Ronald Reaganin elämäkerta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli on artikkelin Ronald Reagan ala-artikkeli.
Ronald Reagan Yhdysvaltain presidenttinä 1981.

Ronald Wilson Reagan (6. helmikuuta 1911 Tampico, Illinois, Yhdysvallat – 5. kesäkuuta 2004 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli Yhdysvaltain 40. presidentti (1981–1989) ja Kalifornian 33. kuvernööri. Reagan edusti republikaanisen puolueen konservatiivista laitaa.

Ennen poliittista uraansa Reagan näytteli yli 50 Hollywood-elokuvassa ja toimi Yhdysvaltain elokuvanäyttelijöiden liiton puheenjohtajana. Hän kannatti nuorena demokraattista puoluetta, mutta siirtyi vähitellen republikaaniksi. Reaganista tuli kansallisesti tunnettu poliittinen puhuja 1950-luvulla kun hän kiersi maata General Electricin edustajana. Hänet valittiin Kalifornian kuvernööriksi ensimmäisen kerran 1967. Reagan pyrki republikaanien presidenttiehdokkaaksi kolme kertaa, ja kolmannella kerralla 1980 hän voitti ehdokkuuden ja myös presidentinvaalin.

Presidenttinä Reagan leikkasi veroja ja kasvatti Yhdysvaltain puolustusmenoja. Hänen kaudellaan maa koki taloudellisen nousukauden, minkä ansiosta Reagan valittiin uudelleen presidentiksi 1984. Reagan vastusti ensimmäisellä kaudellaan voimakkaasti kommunismin leviämistä ja pyrki romahduttamaan Neuvostoliiton kiihdyttämällä kilpavarustelua. Toisella kaudellaan hän aloitti Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin kanssa lähentymisen. Tämä idän ja lännen lähentyminen johti kylmän sodan päättymiseen.

Reagan tunnettiin optimistisena ja isänmaallisena johtajana sekä innostavana puhujana, joka keskittyi itse suuriin linjoihin ja delegoi vastuuta ministereilleen ja avustajilleen. Hän on edelleen yksi maan suosituimmista toisen maailmansodan jälkeisistä presidenteistä.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jack, Neil, Ronald ja Nelle Reagan, 1915
Ronald Reagan, n. 1922
Ronald Reagan jalkapallovarusteissa, 1929

Ronald Wilson Reagan syntyi Tampicossa Illinoisissa 6. helmikuuta 1911 Jack Reaganin ja Nelle Wilson Reaganin toisena poikana.[1] Ronaldin vanhemmat olivat irlantilaista ja skotlantilaista sukujuurta.[2] Isä Jack oli kenkäkauppias. Äiti Nelle omistautui perheelleen mutta harrasti myös runonlausuntaa erilaisissa tilaisuuksissa ympäri maata.[3] Reagan sai ristimänimensä Ronald Wilson isoenonsa mukaan. Reaganista käytettiin nuorena lempinimeä Dutch. Hänellä oli isoveli Neil.[4]

Perhe muutti Illinoisin sisällä usein ja asettui lopulta Dixoniin 1920. Isä Jack oli alkoholisti, mikä haittasi perheen toimeentuloakin. Ronald kutsui lapsuuttaan idylliseksi ja onnelliseksi, vaikka perhe olikin köyhä.[2]

Reagan valmistui high schoolista 1928.[5] Hänen keskiarvonsa oli matala B. High school -aikanaan hän kiinnostui näyttelemisestä. Reagan kuului Disciples of Christ -kirkkoon, jonka optimistisen, ahkeruutta ja moraalia korostavan sekä edistysuskoisen aatemaailman hän toi myöhemmin poliittiseen ajatteluunsakin.[6] Reagan menestyi koulussa hyvän muistinsa ansiosta, jota hänen ystävänsä ovat kuvanneet valokuvamuistiksi.[7]

Reagan luki pääaineinaan sosiologiaa ja taloustieteitä Eureka Collegessa ja valmistui 1932. Hän toimi Eurekassa opiskelijayhdistyksen puheenjohtajana.[5] Hän osallistui innokkaasti myös collegen jalkapallo- ja uimajoukkueiden toimintaan.[8]

Reaganin isä oli puoluekannaltaan demokraatti, kuten Ronaldkin nuoruusvuosinaan. Ronaldista tuli demokraattipresidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal -politiikan suuri kannattaja vuoden 1932 jälkeen. Hän ei osoittanut nuorena vielä kiinnostusta puoluepolitiikkaan, vaikka olikin mukana collegensa opiskelijapolitiikassa.[9]

Ura ennen politiikkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hengenpelastajana.
Radioselostajana 1934–37.

Varhaiset työt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan työskenteli kesät 1927–1932 hengenpelastajana uimarannalla Dixonin lähettyvillä. Hän pelasti lukuisia ihmisiä hukkumiselta ja sai rannalle kunnialaatan.[10]

Reaganin haave näyttelijän urasta oli collegen jälkeen vielä epärealistinen, joten hän alkoi hakea työtä radiosta. Reaganista tuli menestyvä urheiluselostaja. Hänelle sähkötettiin studioon hyvin tiivistettyjä ottelutapahtumia, jotka hän selostaessaan elävöitti tarinankertojan lahjoillaan.[11] Reagan selosti enimmäkseen baseballia.[12] Hän työskenteli radiossa urheiluselostajana vuodet 1932–1937.[5]

Elokuvanäyttelijänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan sai radioaseman lähettämään hänet keväällä 1937 Kaliforniaan Chicago Cubsin harjoitteluleirille. Kaliforniassa hän tutustui elokuva-agenttiin ja pääsi Warner Brosille koekuvaukseen. Yhtiö teki hänen kanssaan seitsemän vuoden näyttelijäsopimuksen aluksi 200 dollarin viikkopalkalla.[13] Reagan saapui Hollywoodiin toukokuussa 1937, ja viikon kuluttua alkoivat hänen ensimmäisen elokuvansa kuvaukset. Love Is on the Air oli tyypillinen viihteellinen B-elokuva. Reagan näytteli siinä pääosassa radiotoimittajaa, joka taistelee korruptiota vastaan. Reagan sai hyvät arvostelut ensimmäisistä rooleistaan, joten Warner Bros. uusi hänen sopimuksensa ja antoi hänelle palkankorotuksen.[14]

Reagan tapasi ensimmäisen vaimonsa Jane Wymanin, kun he näyttelivät pääosia elokuvassa Brother Rat (1939). Suhde eteni nopeasti avioliitoksi.[12]

Reagan elokuvassa Rosvo-Lopez (1941).

