Aktion T4
Aktion T4 oli osa natsien eugeniikka- eli rotuhygieniaohjelmaa. Sen avulla natsihallinto pyrki hankkiutumaan eroon Saksan ei-toivotuista jäsenistä, kuten vammaisista ja henkisesti sairaista.[1] Tappamiset alkoivat syyskuussa 1939 ja jatkuivat sodan loppuun 1945 saakka; noin 275 000–300 000 ihmistä surmattiin psykiatrisissa sairaaloissa Saksassa, Itävallassa, miehitetyssä Puolassa sekä Böömin ja Määrin protektoraatissa (nykyisin osa Tšekin tasavaltaa).[2][3][4] Uhrien määräksi kirjattiin alun perin 70 273, mutta luku on kasvanut DDR:n arkistoista löytyneiden tietojen myötä.[5]
Operaation päämajana oli Berliinin Tiergartenstraße 4, mistä tulee jälkipolvien ohjelmalle antama nimi. Aikalaisasiakirjoissa nimeä Aktion T4 ei esiinny, sen sijaan operaatiota nimitettiin eutanasiaohjelmaksi: joko ”Eu-Aktion”, ”E-Aktion” tai lyhyesti ”Aktion”.lähde?
Toimeenpano ja tarkoitus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Natsi-Saksan korkeimman terveysviranomaisen Leonardo Contin alaisuudessa käynnistyneen ohjelman johtohahmoja olivat Philipp Bouhler, Karl Brandt, Werner Heyde ja Paul Nitsche. Aktion T4:n tarkoituksena oli ylläpitää saksalaisväestön "geneettistä puhtautta" tuhoamalla systemaattisesti ne, joita pidettiin fyysisesti epämuodostuneina, vammaisina tai mielisairaina.[1] Natsit kuvasivat yhteiskunnalle hyödyttömien kansalaisten surmaamista ”armomurhiksi”. Ohjelman tavoitteena oli hävittää ”elinkelvoton elämä” (Lebensunwertiges Leben).[6]
Aktion T4 koski aluksi vain vammaisia lapsia, jotka vietiin perheistään erityisiin sairaaloihin, mutta se ulotettiin myöhemmin koskemaan myös aikuisia. Hitler oli jo aikaisemmin säätänyt uuden lain (Gesetz zur Verhütung erbkranken Nachwuchses, "Laki perinnöllisesti sairaiden jälkeläisten ehkäisystä"), joka alisti muun muassa henkisesti jälkeenjääneet, psyykkisesti sairaat (mukaan lukien skitsofreniasta ja masennuksesta kärsivät), epileptikot, sokeat, kuurot ja fyysisesti vammaiset pakkosterilisoitaviksi.[6] Laki ei ollut suinkaan ainutlaatuinen, sillä samanlaista lainsäädäntöä oli tuolloin muun muassa Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa, myös Suomessa.[7]
Ohjelman historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset tuhoamiskokeilut pantiin toimeen Kocborowossa, valloitetussa Puolassa 22. syyskuuta 1939. Saksassa ohjelmaa alettiin toteuttaa Grafeneckissa (alkaen 20. tammikuuta 1940), Hartheimissa (6. toukokuuta 1940), Hadamarissa (tammikuussa 1941), Bernburgissa (21. marraskuuta 1940), Brandenburg an der Havelissa (8. helmikuuta 1940) ja Sonnensteinissa (kesäkuussa 1940). Tappamiseen käytettiin ampumista, kaasua, tukehduttamista[1], ruiskeita, myrkyttämistä, nälkään näännyttämistä ja lääkeaineiden yliannostuksia. Ensimmäiset kaasutusautokokeilut tehtiin loppuvuodesta 1939 Poznańissa Owińskan psykiatrisen sairaalan potilailla sekä maaliskuussa 1940 Kochanówkan sairaalassa Łódźin lähellä. Natsit kokeilivat myös häkäkaasun johtamista suljettuihin huoneisiin. Surmaamista olivat usein seuraamassa psykiatrit Carl Hans Heinze Sennhenn ja Werner Villinger, jotka tekivät uhreilla erilaisia kokeita ennen heidän määräämistään murhattaviksi. Hartheimiin rakennettiin kaasukammioita uhrien tappamiseen häkäkaasulla jo ennen kuin niitä alettiin käyttää laajamittaisesti holokaustin tuhoamisleireillä.lähde?
18. elokuuta 1941 Hitler määräsi Aktion T4:n väliaikaisesti keskeytettäväksi kirkon ja uhrien omaisten vastalauseiden vuoksi. Puheissaan eutanasiaohjelmaa vastusti muun muassa piispa Clemens von Galen. Tähän mennessä oli surmattu jo 70 000 henkilöä. Julkinen vastustus kykeni kuitenkin vain hidastamaan operaatiota, ja murhat jatkuivat vain entistä salaisempina. Huomattava osa ohjelman henkilökunnasta käytti hankkimaansa kokemusta myöhemmin tuhoamisleireillä, ja useimmat sen johtohahmoista (esimerkiksi Josef Mengele) osallistuivat aktiivisesti kaasukammiotekniikan kehittämiseen operaatio Reinhardin suurien tuhoamisleirien tarpeisiin.lähde?
Vuoden 1941 loppuun mennessä joka kolmas Saksan psykiatristen laitosten potilaista oli murhattu ohjelmassa. Lääkärit ja sairaanhoitajat jatkoivat käytäntöä Saksan ja Itävallan sairaaloissa. Murhat suoritettiin Saksassa mahdollisimman huomaamattomasti, jotta saksalaisten epäluulot eivät heräisi, valloitetuilla alueilla varotoimenpiteitä ei tarvittu.lähde?
Kaikkia ohjelman toimeenpanijoita ei saatu sodan jälkeen oikeuteen vastaamaan teoistaan. Vielä vuonna 1949 Saksan terveydenhoidossa oli korkeissakin asemissa henkilöitä, jotka olivat ottaneet osaa ”eutanasiaohjelmaan”.lähde?
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Magnusson, Thomas & Rosenfeldt, Niel Erik & Weibull, Jörgen: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 17. s. 278. Suomentanut Kirsti ja Arto Ingervo. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09304-5
- ↑ Browning, Christopher: The Origins of the Final Solution: The Evolution of Nazi Jewish Policy, September 1939 – March 1942, s. 193. Arrow, 2005. ISBN 978-0-8032-5979-9
- ↑ Longerich, P.: Holocaust: The Nazi Persecution and Murder of the Jews. s. 477. Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-280436-5 (englanniksi)
- ↑ Proctor, Robert N.: Racial Hygiene: Medicine under the Nazis, s. 191. Harvard College, 1988. ISBN 978-0-674-74578-0
- ↑ Euthanasie im Dritten Reich bundesarchiv.de. Viitattu 21.9.2019. (saksaksi)
- ↑ a b Bruchfeld, Stéphane & Levine, Paul A.: Kertokaa siitä lapsillenne, s. 28-29. Helsinki: Opetushallitus, 2001 (2. painos 2006). ISBN 952-13-1056-1 Teoksen verkkoversio (pdf)
- ↑ John Read (ed.), Models of Madness] 2005. Isbn 0-203-42309-X. Viitattu 22.2.2014.Google Books
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aktion T4 Wikimedia Commonsissa
- Aktion T4 (englanniksi)
- Kardinaali Clemens von Galenin puhe eutanasiaohjelmaa vastaan (englanniksi)
- Tilastoja ohjelman vaatimista uhreista Puolassa (englanniksi)