Ilves-Hockey Oy:ksi. Tämä vakautti osaltaan organisaation taloutta. Manngardin lisäksi merkittäviksi omistajiksi tulivat Jyrki Lumme sekä Gateway Finland Oy. Seuraavana vuonna Ilves voitti toistaiseksi viimeisimmän mitalinsa, kun Heikki Mälkiän valmentama joukkue saavutti pronssia. Kaksi vuotta myöhemmin koettiin aaltoliikkeen toinen ääripää: Ilves oli 13 joukkueen liigan viimeinen. Sarja oli kuitenkin suljettu, joten Ilves ei voinut pudota liigasta.

Vuoden 2003 jälkeen Ilves on pelannut keskinkertaisia kausia: 2004–2008 joukkue selvisi joka vuosi puolivälieriin mutta ei niitä pidemmälle. Värikkäin kausi oli 2004–2005, jolloin NHL:n työsulun vuoksi Ilveksessä kiekkoillut Patrik Štefan muodosti Hannes Hyvösen ja Steve Kariyan kanssa yhden liigan tehokkaimmista ketjuista, jota vielä täydensi puolustaja Cory Murphy. Väriä lisäsivät valmentajaongelmat: Václav Sýkora erosi henkilökohtaisista syistä marraskuussa ja tilalle palkattu Curt Lindström joutui puolivälierien alla Ruotsin poliisin kuulusteluihin epäiltynä talousrikoksista.

Ilves pelaa historiansa pisintä jaksoa ilman mestaruutta. Kaudella 2011–2012 Ilveksen päävalmentajaksi nousi entinen Ilves-pelaaja Raimo Helminen. Tammikuussa 2013 hänet kuitenkin irtisanottiin ja päävalmentajaksi nousi Tuomas Tuokkola. Tuokkola erotettiin Ilveksen valmentajan paikalta 12. tammikuuta 2016.

Kaudella 2016-2017 Ilves oli runkosarjan kymmenes. Se voitti villi-kortti kierroksella Ässät voitoin 2-1 ja kohtasi puolivälierissä runkosarjan voittaneen Tapparan. Tasainen ottelusarja tamperelaisseurojen välillä päättyi Tapparalle voitoin 4-3. Kaudella 2017-2018 Ilveksen kausi päättyi runkosarjan yhdenteentoista sijaan, jääden kahden pisteen päästä pudotuspeleistä. Kaudella 2018-2019 Ilves oli runkosarjan kahdeksas ja se pudotti SaiPan villi-kortti kierroksella voitoin 2-1. Puolivälierissä se sai vastaansa runkosarjan voittajan Kärpät, joka voitti Ilveksen suoraan 4-0 otteluvoitoin.

Kaudella 2019-2020 Ilves menestyi huomattavasti paremmin ja keräsi yhteensä 114 pistettä. Koronaviruspandemian takia kausi jäi kesken, eikä pudotuspelejä pelattu laisinkaan. Ilveksen lopullinen sijoitus runkosarjassa oli neljäs. Kaudella 2020-2021 koronan kurittaman kauden aikana, Ilves oli runkosarjan kahdeksas. Se pelasi runkosarjassa 60:nestä otteluista 53, 1,66 per ottelu. Se voitti villi-kortti kierroksella KooKoon yhteismaalein 6-4. Puolivälierissä se hävisi Lukolle voitoin 3-0.

Kaudella 2021-2022 Ilves menestyi runkosarjassa edellistä kautta paremmin ja oli lopulta kolmas pistein 111. Puolivälierissä se sai vastaansa Kärpät. Ilves eteni ensimmäistä kertaan pitkään aikaan semifinaaleihin voitettuaan Kärpät otteluvoitoin 4-3. Ratkaisevassa pelissä Petri Kontiola iski voittomaalin ajassa 71.59. Semifinaaleissa se sai vastaansa TPS:n. TPS eteni finaaleihin voitoin 4-2. Ilves voitti pronssiottelussa KooKoon 3-2 ja kyseinen mitalli oli ensimmäinen pitkästä aikaan, sitten kauden 2001 pronssimitalin.

Lähteet

• Mustonen, Olli: Veijareita & virtuooseja: tarina legendaarisesta jääkiekkoseurasta 1980-2001. Tampere: Poika kotiin Oy, 2001. ISBN 952-91-3862-8
• Wacklin, Matti: Sydämenasiana Ilves. Tampere: Ilves, 2006. ISBN 952-92-0783-2