Reaganin läpimurtorooli oli jalkapalloilija George Gippinä elokuvassa Hänen viimeinen ottelunsa (1940), jonka myötä hänestä tuli A-filmien näyttelijä ja yksi studion tähtinäyttelijöistä.[15][5] Tästä roolista Reagan sai myös lempinimensä "The Gipper"[16]. Vuoteen 1942 mennessä Reagan oli esiintynyt jo 30 elokuvassa.[14] Hänen arvioitiin ansaitsevan jo 50 000 dollaria elokuvalta, ja hän oli Hollywoodin sadan tuottavimman elokuvanäyttelijän joukossa. Toinen maailmansota kuitenkin katkaisi hänen nousunsa elokuvataivaalla.[17]

Reagan palveli maailmansodassa luutnanttina. Huonon näkönsä vuoksi hän ei ollut taistelutehtävissä vaan teki koulutuselokuvia. Hänet kotiutettiin armeijasta kapteenina vuonna 1945.[18] Reagan pysytteli Kaliforniassa koko sodan ajan, vaikka elokuvayhtiö ylläpitikin julkisuudessa kuvaa siitä, että hän olisi ollut poissa maasta.[19]

Reagan jatkoi elokuvauraansa sodan jälkeen ja teki vielä 22 elokuvaa.[20] Hän olisi halunnut vaikuttaa enemmän elokuvarooleihinsa. Hän toivoi Warner Brothersilta keskeistä roolia suuren budjetin lännenelokuvassa. Hänelle kuitenkin tarjottiin osa elokuvassa Stallion Road (1947), jossa hän näytteli lännensankarin sijaan eläinlääkäriä. Myöhemmin Reagan jätti Warner Brothers -yhtiön. Hänen ensimmäinen Warnerin jälkeinen elokuvansa oli lännenfilmi The Last Outpost (1951).[21] Reaganin viimeiseksi Warner-elokuvaksi jäi Voittoisa joukkue (1952), yksi hänen omista suosikeistaan. Hän siirtyi sen jälkeen Universalille ja näytteli vielä useissa elokuvissa. Hänen näyttelijänuransa oli kuitenkin jo hiipumassa, ja hän siirtyi vähitellen kokonaan politiikkaan. Hänen viimeinen elokuvaroolinsa oli elokuvassa Tappajat (1964).[22] Reagan juonsi vuosina 1962–1965 myös televisiosarjaa Death Valley Days.[23] Presidenttiytensä jälkeen häntä harkittiin vielä cameorooliin vuoden 1990 elokuvassa Paluu tulevaisuuteen III, jossa hän olisi esittänyt kuvitteellisen Hill Valleyn kaupungin pormestaria vuonna 1885. Reagan piti elokuvasarjan ensimmäisestä osasta ja tiettävästi harkitsi asiaa, mutta kieltäytyi lopulta.[24][25]

Koko uransa aikana Reagan näytteli yhteensä 53:ssa kokoillan elokuvassa.[14] Hän näytteli useissa elokuvissaan idealistisia sankareita tai naapurinpoikahahmoja. Michael Paul Roginin tulkinnan mukaan Reaganin tähtikuvaan kuului tyypillinen piirre: Hänen näyttelemänsä hahmo saattoi onnistua romanttisessa suhteessa, mutta hintana oli, että hahmosta tuli riippuvainen. Hahmo joutui siis uhraamaan itsestään jotakin. Joskus hahmo myös kuoli.[26] Reaganin ohjaajat muistelivat häntä hyvämuistisena ja yhteistyökykyisenä näyttelijänä.[27] Reagan sai vuonna 1960 oman tähtensä Hollywood Walk of Fame -kadulle osoitteeseen 6374 Hollywood Boulevard.[28]

Näyttelijänuransa aikana Reagan meni kahdesti naimisiin, kummallakin kerralla kollegansa kanssa. Reaganin ensimmäinen vaimo oli näyttelijä Jane Wyman (1940–1949). Liitto alkoi rakoilla ja päättyi eroon, kun Wyman keskittyi nousevaan elokuvatähtiuraansa ja Reagan näyttelijäliiton johtamiseen ja politiikkaan.[29] Reaganin toinen vaimo oli näyttelijä Nancy Davis, jonka kanssa hän oli aviossa vuodesta 1952 kuolemaansa asti.[30] Nancysta tuli Ronaldille tärkeä tuki koko tämän uran ajaksi.[31]

Näyttelijöiden ammattiliitossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ronald ja Nancy Reagan sekä lapset Ron ja Patti vuonna 1960.

Reagan toimi maan elokuvanäyttelijöiden liiton Screen Actors Guildin johtokunnassa vuodesta 1941 ja vuosina 1947–1952 ja 1959–1960 sen puheenjohtajana.[32][23] Hän toimi myös Motion Pictures Industry Councilin puheenjohtajana 1949 alkaen.[23] SAG:ssä Reagan keskittyi etenkin kommunistien vaikutusvallan kasvun torjumiseen.[19] Reagan toimi myös liittovaltion keskusrikospoliisi FBI:n ilmiantajana ja paljasti Hollywoodissa toimineita kommunistien sympatisoijia.[33] Reagan sanoi House Un-American Activities Committeen kuulusteluissa vastustavansa kommunistisen puolueen kieltämistä, mutta FBI:n ilmiantajana hän oli kuitenkin suositellut sitä.[34]

Reagan oli 1959 vielä vajaan kauden SAG:n puheenjohtajana, mutta eronsa jälkeen jätti järjestön lopullisesti ja siirtyi politiikkaan.[35] Kennedyn hallinto epäili 1962 Reaganin käyttäneen väärin vaikutusvaltaansa SAG:ssä auttaakseen musiikkiyhtiö MCA:ta kasvattamaan vaikutusvaltaansa elokuva-alalla, mutta tutkimukset keskeytettiin kun MCA teki myönnytyksiä oikeusministeriölle.[35]

General Electricilla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1954–1962 Reagan oli General Electricin palveluksessa sen puhemiehenä. Hän kiersi yhtiön tehtaita puhujana ja juonsi sen televisio-ohjelmaa General Electric Theatre.[23] Reagan vieraili kahdeksan vuoden aikana 139:ssä GE:n tehtaassa ja puhui yhteensä 250 000 työntekijän edessä. Aloittaessaan puhekiertueensa hän oli New Dealia kannattanut demokraatti, mutta vuosien aikana hän kääntyi puhumaan veronalennuksien puolesta.[36] Reagan sai GE:ltä vapauden päättää itse puheensa sisällöstä. Puhe oli puoluepoliittisesti sitoutumaton, joskin sen sisältö hioutui vuosien varrella koko ajan konservatiivisemmaksi. Reagan hyödynsi puheessa omia kokemuksiaan elokuva-alalla ja muokkasi puheensa sisältöä ja siinä käyttämiään esimerkkejä myös kuulijoiltaan saamansa palautteen pohjalta.[37]

Poliittinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kääntyminen konservatiiviksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan oli nuorena liberaali demokraatti, mutta kääntyi vuosien varrella konservatiiviseksi republikaaniksi. Vuonna 1950 Reagan vaihtoi tukensa kesken senaatinvaalikampanjaa demokraattien ehdokkaasta republikaanien Richard Nixonin taakse. Reagan sanoi itse, että hänen kääntymisensä oikealle johtui kommunistien toiminnasta Hollywoodissa ja sen kohtaamasta hyväksynnästä. Myös Nancy Reaganin ja tämän isän oikeistokonservatiivinen toiminta saattoi vaikuttaa hänen mielipiteidensä muuttumiseen. Reagan vastusti korkeaa verotusta, ja menestyvänä elokuvanäyttelijänä hän joutuikin itse maksamaan tuloistaan jopa 90 % veroa.[19]

Kuvernöörinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan oli vielä pitkään demokraattien jäsen mutta tuki taas Richard Nixonia tämän presidenttikampanjassa 1960.[35] Reagan siirtyi 1962 demokraateista republikaaniseen puolueeseen. Hän piti televisiopuheen presidenttiehdokas Barry Goldwaterin kampanjan puolesta 1964.[38] Puhe teki Reaganista tunnetun yhdessä yössä, ja republikaanien konservatiivisiipi alkoi kaavailla hänestä uutta johtajaa itselleen. Reagan hyödynsi uutta kuuluisuuttaan jatkamalla puhumista aktiivisesti republikaanien tilaisuuksissa.[39]

Reagania pyydettiin puolueen ehdokkaaksi Kalifornian kuvernöörinvaaliin. Hän voitti 1966 republikaanien ehdokkuuden ja myös kuvernöörinvaalin. Hänet valittiin uudelleen kuvernööriksi 1970.[38]

Ensimmäisessä vaalikampanjassaan Reagan oli näyttäytynyt politikointiin tympääntyneenä kansanmiehenä, joka sitoutui hallinnon keventämiseen. Aluksi Reagan joutui kuitenkin paikkailemaan edeltäjältään perimäänsä osavaltion budjetin alijäämää veronkorotuksilla. Hänen aikanaan osavaltion kulutkin kasvoivat.[39] Kuvernööriaikanaan Reagan teki budjettileikkauksia ja veronalennuksia. Hän karsi sosiaaliavustuksista nauttivien määrää mutta kasvatti samalla heidän saamiaan avustuksia. Aluksi Reagan alensi korkeakoulutuksen määrärahoja, mutta nosti ne myöhemmin aiempaa korkeammalle tasolle.[38]

Reaganin politiikka ei ollut niin radikaalia kuin hän vaalikampanjassaan lupasi. Maltillisuus johtui osin siitä, että hän jätti paljon valtaa demokraattien johtamille osavaltionvirastoille. Toisen kuvernöörinvaalinsa Reagan voittikin selvästi ensimmäistä pienemmällä marginaalilla.[40]

Reagan kertoi tehneensä ensimmäisenä kuvernöörinvuotenaan lukuisia virheitä kokemattomuuttaan.[41] Hän muodostikin tuolloin johtamistyylin, jota hän noudatti myöhemmin myös presidenttinä. Hän kokosi hallintoonsa joukon osaavia ihmisiä ja delegoi heille poikkeuksellisen runsaasti valtaa ja vastuuta. Itse hän jättäytyi usein taka-alalle asioiden valmistelussa.[42]

Nousu presidentiksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan oli mukana 1968 presidentinvaalien esivaaleissa, mutta hävisi Richard Nixonille ja Nelson A. Rockefellerille. Hän kuitenkin lähentyi Nixonin kanssa, joka arvosti Reagania suuresti puhujana ja lähetti presidenttikaudellaan tämän usein ulkomaille tapaamaan valtionjohtajia ja keräämään poliittista kokemusta.[43]

Reagan ei pyrkinyt enää kolmannelle kuvernöörikaudelleen, vaan alkoi käydä presidentinvaalikampanjaa 1976 vaaleihin. Hän hävisi niukasti republikaanien esivaalit Gerald Fordille.[38]

Seuraavina vuosina Reagan keräsi varoja uuteen kampanjaan. Hän voittikin republikaanien esivaalit 1980 selkein luvuin.[38] Vaalikampanjassaan Reagan korosti perinteisiä perhearvoja. Hän uskoi yksilöiden tasa-arvoiseen kohteluun ja vastusti siksi esimerkiksi etnisiä kiintiöitä.[44] Reagan korosti Yhdysvaltain erityisasemaa ja uskoi Yhdysvaltain ongelmien ratkeavan vahvalla johtajuudella sekä hallinnon ja sääntelyn vähentämisellä. Hän sanoi maailmanrauhan voitavan saavuttaa vain riittävän sotilaallisen vahvuuden avulla.[45] Reagan arvosteli voimakkaasti demokraattien hallintoa kielteisyydestä, heikkenevästä taloudesta ja voimattomasta ulkopolitiikasta.[46] Demokraattipresidentti Jimmy Carterin johtajuutta yhdysvaltalaisten silmissä oli murentanut etenkin käynnissä ollut Iranin panttivankikriisi, ja Carterin suosio oli pohjalukemissa.[47] Yhdysvaltain konservatiivinen oikeisto oli myös voimistunut huomattavasti 1970-luvun lopulla, ja maassa oli syntynyt vuodesta 1978 alkaen voimakasta poliittista liikehdintää verojen alentamisen puolesta.[48] Reaganin kampanjan tunnuslauseena oli ”Let’s Make America Great Again” eli ”Tehdään Amerikasta suuri jälleen”.[49]

Voitettuaan esivaalit Reagan pyysi entistä presidenttiä Gerald Fordia varapresidenttiehdokkaakseen, mutta tämä kieltäytyi. Reagan valitsi varapresidenttiehdokkaakseen sitten George H. W. Bushin.[50]

Reagan teki presidentinvaalikampanjansa alussa joitain virheitä: hän kutsui Vietnamin sodan tarkoitusta jaloksi, ehdotti kreationismin opetusta koulussa evoluutioteorian rinnalla ja syytti puita ilmansaasteista. Reaganin kampanjaväki alkoikin rajoittaa ehdokkaansa esiintymisiä etenkin aamupäivisin.[47]

Presidentinvaaleissa Reagan voitti istuvan presidentti Jimmy Carterin lopulta hyvin selkeästi äänin 50,7 % – 41,0 % ja valitsijamiehin 489–49.[38][51] Reagan oli suosittu yli puoluerajojen, sillä hän vei vaaleissa 25 prosenttia demokraateiksi identifioituneidenkin äänistä.[52]

Reaganin voittaessa republikaanit saivat samalla enemmistön senaattiin ensimmäistä kertaa 28 vuoteen. Demokraatit säilyttivät pienen enemmistön edustajainhuoneessa, mutta Reaganilla oli sielläkin käytännössä takanaan enemmistö konservatiivisten demokraattiedustajien ansiosta.[53]

Presidenttinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Reagan Oval Officessa Valkoisessa talossa vuonna 1985.

Reagan oli Yhdysvaltain presidentti kahden kauden ajan 20. tammikuuta 1981 – 20. tammikuuta 1989. Astuessaan virkaan hän oli 69-vuotias.[54] Vuoden 1984 vaaleissa Reagan valittiin uudelleen presidentiksi selvällä enemmistöllä. Hän sai äänistä 58,8 % ja valitsijamiehistä 525 demokraatti Walter Mondalen kolmeatoista vastaan.[55][56] Toisen kautensa lopussa Reagan oli 77 vuoden ja 349 vuorokauden ikäisenä siihen asti vanhin Yhdysvaltain presidentti.[57]

Reaganin presidenttikaudella Yhdysvallat koki taloudellisen nousukauden ja kylmä sota loppui. Yhdysvaltalaisten isänmaallisuus ja konservatiivisuus vahvistuivat. Reagan leikkasi veroja, kasvatti varustelumenoja ja purki sääntelyä. Lupauksistaan huolimatta hän ei kuitenkaan pienentänyt hallintoa.[58]

Murhayritys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ronald Reaganin murhayritys

Reagan joutui murhayrityksen kohteeksi Washingtonissa Hilton-hotellin edessä 30. maaliskuuta 1981 vain alle kolme kuukautta virkaanastumisensa jälkeen. Reaganin vasempaan keuhkoon tunkeutui luoti, joka poistettiin sairaalassa. Myös Valkoisen talon lehdistösihteeri James Brady haavoittui hyökkäyksessä. Ampuja John Hinckley Jr. kertoi halunneensa tehdä vaikutuksen ihailemaansa näyttelijä Jodie Fosteriin. Hinckleyä ei tuomittu, vaan hänet suljettiin sairaalaan.[38] Reagan pääsi sairaalasta 11 päivän kuluttua. Vaikka häntä näytettiinkin esiintymässä julkisuudessa normaaliin tapaan, toipuminen vakavista vammoista kesti todellisuudessa useita kuukausia.[53]

Johtamistapa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan jatkoi presidenttinä jo kuvernööriaikoinaan käyttämäänsä johtamistapaa. Hän delegoi ja jakoi vastuuta. Itse hän keskittyi selkeisiin periaatteellisiin kysymyksiin – täytäntöönpanon ja hallintorutiinit hän uskoi muille. Reagan toi Kaliforniasta Washingtoniin kansliapäällikökseen Edwin Meesen, jolle hän uskoi erittäin laajan toimivallan. Reagan sanoi järjestelystä kerran: ”Kahdeksan vuoden ajan antoi joku minulle illalla paperin, jossa tehtiin selväksi mitä minun tulisi seuraavana päivänä tehdä.”[59]

Ensimmäisellä kaudella Reaganin tärkeimmät miehet Valkoisen talon henkilökunnassa olivat James Baker, Edwin Meese ja Michael K. Deaver, jotka saivat merkittävää apua myös Nancy Reaganilta. Kolmikko muokkasi kongressiedustajien mielipiteitä Reaganin lakialoitteille myönteisiksi. He myös huolehtivat presidentin julkisesta kuvasta esimerkiksi varmistamalla, ettei presidentti pääse puhumaan spontaanisti, mikä Reaganin kohdalla oli vaarallista.[60]

Talouspolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan keskittyi ensimmäisellä presidenttikaudellaan talouspolitiikkaan. Reaganin talouspolitiikka eli reaganismi yhdisti kolmivaiheisen verojenalennuksen, rahan tarjonnan tiukentamisen ja julkisen hallinnon menoleikkauksen.[61] Lisäksi Reagan kasvatti sotilasmenoja ja vähensi monen kansallisen ohjelman rahoitusta.[38] Leikkaukset Reaganin hallinto teki maan köyhimpien avustamiseen tarkoitetuista ohjelmista ja valtionhallinnosta.[62] Medicare-ohjelmasta tai sosiaaliturvasta hän ei rohjennut leikata kongressin painostuksesta huolimatta.[63]

Reaganin hallinto vähensi sääntelyä esimerkiksi ympäristönsuojelussa, kansalaisoikeuslakien toimeenpanossa ja liikenneturvallisuusstandardeissa.[64]

Verojen alennuksella Reagan tavoitteli talouskasvua, jolla maan työttömyysaste vähenisi ja sitä kautta verokertymä lopulta kasvaisi. Vuoden 1981 lopulla alkanut taantuma kuitenkin aluksi kasvatti työttömyysastetta. Yhdysvaltain talous alkoi toipua 1983, eikä sitä seurannut inflaatiota. Nousukausi jatkui presidenttikauden loppuun asti. Reagan voittikin 1984 presidentinvaalit selkein lukemin. Arvostelijoiden mukaan pienituloisten asema oli kuitenkin huono, maan asema maailmankaupassa oli heikentynyt, ja budjetin alijäämä oli kasvanut Reaganin kauden alun 79 miljardista dollarista 221 miljardiin dollariin vuonna 1986. Myös valtionvelka oli kaksinkertaistunut samana aikana.[38] Valtavaksi paisunut alijäämä ei vähentänyt Reaganin suosiota, vaan siitä tuli vasta Reaganin seuraajien päänvaiva.[65]

Sisäpolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan uhkasi kesällä 1981 laittomaan lakkoon menneitä lennonjohtajia erottamisella ja toteutti uhkauksensa erottamalla 11 345 lakkoilijaa, kun nämä eivät palanneet töihin.[66] Vahvaa johtajuutta osoittanut toimenpide lisäsi hänen suosiotaan kansan keskuudessa ja samalla heikensi ammattiyhdistysliikkeen valtaa.[67]

Reagan nimitti useita naisia tärkeisiin asemiin hallituksessaan ja oikeuslaitoksessa, kuten ensimmäisen naisen korkeimpaan oikeuteen. Samalla hän kuitenkin vastusti abortin laillisuutta ja yhtäläisiä oikeuksia koskevaa perustuslain lisäyksen ratifioimista.[68] Presidenttikautensa loppuun mennessä Reagan oli nimittänyt yli puolet liittovaltion tuomareista, mikä käänsi oikeuden linjaa konservatiivisemmaksi.[64] Reagan edisti ympäristönsuojelua esimerkiksi kasvattamalla luonnonsuojelualueiden alaa ja ympäristönsuojeluviraston määrärahoja.[69]

Ronald ja Nancy Reaganin johdolla Yhdysvalloissa käytiin voimakkaaseen taisteluun ja kampanjointiin huumeiden käyttöä ja myyntiä vastaan. Reagan julisti kesäkuussa 1982 ”huumeidenvastaisen sodan” ja perusti Drug Abuse Policy -viraston Valkoiseen taloon.[70]

Reagan ei ajanut konservatiivien yhteiskuntapolitiikkaa kovin voimallisesti, sillä hänen kautensa lopussa abortti oli yhä laillinen, koulukuljetuksilla hillittiin edelleen asuinalueiden segregaatiota ja rikollisuusaste säilyi aiemmalla korkealla tasollaan. Reagan korosti usein puheissaan myös ihailuaan yhteisöllisyyttä kohtaan, jota hänen edistämänsä kapitalismi ja konsumerismi toisaalta uhkasivat.[71]

Reagan antoi kolmelle miljoonalle laittomalle siirtolaiselle oikeuden jäädä Yhdysvaltoihin. Ku Klux Klanista Reagan kirjoitti: ”Klaanin ja muiden ryhmien rotuvihalla ja uskonnollisella syrjinnällä ei ole paikkaa tässä maassa. Ne ovat tuhoisia Yhdysvaltain edustamien arvojen kannalta.”[72]

Vuonna 1978 Reagan vastusti jyrkästi aloitetta siitä, että homot eivät saisi toimia opettajina, ja häntä syytettiin aloitteen kaatumisesta. Reagan uskoi lääketieteen silloiseen kantaan homoseksuaalisuudesta sairautena mutta suhtautui näihin suvaitsevaisesti ja hänellä oli homoseksuaaliystäviä. Hän ei ajanut homojen asemaan muutoksia, kuten eivät hänen vastaehdokkaansakaan.[73]

Toisen kautensa lopulla Reaganin hallintoa vaivasi sarja skandaaleja, joiden seurauksena osa hallinnon jäsenistä joutui eroamaan, heidän joukossaan Edwin Meese, työministeri Raymond Donovan sekä CIA:n ja työministeriön virkamiehiä.[74]

Vuonna 1984 alkoholin ostoikäraja nostettiin 21 ikävuoteen. Ikärajauudistus saatiin aikaiseksi uhkaamalla vastustelevien osavaltioiden tiebudjeteista leikattavan kymmenen prosenttia.[75]

Ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Reagan vieraili Suomessa 26.–29. toukokuuta 1988.[76] Kuvassa presidentti Koivisto ja Reagan Helsingissä.

Ulkopolitiikassaan Reagan pyrki palauttamaan Yhdysvaltain kansallisen ylpeyden ja vaikutusvallan.[77] Reaganin ulkopolitiikkaa sävyttivät ensimmäisten viiden vuoden aikana voimakas antikommunistinen retoriikka, asevarustelun kiihdyttäminen ja pyrkimykset padota kommunismin leviämistä kehitysmaissa.[78] Niin sanotun Reaganin opin mukaan Yhdysvaltain täytyi tukea kommunismin vastaisia voimia maailmalla, etenkin latinalaisessa Amerikassa.[79] Reagan ryhtyikin tukemaan ystävällismielisiä hallituksia jopa välittämättä siitä, mitä ne tekivät omassa maassaan.[77] Reagan tuki Nicaraguan antikommunistisia contrasissejä, jotka pyrkivät syrjäyttämään maan marxilaisen hallinnon. Hän tuki antikommunistisia sissejä myös Angolassa ja Kamputseassa sekä afgaanikapinallisia Afganistanissa. Vuonna 1983 Reagan lähetti joukkoja Grenadaan syrjäyttämään marxilaisen hallinnon ja vakauttamaan maan.[38]

Reaganin ensimmäinen ulkoministeri Alexander Haig erosi vuoden sisällä, koska hallinto ei hänen mukaansa ollut johdonmukainen diplomatiassaan. Hänen seuraajansa George Schultz sai merkittävän aseman maan ulkopoliittisen linjan muodostamisessa. Schultz ja puolustusministeri Caspar Weinberger olivat kuitenkin eri linjoilla joukkojen lähettämisestä ulkomaisiin konflikteihin, mitä Weinberger yleensä vastusti.[77]

Reaganin ja Neuvostoliiton välit olivat huonot Reaganin ensimmäisen kauden ajan. Maat olivat vastakkaisilla puolilla konflikteissa Keski-Amerikassa, Lähi-idässä, Afrikassa ja Aasiassa. Reagan kutsui Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi” ja käynnisti vuonna 1983 Strategic Defense Initiative -ohjuspuolustusjärjestelmän suunnittelun. Hän myös sijoitti Euroopan Nato-maihin risteilyohjuksia ja keskimatkan ydinohjuksia vastauksena Neuvostoliiton vastaaville toimenpiteille, minkä johdosta Neuvostoliitto vetäytyi aseriisuntaneuvotteluista.[78]

Reagan veti amerikkalaiset rauhanturvajoukot pois Libanonista 1983 sen jälkeen kun 241 merijalkaväen sotilasta kuoli terroristihyökkäyksessä Beirutissa.[79] Reagan myös iski terroristeja vastaan. Hän pommitti Libyaa 1986 vastaiskuna berliiniläisen yökerhon räjäytyksestä, josta Libyaa epäiltiin.[80]

Reaganin kauden vakavin skandaali oli Iran–contra-skandaali, joka alkoi 1986 ja kesti monta kuukautta.[74] Reagan oli hyväksynyt aseiden myynnin Iranille, mutta hän kiisti, että aseilla oli maksettu vapaaksi panttivankeja Libanonista. Tutkimukset kuitenkin osoittivat, että saaduilla tuloilla oli avustettu Nicaraguan contria voimassa olleesta kiellosta huolimatta. Reaganin ei todettu olleen tästä tietoinen, mistä häntä myös arvosteltiin. Skandaali johti kuitenkin monen hallintovirkamiehen eroon.[80]

Vuoteen 1986 asti Reagan pyrki toteuttamaan ”rakentavan yhteistyön” politiikkaa apartheidia eli rotuerottelua harjoittavan Etelä-Afrikan hallituksen kanssa. Yhdysvallat käytti muun muassa veto-oikeuttaan YK:n asettamia talouspakotteita vastaan. Kansalaismielipide kuitenkin kääntyi apartheidjärjestelmää vastaan, ja lopulta Yhdysvaltain senaatti asetti lokakuussa 1986 Etelä-Afrikan kauppasaartoon ohittaen presidentti Reaganin veto-oikeuden.[81]

Suhteiden lämpeneminen Neuvostoliiton kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Reagan tapaa Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin Genevessä 1985.

Kun Mihail Gorbatšov nousi Neuvostoliitossa valtaan 1985, Reagan pehmensi kommunisminvastaista politiikkaansa. Hän tapasi Gorbatšovin neljä kertaa ja allekirjoitti keskipitkänmatkan ydinohjusten sulkusopimuksen Euroopassa.[80][82] Lokakuussa 1986 Reagan tapasi Gorbatšovin Reykjavíkissa, jossa molemmat supervallat harkitsivat tuhoavansa kaikki ydinaseet. Neuvottelut kariutuivat kuitenkin Yhdysvaltain SDI-ohjuspuolustusjärjestelmään, josta Reagan piti kiinni.[83]

Puhuessaan Berliinin muurin vieressä Brandenburgin portin edustalla 12. kesäkuuta 1987 Reagan haastoi Gorbatšovin purkamaan muurin kuuluisassa puheessaan ”Purkakaa tämä muuri!”.[84]

Presidenttikauden jälkeinen elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodet 1988–1994

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reagan tuki 1988 presidentinvaaleissa varapresidenttiään George Bushia, joka valittiinkin Reaganin seuraajaksi. Väistyneen Reaganin suosio oli historiallisen korkea 70 prosenttia.[85] Reaganit muuttivat Los Angelesin Bel Airiin. Siellä Reagan hoiti ranchiaan, harrasti golfia ja tapasi ystäviään. Hänestä tuli maailman parhaiten ansaitseva puhuja ja ansaitsi miljoonia puheistaan Japanissa. Reagan julkaisi muistelmansa 1990 ja avasi mukaansa nimetyn kirjaston 1991. Hänen viimeinen näkyvä julkinen esiintymisensä oli puhe republikaanien puoluekokouksessa 1992.[86] Viimeisen kerran hänet nähtiin julkisessa tapahtumassa Richard Nixonin hautajaisissa 27. huhtikuuta 1994.[87]

Sairaus ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nancy Reagan hyvästelee miehensä (2004).

Reagan ilmoitti käsin kirjoitetun kirjeen välityksellä marraskuussa 1994 koko kansakunnalle, että hän sairastaa Alzheimerin tautia. Hän päätti kirjeensä, tunnettuna optimistina, sanoihin:[88]

»Lähden nyt matkalle, joka saattelee minut elämäni iltaan. Tiedän, että Amerikalla on aina edessään kirkas sarastus. Kiitos teille, ystäväni. Jumala aina siunatkoon teitä.»

Ilmoitus Reaganin sairastumisesta herätti spekulaatioita taudin puhkeamishetkestä. Monen Reaganin lähellä olleen mielestä Reaganin älyllinen kunto oli alkanut heiketä jo vuonna 1984. Ryhmä lääkäreitä oli harkinnut Reaganin toisen kauden puolivälissä ehdottavansa julkisesti, että Reagan tutkittaisiin Alzheimerin taudin varalta. Useimmat pitivät hänen oireitaan kuitenkin vain vanhenemisen oireina.[89] Reaganin poika Ron Reagan on kirjassaan My Father at 100: A Memoir esittänyt epäilyn, että Reaganilla oli Alzheimerin oireita jo toisen presidenttikauden vaaliväittelyssä.[90]

Reagan kuoli keuhkokuumeeseen ja Alzheimerin tautiin kotonaan Los Angelesin Bel Airissa 93-vuotiaana 5. kesäkuuta 2004.[91]

Avioliitot ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reaganin ensimmäinen vaimo oli näyttelijä Jane Wyman (1940–1949). He saivat kaksi lasta (Maureen, s. 1941 ja Christine, s. 1947, eli vain päivän) ja adoptoivat kolmannen (Michael, s. 1945).[30] Liitto alkoi rakoilla, kun Wyman keskittyi nousevaan elokuvatähtiuraansa ja Reagan näyttelijäliiton johtamiseen ja politiikkaan. Wyman haki avioeroa kesäkuussa 1948.[29] Reagan oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka oli koskaan eronnut.[92]

Reaganin toinen vaimo oli näyttelijä Nancy Davis, jonka kanssa hän oli aviossa vuodesta 1952 kuolemaansa asti. He saivat kaksi lasta (Patricia, s. 1952 ja Ronald, s. 1958).[30] Reaganin avioliitto Nancyn kanssa oli hyvin onnellinen, minkä aviopari toi esille myös julkisuudessa. Presidenttiparin ystävä, näyttelijä Charlton Heston luonnehti Reaganien avioliittoa maan presidenttien historian suurimmaksi rakkaustarinaksi.[93] Reagan itse sanoi elämänsä todella vasta alkaneen hänen tavatessaan Nancyn, ja Nancysta tuli Reaganille tärkeä tuki koko tämän uran ajaksi. Uraansa ja vaimoonsa keskittynyt Reagan oli neljälle lapselleen hyvä joskin välillä melko etäinen isä.[31]

Henkilökuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Reagan hevosensa kanssa vuonna 1977.

Reagan tunnettiin koko elämänsä ajan suurena optimistina.[94] Reagan sai päättäväisen johtajuutensa, valloittavan persoonansa ja puhujanlahjojensa ansiosta kansan puolelleen tehokkaasti.[95] Mielikuvia herättävän ja helppotajuisia anekdootteja sisältävän puheensa ansiosta hän sai lempinimen ”The Great Communicator”, ’Suuri viestijä’.[96] Vaikka Reagan teki presidenttinä melko lyhyitä päiviä, piti pitkiä lomia ja saattoi torkahdella kesken kokousten, hänen imagonsa oli koko hänen presidenttikautensa ajan energinen, lannistumaton ja nuorekas.[60]

Reagania pidetään enemmän suurten linjojen visionäärinä kuin tarkkoihin yksityiskohtiin keskittyvänä poliitikkona. Reagan luotti usein vaistoonsa enemmän kuin analyyseihin. Suurpiirteisyytensä vuoksi Reagan teki usein nolojakin virheitä yksityiskohdissa. Tämän johdosta moni arvostelija piti häntä tyhmänä ja aliarvioi hänen mahdollisuuksiaan menestyä vaaleissa, jotka hän kuitenkin voitti. Vaikka Reagan ei ollut erityisen kirjaviisas, hänellä oli hyvät ihmistaidot.[97] Diplomaatti Jaakko Iloniemen mukaan Reagan oli ”paitsi hyvä seuramies, myös uskomattoman hyvä kuuntelija”.[98] Lapsena Reagan oli vielä usein omissa oloissaan. Hänestä kasvoi silti ulkoisesti hyvin sosiaalinen luonne, jolla oli kuitenkin itsenäinen ja yksityinen puolensa; esimerkiksi vaimo Nancy Reagan vertasi miestään tiiliseinään.[94]

Omiin periaatteisiinsa Reagan uskoi ehdottomasti, ja hän oli hyvin taitava vakuuttamaan kuulijansakin niistä.[99] Iloniemi on arvioinut Reagania ”hämmästyttävän selväpiirteiseksi ja suorasukaisen yksinkertaiseksi persoonallisuudeksi”. Tällä hän ei viitannut Reaganin älyn puutteeseen vaan tämän ajattelun pelkistyneisyyteen: Reagania kiinnostivat vain harvat asiat, mutta niihin hän keskittyi hyvin tiiviisti.[100]

Reagan on aina jakanut mielipiteet. Tukijoidensa mielestä Reagan edusti amerikkalaisia hyveitä, kuten rehellisyyttä, luonteenlujuutta, rohkeutta, voimaa ja nöyryyttä. Vastustajat pitivät Reagania kokemattomana näyttelijänä ja jotkut oikeistolaisena hulluna.[101] Arvostelijat ovat kutsuneet Reagania pelkäksi tarinoita kertovaksi symboliseksi keulakuvaksi, joka oli pätemätön presidentin virkaan. Reagan itse ja hänen tukijansa ovat olleet sitä mieltä, että Reaganin valitsema suuriin linjoihin keskittynyt johtamistyyli oli hyvin tehokas.[60] Reaganin maanläheinen hiomattomuus yhtäältä teki hänestä suositun ja toisaalta ruokki arvostelua häntä kohtaan.[101]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Evans, Thomas W.: The Education of Ronald Reagan. The General Electric Years and the Untold Story of His Conversion to Conservatism. Columbia University Press, 2006. ISBN 9780231138604 (englanniksi)
  • Graff, Henry F. (toim.): The Presidents. A Reference History. Charles Scribner’s Sons, 1996. ISBN 0-684-80471-9
  • Iloniemi, Jaakko: Vallan käytävillä. WSOY, 1999. ISBN 951-0-24120-2
  • Kane, Joseph Nathan: Facts about the Presidents. The H.W. Wilson Company, 2009. ISBN 978-0-8242-1087-8 (englanniksi)
  • Nelson, Michael: Congressional Quarterly’s Guide to the Presidency, Volume II. Washington, D.C.: Congressional Quarterly, 1996. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste (englanniksi)
  • Pemberton, William E.: Exit with Honor. The Life and Presidency of Ronald Reagan. M. E. Sharpe, 1997. ISBN 0-7656-0095-1 (englanniksi)
  • Rogin, Michael Paul: Ronald Reagan, The Movie. And Other Episodes in Political Demonology. University of California Press, 1987. ISBN 978-0-520-90899-4 (englanniksi)
  • Troy, Gil: The Reagan Revolution. A Very Short Introduction. Oxford: Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0-19531710-7 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kane 2009, s. 507.
  2. ↑ a b Pemberton 1997, s. 4–7.
  3. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 570.
  4. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 569–570.
  5. ↑ a b c d Kane 2009, s. 509.
  6. ↑ Pemberton 1997, s. 9.
  7. ↑ Pemberton 1997, s. 19.
  8. ↑ Pemberton 1997, s. 10–11.
  9. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 570–571.
  10. ↑ Kane 2009, s. 519.
  11. ↑ Pemberton 1997, s. 14–15.
  12. ↑ a b Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 571.
  13. ↑ Pemberton 1997, s. 21.
  14. ↑ a b c Pemberton 1997, s. 22–23.
  15. ↑ Pemberton 1997, s. 25.
  16. ↑ How Reagan got his Gipper nickname The Sydney Morning Herald. 7.6.2004. Viitattu 14.10.2024. (englanniksi)
  17. ↑ Pemberton 1997, s. 26.
  18. ↑ Kane 2009, s. 509–510.
  19. ↑ a b c Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 572.
  20. ↑ Pemberton 1997, s. 26–27.
  21. ↑ Rogin 1987, s. 25–38.
  22. ↑ Pemberton 1997, s. 41–43.
  23. ↑ a b c d Kane 2009, s. 510.
  24. ↑ Kistler, Adam: Travel in Time w/ Back to the Future Anniversary Annotations Newsarama. 26.10.2015. Viitattu 11.5.2020. (englanniksi)
  25. ↑ Specktor, Brandon: 21 Facts About ’Back to the Future’ Reader’s Digest. Viitattu 11.5.2020. (englanniksi)
  26. ↑ Rogin 1987, s. 26.
  27. ↑ Pemberton 1997, s. 23–24.
  28. ↑ Ronald Reagan. Hollywood Walk of Fame, Hollywood Chamber of Commerce. (englanniksi)
  29. ↑ a b Pemberton 1997, s. 27–28.
  30. ↑ a b c Kane 2009, s. 508–509.
  31. ↑ a b Pemberton 1997, s. 39–40.
  32. ↑ Pemberton 1997, s. 28.
  33. ↑ Hollywood: Unmasking Informant T-10 Time. 9.9.1985. Viitattu 15.12.2015. (englanniksi)
  34. ↑ Pemberton 1997, s. 31–32.
  35. ↑ a b c Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 573.
  36. ↑ Evans 2006, s. 3−4.
  37. ↑ Evans 2006, s. 111−112.
  38. ↑ a b c d e f g h i j Nelson 1996, s. 1526.
  39. ↑ a b Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 574.
  40. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 575.
  41. ↑ Pemberton 1997, s. 70.
  42. ↑ Pemberton 1997, s. 71–72.
  43. ↑ Pemberton 1997, s. 76–77.
  44. ↑ Pemberton 1997, s. 85.
  45. ↑ Pemberton 1997, s. 86.
  46. ↑ Pemberton 1997, s. 89.
  47. ↑ a b Pemberton 1997, s. 90.
  48. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 575–576.
  49. ↑ Taibbi, Matt: Donald Trump Claims Authorship of Legendary Reagan Slogan Rolling Stone. 25.3.2015. Viitattu 28.10.2019. (englanniksi)
  50. ↑ Pemberton 1997, s. 88–89.
  51. ↑ 1980 Presidential General Election Results. US Election Atlas. (englanniksi)
  52. ↑ Pemberton 1997, s. 91.
  53. ↑ a b Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 577.
  54. ↑ Kane 2009, s. 507.
  55. ↑ Kane 2009, s. 513.
  56. ↑ 1984 Presidential General Election Results. US Election Atlas. (englanniksi)
  57. ↑ Kane 2009, s. 526.
  58. ↑ Troy 2009, s. 104−105.
  59. ↑ Iloniemi 1999, s. 142–143.
  60. ↑ a b c Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 578.
  61. ↑ Kane 2009, s. 521.
  62. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 579.
  63. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 581.
  64. ↑ a b Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 580.
  65. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 580–581.
  66. ↑ Unhappy Again: The air controllers reorganize Time. 6.10.1986. Viitattu 18.12.2015. (englanniksi)
  67. ↑ Troy 2009, s. 65−66.
  68. ↑ Troy 2009, s. 82−83.
  69. ↑ Troy 2009, s. 84.
  70. ↑ International Data and Policies: United States Drug War Facts. Viitattu 18.12.2015. (englanniksi)
  71. ↑ Troy 2009, s. 110−111.
  72. ↑ Saarikoski, Laura: Trump ei ole uusi Reagan Helsingin Sanomat. 7.3.2016.
  73. ↑ Carpenter, Dale: Reagan and Gays: A Reassessment. Independent Gay Forum 10.6.2004. (englanniksi)
  74. ↑ a b Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 585.
  75. ↑ https://www.theatlantic.com/politics/archive/2014/07/four-times-the-government-held-highway-funding-hostage/454167/
  76. ↑ Koivisto toivotti Reaganille menestystä Helsingin Sanomat. 28.5.1988. Viitattu 25.7.2023.
  77. ↑ a b c Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 582.
  78. ↑ a b Kane 2009, s. 522.
  79. ↑ a b Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 583.
  80. ↑ a b c Nelson 1996, s. 1527.
  81. ↑ Salon.com:Conservative whitewash (Arkistoitu – Internet Archive), Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7 (englanniksi)
  82. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 584.
  83. ↑ Reagan’s mixed White House legacy BBC. Viitattu 3.6.2007. (englanniksi)
  84. ↑ IS-erikoishaastattelu: Hänen sanansa mursivat Berliinin muurin (Arkistoitu – Internet Archive), Tikka, Juha-Pekka: Ilta-Sanomat 4.3.2009.
  85. ↑ Pemberton 1997, s. 198.
  86. ↑ Pemberton 1997, s. 199.
  87. ↑ President Reagan: The Role of a Lifetime, ote Lou Cannonin kirjasta, PBS.org. (englanniksi)
  88. ↑ Pemberton 1997, s. 199–200.
  89. ↑ Pemberton 1997, s. 200–201.
  90. ↑ Ronald Reaganin poika: Alzheimerin taudista merkkejä jo presidenttikaudella Yle uutiset. 16.1.2011. Viitattu 16.6.2024.
  91. ↑ Former President Reagan Dies at 93 Los Angeles Times. 6.6.2004. Viitattu 17.12.2015. (englanniksi)
  92. ↑ Kane 2009, s. 646.
  93. ↑ Ahonen, Kimmo: Villi länsi, Ronald ja Nancy Satakunnan Kansa. 6.4.2016. Viitattu 18.3.2020.[vanhentunut linkki]
  94. ↑ a b Troy 2009, s. 4−5.
  95. ↑ Brinkley, Alan (The Presidents) 1996, s. 577–578.
  96. ↑ Cannon, Lou: Why Reagan was the ’great communicator’ USA Today. 6.6.2004. Arkistoitu 17.12.2020. Viitattu 24.11.2020. (englanniksi)
  97. ↑ Troy 2009, s. 1−2.
  98. ↑ Iloniemi 1999, s. 137.
  99. ↑ Iloniemi 1999, s. 144.
  100. ↑ Iloniemi 1999, s. 145.
  101. ↑ a b Troy 2009, s. 15−16.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Henriksson, Karin: Ronald Reagan. Elämäkerta. ((Reagan. En kontroversiell ikon, 2015.) Suomentanut Paula Erkintalo) Helsinki: Minerva, 2016. ISBN 978-952-312-338-0
  • Reagan, Ronald: Where’s the Rest of Me (1965), muistelma varhaisvuosista ja Hollywoodin ajalta, kirjoitettu yhdessä Richard S. Hublerin kanssa.
  • Reagan, Ronald: An American Life (1990), muistelma presidenttikausista.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ronald Reagan.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ronald_Reaganin_elämäkerta&oldid=22705318”